Synnytys

Tildan syntymä

5.7.2013

On kaunis kesäinen päivä. Kesä on ollut harvinaisen kuuma, ja olen käynyt meressä kävelemässä ja uimassa lähes joka päivä. Minua on supistanut paljon jo monta viikkoa, ja olen pari kertaa ehtinyt soittamaan doulalle luullen että synnytys on jo käynnissä. Olen käynyt läpi kaikkea sisälläni koko raskauden ajan, ja viimeisen viikon aikana käsitellyt viimeisiä pelkoja ja kaikkea mitä alitajunta on tuonut pintaan. Olen ihanan rauhallisessa tilassa lopulta. Vauva syntyy kun on oikea aika. Viikot ovat 41+6 mutta kotiloni on luvannut olla valmiudessa vielä senkin jälkeen kun 42 viikkoa tulee täyteen, koska edellinen raskautenikin oli pitkä. Olemme sopineet, että käyn maanantaina kontrollissa synnärillä. Tänään on perjantai.

Pitkin yötä on supistanut, ja aamulla myös, mutta koska supistuksia on tullut jo niin paljon aiemminkin, en kiinnitä niihin erityistä huomiota, tunnen että ehkä tänään vauva syntyy, mutta olen ajatellut niin kuitenkin jo monta viikkoa. Lapset, naapurit ja mieheni ovat talon takana pellolla leikkimässä. Ilmoitan ikkunasta, että yritän ottaa nokoset. Olen ollut epäsosiaalinen noin viikon, haluan olla yksin hiljaisuudessa, en kaipaa ystäviä ympärilleni. Käyn sänkyyn makaamaan, mutta pian tapahtuu jotain odottamatonta: vedet menevät. Yksikään aiemmista synnytyksistäni ei ole alkanut näin, olen hetken ihmeissäni, innoissani ja hämilläni. Vesi on haalean vaaleanpunertavaa. Kestositeet kastuvat hetkessä. Soitan doulalle ja kätilölle, joka kyselee lapsivedestä ja pyytää päivittämään häntä kun jotain tapahtuu. Heillä on matkaa yli kaksi tuntia meille autolla.

Lähden lainaamaan naapurilta siteitä: ”Ei, ei mua vielä supistele, tai siis, vähän mutta ei nämä vielä ole synnytystä.” Saan ihanilta naapureilta mukaan myös ruokaa, jonka mieheni lämmittää kotonamme. Minä juon vadelmanlehtijääteetä, en viitsi mainita supistuksia, koska ne ovat niin pehmeitä vielä. Mieheni siivoilee, minä laitan viimeisiä juttuja valmiiksi synnytystä varten, laventelia pieniin puisiin kulhoihin, gua shan, hierontaöljyä, pyyhkeitä. Mies ja tytöt täyttävät synnytysammeen ilmalla. Nojailen itse jumppapalloon, ja 2- ja 4-vuotiaat tytöt haluavat hieroa selkääni. Olemme yhdessä katsoneet niin monta lempeää synnytysvideoa, ja lukeneet Ina Maytä ääneen, että synnytys on heille jännittävää ja kivaa. Vietän aikaa yksin makuuhuoneessa, ikkuna auki merelle, sängyllä nelinkontin. Jossain vaiheessa soitan doulalle ja kätilölle, että voisivat kiireettä lähteä matkaan. Siskoni soittaa, kerron, että mulla on 5 minuuttia aikaa puhua ennen seuraavaa supistusta. Käytän supistusten tullessa ääntä apuna, hiljaa, matalaa oooo-ääntä, jota kukaan muu ei kuule, kun olen yksin huoneessani. Jossain vaiheessa lasten äänet kodissa alkavat vaivaamaan, mies on lähtenyt viemään roskia ja soitan hänet takaisin, hän palaa ja vie lapset naapureiden luo ulos leikkimään. Emme olleet tarkkaan suunnitelleet lasten paikkaa synnytyksen aikana, mutta ystävämme naapurissa sattuivat sopivasti olemaan kotona, ja olimme eläneet yhteistä elämää niin paljon, että lapset siirtyivät sinne helposti kun kaipasin enemmän rauhaa. Lasten iloiset äänet kantautuvat sisään ikkunasta. Supistukset tulevat 3 minuutin välein, niissä on voimaa, TENS, joka on ollut käytössä jo muutaman tunnin, ei enää vie supistuskipua pois. Nojailen olohuoneessa vanhaan laatikostoon ja hengittelen laventelin tuoksua astiasta, tuoksu tuntuu hyvältä. Korkeus on juuri sopiva, nojaan ja rentoutan lantion ja polvet, samalla ääntelen matalaa oooo-ääntä ja kohtu rentoutuu ja avautuu.

Mieheni on nyt vihdoin läsnä ja voin nojata häneen, kipu on siirtynyt lantioon, luut aukeavat liikaa, pyydän painamaan alaselkään ja sivuille lujaa. Olemme vähän aikaa kahdestaan, tuntuu ihmeelliseltä olla nyt tässä, ja kaikki menee niin nopeasti, ymmärränköhän vieläkään, että olen synnyttämässä. Ei tämä menekään hitaasti niin kuin luulin, en sano mitään mutta tunnen että olen jo aika pitkällä. Oksennan… (ja olen jo syvällä kuplassani, mutta jollain tajunnan tasolla mietin, että tämä on ehkä jo siirtymävaihetta, joka minulla tulee tässä kohtaa synnytystä) supistuksia tulee tiheään, selviän niistä vielä hyvin nojaamalla huonekaluihin, hymisemällä ja miehen avulla, joka painaa lujaa lantioon käsillään. Sanaton synnytysmusiikkini soi taustalla ja säestää etenemistäni.

Auto ajaa pihaan, doula ja kätilö saapuvat. Mietin hetken ennen kuin he tulevat sisään miten pystyn kohtaamaan ketään juuri nyt, supistuksia tulee lakkaamatta. Tuntuu, että he tulevat hymyillen, tunnen ilon vaikka en nosta heti päätäni. Kaikki on hyvin. He ovat paikalla, nyt ei ole mitään hätää, tässä me nyt olemme, kotona synnyttämässä ja sekä kätilö että doula pääsi paikalle, kaikki on hyvin. He siirtyvät keittiöön ja kuulen, samalla kun vastaanotan seuraavaa supistusta olohuoneessa, miten kätilö mainitsee doulalle jotain siitä, että kuulostaa siltä että synnytys on hyvässä vauhdissa. Tiedän kokemuksesta ja doulan työstäni, että äänestäni kuulee supistusten voimakkuuden. Kätilö tulee luokseni ja kysyy saako kuunnella vauva sydänääniä. Kätilöntorvella hän ei enää saa ääniä kuulumaan, joten kysyy minulta, saako käyttää doppleria, annan siihen luvan ja tietenkin sydänäänet ovat hyvät, olen hyvin tietoinen vauvan liikkeistä sisälläni ja siitä että hänellä on kaikki täydellisesti. Oksennan uudestaan, doula on nyt vieressäni ja painaa selkääni niin kuin mies aiemmin. Mies on täyttänyt ammeen aiemmin lasten kanssa kuumalla vedellä, ja haluan sinne NYT. Muut ehdottavat, että odotan hetken että vesi jäähtyy ja menen vaikka suihkuun, mutta olen jo riisunut vaatteeni ja astun ammeeseen. Mieheni kaataa jo ammeeseen kylmää vettä. Vesi, ihana vesi, niin kuin muistan, vie kivun, tuntuu tutulta, halaavalta. Nojaan ammeen reunaan, en tarvitse muuta. Vesi, musiikki, matala synnytyslaulu ja kosketus.

Jossain vaiheessa nuorempi tytöistä tulee sisälle. Mies tulee työn kanssa ammeen luo istumaan, ja tyttö tuijottaa ihan hiljaa. Epäilen, että hän hämmentyy, vaikka myöhemmin kertoi olleensa hiljaa vain siksi, että ei halunnut häiritä ja halusi katsoa, kun äiti synnyttää, mutta haluan miehen takaisin tuekseni lähelle. Jonkin ajan kuluttua mies saa lahjottua tytön Peppi Pitkätossu -dvd:llä ja jäätelöllä ja tämä lähtee dvd ja jäätelö kainalossa takaisin naapuriin.

