Synnytys

Elämältä kaiken sain

Vuorokausi on juuri vaihtunut. 4. marraskuuta, lauantai ja pyhä, rv 41+0. Nousen supistusten ajamana sängystä, mies nukkuu jo sikeästi. Kello lyö yksi yöllä, kun alan kellottamaan supistuksia. 5 minuutin välein, 30-60 sekuntia. Kellotan tunnin, katson Greyn Anatomiaa ja toivon sormet ristissä, että supistukset jatkuvat. Klo 03:00 tajuan, että olen vastaanottanut reilun minuutin kestäviä supistuksia 4-5 min välein kaksi tuntia. Soitan sairaalaan, että nyt on synnytys käynnissä ja että yksi vesisynnyttäjä olisi tulossa kohta sinne. Koska vedet eivät olleet menneet, sain luvan sinnitellä kotona niin kauan kuin pystyn. Viiden jälkeen soitan äidilleni, kerron että nyt vihdoin tapahtuu ja pohdin, voinko olla vielä kotona. Tulee supistus, pistän puhelimen pöydälle, roikun ovenkarmissa ja synnytyslaulan. Tai no, pidän ääntä. Olen ensisynnyttäjä ja fakta on, että en todellakaan tiedä, mitä teen. Tai olen tekemässä. Äitini kehoittaa herättämään miehen heti ja lähtemään sairaalaan. Mies herää hiljalleen, pakkaamme sairaalakassia supistusten lomassa. Sänky jää petaamatta, kotikaan ei ole vastasiivottu. En ole trendikkäissä vaatteissa, turvonneiden jalkojen tunkeminen kenkiin kestää vartin. Synnytysfiilis on silti korkealla. Supistukset sattuvat, mutta päällimmäinen tunne on, että bring it on!

Saavumme Lohjan sairaalaan ennen seitsemää. Pakollinen valokuva salin ovien edessä, vielä pystyy hymyilemään supistusten välissä. Käyrillä olo on tuskaa, pitäisi maata. Jäimme kahdestaan vastaanottohuoneeseen 45 minuutiksi. Tätäkö tämä synnyttäminen on, kidun henkselit mahan ympärillä ilman apua ja joku tulee katsomaan sitten, kun huoneessa on jo yksi ihminen enemmän? Tehdään sisätutkimus. Kohdunkaula takana, ei auennut. Vaihtoehtoina on jäädä osastolle lepäämään kipupiikin turvin tai palata kotiin odottamaan. Valitsimme jälkimmäisen. Kotona sauna päälle, ei me vissiin synnytetäkään. Supistuksia tulee jatkuvasti alle 5 minuutin. Menen suihkuun, saunaan en koskaan ehtinyt. Klo 11 totesin, että pakko päästä sairaalaan, hetken päästä en selviä autossa puolta tuntia. Nyt kotiin jäi jo kengätkin, ei mahdu enää jalkaan, aamutossuilla mennään. Synnärillä takaisin puolen päivän aikaan, enää ei valokuvata vaan rynnätään sisään.

Käyrillä, saan liikkua. Sisätutkimus, kohdunkaula lyhentynyt, sormelle auki. Epätoivo, kuinka kauan kestän vielä tätä tahtia? Pääsimme omaan huoneeseen, jossa tein oloni mukavaksi. Supistuksia alle 5 min välein reilun minuutin kestoilla oli tullut nyt 12 tuntia. Ei ammeeseen vielä. Otan reiteen kipupiikin, jotta voisin rentoutua ja edistää synnytystä. Kivut eivät helpota, mutta pompin jumppapallon päällä rennommalla kropalla. Kiinnitämme vuokratun tens-laitteen. Tuntuu, että jaksan ja kestän. Tankkaan vettä ja suolakeksejä. Mies käy Subwayssä hakemassa leivät, keksejä ja kokista sekä karkkia. Tsemppaan liikkeellä, pallolla ja äänellä klo 23 saakka, jolloin mieheni lähtee sairaalan vaatimuksesta kotiin. Kätilö tutkii vielä, toteaa avotarjonnan. Sunnuntai 5. marraskuuta vaihtuu. Käyn tulikuumassa suihkussa jumppapallon kanssa. Ajatukset vilistävät äärimmäisestä epätoivosta hurjaan tahtotilaan saada vauva ulos. Supistukset kovenevat. Teemme kätilön kanssa spinning babies -harjoituksia yön hiljaisuudessa. Tunnen, kuinka vauva kääntyilee kohdussa. Olen kipeä ja tuskainen, mutta osaava kätilö tuo turvaa ja voimaa. Haluaisin mieheni paikalle. Klo 03:00 tarvitsen lisäapua. En pysy enää hereillä, en jaksa vastaanottaa supistuksia. Säännöllisiä, kivuliaita supistuksia on tullut nyt 26 tuntia, hetkeäkään hellittämättä. Saan uuden kipupiikin lihakseen, siirrymme synnytyssaliin. Pelkkä tilan vaihtaminen toi uutta uskoa synnytyksen etenemiseen. Tämän vuorokauden aikana tämä on tavalla tai toisella ohi. Soitan miehelleni, että voi rauhaksiin lähteä ajelemaan takaisin. Hän tulee kiireellä, tietämättä että vielä kestää. Ja kestää…

Salissa kätilö tarjoaa ilokaasua. Kokeilen ja toivon siitä apua. Ei auta, haluan käyttää ääntä supistuksen aikana. Kuljen Eva-telineen turvin ympäri huonetta. Jalat painavat tonnin väsymyksestä, haluan vain nukkumaan. Suunnittelemme ammeen täyttöä, kun repivä kipu valtaa koko kehon ja alan vuotamaan verta. Iskee kipupaniikki. Supistuskipu loppuu, kipu tulee tasaisena ja terävänä. Tunnen, että kaikki ei ole normaalisti. Sisätutkimus, 5 cm auki. Kätilö ehdottaa kiireellisenä epiduraalia, jotta avotarjonnassa oleva vauva saataisiin laskeutumaan täysin rennossa kropassa paremmin. Suostun ja huudan kipua pois. Hitot ammeesta, nyt täytyy vain selviytyä. Minuutit tuntuvat vuosilta. Yritän selviytyä pois paniikista, en keksi muuta selviytymiskeinoa kuin äänenkäyttö. Hallinnantunne katoaa, kunnes puudute alkaa vaikuttaa. Kivut helpottavat, vaikka supistukset tuntuvat vielä. Päätän nukkua hetken ennen kuin on pakko nousta pystyyn tukemaan synnytyksen edistymistä. Nukahdan, herään vesien menoon. Tarkastan veden värin, mies kutsuu kätilön. Taas uudet ihmiset, neljä työvuoroa jo vaihtunut. Synnytys etenee. Kävelen, keinutan lantiota, pompin pallolla. Haluaisin edelleen vain nukkua. Lähes kivuton olo tuntuu taivaanlahjalta. Ponnistusvaihe pelottaa, voimat ovat täysin loppu, nukahtelen tahattomasti pallon päällä. Kivut palaavat yllättäen voimakkaina. Saan lisäannoksen puudutetta ja kipulääkettä, koska synnytys alkoi etenemään niin hyvin. Lepään makuulla ja liikun pystyssä vuorotellen. Odotan jo ponnistamista enemmän kuin pelkään. Olen herännyt torstaiaamuna klo 6, nyt mennään nukkumatta sunnuntaiaamussa klo 10. Pelkkä väsymys on jo turruttanut mielen ja kropan.

Tunnen tarvetta ponnistaa. Tarve kovenee minuutti minuutilta. Oksennan vauhdilla koko mahalaukun tyhjäksi. Kätilö passittaa vessaan. Pinnistelen ponnistamista vastaan minkä pystyn. Olen 9 cm auki, en saa ponnistaa vielä. Tuskaisena huudan, etten pysty olemaan ponnistamatta. Saan puudutteen ilman kipulääkettä, jotta pystyn odottamaan täyttä aukeamista. Menee hetki, klo 11:10 saan ponnistaa seuraavalla supistuksella. Nojaan pystyssä Eva-telineeseen. Ponnistan, mutta supistukset ovat melko heikkoja. En löydä suuntaa pystyssä. Siirryn sänkyyn konttausasentoon, nojaan tyynyihin, mieheni tukee edestä kainaloista. En tunne kipua, vain kiristystä. Tällä tunteella on tarkoitus ja voin tehdä jotain itse helpottaakseni sitä. Pusken ja pusken, mutta en saa tarpeeksi voimaa. Supistukset ovat liian heikkoja, keho liian väsynyt. Laitetaan vauhdilla oksitosiini. Kätilö pyytää kyljelleen ponnistamaan. Löydän paremmin suunnan ja vauva laskeutuu. Vauva on tulossa viistosti poski edellä. Täytyy siirtyä puoli-istuvaan asentoon. Juuri siihen, mistä ehdottomasti halusin kieltäytyä. Nyt taisteltiin kelloa vastaan, vauvan sykkeet alkavat laskea. Saan kätilöiltä aikaa kaksi ponnistusta, sitten täytyy saada lapsi ulos tavalla tai toisella. Toisella ponnistuksella klo 11:45, 35 minuutin jälkeen ensimmäisestä ponnistuksesta, syntyy pää ja hartiat samalla. Tyttö 3150 g ja 50 cm huutaa äänettömästi. Kätilöt hierovat pientä ja siroa vauvaa. Pyydän heitä antamaan hänelle happea. Tyttö lähtee saamaan ylipainehappihoitoa 8 minuutiksi. Raukka oli säikähtänyt ja ollut hieman ahdingossa, oli niellyt lapsivettä. Jäin pöydälle paikattavaksi, laskimo oli revennyt, ei muita vaurioita. Istukka tuli ulos melkein heti perään, ehdimme ihmetellä sitä miehen ja kätilön kanssa ennen kuin tyttö tuotiin takaisin. Sain vauvan rinnalle ja pääsin imettämään. Mieheni itki onnesta, minä hämmästelin vauvaa ja olin aivan turta. Minua paikattiin tunnin verran vuodon vaikean sijainnin vuoksi. Odottelin sitä hormoniryöppyä, josta kaikki äidit puhuvat. Sitä, kuinka vauvan saaminen syliin kuittaa kaikki synnytyksen kivut ja kuinka se on paras tunne maailmassa. Ihan suloinen tuo tyttö oli, mutta mietin lähinnä, kehtaisiko synnärille tilata pizzaa. Eikä se kolmelle vuorokaudelle jakautunut synnytys tosiaan unohtunut.

