Synnytys

Synnytyskertomus päivältä 15.3.2020, jolloin kolmas lapsemme saapui maailmaan

Jokainen synnytys on tietysti ainutkertainen ja omanlaisensa, mutta jollain tapaa ne ovat myös valmistaneet minua seuraavaan. Ensimmäinen lapsemme syntyi alateitse perätilassa nelikiloisena ja se toi mukanaan itsevarmuuden ja rohkeuden synnyttäjänä. Toinen lapsemme syntyi huomattavasti pienikokoisempana yllättäen syöksysynnytyksellä ja se toi mukanaan ajatuksen että synnytystä ei voi suunnitella etukäteen ja että vaikka mieli ei pysykään mukana niin keho silti tietää mitä tekee. Kolmanteen synnytykseen valmistauduin avoimin mielin kuitenkin ajatuksella että se on luultavasti nopea ja kivulias enkä voi synnyttää veteen niinkuin olin haaveillut jo toisen lapsen kohdalla. Sairaalaan olisi myös tärkeä ehtiä jos edellisen synnytyksen runsas verenvuoto toistuisi.

Raskausaika oli ollut helppo niinkuin edellistenkin raskauksien aikana. Kävin töissä, samalla muutettiin ja remontoitiin uutta kotia ja ainut raskausvaiva josta kärsin oli rannekanavaoireyhtymä josta haittaa oli enimmäkseen öisin. Haaveilin siitä että hektisen syksyn ja talven jälkeen isommat lapset olisi osan viikkoa päiväkodissa ja itse voisin vauvan kanssa pesiä rauhassa kotona. Kunnes ihan raskauden loppuhetkillä tulikin korona ja kaikki siihen liittyvät pelot ja arjen järjestelyt. Lapset takaisin kotihoitoon ja tuleva vauva mukaan karanteeniin. Pelko että joku sairastuu ja miten päivät saa sujumaan kolmen alle viisivuotiaan kanssa. Ei ihme että laskettu aika oli ja meni eikä vauvaa kuulunut sillä stressi vei omalta osaltaan sen tyyneyden mitä raskauden ja tulevan synnytyksen suhteen koin. Vaikka oma fiilis ja olo oli hyvä niin raskausviikolla 41 alkoi jo tulla tunne että nyt ei jaksa enää odottaa ja elää epävarmuudessa. Edellisen syöksysynnytyksen vuoksi piti olla koko ajan valmiustilassa sillä voisi olla että minä hetkenä hyvänsä synnytys alkaisi ja vauva olisi jo kahden tunnin päästä sylissäni. Sunnuntaina, yhdeksän päivää yli lasketun ajan, alkoi vihdoin tapahtua.

Päivällä oltiin koko perhe pihalla ulkoilemassa kun tunsin painetta alapäässä ja keskittymiskykykin oli kadoksissa. Lapset lähtivät hoitoon minun vanhemmilleni illemmalla, sillä remonttimies tulisi seuraavana aamuna seitsemältä paikkaamaan remontin aikana tulleita vesivahingosta aiheutuneita vaurioita ja minun piti olla avaamassa ovea hänelle sillä mies olisi jo aamulla kuuden jälkeen lähtenyt töihin. Jälkikäteen mietin että ehkäpä vauva kuulosteli hetkeä että sisarukset ovat poissa niin sairaalaan lähtö sujuisi nopeammin ja niin että isäkin pääsee mukaan synnytykseen. Joka tapauksessa synnytyksen käynnistymisen ajankohta vahvisti ajatustani siitä että kaikella on aina tarkoituksensa.

Heti lasten lähdettyä sunnuntai illalla klo 19 istuin sohvalla, tunsin kevyitä supistuksia ja samalla päättelin vauvalle kutomani sukan. Kävin suihkussa ja laitoin vielä päivävaatteet päälle yöpuvun sijasta ja sanoin miehelle että ehkä vauva syntyy tänään. Odottelin tunnin ja supistukset jatkuivat, edelleen kuitenkin heikkoina. Klo 20 soitin Naistenklinikalle josta neuvoksi tuli että saan tulla jos haluan edellisen syöksysynnytyksen vuoksi, vaikka en edelleenkään ollut varma onko supistukset sellaisia että synnytys on lähellä. Heti tämän jälkeen soitin isälleni joka lähti ajamaan meille, tällä kertaa en todella halunnut kokea sitä tunnetta että kiljun tuskissani taksissa ja tunnen kuinka lapsivedet valuu taksin takapenkin nahkaverhoiluun. En myöskään halunnut ambulanssia vaikka sen tilaamista oli minulle suositeltu äitiyspolin tapaamisella, sillä ajattelin että koronatilanteen vuoksi hätäkeskuksessa voi olla muutenkin ruuhkaa.