Supistukset muuttuvat voimakkaiksi, ja avautuminen koskee jo paljon. Lantioon painetaan aina kun supistus tulee. Mies on minua vastapäätä ammeen ulkopuolella, lähellä, niin on hyvä, en anna hänen edes mennä mihinkään. Saan hunajaa jossain vaiheessa. Valitan välillä ääneen: ”Sattuuuuuuu”. Alan pelätä, että kestää vielä kauan kauan… jos kestää kauan en ehkä jaksa, jos alkaa sattumaan niin kipeästi kuin edellisissä synnytyksissä. Kukaan ei muuten puhu mitään. Kätilö istuu sohvalla ja kirjoittaa, seuraa läheltä, ja doula ja mies ovat ammeen reunalla. Tiedän että doula ja kätilö tietävät tasan missä mennään, ilman että mitään sanotaan, koska kokenut ihminen kuulee ja näkee sen vain minua seuraamalla. Kun pelkään kivun kovenemista kätilö antaa minulle homeopaattista arnicaa. Kaikki etenee samalla tavalla, intensiivisesti mutta äärimmäisen rauhallisesti, tunnen avautumisen kehossani sekä vauvan laskeutumisen ja jollain tasolla supistuskivusta huolimatta todellakin nautin myös synnytyksestä, hiljaisesta ilmapiiristä, tuesta jonka tunnen ympärilläni ja soittolistan sanattomasta musiikista johon keskityn taustalla.

Yhtäkkiä kipu muuttuu, supistukset muuttuvat ja kipu lakkaa, tunnen kun kehoni alkaa ponnistamaan vauvaa ulos. Kerron kahdella sanalla englanniksi, että kehoni ponnistaa. Kätilö istuu kuin itse rauhallisuus sohvalla teekupin kanssa ja kirjoittaa, hän katsoo minuun rauhallisesti. Doula ja mies ovat luonani ammeen reunalla tukenani. Nojaan ammeen reunaan ja kätilö lukien minua oikein tuo minulle homeopaattista chamomillaa, koska jännitän enkä halua päästää irti. Kaipaan taukoa, ja saan sen. Nojaan ammeen reunaan ja luulen pitkän ajan kuluvan, mutta myöhemmin luen kätilön muistiinpanoista sen olleen vain 3 minuuttia. Taukoni nautittuani tunnen olevani valmis, annan kehon ponnistaa. Tunnen miten kehoni työntää vauvaa ulos, hengitän, ääntelen, ääni on muuttunut murinaksi ja välillä tekee mieli huutaakin vähän, mutta kätilö muistuttaa hengittämään ja tekemään matalia ääniä. Kukaan ei puhu paljon mitään, minua ei kysenalaisteta, vaan kaikki vain seuraavat ja antavat synnytyksen edetä. Kätilö on kirjoittanut muistiinpanoihinsa näin: ”Hengität hyvin supistusten aikana, rentoudut hienosti supistusten välillä. Ponnistusvaihe on rauhallinen, hengittelet ja työnnät omaa kehoa kuunnellen.”

Tunnen poltteen kun vauvan pää on aivan lähellä, polttaa polttaa, se sattuuu, joten päätän, että on päästettävä vauva ulos että polte loppuu. Huomaan kappaleen joka soi taustalla ja hetki tuntuu jotenkin voimakkaalta ja pyhältä. Autan kehoani vähän ja vauvan pää syntyy. Olen väsynyt. Kätilö on takanani, koska pään jälkeen muu keho ei synny heti, hän pyytää minua kääntymään ja auttaa vauvaa ulos, hänet nostetaan syliini, napanuora on lyhyt, mutta saan hänet pideltyä. Vauvamme on maailmassa klo 18.58. Rauhallisesti. Sanon: ”Se tuli niin helposti” ja kätilö tai doula, jompi kumpi sanoo, että ”ja kauniisti!”. Mies on ihmeissään, hän on kommentoinut välillä miten ihmeellisesti kaikki etenee, tiedän ettei hän odottanut vauvan syntyvän vielä, niin kuin minä hän odotti jotain pidempää ja vaikeampaa. Vauva syntyi vajaa 2 tuntia siitä kun kätilö ja doula saapuivat.

Olemme hetken vielä vedessä ja siirrymme sohvalle. Lantiooni koskee paljon enkä pysty oikein liikkumaan. Odotellaan istukkaa. Doula saa leikata napanuoran kun sen on lakannut sykkimästä. Mieheni ei ole ikinä halunnut, hän ei halua katkaista yhteyttä minun ja vauvan välillä. Saan paria homeopaattista ja noin 50min vauvan syntymästä istukka lopulta syntyy kun siirryn sohvalta seisomaan, plops se putoaa maahan… doula lähtee pesemään istukkaa ja laittamaan sitä jääkaappiin odottamaan. Istukasta vapaana siirryn sänkyyn vauvan kanssa. On autuas olo. Käyn suihkussa, kätilö tulee katsomaan, että voin hyvin suihkussa, doula tuo pallon että voin istua sen päällä. Ihmettelen suihkusta lähtiessä miten ystävällistä kätilöltä, että hän puhdistaa verta lattialta. Vuosin todella vähän, mutta sotkua luonnollisesti tulee jonkun verran.

Kun olen sängyssä, tulevat tytöt jossain vaiheessa kotiin ihailemaan siskoaan. Syön, juon, vauva punnitaan (hän on aika iso, n. 4,2kg), minut tikataan, kaksi tikkiä, pieni repeämä. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun kätilö tutkii minua synnytyksen aikana. Kätilö tutkii myös vauvan, joka voi hyvin. Menee kauan ennen kuin kaikki rauhoittuu, imetän vauvaa, tytöt pyörivät ympärillä ja ihailevat ja ihmettelevät. Jossain vaiheessa yöllä doula ja kätilö lähtevät ajamaan kotiin ja me rauhoitumme yöhön, ensimmäiseen yöhön viidestään, nukumme kaikki lähellä toisiamme ja on niin hyvä olla.


– Annamaria Mitchell, 35, Lahti

Synnytys

Kun sinä synnyit – 31.3.13

Oikeastaan koko tämä pitkä tarina pitäisi aloittaa jo tammikuusta 2013. Silloin sinä päätit syntyä ensimmäisen kerran. Me ulkomaailmassa olimme toista mieltä. Seuraavien kahden viikon aikana puhelin oli juurtua käteen kiinni, kun soittelin ja selvittelin isoveljellesi Emilille päivähoitopaikkaa. Onneksi se järjestyi ja niin me sitten lepuuttelimme.

Kaikenlaista kränää oli matkan varrella: neuvolalääkäritarkastuksessa sydänäänesi aaltoilivat ja pyyhälsin vaihteeksi Kätilöopistolle taksilla tukka hulmuten selvittämään vointiasi. Kävi ilmi, että olet tulossa pylly edellä maailmaan ja lisäksi Emilin syntymän yhteydessä huomattu raskausajan trombosytopenia (verihiutalealenema) on uusinut. Siispä magneettikuvaan. Halusin kaikesta huolimatta yrittää alatiesynnytystä, ja siksi lantion mitat piti kuvata. Sain virallisen lääkärintodistuksen siitä, että peffani on leveä luiden, ei läskin vuoksi.

Laskettu aika 25.3. tuli ja meni ja minun oloni kävi yhä vain tukalammaksi. Kipuja alkoi olla paljon. Jopa niin paljon, että lähdin – vaihteeksi – Kätilöopistolle tutkimuksiin. Siellä tutkittiin ja ihmeteltiin miksi olin niin kipeä ja kas! Sinähän se siellä pitkänä poikana ojentelit jo pikkuvarpaitasi kohdunkanavaan. Ei ihmekään, että hieman kirvelsi. Todella mukava Camilla Isaksson -niminen naislääkäri totesi myötäeläen, että hän tietää minun toivovan jo ”pääsevän pälkähästä”, mutta olisi kaikkien kannalta parempi, jos synnytys alkaisi luonnollisesti. Hänen mielestään minulla oli jo supistuksia, ei enää vain tuota varpaiden aiheuttaa kipuilua. Lupasin hänelle Nobelin palkinnon, jos näin on. Illalla alkoikin sitten tapahtua.