Saimme perhehuoneen. Tuijotin vauvaa kapaloituna kärryssä ja kysyin mieheltäni, että mitäs nyt tehdään. Oli epätodellinen olo, en tiennyt miten tuon pienen olennon kanssa eletään. Pelkäsin koskea häneen. Olin kuolemanväsynyt, mutta en osannut nukkua. Vietimme sairaalassa kolme päivää. Tytön sokeriarvoja seurattiin 24 h. Opin hoitamaan vauvaa enkä enää pelännyt koskea. Vasta kotona koin sen maailman parhaan tunteen, joka kuittaa kaikki kivut ja epätoivon hetket, ei vain synnytyksessä vaan koko elämän ajalta. Sen tunteen, jolloin voi todeta katsoen lastani ja miestäni, että elämältä kaiken sain.

– Essi Talvasto, 24, Vihti

Synnytys

Kotisynnytystarina – kuinka löysin oman voimani

Heräsin aamuyöstä siihen, että kohtua jomotti hetkittäin ja alaselkää poltteli taukoamatta. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta maatessa olo tuntui inhottavalta. Nousin sängystä ylös, kun mies ja esikoinen jatkoivat uniaan suloisesti vierekkäin, esikoinen oli jossain vaiheessa yötä kömpinyt meidän sänkyyn. Otin jumppapallon ja -maton esikoisen huoneeseen, ja söin aamupalaa pallon päällä lantiota pyöritellen. Kävin lämmittämässä kaurapussit alavatsalle ja selälle. Vain minä ja vauva tiesimme lähestyvästä synnytyksestä. Nautin tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Tasaisin väliajoin tulevat menkkajomotukset muuttuivat ja minulle tuli muutama selkeä supistus. Kuitenkaan ne eivät olleet vielä säännöllisiä. Laitoin anopille viestiä supistuksista, jotta hän osaisi varautua hakemaan esikoisen hetkeksi kylään.

Esikoinen ja mies heräilivät aamulla ja laitoimme yhdessä aamupalaa ja teimme ruokaa. Vielä supistusten aikana pystyin tekemään muita juttuja ja puhumaan, eikä se vaatinut suurta keskittymistä. Laitoin kätilöille ja doulalle viestiä lähenevästä synnytyksestä. Yhdeksältä aamulla supistukset selkeästi voimistuivat ja minun tuli keskittyä hengittämään ja heiluttamaan lantiota, sekä hakeuduin hieman etäälle miehestä ja esikoisesta, mutta supistusten välillä jatkoin normaalia oloa. Eteisen korkeaan kenkähyllyyn oli hyvä nojata ja se oli juuri oikealla korkeudella. Halailemme ja suutelimme puolisoni kanssa.

Minulla tuli muutama supistus kymmenen minuutin sisään ja puoliso käski minua soittaa kätilö paikalle. Mies oli sitä mieltä, että hän soittaa heti, jos itse en suostu. Soitin kätilölle ja sovimme, että hän syö rauhassa aamupalan ja tulee sitten. Kätilö kehotti myös täyttämään synnytysaltaan. Mies soitti äidilleen, että kannattaa lähteä töistä meille hakemaan esikoista.

Täytimme altaan yhdessä esikoisen ja mieheni kanssa. Ja mies laittoi musiikkia soimaan. Se oli ihanan rauhallinen ja onnellinen hetki, toisaalta surullinen, koska tiesin, että se tulee olemaan viimeisiä hetkiä kolmihenkisenä perheenä. Esikoinen oli innoissaan ammeen täyttämisestä. Supistukset voimistuivat ja menin eteiseen hengittämään ja heiluttamaan lantiota. Kehoni vaati keskittymistä jokaiseen uuteen supistuksen aaltoon. Puhe supistuksen aikana herpaannutti minua, joten pyysin miestä olemaan puhumatta minulle. Kerroin myös esikoiselle, että minulla on supistuksia ja, että minun täytyy keskittyä hengittämään. Molemmat antoivat minulle tilaa jokaisen uuden aallon keskellä. Halailemme ja suutelimme.

Kätilö saapui kymmeneltä paikalle ja halasimme pitkään. Olimme molemmat iloisia, että pitkään odotettu hetki oli vihdoin koittanut. Anoppi tuli hakemaan esikoista ja hänen ollessa paikalla supistuksia oli, mutta todella mietoina. Sovimme esikoisen kanssa, että soitamme heti kun vauva on syntynyt. Anopin ja esikoisen poistuttua soitin doulalle ja pyysin häntä paikalle. Supistukset voimistuivat taas ja pyysin, että kätilö painaisi akupisteitä ristiselässä. Välillä tuli supistus heti toisensa perään. Välillä mies painoi akupisteitä ja välillä kätilö. Juttelimme niitä näitä supistusten välillä.

Doula saapui paikalle puoli 12. Halasimme pitkään ja hartaasti. Molemmilta valuivat kyyneleet. Doula sanoi, että näytän ihanalta, oikein synnytysjumalattarelta. Otin supistuksia vastaan nojaten eteisen hyllyyn ja mies painoi ristiselkää ja doula siveli sormenpäillä yläselkää ja kuiskasi, että osaan ottaa hienosti supistuksia vastaan. Voi, kuinka se tuntuikaan ihanalta! Toinen kätilö saapui paikalle ja halasimme pitkään ja hartaasti.

Olin omassa synnytyskuplassani ja se syveni jatkuvasti. Kokeilin suihkussa oloa, mutta se ei tuntunut hyvältä, koska olin siellä yksin. Sillä aikaa doula oli laittanut kynttilöitä ja ruusun terälehtiä tasoille ja ruusuja ammeeseen. Kaikki oli niin kaunista!

Kokeilin ammeessa oloa, mutta vesi oli liian kylmää, joten nousin ylös sieltä. Halusin suihkuun lämmittelemään, ja doula tuli mukaani. Suihkussa supistukset voimistuvat ja doula muistutti olemaan rentona ja kannusti käyttämään matalaa ääntä supistuksen yhteydessä. Huomasin jossain kohtaa supistusten muuttuvan ja halusin siirtyä takaisin ammeeseen. Ammeeseen laitettiin minulle sopivan lämpöistä vettä. Mieheni hieroi hartioitani supistusten välillä, jolloin lepäisin ja rentouduin ja doula tai kätilö painoi ristiselän akupisteitä supistuksen ja ponnistamisen aikana.

Ponnistaminen muuttui intensiivisemmäksi ja mölisin matalaa ääntä. Supistusten ja ponnistamisen välissä puhuin kehollisista tuntemuksista. Mieheni otti omaa tilaa. Alkuun menin kontalleen, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Vaihdoin asentoa ja lopulta olin kyykyssä ammeessa. Tunsin, kuinka kehoni avautui ja antoi tilaa vauvalle.

Mieleni valtasi epäilys, en uskonut vauvan syntyvän pitkään aikaan! Kätilö kannusti minua ja sanoi että voisin itse kokeilla tilannetta, jos se epäilytti. Tunsin pullottavat sikiökalvot, mutta epäilin tätäkin ja kätilö kysyi, haluanko sisätutkimuksen ja vastasin kyllä. Olin täysin auki ja vauva oli tulossa.

Supistus tuli ja ponnistin voimasanan saattelemana. Sikiökalvot rikkoutuivat, kun vauvan pää liukui ulos. Samassa hetkessä tunsin vauvan kääntyvän ja tulevan ulos, ilman supistusta. Otin hänet itse vastaan ja nostin hänet vedestä rinnalleni. Hän oli täydellinen, kaunis, niin pieni, mutta niin suuri. Hän parkaisi. Mieheni oli vierelläni ja kyyneleet valuivat, minä itkin onnesta ja helpotuksesta, että ponnistus oli ohi. Noin vartin myöhemmin esikoinen tuli kotiin ja olimme edelleen ammeessa, kun isoveli tuli katsomaan pikkusiskoaan. Synnytys oli ihana, hurja, voimakas ja voimaannuttava kokemus. Minä tein sen, synnytin hänet ihan itse ja vastaanotin tähän maailmaan!

– Kata Lindroos, 26, Helsinki

Synnytys

Tervetuloa kotiin, Voitto

Odotin sinua seitsemän pitkää vuotta. Jotkut niistä olivat pidempiä kuin toiset. Erityisen pitkä ja pimeä oli se syksy, jolloin sain kuulla, ettet sinä ikinä saapuisi. Tarvittiin paljon suuria ihmeitä, jotta viimein oltiin siinä pisteessä, että musta pimeys ja epätoivo vähitellen muuttui kaikissa taivaan väreissä hehkuvaksi toivoksi: ensin pieneksi ja heräileväksi, sitten yhdessä kesän kanssa täydessä kukassa kukkivaksi.

