Synnytys

Armin aamu

Oli perjantai, 2.11.2018 klo 02.00, kun heräsin, nousin ylös ja tunsin miten vedet menivät.

Edellisenä iltana olin ollut saunomassa siskoni luona ja tunsin oloni erilaiseksi. Supistuksia tuli harvakseltaan, mutta kuitenkin niin että sain kivasti harjoitella hengittämistä niiden läpi. Oloni oli rauhallinen ja levollinen. Silittelin vatsaani ja kerroin vauvalle, että hän voi syntyä. Täällä olisi kaikki valmista häntä varten. Kotiin päästyäni supistukset jatkuivat ja huomasin niiden tulevan n. 8 min välein. Laitoin vielä viestiä kätilölleni, että mikä tilanne oli, ennen kuin menin nukkumaan kuuma kaurapussi alaselällä.

Olin valmistautunut kotisynnytykseen hypnosynnytysharjoituksilla, tekemällä soittolistaa, rakentamalla synnytyspesää olohuoneen nurkkaan ja mielikuvaharjoituksilla siitä, miten synnytys tulisi menemään. Synnytyslauluun olin myös perehtynyt. Doulana tietotaitoni on toki melko laaja, mutta oli ihanaa käyttää kaikkea oppimaani nyt omassa raskaudessa ja huomata miten tietyt asiat valikoituivat itselle tärkeiksi.

Vesien mentyä herätin mieheni ja kerroin, että synnytys on varmaankin alkamassa. Halusin kuitenkin omaa aikaa ja annoin hänen jatkaa uniaan. Alkutärinöiden ja jännityksen jälkeen muistan, miten kehoni läpi tulvi onnellisuus ja rakkaus. Onnellisuus siitä, että saan olla kotona. Tunnetta on vaikea selittää sanoiksi, mutta itkin onnesta, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Olin onnellinen, että saan olla oman kodin tuoksuissa, tuttujen ihmisten ympäröimänä, eikä minun tarvitsisi selittää kenellekään mitään. Siivoilin vielä hiukan (minulle oli erittäin tärkeää, että koti on siisti, kun synnytän), sytyttelin paljon kynttilöitä ja laitoin synnytystä varten laatimani soittolistan soimaan. Olin tehnyt neljä eri listaa, eri fiiliksien mukaan. 😀 Lopulta kuuntelimme vain yhtä. Kun Enyan laulu Humming alkoi soimaan, huokaisin ja aloin etsiä hyvää asentoa. Ilmoitin myös kätilölleni, että supistukset voimistuvat pikkuhiljaa ja hän voisi lähteä tulemaan, koska matka hänellä oli pitkä. Yksi pelkoni olikin, että mitä jos synnytys meneekin niin nopeasti, ettei kukaan ehdi paikalle. Tämä osoittautui kuitenkin turhaksi.
Soitin myös doulalleni, joka hakisi ystäväni matkan varrelta kyytiin, sekä synnytyskuvaajalle ja siskolleni, että aika on koittanut.

Herätin mieheni ja kerroin, että synnytys on hyvässä vauhdissa ja toivoin, että hän laittaisi TENS-laitteen selkääni ja tulisi tuekseni. Ja siis TENS! Mikä ihana keksintö. Supistukset eivät tuntuneet lainkaan kipeiltä laitteen laiton jälkeen ja se tuntui vain hyvältä.

Tunsin oloni koko ajan rauhalliseksi ja hyväksi. Otin supistuksen vastaan yksi kerrallaan enimmäkseen pöytään nojaten ja lantiota keinutellen. Olin onnellinen ja minua ei pelottanut. Odotin vauvan syntymää ja oloni oli luottavainen ja ihana. Olin onnellinen, että aika oli koittanut, koska viikkoja oli jo 41+3 ja olin todella valmis synnyttämään. Kaikki huoleni siitä, että miten kestäsin supistukset ilman lääkkeitä tai pelkoni kontrollinmenetyksestä osoittautuivat turhiksi. En kertaakaan tuntenut tarvetta siirtyä sairaalaan ja lääkkeet eivät käyneet mielessäkään. Uppouduin täysin synnytykseen ja virran vietäväksi.

Jossain vaiheessa koko synnytystiimini oli paikalla ja tunsin, että nyt on hyvä. Kaikki ovat täällä minua varten, tukemassa minua ja antamassa voimaa jokainen omalla tavallaan. Nainen naiselle. Mieheni lähimpänä minua.

Jälkeenpäin olen ajatellut, miten jokaisen synnyttävän pitäisi kokea se sama. Se, kun olo on täysin tuettu ja turvallinen. Kunnioitettu ja rakastettu. Olen ikuisesti kiitollinen tiimilleni siitä. <3

Aikaisin aamulla myös isommat sisarukset heräsivät yöuniltaan ja tulivat alakertaan ihmettelemään pikkusisaruksen syntymää. Meille oli tärkeää, että isommat lapset ovat myös mukana synnytyksessä, jos he itse niin haluavat ja jos tilanne näyttää siltä, että lasten on turvallista olla läsnä. Olimme valmistautuneet yhdessä monta kertaa siihen, miltä synnytys tulee näyttämään ja miltä äiti saattaa näyttää ja kuulostaa. Olinkin hyvin rauhallinen ja synnytyslauloin läpi koko synnytyksen.