Ensimmäisen supistuksen tunsin 18:40. Se oli niin selvä, että pistin kellonajan heti mieleen. Seurasin rauhassa ja kerroin isällesikin. Hän alkoi kirjoittamaan aikoja ylös. Pitkään supistukset tulivat 40 minuutin välein, sitten 30 minuutin välein, lopulta 20 minuutin välein. Tässä vaiheessa patistin isäsi nukkumaan, koska oli jo yli puolen yön. Itse kaivoin esiin iPadin, Tens-laitteen ja kännykän. Kännykällä raportoin edistystä ystäväpiirilleni Facebookissa, Tens-laitteella tujautin aina aimo annokset sähkövirtaa selkäytimeen supistuksen kipua lievittääkseni ja iPadilla laskin supistuksen välejä ja kestoja. Aika teknistä.

Noin kello kolmen aikaan supistukset tulivat 10 minuutin välein ja lähdettiin Kätilöopistolle. Päästiin siellä suoraan synnytyssaliin, laitettiin piuhat vatsan ympärille. Kätilö kokeili, että olisin ehkä jo 4 – 5 cm auki, mutta ei luvannut varmaksi, koska ne sinun varpaat siellä vähän häiritsivät tuntumaa… Hetkeksi supistukset hidastuivat ja minä jo ajattelin, että näinköhän tässä käy. Isäsi oikaisi pitkäkseen nurkkaan säkkituolille ja aloitti hiljaisen kuorsauksen.

Hyvin nopeasti tilanne muuttui ja sain sytkäytellä jo ihan roimia sähköannoksia Tens-laitteella. Isäsikin pudisteli unet silmistään ja tuli viereeni kädestä pitämään kiinni. Nyt sain jo pari siemausta ilokaasuakin. Yritin siinä hengittää niin syvään ja rauhallisesti kuin vain voin. Kätilöt totesivat, että nyt on syytä kutsua useampi lääkäri paikalle ja kukas sieltä saapuikaan, kuin se edellä mainittu Camilla, iloisesti hymyillen! Pakko oli kysyä, että nytkö minä sen Nobelin joudun hänelle hankkimaan… Camilla tutki ja sanoi, että ”Olet ollut todella reipas ja rohkea, mutta vauva on tulossa ulos yksi jalka edellä ja se ei ole hyvä juttu, nyt me lähdemme tekemään hätäsektion”. Vaikka jo ponnistutti kovasti (aina silmät kiinni huusin, että saako ponnistaa ja sitten kun kiellettiin, pidättelin), ymmärsin ja nyökkäsin. Minut siirrettiin tai siirryin, en ihan tiedä, kun olin aika pöllyssä siitä ilokaasusta, toiselle vuoteelle ja kun minua kärrättiin ulos, hihkaisin isällesi, että ”Facebook, Tammimammat, kerro!” Minulle tuli kauhean suuri tarve kertoa Emilin odotusaikana muodostuneelle äitiryhmälle, että missä mennään. Heidän oli saatava tietää! Isäsi soperteli, ettei hän kuulu ryhmään, jolloin ovelta vielä huudahdin, että ”Minun kännykällä, idiootti!” (En juuri koskaan nimittele isääsi, nyt tuli aika sujuvasti).

Seuraavat minuutit menivät todella nopeasti. Hiukan vilisi silmissä, olin hississä ja sain juoda vatsahappoja neutraloivaa ainetta pikkukupillisen, seuraavaksi vilisi silmissä taas ja sitten olinkin jo tilavassa ja kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa. Huomio kiinnittyi siihen, että Camilla ja muut olivat jo salissa ja muistan miettineeni, että miten ihmeessä se ehtivät sinne ennen minua… Camilla hallitsi tilanteen niin vahvasti ja opasti kaikkia: ”Minä haluan tämän vauvan ulos 10 minuutissa”, että minäkin motivoiduin niin, että siinä supistuksten ja ponnistushalujen ja kipujen keskellä pomppasin itse leikkauslaverille makaamaan. Minulle tarjottiin naamaria, jota oletin nukutusaineeksi ja vetelin siitä pari roimaa henkäystä. Ei nukuttanut. Kysyin, että mitä tämä on ja sain tietää saaneeni happea. Lykkäsin naamarin pois ja tokaisin, että ”Ei tätä, nyt pitää nukuttaa, ettekö ymmärrä, että on kiire!” Samassa lykkäsi anestesialääkäri piikin vasempaan kämmenselkään ja tunsin kuinka kylmä aine levisi nopeasti kädessä ylöspäin. Olin todella tyytyväinen, koska tunsin juuri seuraavan ponnistuksen lähenevän. Siihen sammuivat valot.

Muutamaa hetkeä myöhemmin sinut oli viety isälle, joka puki sinut ja otti syliinsä odottamaan. Olit kuulemma parin tunnin ajan jaksanut sitkeästi hamuta syötävää, mutta sitten väsy voitti. Synnyit 31.03.2013 klo 7:47, syntymäpainosi oli 4,2kg ja pituus 53cm.

Minä heräsin puoli kymmenen aikaan heräämöstä ja sain kuulla painosi. Ajattelin, että olipa melkoinen lykky, että syntymäsi meni kuten meni, sillä perätilassa alatiesynnytyksen raja on 4kg. Sinut oli arvioitu 3,5 kg painoiseksi. Että aika metsään meni! Olisi siinä oltu helisemässä molemmat, jos olisit tullut peffa edellä maailmaan…

Minut kärrättiin osastolle 3, huoneeseen 13 ja te tulitte minua katsomaan. En muista oikein mitään noista ensimmäisistä hetkistä, olin vielä vähän sekaisin nukutuksesta.

Me olimme isäsi kanssa ihan tavattoman onnellisia.

– Anne, 38, Vantaa

Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27

Synnytys

Syöksyllä maailmaan

Oksensin joka päivä koko raskauden ajan ja voin todella heikosti niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oksentelu ja 2-vuotias vilkas esikoinen veivät voimat. Liitoskivut piinasivat ja oli tosi kurja olla. Tuntui raskaalta ajatella pitkää kivuliasta synnytystä. Tällä kertaa kuitenkin päätin olla viisaampi kuin edellisessä synnytyksessä ja ottaa asioista selvää ja valmistautua hyvin synnytykseen. Pyysin doulaksi minulle tutun ihmisen joka on aiemminkin ollut synnytyksissä mukana. Lisäksi kävin vyöhyketerapiassa. Vyöhyketerapeutin kanssa puhuimme paljon hoidon aikana tulevasta synnytyksestä. Vyöhyketerapeuttini sanoi doulalleni heidän kohdatessa ovella, että kannattaa laittaa teltta sairaalan pihaan jos meinaa synnytykseen keretä. Tämä nauratti minua kovasti ja luulin sen olevan hauska vitsi. Toisin kuitenkin kävi.

Lasketun ajan lähestyessä minua supisteli jokseenkin kovasti. Paria päivää ennen laskettua aikaa alkoi minulla 10-20min välillä olevat supistukset. Ne eivät kuitenkaan tehneet niin hirveän kipeää, että olisin näytille lähtenyt. Synnytystä edeltävänä yönä kuitenkin aloin tuntea kuinka pissa tuli housuun joka supistuksella. Tunsin oloni jotenkin noloksi kun tällä tavalla alkaa valua housuun. Soittelin synnärille miettien voisiko pissa sittenkin olla lapsivettä. Synnärillä oltiin sitä mieltä, että pissaa se varmaankin on ja johtuu siitä, että lantionpohjalihakseni eivät ole ihan parhaimmassa kunnossa. He eivät nähneet syytä tulla vielä näytille. Tämä sopi minulle mitä mainioimmin. Ei minulla ollut mikään kiire päästä synnärille ennen kuin on tosi kyseessä.