En tiennyt ketään koko maailmassa, joka olisi läpikäynyt saman kuin me, mutta ihmeellisellä tavalla heidät kuitenkin ympärilleni sain, kantamaan vaikeimpien vaiheiden läpi. Me kymmenet, täysin toisillemme tuntemattomat anonyymit sisaret ympäri maailmaa löysimme toisemme ja puhuimme samaa sydämen kaipauksen kieltä, kannattelimme toisiamme, surimme ja iloitsimme toistemme kanssa. Kuin hyvyyden voiman ihmeellinen taikapiiri, niin ympäröi tämä tuntemattomien kohtalotoveri-siskojen joukko minua joka hetki.

Ensimmäiset onnitteluni raskaudesta sain toiselta puolelta maailmaa näiltä ystäviltä, joita en ollut koskaan tavannut ja jotka eivät tienneet minusta mitään muuta kuin sen, mikä minut yhdisti heihin. Sinä päivänä, kun sain varmaksi viestin sinusta oli syntymäpäiväni. Olin tiennyt jo jonkin aikaa, että niin asia olisi. Sinä olisit tulossa. Kaikki oli niin varmaa, niin todellista. Tiesin, ettei mikään voisi enää mennä vikaan ja kaikella, mitä tulisi tapahtumaan, olisi tarkoituksensa kuten tähänkin asti.

Raskausaika oli ihaninta aikaa elämässäni, kuten aina. Odotimme sinua koko perheen voimin niin kovasti. Tiesin heti ja olin tiennyt jo ikuisuuden, että sinä syntyisit kotona. Se oli aina tuntunut niin hyvältä ja oikealta, eikä tämä ihana ja ihmeellinen tarina vain voisi päättyä millään toisella tavalla. Vähitellen asiat alkoivatkin loksahdella kohdalleen myös sen suhteen.

Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi. Mitä enemmän jäät sulivat ja ilma lämpeni, sitä lähempänä meidän tapaamisemme jo olisi. Joka päivä panin mielestäni pois kaikki surut, murheet ja huolet, jotka olisivat voineet tulla tielle ja tehdä loppumatkan raskaaksi kulkea. Kävelin pitkiä lenkkejä, odotin puihin hiirenkorvia ja viikkasin laatikoihin pieniä vaatteita. Kaikki oli niin täydellistä, valmista sinua varten.

Aika kului, laskettu aikasi oli ja meni. Kului viikko ja toinenkin, kuten minulla aina ennenkin. Silti alkoi tuntua siltä, että sinä olisit se maailmankaikkeuden ensimmäinen lapsi, joka todellakin jäisi vatsaan eikä tulisi ikinä pois.

Tuli lapsettomien lauantai, päivä jolloin meillä oli jo monenlaista ohjelmaa suunnitteilla. Aamulla huomasin kuitenkin paperissa jonkinlaista verta vessassa käydessäni ja pohdin, voisiko kyse olla limatulpasta. Pientä nipistelyäkin tuntui vatsassa. Viesteilin kotilolle ja valokuvaajalle, että ehkä, ehkä tänään saattaa jotain tapahtua. Valokuvaaja kehotti käymään keräämässä valkovuokkoja, ne näyttäisivät kauniilta kuvissa. Kotilon kanssa sovittiin, että ilmoittelen päivän mittaan tilanteen etenemisestä.

Aamiaisen jälkeen lähdin ulos lähimetsään, vaeltelin siellä päämäärättä, kuuntelin puron solinaa ja keräsin valkovuokkokimpun. Valtava levollisuus täytti mielen, tiesin että tänään minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Ei tarvitsisi kuin odottaa, ja kaikki tapahtuisi luonnostaan, omalla painollaan. Menisin kotiin, jossain vaiheessa kotilot ja kuvaaja tulisivat, illalla ehkä olisit jo sylissäni. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Iltapäivällä teimme isompien sisarustesi kanssa popcorneja ja puhalsimme ilmapalloja. Kiinnitin seinään viirinauhan “Happy birthday”. Nipistelyt alkoivat tuntua isommin. Aloin aavistella, että sitä tämä on. Kävimme asiaa läpi lasten kanssa, kun aloin huokailla ja keskittyä omiin maailmoihini. Kerroimme, että olet nyt tulossa ja ehkä aamulla olisit jo luonamme.

Jossakin vaiheessa vetäydyin omaan makuuhuoneeseen jumppapallo ja pehmeä lampaantalja seuranani. Äänet alkoivat tuntua kovilta ja aallot hurjemmilta. Ilta hämärtyi, kello kävi, lapset menivät huoneisiinsa ja nukkumaan. Viesteilimme kotilon kanssa, kuten olimme pitkin päivää tehneet. Jossakin vaiheessa sovimme, että kotilot lähtevät tulemaan. Olin edelleen makuuhuoneessa heidän saapuessaan, sydänäänet kuunneltiin ja kaikki hyvin. Sinä olisit täällä, ehkä jo tänä iltana.

Ammetta täytettiin olohuoneessa ja jossakin vaiheessa kävin sinne. Juttelin kovasti kotiloille ja huolehdin, ovatko he saaneet keittiöstä syötävää ym. Muistelen heidän sanoneen, ettei heistä tarvitse huolehtia vaan että minun tulisi päästää irti. Se oli uutta, aiemmin muistan synnytyksessä olleeni koko ajan tilanteen tasalla ja jutelleeni mukavia aina tilaisuuden tullen. Nyt asiat vain jotenkin sujuivat omalla painollaan. Lämmin vesi rauhoitti mukavasti, se tuntui hyvältä. Olin suunnitellut nousevani pois, mutta en sitä missään vaiheessa tehnytkään. En ajatellut enää rationaalisesti. Valtavien, kauniiden aaltojen välillä painoin pääni La Bassinen mukavaa, pehmeää reunaa vasten ja nukahdin siihen – sekunneiksi vai minuuteiksi, sitä en vielä tänä päivänäkään tiedä. Minulle ei kertaakaan koko synnytyksen aikana tehty sisätutkimusta. En tiennyt missä mennään eikä minua edes kiinnostanut. Aallot tulivat, minä otin ne vastaan ja sitten taas vaivuin uneen tai horrokseen hetkeksi ennen seuraavan tuloa. Se oli ihanaa, se oli taivas. Minä lepäsin. Kuin kaukaisuudesta havahduin aina unestani siihen miten ensin pieni aalto saapuu kaukaa mereltä ja kohtaa minut pian. Pian minua viedään niillä laineilla hetken ja sitten saan taas vaipua uneen.

En tiedä kauanko tätä kesti, mutta jossakin vaiheessa kotilo sanoi minun kuulostavan siltä, että olen 10 cm auki. En ollut uskoa korviani, sillä niin helpolta kaikki vielä tuntui. Sinä olit kuitenkin tulossa nyt. Vuorokausi oli vaihtunut lapsettomien lauantaista äitienpäiväksi, mutta minä en sitä vielä tiennyt. Tunsin käsissäni jotakin pehmeää, jota luulin ensin pääksi, mutta se olikin kalvopussi. Sinä syntyisit kenties kalvopussissa, onnenhuntu päässäsi. “Voi ei, tämä ei vielä ollutkaan pää, pahin on vasta edessä”, ajattelin. Ja sitten, ennen kuin ehdin tajuta mitään, jo seuraavalla kerralla pää oli ulkona ja sitten sinä. Pulahdit vedestä veteen, lempeästi.

En ollut uskoa silmiäni. En ollut uskoa silmiäni. Sitä minun oli pakko hokea kerta toisensa jälkeen. Oli mahdotonta uskoa silmiään, seitsemän pitkää vuotta ja sinä olit siinä. En ollut muistanut miltä vastasyntynyt näyttää, miltä kaikki tuntuu ja silti tavallaan muistin. Pidin sinua käsivarsillani ja jutustelin. Olit isokokoinen, komea, neljän ja puolen kilon poika. Pian syntyi istukka ja sitten siirryimmekin makuuhuoneeseen ensi-imetykseen. Sinä olit siinä, vuoroin minun rinnallani ja vuoroin isäsi. Olin häkeltynyt onnesta ja kaiken kauneudesta. Sillä aikaa kun me tutustuimme toisiimme, kotilot tyhjensivät ammeen ja siivosivat asunnon. Sinut mitattiin, punnittiin, lopulta toivotettiin hyvät yöt. Sain oksitosiinipiikin ja rautaa tavallista runsaamman verenvuodon vuoksi.

Kotiloiden lähdettyä menin vielä keittiöön syömään yöpalaa. Tuntui ihmeelliseltä olla siinä, omassa tutussa keittiössä, syödä ja käydä sitten levollisin mielin omaan sänkyyn nukkumaan, sinä pieni Voittoni vierellä ja kainalossa. Asuntokin näytti siltä, kuin siellä ei koskaan olisi kukaan synnyttänytkään.

Aamulla sisaruksesi olivat ihmeissään kuullessaan vauvan itkua. Juhlimme syntymäpäivää herkuilla ja ihailimme sinua kilpaa vuorotellen sylissämme pitäen. Kännykät räpsyivät ja silmät loistivat, kun näimme kaikki sinut ensi kertaa kirkkaassa päivänvalossa. Ulkona koivut puhkesivat tuhansiin hiirenkorviin ja lämmin tuulahdus kävi läpi koko maan. Kaukaisilta mailta saapuneet linnut lauloivat puissa ja valkovuokot täyttivät niityt. Yhtäkkiä muistin sen: tietysti, sillä onhan äitienpäivä.

Olin saanut sinut lahjakseni.


– Onnellinen äiti

Synnytys

Älä jää sänkyyn makaamaan

Tammikuussa 2011 istui Kätilöopiston sairaalan päivystysosastolla pettynyt synnyttäjä puolisoineen. Olin tullut tunnustaneeksi, että lapsivettä oli tainnut tihkua jo kohta pari vuorokautta – kun sen itsekin jälkikäteen vasta sinä aamuna supistusten käynnistyttyä olin hoksannut.