Pari tuntia ennen vauvan syntymää siirryin ammeeseen, johon toivoin synnyttäväni. Harmikseni TENS-laite piti ottaa pois selästä, mutta vesi antoi myös hyvää kivunlievitystä ja ammeessa oli helppo löytää hyvä asento. Vaihdoin asentoa tuntemuksien mukaan ja heittäydyin. Supistukset alkoivat olla jo melko intensiivisiä ja niitä tuli ihan parin minuutin välein. Nojailin välillä kätilöni käsiin, jotka supistusten välissä silittivät minua, jotta rentoudun. Välillä hain voimaa mieheni käsistä ja välillä tunsin pienen käden silittävän otsaani. Tajusin sen olevan jompi kumpi isommista lapsista ja kyynel vierähti poskelleni. Oli niin hyvä. Pidin silmät kiinni ja otin supistuksen vastaan yksi kerrallaan. Doula siveli vettä selkääni, painoi akupisteitä ja synnytyslauloi kanssani. Kuvaaja kuvasi joka hetken. Siskoni ja ystäväni pitivät huolta isommista sisaruksista ja lähettivät minulle hyvää energiaa.

Synnytys junnasi hieman paikallaan jossain kohtaa. Selkääni sattui kovasti myös supistusten välissä ja supistukset laantuivat hieman. Vauva oli luultavasti tulossa virhetarjonnassa. Jälkikäteen muistan, miten liikuin aika paljon tässä vaiheessa ja vaihdoin aktiivisesti asentoja. Tein tietämättäni muutamia Spinning Babies liikkeitä itsekseni vedessä, jotta vauva pääsisi laskeutumaan paremmin lantiossani ja sain tuoksuteltavaksi aromaterapeuttisia öljyjä, joita myös siveltiin selkääni. Sen jälkeen synnytys ottikin uudestaan voimaa ja supistusten luonne muuttui. Olin siihen asti laulanut pelkästään A tai O vokaalia, mutta yhtäkkiä se ei enää toiminutkaan ja vaistomaisesti vaihdoin vokaalit pörinään. Sanoin, etten taida jaksaa enää montaa supistusta, mutta koko tiimini valoi minulle voimaa ja sain uutta uskoa. Tiesin myös sisimmässäni, että nyt ollaan lähellä, koska iski epätoivo. Pörinä rentoutti niin hyvin, kuin synnytyksen loppumetreillä voi rentouttaa ja yhtäkkiä tunsin, miten kehoni alkoi työntää vauvaa alaspäin. Olin polvillani ammeessa, toinen jalka koukussa ja pidin mieheni käsistä kiinni. Tunsin miten vauva laskeutui ja kääntyi löytääkseen enemmän tilaa syntymiseen. Kehoni ponnisti puolestani ja minä kirjaimellisesti karjuin kuin leijonaemo vauvan maailmaan. Muutamalla karjaisulla Armi oli syntynyt. Kätilö otti Armin vastaan ja ojensi hänet minulle jalkojen välistä. Nostin hänet rinnalleni ja tunsin jotain sanoinkuvaamatonta. Olin tehnyt sen. Synnytin oman kodin suojassa, takkatulen lämmössä, kynttilänvalossa. Itkin onnesta, katsoin vuoroin vauvaani ja synnytystiimiäni ja olo oli häkeltynyt ja onnellinen. Siinä hän nyt oli, pieni tyttövauva. Emme halunneet raskausaikana tietää sukupuolta ja sen selvittyä, isosisko hyppi ilosta, kun hän sai pikkusiskon. Syntymäajaksi merkittiin 9.23.

Hetken häntä ihmeteltyämme, siirryin ammeesta patjalle lattialle odottamaan istukkaa. Jostain syystä istukka irtosi vain osittain ja aloin vuotamaan verta melko paljon. Siinä kohtaa oli parempi soittaa ambulanssi, jolla minut vietiin TYKSiin. Siellä lääkäri irroitti istukan ja jäimme yön yli veritankkaukseen, sekä tutustumaan vauvan kanssa paremmin toisiimme. Seuraavana iltana pääsimmekin takaisin kotiin aloittamaan uuden elämän viisihenkisenä perheenä.

Olen kiitollinen, että löysin ihanimman ja ammattitaitoisen kätilön rinnalleni, jota voin nykyään kutsua myös ystäväksi. Erinomaisen doulan ja lämpimän, sekä taitavan kuvaajan. Siskon, joka saunotti ja tuki jokaisessa hetkessä, sekä tärkeimmän ystäväni. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä mieheni, joka oli korvaamaton kaikissa käänteissä; tietysti synnytyksessä, mutta varsinkin sen jälkeen, kun toivuin massiivivuodosta ja opettelin elämää uuden tulokkan kanssa. Kiitos! <3

Äitinä, ehdottomasti elämäni huikein matka. Naisen keho on uskomaton ja voimakas. Vauvan lisäksi tästä matkasta syntyi täysin uusi äiti ja doula.

– Saija Virtanen, 29, Vehmaa

Kuvat: Elina Palosaari