Istahdin koneelle hetkeksi puhelun jälkeen ja yhtäkkiä lapsivesi hulahti rakkaalle konetuolilleni. Kello oli tällöin 1.30 ja soitin doulalleni kertoakseni, että lähden käymään näytillä. Sanoin, ettei tarvitse pitää kiirettä kun supistusten väli on kuitenkin niin iso. Minua jännitti kovasti, mutta en kovin kauaa kerennyt miettiä asiaa sillä suljettuani puhelimen supistukset vetivät minut kontilleen. Konttailin ympäri asuntoa ja huusin miestäni hereille. Mieheni rauhoitteli minua ja soitti taksin. Oli ihanaa kuinka rauhallisena hän pysyi, vaikka näki minusta pienen paniikin. Hän myös pakkasi kameran ja puhelimen laukkuuni.

Olin kontillaan eteisen lattialla ja tuntui siltä että pitää ponnistaa. Huusin hysteerisenä ”nyt se tulee” ja mietin pitääkö repiä housut jalasta pois. Pelotti ihan hirveästi. Entä jos vauva syntyisikin kotiin. Siihen en ollut ollenkaan valmistautunut. Esikoinen heräsi ja pussasin häntä poskelle ja kerroin, että sisko syntyy nyt. Kerroin, että aamulla voi tulla katsomaan siskoa isin kanssa. Tämä sai minut tuntemaan oloni rauhalliseksi.

Supistusten välillä pääsin taksiin. Olin vieläkin siinä luulossa, että tässä menee vielä useita tunteja ennen kuin vauva syntyy. Kerroin taksikuskille synnyttäväni ja sanoin, että voisi ajaa rivakkaan nyt kuitenkin. Taksikuski selvästi kauhistui tilanteesta. Vielä enemmän kauhuissaan hän oli kun supistuksen tullessa aloin mylviä eläimellisesti ja huusin kaikki kirosanat mitä osasin. Koitin pidätellä vauvan tuloa kaikin voimini. Taksikuski ajoi lujaa ja hoki ihanasti koko ajan ”ei ole mitään hätää, kohta olemme perillä”. Kuskin jatkuva rauhottelu sai minut pysymään rauhallisena kaikesta huolimatta.

Lyhyen, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajomatkan jälkeen avasin auton oven synnärin pihassa ja lensin polvilleni maahan. Kello oli tällöin 2.05. Taksikuski haki kätilöt sisältä ja he raahasivat minut sisälle. Mylvin, että halua ykköshuoneeseen jossa on amme. Kätilöt nauroivat, että en minä enää mihinkään ammeeseen ehdi. Minuakin nauratti. En ollut tajunnut muka, että vauva tulee ihan just nyt, vaikka olin pidätellyt vauvan tuloa koko matkan sairaalaan.

Menimme synnytyssaliin kiireen vilkkaa ja minulta otettiin pikapikaa housut pois jalasta. Minut käskettiin sängylle makaamaan. Hoin kuinka haluan synnyttää pystyssä, mutta sitten tunsinkin kuinka vauvan pää työntyi ulos. Minua pyydettiin kokeilemaan ja tunnustelin vauvan päätä hellästi. Samalla tunsin kuinka supistus tulee ja ponnistin. Vauva syntyi klo 2.14.

Sain rakkaan tyttäreni rinnalle ja olo oli tosi pökkyräinen ja hämmästynyt. Hän alkoi imeä rintaa kuin vanha tekijä. Edellinen synnytys oli ollut pitkä ja tuskallinen. Nyt vauva syöksyikin maailmaan valtavalla kiireellä. Oli sellainen olo, että voisin synnytellä pari kolmekin vauvaa vielä samaan syssyyn.

Hoitajat alkoivat katselemaan vahinkoja alapäässäni ja samalla saapui doula. Hän silitteli minua päästä kun hoitajat parsivat pimppiäni kasaan.  Doulani oli suureksi avuksi synnytyksen jälkeisissä hetkissä.

Olo oli ihan uskomaton. Sain lasillisen appelsiinimehua ja en oksentanut sitä ulos. Kaikki hormonit hyrräsivät valtavalla voimalla ja olo oli mitä mainioin. Hoitajat sanoivat, että kummallakaan meillä ei olisi ollut hätää vaikka lapsi olisi päättänyt tulla eteiseen.

44 minuutin uskomaton synnytysmatka päättyi valtavaan onneen ja rakkauteen. Olin mykistynyt tämän synnytykseni voimaannuttavasta vaikutuksesta. Lapseni katsoi minua syvälle silmiin ja tervehti minua katseellaan. Olin ihan onnesta sekaisin.

 

– Mari Karjalainen, Loimaa

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki
Synnytys

Synnytyksestä, käsi sydämellä

Synnytin kuutisen viikkoa sitten ihanan lapsen. Elämä uuden ihmeen kanssa on ollut alkuun haastavaa. Unta saa vähän ja pikkuisemme tykkää syödä lakkaamatta. Paljon muuta ei siis ehdi kuin imettää. Nyt, kun olemme yhdessä oppineet, miten se sujuu, pystyn jo hieman kirjoittamaan.

Kaunis synnytys?

Kysyin useamman vuoden, voiko synnytys olla kaunis. Vastaukseksi sain synnyttäneiltä naisilta lähes poikkeuksetta, että synnytys tekee hurjan kipeää, mutta kivun unohtaa, kun lapsi on sylissä. Monen mielestä kaunista synnytyksessä oli se hetki, kun lapsen saa syliin ensi kertaa, tai ainakin lapsi oli kaunis. Mutta miksei nimenomaan synnytys voisi olla kaunis? Onhan se lasta toivovan elämässä yksi merkittävimmistä kokemuksista.

Synnytys voi olla dramaattinen ja hirvittävä kokemus. Haluan kuitenkin kertoa, että synnytys ei lähtökohtaisesti ole sellainen. Toisin sanoen synnytys voi aivan hyvin olla ihana, voimaannuttava ja jopa orgastinen kokemus, joka tekee synnyttäjästä astetta vahvemman uskomaan omiin kykyihinsä ja kehomielensä luonnolliseen toimintaan. Se, millainen synnytys on, riippuu toki monista tekijöistä. Oman kokemukseni pohjalta haluan kuitenkin korostaa, että synnytykseen liittyvillä mielikuvilla on vaikutusta siihen, millainen kokemus synnytys on.

Voisinpa muuttaa elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskuvauksia. Se, että niissä synnytys näytetään sellaisena, jossa synnyttäjä kärsii ja häntä manipuloidaan ja leikellään ja hänelle huudetaan, vaikuttaa siten, että moni synnyttäjä pelkää synnyttämistä. Synnytyskulttuuri on kuitenkin ainakin Suomessa paljon lähempänä ”alkukantaista” synnyttämistä kuin puhtaasti lääketieteellistä operaatiota. Tarkoitan tällä sitä, että synnytys ymmärretään luonnollisena tapahtumana, jonka synnyttäjän oma keho osaa tehdä ilman apuakin, eikä medikaalisena toimenpiteenä, jonka vain lääkäri osaa härveleineen suorittaa. Synnytyksessä, jos missä, on hienoa, että luonnollisuus ja moderni lääketieteen kehitys voidaan tuoda yhteen äidin ja lapsen elämän ja terveyden turvaamiseksi. Vielä hienompaa on, että synnytys aletaan ymmärtää myös elämyksenä.

Synnytyksen elämyksellisyyden ja esteettisyyden korostamisen ei tarvitse viedä huomiota pois syntyvästä lapsesta tai turvallisuudesta. Päinvastoin, positiivinen synnytyskokemus voi auttaa rakentamaan hienoa yhteistä elämää vauvan kanssa. Positiivinen synnytyskokemus voi myös tukea turvallista ja terveellistä synnyttämistä, sillä synnyttäjän kokemat asiat synnytyksen aikana vaikuttavat synnytyksen kulkuun. Sillä, millainen ympäristö synnyttäjällä on, mitä hän kuulee, näkee, haistaa, maistaa, tuntee ja ymmärtää, on merkitystä sen kannalta, miten ja millä tavoin synnyttäjä voi olla toimijana synnytystapahtumassa.

Aistisuus on iso osa esteettisyyttä, mutta esteettiseen kokemukseen tarvitaan myös tietoisuutta ja tiedostamista. Synnyttäjä voi toki hypätä synnytykseen perehtymättä mihinkään luottaen intuition voimaan ja omaan kehoonsa. Silloin synnyttäjä on kuitenkin monen sattuman varassa. Synnytyksen esteettisyys muodostuukin aistikokemusten yhdistymisestä niiden havaitsemiseen ja tietoisuuteen synnytyksestä ja omasta kehomielestä, sen toiminnasta ja muutoksista – sanalla sanoen herkistymisestä kokemaan tapahtuvaa syvemmin.