Ymmärrän ja yleensä arvostan sovittuja hoitokäytäntöjä, täytyyhän niitä olla, mutta kun se sattuu omalle kohdalle, harmittaa. Pitkä lapsivedenmeno torppasi tieni Haikaranpesään, missä esikoinen oli syntynyt. Ja nyt varmaan alkaisi painostus synnytyksen vauhdittamiseen. Itse tiesin, että synnytys on kyllä käynnissä, mutta hoitohenkilökunta puhui peräti käynnistämisestä. Sisätutkimuksessa kätilö ei edes ylettänyt kohdunsuulle. Supistukset olivat laantuneet. Cytotecia tarjottiin.

En vastusta tarpeellisia toimenpiteitä, mutta halusin olla ihan itse päättämässä tästä yksittäisestä – minun! – tapauksestani. Kysyimme siis lääkäriltä edes jonkinlaista lukua kuinka yleisiä vastasyntyneiden vakavat infektiot tai muut komplikaatiot pitkän lapsivedenmenon yhteydessä ovat.
”Ei teidän sitä tarvitse tietää, ette te tutkimustiedon perusteella voi tehdä päätöstä”, oli lääkäri mieltä. Kismitti kovasti. Sehän on se AINOA asia, jonka varassa päätöksen voi tehdä! Vaikka ymmärtääkin, ettei siitä voi johtaa mitään suoraa lupausta yksittäistapaukseen.

Sairaalassa oli töissä vanha tuttu, jolle tekstasin, että olen nyt täällä päivystyksessä. Hän pitkän linjan aktiivisynnytyskätilö ehti hallintohommiltaan piipahtamaan. Saimme kuulijan, ymmärtäjän ja ennen kaikkea kullanarvoisen neuvon: ”älä jää tänne sänkyyn makaamaan, lähtekää ulos, pois sairaalasta, ottakaa tilanne takaisin” (voi olla, että sanat olivat toiset mutta näin tämän kuulin ja muistan).

Lähdimme siis kävelylle. Cytotecit tuotiin pöydälleni, mutten ottanut, lupasin harkita asiaa uudelleen illemmalla.

Ja niin kävi, että siinä kävellessä supistukset taas voimistuivat. Piti jo välillä pysähtyä niitä vastaanottamaan. Kello lähenteli viittä, osastolla oli ruoka-aika. Puoliso lähti kotiin syömään, ja minä osastolle.

Ruoka rentouttaa lisää! Syötyäni olin jo niin supistuksissa, etten saanut tarjotinta nostettua kärryyn takaisin. Toinen äiti auttoi, ja kutsui hoitajan. Sain siirtyä synnytyspuolelle. Soitin puolisolle, että syö äkkiä ja lähde takaisin.

Toivoin saada olla synnytyshuoneessa yksin puolison tuloon asti, kai siinä oli vähän ”jos en saa Haikaranpesän kätilöitä en halua ketään” -tunnelmaa. Luottamus ei ollut korkealla, mutta en kokenut kätilöä häiriöksikään. Sanoi tulevansa seitsemältä ottamaan käyrää.

Puoliso tuli seitsemältä. Kätilö ehkä kaksikymmentä yli. Vauva 19:40. Cytotecit jäivät sinne päivystysosaston pöydälle.

– Kalla

Synnytys

Pakkasen pojan syntymä

Kirjoitan tätä nyt tasan vuosi siitä kuin kolmas synnytykseni oli käynnistymässä.

Kaipasimme mieheni kanssa pitkään kolmatta lasta, ja kuten yhdeksän vuotta sitten, niin myös tällä kertaa päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt vanhempana, ja jo äitinä, osasin kuitenkin olla kärsivällinen ja tiesin, että kolmas lapsemme saapuu meille vasta kun hän ja me perheenä olemme siihen valmiita. Olimme hyvin lähellä koeputkihedelmöitystä jo marraskuussa, mutta silloin minulla oli vielä tunne, ettei vielä ole oikea aika. Vitsailin myös usein sillä, että lapsi ei kuitenkaan saa alkuaan ennen kuin siihen saadaan taas yhteys syntymäpäiväni kanssa, aivan kuten oli tapahtunut kummankin aiemman lapsen kanssa. Ja näin tulikin käymään, syntymäpäiväni koittaessa kävimme koeputkihedelmöityksessä, missä vihdoin sai alkunsa meidän kolmas ihmeemme.

Jo ennen raskautta olin päättänyt että kolmas lapsemme tulee syntymään kotona, olin pyytänyt jo ystäväänikin kotiloksi. Ja lähestulkoon heti kun raskaus vahvistui meille, aloin katsoa enemmän kotisynnysvideoita ja vähitellen puhuin asiasta mieheni kanssa. Tiesin että hänelle on tärkeää saada miettiä asiaa hetken, ja lopulta tuli se ilta jolloin hän tokaisi saunan lauteilla ”niin vauva syntyy sitten meillä kotona vai?”.

Myös isommille lapsille kerroimme asiasta avoimesti, vastailimme kysymyksiin ja annoimme heille myös aikaa pohtia haluavatko he olla mukana pikkusisaruksen synnytyksessä vai eivät. Suunnitelmistamme synnyttää kotona tiesivät vain lähimmät ystävämme ja sukulaiset, etenkin minulle oli erittäin tärkeä saada olla omassa kuplassani suunnaten positiivisia ajatuksia kohti synnytystä.

Rakas ystäväni ja kotiloni oli ottanut lomaa lasketun ajan kummankin puolen, ja näin ollen ”päätimme” että vauva syntyy noiden päivien sisään. Ja kuinka ollakaan seuraavana yönä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä vessaan ja rappusia alas kävelessä tunsin kun pieni määrä lapsivettä lorahti housuihin! Vessaan päästessään tunsin ensimmäiset supistukset, mitkä välittömästi myös kovenivat. Kävin herättämässä mieheni ja aloin tutkia supistusten väliä. Kipu yltyi nopeaan ja supistukset tulivat tiheään. Pyysin miestäni soittamaan kotilolle sillä pelkäsin kaiken menevän todella nopeaan, aiemmissa synnyksissä kun lapsi on syntynyt jo pian vesienmenon jälkeen.

Siirryin olohuoneeseen, missä minua odotti synnytysallas, jota mieheni alkoi vähitellen täyttämään. Samaan aikaan hän sytytti takkaa, ja itse sytytin kynttilöitä joihin oli kiinnitetty Mothers blessing -juhlassani vahvoja sanoja rakkailta ympärilläni olevilta naisilta.

Laitoin soittolistan soimaan ja annoin tunnelman viedä. Kotiloni saapui ja alkoi heti hoivata minua. Ilmassa oli jännitystä ja intoa, mutta tunnelma oli niin kaunis ja pyhä. Supistukset vahvistuivat ja minä roikuin voimisteluerenkaissa, tanssin, lauloin, nojailin takkaa ja sain gua sha raaputusta selkääni.

Tuleva isoveli heräsi yöuniltaan ja säikähti alkuun tilannetta, mutta tuli lopulta auttamaan ammeen täytössä ja jutustelemaan mukavia. Huomasin että en päästänyt itseäni täysin supistusten vietäväksi kuusivuotiaan edessä vaan huolehdin, että hänellä on isä turvana. Aloin myös miettiä esikoista jolle oli kovin tärkeä olla mukana synnytyksessä ja nyt hän vain nukkui. Mieheni kävi herättämässä hänet ja vaihdoimme pitkät halaukset tyttäreni kanssa. Hän itki vuolaasti onnesta, tätä päivää hän oli niin odottanut!

Huomasin että supistukset alkoivat olla voimakkaampia mutta itse hiukan pidättelin kehoani. Lopulta pyysin miestäni soittamaan äitiäni hakemaan isompia lapsia pois, mutta hän kertoi tehneensä sen jo jokin aika sitten. Äitini saapuikin jo hetken päästä ja juttelimme hetken ja sovimme käytännön asioita lasten vielä pukiessa päälle. Lopulta mietin mielessäni kuinka ihmeen kauan he aikovat eteisessä oleilla, ja välittömästi kun ulko-ovi meni kiinni, tunsin valtavan supistusvyöryn kehossani. Tuosta hetkestä vaivuin oman itseni syvyyksiin enkä juurikaan enää kommunikoinut sanoin. Olin hetken aikaa vielä kuivalla maalla, mutta lopulta menin altaaseen ja tunsin veden valloittavan rentouttavan voiman! Sain ihanan hengähdystauon ja nautin olostani niin että itkin onnen kyyneleitä. Olin niin onnellinen juuri siitä hetkestä, mieheni ja rakkaan ystäväni kanssa, omassa olohuoneessani takkatulen ääressä, vastaanottamassa uutta elämää. Tunsin myös surua niiden monien naisten puolesta jotka eivät ole saaneet yhtä voimauttavia synnytyskokemuksia kuin minä, mikä tekee minusta näin etuoikeutetun?

Vähitellen supistusten voimistuttua aloin tuntea epätoivoa ja epäuskoa, onnen kyyneleet muuttuivat kuin pienen lapsen nyyhkytyksekseksi. Mietin mielessäni, että tämä on se hetki mistä olen puhunut synnytystiimilleni, voi kunpa he nyt reagoisivat! Ja kuinka ollakaan nenäni eteen laskettiin homeopaattisia ja sain samalla myös aromaterapiaa. Hetkessä mielialan muuttui ja tunsin kuinka kehoni alkoi tehdä työntöliikettä. Tunsin että vauva on pian tulossa! Annoin kehoni tehdä työtä omaan tahtiinsa, murisin ja karjuin välillä kuin leijonaemo, ja tunsin kuinka vauvan pää lähestyi. Vedessä oli suunnattoman ihana ja helppo olla. Lopulta tunsin pienen päälaen kädelläni! Kehoni työnsi vielä hiukan, jolloin puhkesivat kalvot lopullisesti, kolme ja puoli tuntia ensimmäisistä supistuksista, ja tämän jälkeen pääsinkin jo näkemään kolmannen lapseni viisaat silmät veden alla! Ihastelin häntä pienen hetken siinä, katsoimme toisiamme silmiin, ja nostin hänet lopulta syliini. Tuolla hetkellä minusta kuoriutui jotain niin suurta ja alkukantaista naiseutta mitä en ollut koskaan uskonut kokevani. Me teimme sen; uskoimme, luotimme ja synnytimme!

