Synnytys

Lempeä vesisynnytys matkan päässä

Me matkustettiin synnyttämään aika kauas. Lähisairaalamme ei tarjoa mahdollisuutta vesisynnytykseen, mutta sellainen kiinnosti, joten teimme valmisteluja, jotta voimme matkustaa Oulaskankaalle asti synnyttämään.

Lasketun ajan tienoilla matkustimme Oulaisiin ja asuimme opiskelijasoluasunnossa odottaen synnytystä. Ei mikään paras tilanne rauhoittumisen kannalta kun pakkailut, matkustaminen ja uusi paikka stressasivat, mutta muutamassa päivässä saatiin lomatunnelma päälle ja tutustuttiin paikkoihin. Viikonloppuna Oulaisiin saapui myös äitini, joka olisi esikoisen kanssa synnytyksen ajan. Olen kovin kiitollinen hänelle, että hän halusi järjestää elämäänsä ja hypätä mukaan tähän seikkailuun.

Monta pitkältä tuntuvaa päivää saatiin katsella paikkoja ja odotella. Keskiviikkona keskellä päivää minulle tuli hirveä salamaväsy. Silmät eivät pysyneet enää millään auki ja unillehan sitä oli mentävä. Torkkuessani aloin käydä läpi tilannetta. Synnytyskassi on pakattu, musiikkilista on valmiina, synnytyskirje on neuvolakortin välissä, mies osaa hoitaa oman tonttinsa ja luotan häneen, esikoinen viihtyy mummonsa kanssa, minun tarvitsee vain antaa mennä. Kaikki on valmista, tervetuloa pikkuinen.

Torkkujen jälkeen lähdimme kävelylle. Lumen alta paljastunut kuiva asfaltti keväisin saa minut joka vuosi hyvälle tuulelle. Kävelyllä alkoi tulla supistuksia. Säännöllisesti n. 5 minuutin välein. Olin iloinen, mutta ajattelin että vielä menee aikaa. Ajan kuluksi ja huvikseen kellottelimme niitä supistussovelluksella. Iltaa kohden supistukset jatkuivat. Katsottiin porukalla elokuvaa. Luin esikoiselle iltasatua, kunnes piti alkaa keskittyä supistuksen aikana jo niin paljon, etten voinut puhua. Esikoinen lähti nukkumaan mummonsa kanssa ja minä ja mies jäätiin kahdestaan painelemaan selän akupisteitä ja hengittelemään suolalampun rauhoittavassa valossa.

Supistukset alkoivat olla jo voimakkaampia, niin että mies sai alkaa laittaa ajatustenlukutaitoaan käyttöön hieroessa ja painellessaan selkääni. En vielä ajatellut, että oltaisiin silti kovin lähellä maalia, ehkä aamulla voisi mennä sairaalaan katsomaan tilannetta. Alkoi väsyttää ja kokeilin olla hetken kylkimakuulla, jotta olisin voinut ehkä nukkua supistusten välissä. Sainkin ehkä lepäiltyä, mutta mieleen hiipi aavistus, että aamulla sairaalaan olisi jo myöhäistä mennä. Sanoin tästä miehelle, soitimme sairaalaan, josta meidät toivotettiin tervetulleiksi ja aloimme tehdä lähtöä. Sairaalan pihalla halusin kävellä raittiissa ilmassa, joten pysäköimme auton hieman kauemmas. Matkalla jouduimme kuitenkin pysähtymään jo useita kertoja ottamaan supistuksia vastaan, eikä niiden välillä varmasti ollut enää kuin minuutteja. Oli ihanaa nojata mieheeni, haistella hänen tuoksuaan ja tuntea hänen lämpönsä kylmässä yössä. Olimme tässä seikkailussa yhdessä.

Kun lopulta pääsimme sisälle, kaikkeen meni jo paljon aikaa, koska supistuksia tuli lähes jatkuvana nauhana. Tunnelma oli kuitenkin rauhallinen ja sain aina pysähtyä ottamaan supistuksen vastaan ja siirryimme saliin. Ammehuone oli vapaana. Viimein varmistui, että vesisynnytys on varmasti mahdollinen. Olooni alkoi puskea pieniä epätoivon sävyjä ja väsytti. Silti supistukset jatkuivat tiheään ja voimakkaina. Aloin ottaa ääntä käyttöön ja se helpotti.

Kun amme oli täynnä ja olisin sinne saanut hypätä, minuun iski epävarmuus. Olo oli niin kamala että voisiko tämä tuolla helpottaa. Mies ja kätilö saivat minut lopulta ammeeseen. Ja se tunne kun istahdin siihen veteen, on varmaan sellaista mitä ei voi unohtaa: Supistuksilta katosi terä välittömästi, vesi lämmitti ja kannatteli. Samalla helpotuksen aalto valtasi minut, en tehnyt pitkää matkaa valmisteluineen ja muiden ihmettelyistä huolimatta turhaa, tämä kannatti vaikka matkaa ja vaivaa olisi ollut tuplasti. Olo oli mahtava.