Synnytyksen ei siis tarvitse olla helvetin esikartano, jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian. Sen ei tarvitse olla eritteiden splätteriä, eikä sen tarvitse olla kehoa rampauttava. Sivumennen sanottuna kyllä tuollaisetkin kokemukset voivat olla esteettisiä; ehkä ne liittyvät kauhun tai rumuuden estetiikkaan. Ja kyllä synnytys kyllä voi joskus olla myös äidin tai lapsen tappava kokemus, joten mitään takeita ei tietenkään ole sille, että synnytys olisi kaunis. Toisaalta, eihän taivaanrantakaan aina ole erityisen kaunis. Silti se voi olla aina merkityksellinen.

Moni varmaan ajattelee, ettei kauneudella voi olla tekemistä synnytyksen kanssa, koska synnytykseen liittyy käsitysten mukaan niin paljon kipua. Harva ehkä tietää, että nautinnon itse asiassa on oltava osa synnytystä. Synnytys ei nimittäin etene, ellei mielihyvää tuottavaa oksitosiinia erity. Kokemisen ja synnytyksen kulun yhteys juurtaa hormonitoiminnasta. Kaiken sen väitetyn kivun keskellä, olisi siis kyettävä kokemaan myös nautintoa. Mutta miten sitä nautintoa sitten voi kokea? Lääkkeellinen kivunlievitys ei välttämättä ja useinkaan helpota asiaa. Synteettinen oksitosiini tekee yleensä supistuksista tavanomaista voimakkaampia ja synnytyksestä rajumpaa. Kemiallisten lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei myöskään ole erityisen helppoa kokea synnytystä tietoisena ja herkin aistein, sillä silloin kokee ensisijaisesti ne lääkkeet. Nautinto olisi kyettävä löytämään omasta kehosta ja omasta mielestä. Tätä varten tarvitsemme kannustavia ja elämyksellisyyttä korostavia synnytystarinoita. Kerronkin seuraavaksi omakohtaisen kokemukseni.

Pikkuisemme synnytys, 21.08.2017 Naistenklinikalla

Kymmenvuotiaana näin yksityiskohtaisen valokuvasarjan synnytyksestä. Pelkäsin synnytystä siitä lähtien. Kun sitten tulin viimein raskaaksi, halu päästä tapaamaan omaa lasta oli tainnut syrjäyttää osan pelosta. Tiesin kuitenkin, että tarvitsisin apua selviytyäkseni synnytyksestä. Osa minusta halusi juosta karkuun. Päätin valmistautua synnytykseen huolella. Kiitos suomalaisen järjestelmän jäin äitiyslomalle kaksi kuukautta ennen synnytystä, minkä ajan käytin synnytystietouteen sukeltamiseen.
Luin kirjoja ja selasin nettiä. Löysin positiivisten synnytyskertomusten meren. Olin totaalisen viety. Miksi en ollut kuullut tällaisia tarinoita aiemmin? Mikä mahtava voima synnytykseen liittyikään. Aloin harjoittaa mieltäni ajattelemaan synnytystä elämyksellisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Pelko alkoi jäädä taka-alalle.

Lapsemme synnytykselle oli annettu aikataulu ennalta. Sisareni perheineen oli nimittäin vain kaksi viikkoa lasketun aikamme tietämillä Suomessa. Halusimme, että he tapaisivat vastasyntyneen pienokaisen. Minä olin myös toivonut koko raskauden ajan, että lapsemme syntyisi vähän aiemmin, jottei hän olisi kasvanut aivan äärimmilleen. Ajattelin itsekkäästi, että synnytys olisi silloin helpompi. Doulani puolestaan antoi muutamia päiviä, jolloin hän ei pääsisi paikan päälle. Ideoimme kaikki yhdessä, milloin olisi parasta synnyttää. Niin siinä sitten kävikin, että lapsemme syntyi kaksi päivää ennen laskettua aikaa juuri silloin, kun olimme suunnitelleetkin. Edes ruuhka ei päässyt haittaamaan matkaa. Sisareni ehti näkemään lapsemme peräti kahteen otteeseen.

Synnytyksen aikatauluttaminen kävi kuitenkin hermoilleni. Mukavasti sujunut raskaus sai loppua kohden vähän stressaavia sävyjä. En ollut odottanut lastamme lainkaan raskauden aikana. Olin elänyt hänen kanssaan mukavaa yhteiseloa. Viimeisinä viikkoina olotilani kuitenkin muuttui varsin odottavaksi, ei siksi, että minulla olisi ollut hurjan hankala olla, vaan siksi, että jännitin synnytyksen ajankohtaa. Päivää ennen synnytystä, sunnuntaiaamuna, heräsin ajatukseen, että minun olisi luovuttava koko aikataulusta. Päätin ottaa rennosti. Kuuntelimme suomi-reggaeta ja söimme brunssia rauhassa mieheni kanssa, nauroimme ja tanssimme. Lepäsin.

Kesä tuntui tekevän lähtöään. Välillä oli sumuista ja välillä paistoi aurinko. Päätimme mieheni kanssa toteuttaa vierailun viereisen saaren ravintolaan. Pääsimme siis hieman vesille saaristolautalla, kävelemään metsään ja syömään ulos terassille mäntyjen katveeseen. Ruoka oli varsin mieleistä meille molemmille ja söimmekin pitkän kaavan mukaan kuluja miettimättä.

Nautiskelimme kaksin. Iltapäivällä puhuin ystäväni kanssa pitkään puhelimessa nauttien auringosta parvekkeella. Kerroin, että vauva tulee, kun on tullakseen. Muutamia sukkapuikkosupistuksia oli jo tullut reilun viikon ajan. Illalla katsoimme puolisoni kanssa uskomattoman dokumentin valoa hohtavista eläimistä, kasveista ja bakteereista. Ihmettelimme elämän moninaisuutta. Saunoimme ja rakastelimme. Olimme hyviä toisillemme koko päivän.

Maanantaina kahden maissa yöllä heräsin vain hetken nukuttuani ensimmäiseen koskaan kokemaani synnytyssupistukseen. Koska se oli täysin erilainen kuin muut raskauden aikana kokemani niin kutsutut harjoitussupistukset, tiesin heti, mistä oli kyse. Nyt alamme synnyttää. Supistus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi osoittaa yhtä kohtaa, missä se tuntuisi. Se on kuin aalto, joka kulkee koko kehon läpi. Omat synnytyssupistukseni muistuttivat hyvin paljon voimakkaita kuukautiskipujani. Olin siis kokenut vastaavaa aiemminkin, itse asiassa lähes joka kuukausi. Nyt vain suhtauduin tilanteeseen täysin toisin. Puolisoni sanoikin myöhemmin, että olin kestänyt synnytyksen paremmin kuin yleensä kuukautiseni.

Herätin puolisoni, tankkasin juomaa, ja menin lähes välittömästi suihkuun. Olin innostunut, joskin hieman minua hirvitti. Mitä tästä tulee? Päätin kuitenkin luottaa kehooni ja tilanteeseen, vauvaankin. Olin valmistautunut ja tiesin, että mitä avoimemmin kykenisin suhtautumaan, sitä esteettömämmin synnytys etenisi. Päätin, etten asettuisi etenemisen esteeksi. Supistukset tulivatkin lähes välittömästi viiden minuutin välein ja kestivät noin minuutin.

Antauduin tuntemaan supistusaallon, heittäydyin sen mukaan ja tutkiskelin sitä. Kaikki muu katosi pikkuhiljaa, millään muulla ei ollut väliä, vajosin jokaisella supistuksella yhä syvemmälle aallokkoon. Intensiivisyys vei mukanaan. Etäällä kuulin puolisoni valmistelevan asioita sairaalaan lähtöä varten. Tunnin kuluttua hän soitti Jorvin sairaalaan ja ilmoitti meidät. Eipä siellä kuitenkaan uskottu, että synnytys voisi olla käynnissä. Moni ensisynnyttäjä synnyttää päivän tai parikin ja sairaalassa käydään kääntymässä ja kotiin tullaan uudelleen. Meidät kuitenkin kuulemma opastettiin sitten lopulta siirtymään Naistenklinikalle, koska Jorvissa oli täyttä.