Sinä kauniina lokakuun aamuna, pieni pakkasen poikamme Oula toi mukanaan ensilumen, aivan kuten oli kummitätinsä unessa kertonut jo kauan sitten.

– Mira, kolmen lokakuun lapsen äiti, kätilö ja kotisynnyttäjä, 33, Vaasa

Synnytys

Urhon syntymä

Aloin odottaa esikoistani ollessani 31-vuotias ja tuohon aikaan vielä kamppailin jonkin verran kehonkuvani ja ylipäätään kehoni kanssa. Sairastuin syömishäiriöön teini-ikäisenä ja jo tuota ennen kehonkuvani oli alkanut vahvasti vääristyä. Olin kipuillut kehoni ja mieleni kanssa vuosikausia ja esikoisen odotus olikin sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja pelottavaa jo pelkästään senkin takia, että jouduin päästämään irti kontrollista ja luottamaan kehooni. Samalla raskaus kuitenkin teki minulle todella hyvää, ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylpeä kehostani ja rakastin kasvaavaa vatsaani ja uusia muotojani.

Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja valmistautui synnytykseen, mieleni työskenteli myös tulevassa synnytyksessä. Etsin tietoa synnytyksestä, halusin tietää eri vaihtoehdoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Keskustelin asiasta joidenkin ystävieni kanssa ja mitä enemmän kuulin juttuja synnytyksestä ja imin tietoa siitä, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti ja välttää lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Vaikka kehoni oli pitkään ollut viholliseni, niin raskaus sai minut luottamaan siihen ja halusin tuntea synnytyksen ilman mitään puudutteita. Itse asiassa pelkäsin selkään laitettavia puudutuksia, pelkäsin niiden vievän tuntoa ja pelkäsin kadottavani sen yhteyden kehooni, jonka raskauden aikana olin löytänyt. Olin myös kokenut aiemmin yhden epäonnistuneen epiduraalipuudutusyrityksen leikkauksen yhteydessä. Halusin löytää vaihtoehtoja puudutteille ja niinpä tutustuin erilaisiin lääkkeettömiin kivunlievitysmenetelmiin ja aloin luoda mielikuvaa tulevasta synnytyksestä. Valitettavasti ihan kaikki tieto ei kuitenkaan tavoittanut minua, enkä muun muassa ymmärtänyt tuen tärkeyttä synnytyksessä. Kuvittelin pärjääväni sisulla, olihan isoäitinikin aikanaan hiihtänyt synnyttämään ja supistuksen tullessa polvistunut hankeen, samalla kun kätilö oli perässä tuupannut isoäitiä takapuolesta ja hokenut, että ”Sinä, et tänne hankeen synnytä!”.

Pelkäsin ja odotin synnytystä ja eniten pelkäsin sitä, että toiveitani ei kuunneltaisi ja joutuisin puolustamaan omia näkemyksiäni. Lopulta synnytys menikin pääosin niin kuin pelkäsin, ylitseni käveltiin, minuun synnyttäjänä ei luotettu, synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, en saanut mitään tukea ja synnytyksen loppuvaiheessa koin valtavaa kipua, jonka sisulla kyllä kärsin. Toisaalta sain hyvän kokemuksen siitä, että kehoni osaa synnyttää ja pärjäsin todella hyvin ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä suurimman osan aikaa. Siitä huolimatta, että sekä minä että mieheni traumatisoiduimme esikoisemme syntymästä, olimme myös äärimmäisen onnellisia esikoisestamme ja jo heti seuraavana päivänä synnytyksestä kävimme kokemaamme läpi ja yhdessä tuumin tulimme siihen tulokseen, että jos meille toinen lapsi suodaan niin tarvitsemme seuraavaan synnytykseen mukaan doulan aisapariksemme.

Kului melkein kaksi vuotta ennen kuin aika oli kypsä kuopukselle ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Noiden liki kahden vuoden aikana olin löytänyt Aktiivinen Synnytys Ry:n ja liittynyt siihen sekä lukenut lähestulkoon kaiken eteeni tulleen informaation koskien synnytystä, raskautta ja imetystä.

Asuimme tuohon aikaan Ranskassa ja olin löytänyt Doulas de France järjestön ja ottanut jonkin verran selvää siitä kuinka raskauden seuranta onnistuisi Ranskassa. Heti positiivisen raskaustestin tehtyäni otin yhteyttä erääseen paikalliseen doulaan jonka avustuksella löysin itselleni ihanan yksityisen kätilön raskauttani seuraamaan. Minulle oli tärkeää löytää kätilöksi ihminen, joka osaisi auttaa minua valmistautumaan tulevaan synnytykseen ja jakaisi kanssani samankaltaisen ajatusmaailman. Universumi johdatti minut Morganin, ihanan, lämminhenkisen ja kannustavan miehen luo. Kuukausittaiset käynnit hänen luonaan olivat kannustavan lämminhenkisiä ja hyvin erilaisia kuin mihin olin Suomessa tottunut. Minulla ei ollut neuvolakorttia, mitään lukuja ei koskaan sanottu ääneen tai kirjattu ylös. Jos kävin vaa’alla lukema oli aina ”très bien”, samoin muut arvot. Mittaamisen ja käppyröiden tuijottelun sijaan hän kysyi varovaisesti lupaa koskea vatsaani, asetti hellästi kätensä sen päälle, kuulosteli hiljaa ja ihasteli kuinka hyvin vauva liikkui tai kuinka läsnä vauva oli. Hän lainasi minulle kirjoja synnytyksestä ja imetyksestä ja keskusteli kanssani olotiloistani ja valmisteli minua tulevaan. Yksi hänen lainaamistaan kirjoista oli Ina May Gaskinin A Guide To Childbirth, josta muodostui minulle todella tärkeä opus. Luin huolella ja ajatuksella sitä, imin itseeni positiivista energiaa niistä kaikista ihanista synnytyskertomuksista joita kirjassa oli ja asetin aivoni sellaiseen tilaan, että ajattelin vain ja ainoastaan positiivisia, hyviä ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja vauvasta.

Raskaus oli kaikenkaikkiaan hyvin helppo pieniä vaivoja lukuunottamatta. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja se näkyi myös ulospäin. Hehkuin raskautta ja rakastin kehoani sekä sen tuottamaa elämää sisälläni. Uskalsin tällä kertaa myös antautua täysin raskaudelle, söin kaikkea mitä mieleni teki, kannoin ylpeänä kasvaavaa vatsaani ja kuuntelin herkästi kehoni viestejä. Ainut pieni pelkoni liittyi ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että syystä tai toisesta joutuisin synnyttämään vauvan Ranskassa. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli ollut traumaattinen Suomessa ja kokemukseni sairaalasynnytyksestä eivät olleet parhaimmat mahdolliset, halusin kuitenkin, että vauvani syntyisi Suomessa ja pystyisin kommunikoimaan omalla kielelläni. Keskitin siis taas ajatukseni siihen, että kaikki sujuu hyvin ja vauva syntyy Suomessa vasta täysiaikaisena. Lensin lopulta kotiin noin kahta kuukautta ennen laskettua aikaa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, kun pääsin takaisin Suomen maan kamaralle. Kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin.

Olin Ranskasta käsin ollut yhteydessä Tampereen Doulapiiriin ja keskustellut sähköpostitse muutaman vapaaehtoisen doulan kanssa. Tampereelle päästyäni tapasin nämä doulat yhdessä mieheni kanssa ja heti ensitapaamisella tiesin doulamme Maijun tavattuani, että olen löytänyt etsimäni. Maijusta huokui lämpö ja turvallisuus ja tajusin, että hänen seurassaan voisin olla täysin oma itseni. Tapasimme Maijun yhdessä mieheni kanssa joitakin kertoja ennen synnytystä ja sovimme pääpiirteittäin mikä kenenkin tontti olisi ja mitä toiveita meillä olisi häntä kohtaan.

Kävimme lisäksi mieheni kanssa yksityisessä synnytysvalmennuksessa ja itse kävin myös synnytyslaulukurssin. Olin edellisessä synnytyksessäni jo käyttänyt ääntäni, mutta kurssilta sain lisää vahvistusta siihen, että olin ollut oikeilla jäljillä, opin pari uutta tekniikkaa ja ennenkaikkea sain rohkeutta lisää. Yllätyksekseni miehenikin innostui äänen käytöstä ja ennen synnytystä harjoittelimme äänen käyttöä yhdessä ja harjoittelimme myös erilaisia asentoja joissa hänen olisi helppo auttaa minua rentoutumaan. Synnytykseen valmistautuminen muodostui yhteiseksi projektiksemme ja se oli samalla ihanaa ja jännittävää. Pääsimme myös käymään synnytyspelkopolilla puhumaan edellisestä synnytyksestä ja purkamaan siitä jäänyttä traumaa.

Vähä vähältä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja sekä mieheni että minä tunsimme olevamme todenteolla valmiita lapsen syntymään ja innolla odotimme tulevaa synnytystä ja uutta vauvaa.

Vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla kehoni alkoi antamaan viestejä vauvan saapumisesta. Ensilumi teki tuloaan ja talvirenkaat olisi saatava vaihdettua ennen vauvan syntymää. Suuntasimme torstaina aamupäivällä anoppilaan renkaiden vaihtoon. Laskettuun aikaan oli melkein viikko vielä, mutta minut yllätti kova pahoinvointi joka jatkui koko päivän anoppilassa. Minua närästi, nukuin päiväunia ja lepäilin. Pohdimme pitäisikö meidän jäädä sinne yöksi, olihan meillä sairaalakassit ja esikoisen tavaratkin varuilta mukana. Lopulta päätimme kuitenkin lähteä kotiin, jossa teimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan normaalisti. Ennen kuin ehdin nukahtaa, tunsin jokusen supistuksen tulevan ja jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä eivät olekaan normaaleja harkkasupistuksia, vaan nämä tulevat suhteellisen säännöllisesti, tuntuvat rintakehällä voimakkaina ja hengitykseen pitää keskittyä selkeästi. Juttelin mielessäni mahassa majailevalle vauvalle, että ”Älä pelkää, jos sinä olet valmis, niin minä myös olen valmis tähän”. Kannustin vauvaa ja supistuksia voimistumaan ja iloitsin siitä, että synnytys todellakin saattaisi olla kohta käsillä. Viivyin sängyssä ehkä tunnin verran ja päätin jossain vaiheessa nousta ylös. Tulin alakertaan, laitoin pehmoisen aamutakin päälle ja villasukat jalkaan, sytytin suitsukkeen ja kynttilöitä ja laitoin itselleni vadelmanlehtiteetä ja istuin alas kuuntelemaan supistuksia. Niitä tuli verkkaisaan tahtiin, en saanut kellotettua niitä joten selailin välillä puhelinta, laitoin doulallemme viestin ja mietin, pitäisikö minun herättää mieheni. Yöllä kahden maissa kävin varovaisesti herättämässä miehen, kuiskuttelin hänelle supistuksista ja innosta hihkuen saavuimme alakertaan. Iloitsimme siitä, että vihdoin pienokaisemme olisi valmis saapumaan maailmaan tai ainakin näytti merkkejä siitä. Noin tunnin verran ihmettelimme supistuksia, mutta sen jälkeen päätimme kuitenkin käydä takaisin nukkumaan. Sain lopulta hyvin unta, vaikka supistuksia taisi jonkin verran nukkuessa tullakin.

Perjantai aamuna heräsin ja totesin supistusten lopahtaneen jossain vaiheessa. Tunsin oloni hieman pettyneeksi, mutta samalla iloitsin siitä, että supistuksia todellakin oli tullut spontaanisti, säännöllisesti ja ne enteilivät selvästi lähestyvää synnytystä!

Soitin äidilleni ja kysyin voisivatko he lähteä seuraavana aamuna ajelemaan Tampereelle ja olla esikoisen kanssa meillä kotona ainakin yhden yön. Kerroin, että aavistelen vauvan saapuvan viikonlopun aikana. Sovimme, että pidän heidät ajantasalla ja että he valmistautuvat lähtöön seuraavana aamuna. Mies soitti omalle äidilleen ja pyysi häntä meille hoitamaan esikoista ja kysyi voisiko tämä jäädä yöksi. Minä informoin myös doulaamme ja lupasin herkästi kertoa olotiloistani.

Perjantaipäivä kului kotona normaaleissa askareissa, välillä supisteli, mutta tuntui ettei oikein mitään kuitenkaan tapahdu. Anoppi piti huolta esikoisesta ja me saimme miehen kanssa keskittyä tulevaan synnytykseen. Ehdotin miehelle, että pistäisin saunan päälle ja kokeilisimme myös sitä erittäin tehokasta ässää, eli seksiä. Emme olleet uskaltaneet edes kokeilla yhdyntää useampaan kuukauteen, kun jossain vaiheessa oli pelko siitä, että synnytys saattaisi käynnistyä ennenaikaisesti. Tuumasta toimeen, saunan lauteille, suihkuun ja yläkertaan vällyjen alle ja päätinpä vielä keittää itselleni kunnon pullakahvit päälle, mutta niin vain kävikin, että kahvit jäi keittimeen ja pullat uuniin, sillä seksin jälkeen supistukset vyöryivät päälle kuin juna ja alkoi kova menkkamainen jomotus ja sitä myöten tunne, että koko alavartaloni on tulessa ja avautuu voimalla. Pyysin miestä kiireesti soittamaan doulallemme, että tämä lähtisi tulemaan meille ja menin suorinta tietä suihkuun. Suihku oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja turvallinen kivunlievitysmenetelmä ja tunsin olevani enemmän kuin turvassa oman kotini suihkussa. Veden rummutus tuntui ihanalta, se lievitti mukavasti supistuksia joita tässä vaiheessa tuli jo joidenkin minuuttien välein. Doulamme ennätti paikalle ja tuli kanssani suihkuhuoneeseen, toi minulle vesipullon ja jutteli kanssani samalla kun istuin suihkussa pallon päällä. Keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja kaikesta muustakin siinä lomassa. Olin valtavan iloinen siitä, että vihdoin kokisin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja odotin innolla supistusten voimistumista ja koko synnytystä!

Seuraavaksi siirryin suihkusta makuuhuoneeseen ja otimme Tens-laitteen käyttöön, sillä sekin oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja hyväksi havaittu. Kello lähenteli kuutta ja istuimme kolmisin mieheni ja doulan kanssa yläkerrassa makuuhuoneessamme ja kuuntelimme musiikkia ja otimme vastaan supistuksia. Olimme kaikki kolme suunnattoman innoissamme siitä, että vihdoin olimme pääseet synnyttämään!

Jonkin ajan kuluttua siirryin alakertaan syömään, juomaan ja supistelemaan. Esikoinen kävi halailemassa minua ja ihmettelemässä tens-laitetta ja huomasin, että anoppini liikkuttui ja samalla myös ahdistui siitä, mitä näki. Doula jutteli anopin kanssa ja huomasin supistusten lomasta, että anoppini itkee, joten päätin että on parempi, jos menen yläkertaan omaan rauhaani. Yläkerrassa istuimme taas kolmisin makuuhuoneessa kynttilänvalossa, kuuntelimme joululauluja ja juttelimme kaikesta mukavasta. Oloni oli rakastettu ja turvallinen, mutta samalla murehdin hieman anopin reaktiota ja sitä miten anoppi ja esikoinen pärjäisivät yön yli, jos meidän pitäisi lähteä sairaalaan. Tullessa anoppi oli sanonut, ettei voi nousta portaita yläkertaan esikoisen kanssa jalkansa takia, joten tämän pitäisi nukkua alakerrassa eikä anoppi saanut poikaa nukutettua päiväunille. Yhtäkkiä en enää pystynytkään täysin antautumaan synnytykselle, vaan mielessäni välillä murehdin sitä miten yö tulisi sujumaan kotona, jos lähdemme synnyttämään ja myös sitä miten anoppi suhtautuisi jos näkisi minut uudelleen. Jäin mielessäni liikaa miettimään anopin reaktiota ja tunsin olevani ikäänkuin pakotettu pysymään yläkerrassa omassa rauhassani.

Makuuhuoneessa supistukset jatkuivat, mutta laimeampina. Ilta kului hyvissä merkeissä yläkerrassa, koitimme painella akupisteitä ja koitin stimuloida nännejä, mutta tuntui etteivät supistukset sittenkään enää olleet tarpeeksi voimakkaita. Mies lähti jossain välissä hakemaan syötävää Hesestä, söimme yhdessä hampurilaiset keittiössä alakerrassa ja sitten veinkin esikoisemme ylös nukkumaan ja taisin itsekin nukahtaa sinne hänen viereensä hetkeksi. Mieheni tuli sanomaan, että doulakin voisi mennä kotiin lepäämään myös ja niinpä päätimme kaikki mennä nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan. En saanut kuitenkaan unta, sillä selkääni särki omituisesti ja vatsaan myös koski. Mietin, että johtuivatko kivut osin siitä, että olin kuitenkin jännittänyt lihaksiani, mietin että oliko syömäni hampurilainen kuitenkin huono valinta vai oliko sittenkin jotain vialla.. Pohdin onko vauvan asento jotenkin epäedullinen, koska olin lukenut että synnytys voi pysähtyä, jos vauvan tarjonta on huono. Yritin saada nukuttua ja löytää hyvää asentoa, ja jossain vaiheessa tunsin kuinka vauva muutti asentoaan ja vatsakipu katosi ja olo helpottui muutenkin ja nukahdin.

Heräsin lauantaiaamuun hyvin nukkuneena, mutta selvästi myös pettyneenä, sillä olin jossain vaiheessa perjantaina varma, että vauva ehtii syntyä vielä sen illan aikana. Kävin vessassa ja huomasin, että limatulppa irtoaa oikein isoina klöntteinä ja jälleen kerran iloitsin siitä, että synnytys olisi lähempänä. Odottelin samalla vanhempiani saapuvaksi, soitin heille, mutta hepä eivät olleetkaan vielä lähteneet ajamaan Tampereelle. Vaikka sen kummempia synnytysoloja ei juuri siinä hetkessä ollut, niin vakuuttelin kuitenkin vanhemmilleni, että olisi parempi nyt vain lähteä tulemaan, koska sillä hetkellä halusin heidät lähelle. Jotenkin tajusin, etten tunne oloani tarpeeksi rennoksi ja murehdin liikaa anopin ja esikoisen pärjäämistä ja ymmärsin että voin antautua synnytykselle vasta sitten, kun omat vanhempani ovat paikalla. Samalla mietin myös, kuinka hienoa olisi, jos vanhempani olisivat paikalla todistamassa vauvan syntymää. Laitoin viestiä doulallemme ja lupasin jälleen kerran pitää hänet ajantasalla.