Ammeessa jatkoin synnytyslaulua ja supistukset alkoivat olla ärsyttäviä. Olinhan ajatellut sairaalaan lähtiessäni, että paikanvaihdos hidastaa hetkeksi synnytystä, jotta saan levätä, mutta niin ei käynytkään. Kätilö sanoi, että synnytys oli jo niin hyvässä vauhdissa ettei paikanvaihdos kai enää toiminut niin. Tuntui epäreilulta, mutta jotenkin myös hyväksyin kohtaloni. Supistukset voimistuivat ja tyydyin enää ihmettelemään supistuksen voimaa ja keskittymään hengitykseen ja äänen matalana pitämiseen.

Supistukset muuttuivat taas siten että alkoi tuntua että supistus menee alas, mutta minun pitäisi mennä ylös. Riuhdoin itseäni ylöspäin ja samalla tunsin lämmintä painetta. En uskonut lapsen vielä syntyvän, mutten vastustanut kehoni mielestäni ”liian aikaista” ponnistusta. Kyllä se tietää, mitä se tekee. En sekaannu itseäni isompien leikkeihin.

Parin tällaisen supistuksen jälkeen tunsin pienen pallon puhkeavan jalkojeni välissä suurella voimalla. Lapsivedet taisivat mennä. Sitten tunsin kuinka seuraavalla supistuksella jokin lämmin ja sileä liikkui määrätietoisesti alaspäin. Seuraavalla kahdella supistuksella syntyi pää ja heti perään tunsin kuinka vauvan hartiat vuorollaan kääntyivät ja lapsi syntyi pehmeästi itsekseeen veteen. En edes heti itse tajunnut, että lapsi jo syntyi. Takanani ollut mieheni otti vauvan kiinni ja kätilö ja opiskelija ohjasivat hänet antamaan vauvan minulle jalkojeni välistä ennen kuin hänet nostettaisiin pintaan. Nostin vauvan rinnalleni, hän ähkäisi ja alkoi hengittää. Availi silmiään ja katseli meitä. Ihmeteltiin kaikki pieni hetki toisiamme, mutta pian oli noustava ammeesta, sillä vesi oli värjääntynyt. Istukka syntyi sängyllä heti kun maltoin synnyttää sen vauvan ihmettelyn lomassa. Vauva ryömi rinnalle ja viihtyi siinä tovin, välillä vain pyytäen puolen vaihtoa. Nauroin ja tärisin, minulla oli hyvä olla. Sairaalaan saapumisestamme oli kulunut alle tunti, kun meillä oli jo lapsi sylissä.

Niin ikävää kuin se mielestäni onkin, oman valmistautumiseni päämoottorina oli tominut pelko. Pahin pelkoni oli, että synnytyksestä jäisi trauma ja hitaasti paranevia vaurioita ja ajattelin, että huolellinen valmistautuminen kaikkeen minimoisi ainakin trauman riskin. Siksi olin pohtinut tarkkaan, mikä olisi tahtoni missäkin tilanteessa, mitä eteeni voisi tulla ja valmistautunut pitämään puoliani tapahtui mitä tahansa. Olin raskausaikana kovin yksinäinen, jopa masentunut. Otin selvää kaikesta, luin ja katselin muiden kokemuksia, tein itsetutkiskelua ja kysyin itseltäni kipeitäkin kysymyksiä. Kaikkeen muuhun olin valmistautunut paitsi siihen, että synnytys sujuisi näin sujuvasti omalla painollaan. Synnytyksessä ihmetellessäni isoa supistuksen voimaa kehossani, ymmärsin että en enää pelännyt. Se mitä olin hokenut itselleni koko raskausajan piti todella paikkaansa: synnyttäminen olisi näin helppoa, eikä minun tarvitsisi muuta kuin olla kehossani ja antaa sen hoitaa se, minkä se osaa.

Hienoa oli myös se kuinka hyvin mieheni pystyi osallistumaan, helpottamaan oloani ja tukemaan ja kannustamaan. Hän sanoi itsekin, että esikoisen synnytykseen verrattuna hänellä oli paljon mukavampi olla mukana, kun tunsi, että voi todella auttaa minua ja osallistua lapsemme syntymään. Vauvan vastaanottaminen oli vielä kaunis kirsikka kakun päälle.

Keskiviikkona olimme päivällä käyneet kaupassa, jossa olin pysähtynyt katselemaan Muurlan Tommy Tabermann – juomalaseja. Yhdessä lasissa oli oheinen runo, jonka äärelle pysähdyin. Viisaita sanoja ja kuvaavat synnytystäni ehkä jopa paremmin kuin mitä itse osaisin kertoa.

Sitä että edes
häivähtävän hetken
uskaltaa olla suurempi
kuin onkaan, jättää
ohjakset hyvyydelle ja kauneudelle
sitä kutsutaan täydellä syyllä
mahdollisuudeksi
tulla ihmiseksi.

– Tommy Tabermann

-Anonyymi, 25, Pohjois-Suomi