Pikkuhiljaa kehoni veti minua kohti lattiaa. Kerroin, että minun oli hankala suihkuttaa alavatsaa ja alaselkää ja olla samaan aikaan kontillani. Istumaan en oikein kyennyt, edes saunajakkaralla. Tuntui sille, että keho kouristui nelinkontin, ja se tuntui hyvälle. Mieheni asensi kameranjalustasta suihkunpidikkeen ja näin pystyin vain kehoa siirtämällä saamaan suihkun juuri siihen kohtaan, mihin vesi toi lämpöä ja ihania pisaroita. Lorina ja sihinä rauhoittivat mieltä, tunsin uivani olemisen olemiseen, alkuperäiseen veteen, joka kannatteli minua ja kohdussa samalla vauvaani.

Toisen tunnin kuluttua mieheni soitti Naistenklinikalle. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi aika siirtyä, koska minusta alkoi tuntua mahdottomalle istua autossa. Mietin, pystyisinkö olemaan nelinkontin sielläkin jotenkin. Toisaalta samalla mietin, että ehkä voisimme jäädä synnyttämään kotiin, ehkä se olisi vain helpompaa. Naistenklinikalla ei oikein edelleenkään uskottu, että synnytys olisi käynnissä. Minulle tuli huono olo suihkussa ja oli päästävä pois. Menin nojaamaan sänkyyn ja ääntelin, sen minkä kykenin. Äänen avulla minun oli helpompi olla yhtä aaltojen kanssa.

Mieheni meni hakemaan auton talon eteen valmiiksi. Sillä välin sain kokea lapsivesien menon. Olin jo aiemmin suihkussa epäillyt, josko lapsivettä olisi jo mennyt. Se vesimassojen pläjähdys makkarimme parketille oli kuitenkin niin yllättävä ja koominen, etten voinut olla nauramatta. Samassa puolisoni toi minulle puhelimen. Naistenklinikalta halusivat kuulla supistuksen, jotta tietäisivät, mitä uskoa. Tuntui vastenmieliseltä alkaa esittää supistusta. Mieheni ohjeisti, että huutaisin lujaa, että päästäisivät meidät tulemaan. Minä en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt kärsiä, jotta pääsisin sairaalaan. Asetin puhelimen sen verran kauemmas, että saatoin jotenkin unohtaa, että minulla oli yleisöä. Kätilö sanoi epäluuloisen kuuloisena, että voisimme nyt sitten tulla, jos tosiaan kokisimme niin, etenkin kun lapsivesi oli juuri mennyt. Minä nauroin puhelimeen, että oli hankalaa, kun sitä vettä tuli lakkaamatta.

Mieheni auttoi minua pukemaan jotain päälle, onneksi ei ollut talvi. Minä ääntelin lähes lakkaamatta, supistusten välit olivat niin lyhyet. Tukiessaan minua mieheni huikkasi keittiön jääkaapinoven listasta voimalauseen: ”Mä aukeen niin kuin kukka.” Otin kopin ja aloin hokea sitä itselleni. Enkä vain hokenut, vaan todella kuvittelin olevani puhkeamaisillaan oleva kukka, vaaleanpunainen. Ajattelin, ja yritin tuntea, miten jokainen supistus avasi kukkaa hieman lisää. Sillä voimalla sain vedettyä läpsykät jalkaan ja kammettua itseni ulos ja autolle.

Ulkona oli viileä aamu, tai minulla oli vain lyhythihainen paita päällä. Virkeä, raikas ja puhdas ilma oli hyvää hengittää, tuntui valoisammalle. Pääsin takapenkille ja turvavöihin. Jalat nostin niin ylös kuin sain, eli melkein risti-istuntaan. Toivoin ääneen, että mieheni ei ajaisi ylinopeutta. Aamuruuhka oli kuitenkin tulossa vasta parin tunnin päästä ja tie oli selvä. Jossain välissä mieheni laittoi klassista musiikkia radiosta keskittyäkseen itse paremmin ajamiseen. Minä katselin, miten maisemat kiisivät ohi niitä juurikaan tajuamatta. Taivaanranta oli vaaleanpunainen. Rakastan näitä kauniita, aikaisia aamuja ja auringonnousua, ajattelin onnellisena siitä, että nyt synnytetään. Samalla pyörittelin päätä puolelta toiselle, etten purisi leukoja yhteen, ja hoin lakkaamatta, että aukean kuin kukka. Matka kesti parisenkymmentä minuuttia, kuulemma.

Köpöttelin Naistenklinikalla vastaanottoon mieheni tukemana. Muodollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kuulin, että joku kysyi, olivatko supistukset olleet koko ajan sellaisia. Minulle tuotiin pyörätuoli, mutta ennen sitä vajosin kontilleni lattialle. Tuntui, ettei mikään muu asento käynyt keholle, jokin minussa halusi olla niin. Vitsailin, voisinko olla kontillani pyörätuolissakin.

Synnytyssalissa minut ohjattiin sängylle, joka muistutti kyllä enemmän pöytää. Kömmin välittömästi kontilleni sen päälle. Selinmakuulla en aikonut olla. Sitten kuulin ihmeen: olin jo kahdeksan senttiä auki. Enää kaksi senttiä ja voisin ponnistaa lapsen maailmaan. Olin hämmentynyt ja ylpeä itsestäni. Tähän asti jos olin kestänyt, kestäisin kyllä loppuunkin asti. Minulta kysyttiin, halusinko vielä ammeeseen toivomuksemme mukaan. En tiennyt enää tässä vaiheessa mitään. Ehkä lapsi syntyisi hyvin pian sängylle. Kätilöt kuitenkin päättivät laittaa ammeen valmiiksi. Sillä välin minulle laitettiin jotain antureita vöihin ja minä kuvittelin aina vain olevani kukka.

Jälleen kuluivat parikymmentä minuuttia mystisesti huomaamatta ohi ja sitten minut autettiin allashuoneeseen. Pysähdyin hetkeksi huokaistakseni ihastuksesta. Voi hyvänen aika, saisinko todella synnyttää täällä? Keskellä hämärää huonetta oli iso, valkea amme, jonka pohjassa loisti valoa. Katossa ammeen päällä led-valot tuikkivat tähtitaivaana. Nurkassa oli viherkasveja, joita kohti suuntasin itseni ammeeseen päästyäni.

Joku kysyi, oliko hätätiellä oleva auto mieheni. Hän juoksi avojaloin siirtämään sen parkkiruutuun. Sillä välin minulle tuotiin punainen joogamatto, voimamatto, altaan reunalle. Siihen minä tarrauduin ja sitä vasten lepäsin edelleen kontillani ammeessa, vaikkakin ammeessa vesi kannatteli minua puoliksi. Vesi oli jälleen tukenani. Vesi, joka siveli minua, viilensi ja lämmitti yhtä aikaa. Vesi, joka hyväili minua. Kelluin vapaana altaassa, langattomat anturit vyölläni pitivät huolta, että lapsesta saatiin riittävästi tietoa.

Yhtäkkiä aurinkoinen doulani oli edessäni. Hän oli iloisen hämmästynyt ja ihmetteli, että synnytys oli näin nopeasti, parissa tunnissa, edennyt jo hyvin pitkälle. Samalla tuli mieheni takaisin ja he etsivät itselleen paikat edestäni ammeen vierestä. Kätilöt olivat takanani, kun olivat huoneessa ja nojailivat seinään. Välillä he korjasivat vöiden asemaa, jotta anturit piirtäisivät paremmin vauvan laskeutuessa alemmas.