Vanhempani saapuivat lauantaina iltapäivällä ja siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista, limatulppaa tosin irtosi yhä selvästi. Siinä pari tuntia ihmeteltyämme aavistuksen tuskastuneena päätin, että nyt tämä homma laitetaan käyntiin, keitin taas pullakahvit, lähetin isäni esikoisen kanssa ulos ja painelimme miehen kanssa yläkertaan käynnistelemään synnytystä. Edellinen päivä oli osoittanut, että seksi buustaa hyvin supistuksia, joten hoidimme homman kotiin ja hyvin pian sen jälkeen supistukset käynnistyivät alati voimistuen. Vitsailimme miehen kanssa siitä, kuinka tehokas keino seksi olikin ja käskin miehen soittaa doulallemme. Olin juuri menossa suihkuun ja otin supistuksia vastaan sänkyyn nojaten, kun tunsin lapsivesien lorisevan ja olin aivan innoissani, vihdoin pääsisimme tosi toimiin! Menin suihkuun odottelemaan doulan saapumista ja vastaanottamaan supistuksia. Doula saapui ja kun hän kuuli, että lapsivesiä oli mennyt, oli hänkin aivan silmin nähden innostunut! Viivyin hyvän tovin suihkussa, välillä istuin pallon päällä ja välillä seisoin, välillä istuin hajareisin maassa ja tunsin kuinka supistukset voimistuivat koko ajan. Ne tuntuivat eniten poltteena alapäässä ja alavatsalla. Doula piti huolta, että join tarpeeksi ja välillä mieskin kävi siinä minua tsemppaamassa.

Suihkusta siirryin takaisin makuuhuoneeseen, laitoimme tens-laitteen minulle, doula lämmitteli kauratyynyä ja piti sitä vatsallani supistusten tullessa. Kokeilimme erilaisia asentoja, olin välillä polvillani ja nojasin palloon tai sänkyyn, välillä istuin pallon päällä ja halailin ja suukottelin miestäni ja välillä seisoin nojaillen seinään. Käytin koko ajan supistusten tullessa synnytyslaulua avukseni. Aluksi se oli aika kevyttä ”Haaaaaaaaaaaaa” ääntä, mutta mitä intensiivisemmiksi supistukset kävivät sitä voimakkaammaksi äänenkäyttö myös kävi. Mies tuki minua äänenkäytössä ja lauloi kanssani useaan otteeseen. Parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä olivat ne yhteiset ”laulut” mieheni kanssa, kun mieheni ääni resonoi kehossani ja yhdessä pääsimme supistuksesta seuraavaan. Oli tosi jännää ja hienoa huomata miten meidän jokaisen rooli tuli lopulta aika luonnostaan. Mies keskittyi enemmän minun tukemiseen ja silittelyyn sekä kanssani laulamiseen, kun taas doula piti huolta syömisestä, juomisesta ja auttoi tens-laitteen käytössä, paineli akupisteitä ja kellotti supistuksia. Hän myös kyseli miltä mikäkin tuntui ja piti huolta siitä, että olotilani oli turvallinen.

Ylhäällä makuuhuoneessa meillä oli ihana oma tila ja tunnelma, turva ja lämpö, kun kynttilät paloivat ja kuuntelimme musiikkia. Samaan aikaan alakerrassa vanhempani ja esikoinen leikkivät ja katsoivat televisiota. Ajantaju alkoi jossain vaiheessa hämärtyä, mutta muistan että kävimme alakerrassa syömässä, ja minua supisti ja tilanne oli valtavan huvittava, kun doula ja mieheni olivat heti omissa toimissaan aivan kuin minulla olisi ollut oma hoviväki mukana, kumpiki teki juuri niin kuin käskin. Muistan myös, että isä ja äiti olivat tosi hyvillä mielin ja uteliaana seurasivat vierestä ja esikoiseni kävi minua silittelemässä jossain välissä.

Palasimme taas yläkertaan ja menin takaisin suihkuun. Kello lähenteli ilta yhdeksää ja minun ollessa suihkussa vanhempani ja esikoinen olivat siirtyneet nukkumaan makuuhuoneeseen, joten minä hoviväkeni kanssa laskeuduin alakertaan vastaanottamaan supistuksia.

Alakertaan mieheni ja doulamme olivat loihtineet hämärän valaistuksen sekä musiikkia ja kynttilöitä. Musiikkia ei ollut etukäteen mietitty, mieheni soitti siihen hetkeen ja aikaan sopivaa hyvän mielen musiikkia joka sattui pääosin olemaan joulumusiikkia. Jatkoimme hyväksi havaituilla tekniikoilla, Tens-laite oli käytössä, samoin synnytyslaulu, kauratyyny sekä lisäksi roikuin kyykkyasennossa käsilläni kantoliinassa, joka oli miehen harteilla. Tällä tavalla sain hartioita ja alaselkää avattua sekä rentoutettua. Supistukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi ja mieheni oli selvästi vaikuttunut voimastani. Hän tsemppasi minua ja hoki vieressä, kuinka meidän pitäisi alkaa valmentamaan minua johonkin kilpaurheilulajiin, olinhan sen verran väkevä muija! Minä nyökyttelin ja mielessäni ajattelin, että jospa hoidetaan nyt tämä synnytyskin.

Sitä mukaa, kun supistukset voimistuivat ja väkevöityivät niin oma ajantajuni alkoi kadota ja vaivuin syvemmälle synnytykseen ja kehooni.

Noin puoliltaöin aloimme tekemään lähtöä sairaalaan. Muistan, että sanoin haluavani ammeeseen sairaalaan ja sovimme, että minä menen Maijun kyydissä ja mieheni ajaa edeltä synnytyssairaalaan ja parkkeeraa auton, jotta on sitten heti minua vastassa sielä. Maiju ja mieheni huolehtivat että kaikki tavarat olivat mukana ja minä lähinnä pidin huolta siitä , että minulla oli housut jalassa. Mies auttoi kengät minulle jalkaan ja astuimme yhdessä kaikki kolme kirpeään syysilmaan. Mietin, että nyt ei enää takaisin tulla ennenkuin vauva on syntynyt.

Automatkan ajan roikuin auton takana penkissä ja halailin sitä, supistukset olivat jo hyvin voimakkaita ja äänenkäyttö sen mukaista. Vaikka ajomatka kesti vain noin 10 minuuttia, muistan että se tuntui tosi pitkältä ja jännittävältä sekä samalla haikealta. Hengittelin, lauloin, ärisin ja murisin ja samalla yritin seurata matkaa. Pelotti ja jännitti, mietin millainen vastaanotto sairaalassa olisi.

Mies oli minua odottamassa synnärin ovilla ja menimme sisään yhdessä noin puoli yhden aikaan. En pystynyt enää juurikaan puhumaan, supistusten voima oli jo mahtava, joten kävelymatka ovilta synnytysvastaanottoon kesti melko pitkään, kun pysähtelin nojailemaan seiniin ja laulamaan ja kätilökin jo tuli meitä vastaan ja huuteli, että ponnistuttaako. Vastasin että ei ponnistuta, mutta supistaa. Minut ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kätilö tomerasti komensi minua riisumaan housut ja käymään pedille makuulle. Olimme juuri ennen lähtöä kotona puhuneet sairaalaan tulosta ja sekä doula että mies molemmat olivat muistuttaneet minua siitä, että kun joudun tuoksi hetkeksi yksin vastaanottoon, niin saan tehdä niin kuin haluan siitä huolimatta mitä kätilö käskee. Supistukset olivat tosi voimakkaita, enkä millään meinannut saada sen koommin housuja riisuttua kuin kammettua itseäni sängylle, olisin halunnut seistä ja vähän äkäisesti sanoinkin kätilölle, etteikö nyt voisi hetkeä odottaa, että en nyt tästä pääse mihinkään. Lopulta sain kuin sainkin itseni kammettua sängylle, käyrät otettiin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olen noin 6 cm auki. Minulta myös otettiin joku verinäyte ja siinä hetkessä se pistely tuntui totaalisen tarpeettomalta.

Onnekseni mies pääsi luikahtamaan minun kanssani samaan tilaan ja auttoi minua kestämään käyrilläolon sekä piti puoliani ja piti huolta siitä, että vastaanottanut kätilö oli ajantasalla toiveideni kanssa. Käyrien jälkeen pääsimme heti suuntaamaan synnytyssaliin. Minulle oli luvattu pääsy ammeeseen ja olin jo synnytysosaston ovilla riisumassa kaikki vaatteet ajatuksella, että menen suoraa päätä sinne ammeeseen, mutta voi sitä pettymystä, kun kuulin, ettei amme ollut vielä valmis! Halusin kiireen vilkkaa suihkuun, sillä supistukset vavisuttivat koko vartaloani ja pieni epätoivo alkoi hiipiä. Muistan kuinka jalat tärisivät supistusten voimasta ja istuin suihkussa, käänsin suihkua kuumemmalle, koitin käsisuihkulla rentouttaa jalkoja jotka kramppasivat pahasti. Tässä kohtaa epätoivo kasvoi, kun tajusin ettei suihku enää toimi, vaan nyt pitäisi päästä sinne ammeeseen tai jotain muuta. Jalat tutisten kuivasin itseäni, jotta pääsin pois suihkusta, kävelin saliin ja nojasin alasti sairaalasänkyyn. Supistukset vyöryivät valtavina aaltoina lävitseni. Kätilö tuli ja kertoi, että amme olisi valmis, mutta nyt vaikuttaa siltä, että taidat olla aika loppuvaiheessa, joten hänen täytyy tarkistaa kohdunsuun tilanne ennen kuin päästää minut sinne, koska talon säännöt sanelee, ettei ammeeseen saa ponnistaa.