Omasta mielestäni pitkään vietimme yhdessä aikaa rauhallisessa huoneessa. Doulani juotti minulle välillä pillillä mehukeittoa ja mehua, punaista ja keltaista voimaruokaa. Mieheni piti minua käsistäni kiinni ja lauloi minulle Medicine Buddha -mantraa ja Ganesha-mantraa, molemmat minulle tärkeitä ja rakkaita melodioita, rytmejä, ajatuksia ja sanoja. Olin opettanut ne miehelleni vähän ennen synnytystä. Itse olin kuunnellut niitä jo kauan Spotifysta. Ajattelin, että Buddha-mantra lääkitsi supistuksiani ja Ganesha-mantra avasi tietä vauvalle. Ennen kaikkea ne toivat huoneeseen mystisen rauhan ilmapiirin, johon vajosimme kaikki, kätilöitä myöten. He kommentoivat, miten ihanalta mantrojen laulaminen kuulosti, miten ihanalta huoneessa tuntui. Niin tuntuikin, tuntui, että olin rakkauden kuplassa.

Minua alkoi vähän ponnistuttaa, joten kätilöt tarkastivat tilanteen. He eivät antaneet lupaa ponnistaa kunnolla, koska vielä pieni lippa oli tiellä. Sanoivat, että se voi turvota, jos nyt ponnistan täysillä. Doula antoi puolestaan ohjeen, että päästäisin matalampaa ääntä. Myöhemmin hän kertoi, että pelkäsi minun pyörtyvän, koska olin haukkonut niin paljon henkeä. Tein työtä käskettyä ja aloin möristä oikein kunnolla. Puolisoni tuli mukaan mörinään ja muodostimme mörinäpilven rantaviivaan eli ammeen laidalle. Aiemmin en ollutkaan samalla tavalla mörissyt. Mikä voima tärisevässä matalassa äänessä onkaan! Hetkittäin tuntui, etten jaksaisi enää. Silloin katsoin doulaani silmiin ja ne tuntuivat polttavan minuun uskoa ja luottamusta. Tuntui, etten muuta nähnytkään, vain hänen silmänsä, jotka sanoivat, että kaikki on niin kuin pitää. Muistin lukeneeni, että sillä hetkellä, kun ei enää meinaa jaksaa, syntymä on tosi lähellä. Luotin siihen ja päätin jaksaa vielä vähän.

Sitten vaihtui kätilö. Hän tuntui aiempiin verrattuna viileältä ja etäiseltä, asialliselta. Pelästyin, että nytkö minut pakotetaan lääkkeisiin. Ärsytyksekseni hänkin halusi tutkia, miten paljon olen auki. Onnekseni hän kuitenkin antoi luvan ponnistaa kunnolla, lippa oli tiessään ja lapsella oli tie auki. Sitten ymmärsin, mitä oikea ponnistuttaminen tarkoittaa. En se ollut minä, joka ponnisti. Se oli jokin muu minussa, vauva. Ponnistus oli valtava pidättelemätön voima, joka kulki lävitseni ilman, että kykenin tekemään sille mitään. Yritin mennä sen mukaan, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Jälleen ikuisuudelta tuntuvan ajan mörisin ja hyppäsin ponnistuksen matkaan. Tunsin, miten vauva painui alemmas ja alemmas. Kätilö ja doula kannustivat ponnistamaan vahvemmin. Minä ajattelin, että joku muu joutuu kohta tekemään sen, kun minä en enää jaksa. Silti jälleen ärisimme ja mörisimme mieheni kanssa. Minä olin kadonneena maailmaan, joka on toinen.

Vauvan pää tuli näkyviin. Minua kehotettiin kokeilemaan sitä, että saisin lisävoimaa. Pieni kananmunan kokoinen tukkaläntti käteen tuntuikin. Mietin, miten ihmeessä koko kallo tulisi ulos ilman, että satuttaisin vauvaa. Kannustukset muuttuivat pian voimakkaammiksi. En kuitenkaan tohtinut ponnistaa kovaa, koska pelkäsin, että repeäisin. Sitten muistin maalauksen, jonka olin tehnyt juuri ennen synnytystä valmistautuakseni. Siinä synnyttäjä nojaa kiveen jalat levällään ja hänen jalkovälinsä on valtava. Muistin, että juuri se on se, mitä haluan. Minusta tulee valtava! Jätin kukka-ajatuksen ja siirryin suuntaamaan kohti sitä, että minusta tulee suorastaan jättimäinen. Aavistuksen jarruttelin silti, ja vauva heijasi edestakaisin. Pelkäsin, ettei tilanne edisty, koska tunsin vauvan liikkuvan takaisin, mutta kätilö ja doula edelleen kannustivat ja sanoivat, että se on normaalia. Alapäätäni kiristi ja kihelmöi.

Hetken kuluttua kätilö kuitenkin sanoi, että olisi laitettava scalp-anturi vauvan päähän, koska sydänäänet eivät kuuluneet kunnolla vauvan liikkumisen vuoksi. Kehotin siirtelemään vöitä mieluummin, mutta pian kätilö sanoi, että scalp on laitettava tai sitten on tultava ammeesta pois. Annoin vastentahtoisesti luvan. Vauvalla olisi todennäköisesti kaikki hyvin, mutta tässä kohtaa kätilö oli melko tiukka. Jokin hänen olemuksessaan sai minut vakuuttuneeksi, että häneen voi luottaa täysin. Luottamuksen syntymistä helpotti sekin, että doulani kyseli samalla kätilöltä, millainen työura hänellä oli ollut. Tämä kätilö oli hoitanut useita vesisynnytyksiä aiemminkin ja takana oli jo pitkä työura. Olin ammattilaisen käsissä, ja vauvani myös. Kun piikki laitettiin vauvani päähän, hän vetäytyi sisäänpäin ja liikehti niin, ettei minulle jäänyt epäselväksi toimenpiteen epämiellyttävyys. Kätilö ohjeisti minua kääntymään ympäri sen jälkeen kun pää olisi syntynyt. Vartalo syntyisi siten, että minä katsoisin taivaaseen. Hän sanoi, ettei olisi kiirettä nostaa vauvaa vedestä, vaan voisimme ihastella häntä rauhassa.

Kätilö alkoi painostaa lempeään sävyyn, että nyt pitää ponnistaa kunnolla. Jostain syystä ponnistaminen muuttuikin helpommaksi, ehkä siksi, että vyöt poistettiin, kun vauvalla oli nyt se pinni päässä. Tai ehkä ponnistamista helpotti se, että tunsin, miten kudokseni olivat ehtineet venyä, tai sitten luottamus kätilöön ja doulaan ja mieheeni. Pyysin kätilöä neuvomaan, minne suuntaan ponnistan. Koin, että nyt viimeistään on tosi kyseessä. Pistin kaikki voimani kehiin ja kadotin itseni täysin, annoin ponnistuksen tulla ja viedä minut mukanaan. Ponnistin vielä sittenkin, kun en enää jaksanut. Ja sitten tuntui plopsahdus. Pää oli tullut ulos.

Siirryin avun kanssa ammeen toiseen kulmaan ja nojasin yläselän mieheni käsivarsiin. Yhtäkkiä tunsin, että vauva kääntyi, kiertyi kuin korkkiruuvi. Se oli iso ja hätkähdyttävä, mahtava muljahdus. Kätilö sanoi, että seuraavan supistuksen aikana syntyy vartalo. Niin syntyikin. Toinen samanlainen, tai hieman helpompi järjetön antautuminen supistuksen ja ponnistuksen vietäväksi ja puristus vielä sen päätteeksi ja lapsi oli ulkona. Kätilö nappasi lapsen heti otteeseensa ja alkoi pyöritellä häntä vedessä. Napanuora oli tiukasti pari kertaa vauvan kaulan ympärillä. Minä olin ihan sekaisin. Tässä se nyt oli, vauva oli syntynyt noin kuusi tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Ihailin kätilön taitoa irrottaa napanuora, kunnes hän nosti parkaisevan vauvan vedestä syliini. Pieni, avuton olento oli yhtäkkiä rähmällään rintani päällä ja minä pelkäsin pudottavani hänet alas. Sininen väri alkoi heti vedestä tultua palautua punaiseksi. Jäntevä ihme piti heti elämää itsestään. Minä olin sekaisin. Oli vaikea tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kätilö ohjeisti minut nousemaan ylös ammeesta, vaikka en kyllä tajunnut, miten se olisi mahdollista. Tunsin itseni melkoisen uupuneeksi ja pelkäsin pudottavani vauvan. He kuitenkin auttoivat minut käsistä tukemalla kävelemään synnytyssalin sänkyyn napanuora jalkojen välissä roikkuen. Istukka ei saanut syntyä ammeeseen. Olin hemmetin ylpeä itsestäni. Tunsin itseni maailman vahvimmaksi, vaikka kroppa olikin jo ihan uupunut. Toistelin mielessäni, että olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja pidin sitä maailman ihmeellisimpänä asiana. Samalla tuijotin pientä vauvaamme ja kyllä, hän oli mielestäni hurjan kaunis, ehkä jopa maailman kaunein vauva. Hän on hurjan kaunis edelleen.

Vauva hamuili rinnallani ja yritimme kätilön avustuksella ensimmäistä imetystä. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, puolisoni katkaisi napanuoran. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi, annetaanko oksitosiinia verentulon lopettamiseksi ja istukan syntymisen helpottamiseksi. Minua vaivaannutti ja ihmetytti, miksi nyt olisi otettava jotain synteettistä, kun tähän asti oli selvitty ilman. Onneksi doulani komppasi minua ja ilmoitti, että jos sen voisi antaa vasta sitten, kun ei enää muuta voi. Vauvan vastaanottanut kätilö ymmärsi asian ja sanoi kokeilevansa josko istukka olisi jo irronnut. Istukka syntyikin kevyesti napanuorasta vetäisemällä ehjänä. Valtaisa pussi se olikin. Tuokinko vielä oli sisälläni? Vauva sai luvallani K-vitamiinipistoksen kantapäähän.

Kätilö ompeli paikallispuudutuksessa kaksi pientä tikkiä. Se ei tuntunut kivalta, mutta ei se kyllä järin sattunutkaan. Olin kuitenkin hurjan iloinen. Teki mieli pitää juhlat heti ihan vain sitäkin varten, että väliliha oli säilynyt täysin ehjänä. Juhlahan se olikin, vauva sylissä ja puoliso vierellä. Hetken päästä kätilö auttoi minut suihkuun. Kun minä jälleen nautiskelin veden palauttavasta virtauksesta, kätilö mittasi vauvan ja opasti puolisoani hoitamaan napatynkää ja pitelemään vauvaa. Sitten kätilö jätti meidät hetkeksi kolmestaan. Doula oli lähtenyt jo hieman aiemmin huomauttaen lähtiessään, että jos joskus saisin toisen lapsen, synnytys saattaisi olla todella nopea.

Pyyntömme perhehuoneesta oli kuultu ja siirryimme onnellisina simuloimaan kotia. Tunsin itseni kuningattareksi pidellessäni vauvaamme pyörätuolimatkalla sairaalan läpi. Jälkikipuihin minulle tarjottiin heti buranaa ja panadolia. Kysyin, miksi sitä pitäisi ottaa, kun ei minuun oikein sattunut. Mutta otin sitten kuitenkin myöhemmin pari kertaa nelisatasen buranan. Se olikin kovin lääke koko synnytyksen aikana.

Viidentenä päivänä, perjantaina, lähdimme kotiin. Pikkuisella oli ollut aavistus keltaisuutta ja oli ollut siksi unelias. Imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin ja pikkuisen paino laski liikaa. Lisämaidolla se saatiin nousuun ja minä opettelin pumppaamaan maitoa häntä varten, kun minulta viimein nousi maito keskiviikkoiltana antauduttuani kuuntelemaan oksitosiinin virtausta kehossani.

Nuo viisi päivää olivat hyvin intensiiviset, raskaat ja stressaavat, kuin vuoristorata. Ensin kaikki oli hienosti ja lääkärintarkastuksessa vauva sai huikeat kehut. Mutta sitten imetys teki järkyttävän kipeää, emmekä osanneet pelata vauvan kanssa kunnolla yhteen. Onneksi puolisoni pinna on paljon pidempi kuin omani. Huoli vauvan painosta ja siitä, ettei hän kuivuisi olivat musertaa minut, samoin se, ettemme nukkuneet juuri lainkaan. Torstaina piipahdimme puolisoni kanssa ulkona puiden suhinassa. Sillä voimalla kaikki kääntyi paremmaksi ja perjantaina katselin jo puita koti-ikkunan takana. Olin miettinyt vuosia, miltä tuntuisi vauvan tuhina minun ja puolisoni välissä. Yhtäkkiä se oli totta ja tässä. Syntymä on ihme. Kaunis ihme, kuten oli synnytyskin.

Miksei kaunis jos kerran joskus kauheakin?

Kuusiviikkoinen lapsi sylissäni mietin, voinko olla toipunut synnytyksestä, jos haluaisin kokea synnytyksen uudelleen? En keksi mitään muuta tilannetta tai tapahtumaa, joka vastaisi synnytystä edes vähäisimmässä määrin. Tiedän, etten ole ainoa, joka on kokenut synnytyksensä niin. Joillekin synnytys on ollut jopa orgastinen kokemus. Itselleni se oli vahvin läpikäymäni kokemus kehon ja mielen yhteydestä.

Oli uskomatonta kokea, seurata ja todistaa, miten välitön ja voimallinen yhteys kehon ja mielen välillä onkaan. Se, minkä ajattelin päässäni, tapahtui kehossani samalla, kun olin tietoinen tapahtumasta. Aukesin kuin kukka. Kasvoin valtavaksi. Tunsin, miten oksitosiini virtasi. En kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan, millaiselta todella tuntui kokea olevansa niin moniulotteisesti läsnä. Aivan kuin muotoni olisi ollut toinen. Ulotuin paljon itseäni kauemmas ja paljon itseäni lähemmäs kuin koskaan ennen. Ytimeni oli kohtu, joka sykki ja johti elämää, ajattelua ja tunteitani. Pääni vain seurasi, mitä tapahtui, oli todistajana. Jos jokin synnytyksessä oli harmillista, niin se, ettei sellainen tietoisuuden tila jatkunut synnytyksen jälkeen.

Synnytykseni vastasi ennalta kysymääni kysymykseen synnytyksen kauneudesta. Jopa synnytysraportissamme lukee, että pikkuisemme synnytys oli kaunis ammesynnytys. Sen kirjasi ajatuksistani tietämätön kätilö. Jaan hänen kokemuksensa. Lapsemme synnytys oli myös omasta mielestäni kuten myös doulani mielestä kaunis. Ymmärsin myös, että saadessaan lapsen syliin kaikki muu herkästi kaikkoaa mielestä. Kivut unohtuvat. Erikoista kuitenkin on, että olen unohtanut myös sen, että synnytys ylipäänsä olisi tehnyt kipeää.

Minä en kerta kaikkiaan muista, että minuun olisi sattunut synnytyksessä, siis että olisin kärsinyt. Kysyin myöhemmin puolisoltani, vaikuttiko hänestä, että minuun sattui. Vastaus oli, että ehkä ihan loppuvaiheessa, jolloin sanoin ääneen, että minua kiristää. Tuon kiristyksen tunteen muistan itsekin. Muistan myös, että olin hetkittäin uupunut ja epätoivoinen. Mutta nuo hetket kestivät hyvin lyhyen aikaa, koska koin saavani paljon tukea ympäriltäni. Doulani katse kertoi, että kaikki etenee hyvin ja oikein. Puolisoni kädet sanoivat, että yhdessä jaksamme mitä vain. Kätilön ammattitaito kertoi, että kaikki on turvallista. Sisälläni oleva lapsi antoi ymmärtää liikkeillään, että hän on ja voi hyvin. Koin olevani isossa rakkauden kuplassa. Kärsimystä tuottava kipu ei siis välttämättä ole osa synnytystä.

Yksikään synnytys ei ole samanlainen, eikä mitään ideaalia synnytystä ole olemassakaan. Jokainen synnytys voi olla arvokas ja merkittävä. Kaikki synnytykset eivät kuitenkaan varmastikaan ole kauniita. Niin monta kauhutarinaa olen synnytyksistä kuullut, että tiedän synnytysten voivan olla myös hirveitä, katastrofaalisia, brutaaleja, rumia ja synkkiä. On ihanaa, että voin sanoa käsi sydämellä, että kauhun lisäksi, tai toivottavasti yhä useammin sen sijaan, synnytys voi olla kaunis, elämyksellinen ja voimaannuttava kokemus

Noora-Helena Korpelainen, 34, Espoo