Sisätutkimus tehtiin ja kätilö ilmoitti, että olen noin 8cm auki, enkä siis pääse ammeeseen. Siinä vaiheessa jämähdin siihen sängynreunalle nojailemaan. Reuna nostettiin niin ylös, että sain nojattua ylävartaloni sängyn reunan päälle ja yritin olla mahdollisimman rentona. Mies hieroi yläselkääni ja pussaili ja halaili ja silitteli minua, kun taas Maiju paineli akupisteitä alaselästäni ja tämä auttoi tosi hyvin. Supistukset olivat hurjan intensiivisiä ja menin jonkinlaiseen transsiin ja ölisin, välillä suustani meinasi jo päästä ”Aijaijai!”, mutta muistin synnytyslauluopettajan vinkin ja aloin kannustamaan itseäni ja kohdunsuutani ja sanoin ”Aaauki! Jooo, auki!” Jatkoin sen hokemista kuin mantraa. Yhtäkkiä tunsin kuinka lapsivedet valuivat pitkin jalkojani ja olin iloinen, että tilanne etenee. Mielessä kävi välillä, että olen hullu kun pistän itseni tähän ja samaan aikaan mieleni täytti valtava euforia siitä, kun supistus toisensa jälkeen pystyin vastaanottamaan ne ja selviämään eteenpäin. Joitakin kertoja, supistuksen alkaessa tuntemus alkoi kertakaikkiaan niin intensiivisenä, että en edes yrittänyt tehdä mitään vaan antauduin täysin sen vietäväksi ja hämmästyin siitä kuinka vähän se lopulta sattui, kun pystyin olemaan täysin rentona. Olin aika helpottunut lopulta, kun tajusin, että nyt ollaan siinä ”apua en enää kestä” -vaiheessa joka siis tarkoittaa, että loppu häämöttää ja minä kestinkin. Se helpotus, kun tajusin, että tällä kertaa mun ei tarvitse enää miettiä että pitäisikö sittenkin ottaa jotain lääkettä, kun en voi enää ottaa mitään. Enkä tarvinnut mitään, sillä minulla oli kasa hyviä lääkkettömiä keinoja!

Kätilö ajoi siinä samalla vauvan sydänkäyrää useampaan otteeseen ja sanoi jossain vaiheessa, että nyt minun pitää mennä makuulle, koska hän ei saa kunnon käyrää. Tuossa kohtaa mietin, että ei tule mitään, jos joudun makuulleni niin en enää selviä niistä supistuksista. Makuulle kuitenkin pääsin ja kätilö ohjasi minut kyljelleni ja toisen jalkani ylös koukkuun, kuin olisin ponnistamassa kylkiasennossa ja tuo jalannosto yllättäen lievitti kipua. Otin pari supistusta vastaan niin, mutta koska kipua kuitenkin oli, niin hädissäni tokaisin, että kuka painaisi mun selkää ja ihana Maiju hyökkäsi taas apuun painelemaan selän akupisteitä ja samalla mies yhä silitteli minua. Loput supistukset siis otin vastaan makuultani eikä se lopulta ollut ollenkaan paha juttu, sain samalla levättyä siinä.

Käyrät näyttivät, että vauvan sydänäänissä oli laskuja, joten kätilö jämäkästi, mutta lempeästi kertoi minulle, että hänen pitää nyt laittaa scalp-anturi vauvalle niiden laskujen takia. Hän painotti, että uskoo kaiken olevan hyvin, mutta jos hän ei anturia laita, niin kohta ovesta paukkaa lääkäreitä eikä meistä kukaan halua sitä. Nyökkäsin ja sanoin että ymmärrän asian, tee niinkuin täytyy tehdä. Anturin laitto kävi nopeasti, mutta tunsin kuinka vauva potki mahassa, kun se laitettiin. Selvästi hänelle tuo toimenpide oli inhottava. Anturin laiton jälkeen sydänäänet piirtyivät nätisti eikä niistä tarvinnut enää huolehtia.

Kätilö teki uuden sisätutkimuksen, kertoi että olen täysin auki ja sanoi, että pikkuhiljaa tuntemusten mukaan voisin alkaa ponnistamaan. Olin toivonut synnytysjakkaraa, sellainen oli huoneessa valmiina odottamassakin, mutta scalpin takia en oikein olisi päässyt siihen menemään, joten kätilö ehdotti, että teemme sängystä jakkaran. Sänky siis oli sellainen uudempi synnytyssänky, joka saadaan ikäänkuin istuimeksi, kun pääty nostetaan ja siihen asennetaan jalakset. En tässä kohtaa tajunnut odottaa omia supistuksia kunnolla, olin aika pökerryksissä ja uupunut kaikesta supistelusta, joten ponnistin ensin aika pienillä supistuksilla ja tuntui, että oli vaikeaa saada tuntumaa siihen ponnistamiseen. Synnytysvalmennuksessa opetettiin ihan erilainen tekniikka kuin perinteinen ”pidätä henkeä- leuka rintaan-ponnista kunnes pää räjähtää-tekniikka” ja koitin ensin sitä synnytysvalmennuksessa opittua. En osannut, vaikka miehenikin kannusti minua vieressä. Lähinnä sain vain suoleni tyhjenemään sillä tekniikalla.

Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan ja aloin saada tuntumaa siihen mihin pitää ponnistaa ja miten. Mies auttoi toisesta jalasta ja Maiju toisesta ja ponnistin lopulta sillä vanhalla hengityksenpidätystekniikalla. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen pitkä, liki puoli tuntia ja tuntui inhottavan repivältä loppuvaiheessa, vaikka en revennyt lainkaan. Sain pyynnöstäni kokeilla lapsen päätä juuri ennen syntymää, ja se tuntui äärimmäisen hienolta. Muistan kuinka kätilö sanoi, että näkyy paljon tummaa tukkaa ja mietin, että ei voi olla minun lapsellani, sillä esikoiseni oli vaalea ja melkein kalju syntyessään.

Ihana Urhomme syntyi taianomaiseen joulunalustunnelmaan, rauhallisena loppusyksyn yönä, juuri ennen talviaikaan siirtymistä klo 3.54. Hauska sattuma oli, että jälkeiset syntyivät kahdeksan minuuttia myöhemmin eli virallisen ajan mukaan kello 3.02, koska kello siirtyi tunnilla taaksepäin.

Urhon synnyttyä kaikki kivut loppuivat kuin seinään, kun sain pojan rinnalleni ja olin aivan skarppi ja täysin voimissani. Kerroin hänelle kuinka olimmekaan häntä odottaneet!

Urho imi heti hyvin rintaa, mutta säikäytti meidät, kun yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Kätilö nopeasti hieroi pojan jalkoja ja virvoitteli häntä ja siitä selvittiin tosiaan vaan säikähdyksellä. Ilmeisesti vauva minun rinnallani luuli olevansa taas kohdussa ja unohti hetkeksi hengittää. Varmuudeksi kätilö laittoi Urholle mittarin joka piipitti koko ajan ja mittasi hapetusarvoa ensimmäisten tuntien ajan.

Olimme onnellisia ja ihmeissämme pienestä nyytistä, joka ei näyttänytkään esikoiselta kuten olin ajatellut, vaan ihan omanlaiseltaan Urholta tummine paksuine hiuksineen ja miehekkäine piirteineen! Urho oli tosi pieni, vain reilut kolme kiloa ja mietin että miten nämä näin pieniä olivatkin nämä vastasyntyneet ja miten muka oli niin vaikea ponnistaa tuollaista pientä ulos. Myöhemmin kätilö selitti, että Urho tuli vähän epäedullisessa tarjonnassa, joten luultavasti siksi ponnistusvaihe oli hieman haasteellinen. Myöhemmin otin vielä selvää mitä tarkoittaa synnytyskertomukseen merkattu pään matala poikkitila ja sain selityksen, että vauva on laskeutunut loppuvaiheessa niin nopeasti, että normaali rotaatio on jäänyt tekemättä, vauva ei siis ole ehtinyt tekemään kaikkia käännöksiään ja syntyi kasvot vasten minun oikeaa reittä pää vähän nuokullaan ja tämä asento on ilmeisesti hankala silloin, kun vauva pitäisi saada ponnistettua häpyluun alta. Onneksi tilaa oli hyvin joten ei tullut ongelmia eikä repeämiä.

Pääsimme synnytyssalista potilashotelliin varhain sunnuntai aamuna aloittelemaan elämään nelihenkisenä perheenä. Urhon imetys sujui alusta asti hyvin, palautuminen synnytyksestä kävi hurjan nopeasti ja synnytys kokemuksena oli sanoinkuvaamattoman hieno ja eheyttävä, voimaanuttava ja meille miehen kanssa uskomaton yhteinen kokemus siitä, mikä voima meissä ja minussa asuu. Doulan tuki oli ensiarvoisen tärkeää ja se miten kaikki luottivat minuun ja kehooni korjasi jotakin minussa.

Urhon syntymän jälkeen olen vihdoin uskaltanut ylpeästi olla se nainen, joka olen aina ollut ja kannan ylpeydellä ja rakkaudella kehoani. Olen myös tullut naisena jämäkämmäksi ja olen uskaltanut tunnustaa rajani sekä kehon että mielen suhteen. Kaiken kaikkiaan olen kokenut eheytyneeni ihmisenä ja naisena.

En olisi voinut toivoa parempaa kokemusta, parempaa puolisoa, doulaa, kätilöä, mitään. Yhä nyt vuoden jälkeen palaan usein tuohon viikonloppuun ja sen tunnelmiin. Ja joka kerta haluan uudelleen synnyttämään.

– Annakaisa Frankberg, 35, Tampere