Klo 20.20 sain supistuksen laannuttua kammettua itseni isäni autoon ja tiesin että koronan vuoksi liikenneruuhkaa ei olisi, sairaalaan kestäisi noin 20 minuuttia. Mies istui auton takapenkillä sairaalakassin kanssa ja oli ihanasti kärryillä mitä on tapahtumassa toisin kuin viimeksi kun syöksysynnytys tuli molemmille täydellisenä yllätyksenä. Auton kellosta laskin supistuksia ja huomasin että niitä tulee jo joka toinen minuutti. Nyt tiesin että vauva syntyy varmasti tänään eikä olla turhaan matkalla sairaalaan. Huusin kipua ja hitaita liikennevaloja ja olin onnellinen että olin matkalla sairaalaan perheeni seurassa. Tiesin kuitenkin että vauva ei synny autoon vaan pääsemme ajoissa perille. Oli turvallinen olo.

Miehen avulla sain itseni sisälle päivystyksen puolelle noin 20.45 ja pian kätilö toi rullatuolin jolla pääsin synnytyssaliin asti. Supistuksissa oli tauko jonka aikana sain vaihdettua sairaalakaavun ylle jonka jälkeen kätilö tutki sormin missä vaiheessa synnytys on. Meinasin kuolla siihen kipuun ja roikuin pedin reunassa kiinni niin että kaikki luulivat että putoan lattialle. Klo 21 tuli lapsivedet ja seuraavaksi sain luvan ponnistaa ja aloitin urakan kontalleen niin että sängyn pää oli nostettu ja turvauduin ilokaasuun mikä olikin ihana apu ja helpottava pikkukooma sen kaiken lähtöön liittyvän skarppiuden keskelle. Vauvan pää syntyi mutta kätilö ja mies molemmat huusi että nyt pitää kääntyä sillä hartiat ei mahdu ulos ja vauvan nenään valuu verta ja muuta nestettä. Pelästyin ja jollain leijonaemon raivolla ja tahdolla käännyin ympäri puoli-istuvaan asentoon samalla kun kipu jyskytti koko kehossa ja ponnistin loput vauvasta maailmaan klo 21.08. Tärisin ja olin tuskissani ja järkyttynyt. Verta alkoi valua kuten edellisessä synnytyksessä ja siinä vauva rinnallani yritin vain kestää kanyylien ja lääkkeiden laiton ja verenvuodon estämisen samalla kun tärisin kuin jääkalikka enkä saanut edes kunnon katsekontaktia vauvaan vapinan ja kivun vuoksi. Istukan syntymisen jälkeen yritin toitottaa itselleni että nyt se on ohi mutta keho oli eri mieltä, se oli vielä ihan stressitilassa.

Kun verenvuoto oli lopulta loppunut ja tärinä helpottanut ymmärsin että vauva oli oikeasti nyt syntynyt. Ja hän olikin yllätykseksemme tyttö! Hän oli täällä! Ihana pallero poimuineen kaikkineen! 52cm ja 4368grammaa rakkautta jota olin kantanut kohdussani yli yhdeksän jännittävää kuukautta. Siinä me sitten tutustuimme toisiimme, minä, isi ja vauva, vielä kahden tunnin ajan mitä jouduimme viettämään synnytyssalissa runsaan verenvuodon vuoksi.

En saanut vesisynnytystä, en rauhallista synnytyskuplaa ja hitaita hengenvetoja synnytyssalissa, en mahdollisuutta muuhun kivunlievitykseen kuin ilokaasuun enkä ihanaa ensihetkeä tai saatikka ruusunpunaisia ensi viikkoja koronatilanteen vuoksi, en vierailijoita synnytysosastolle, mutta sain lapsen ja kaikki meni juuri niin täydellisesti niinkuin sen oli tarkoituskin. Se riittää ja minä riitän. Ja vauvan katse ja lämpö ja läheisyys.

Kun kotiuduimme muutaman päivän päästä synnyttäneiden osastolta odotin vauva turvakaukalossa isäni kyytiä Naistenklinikan aulassa. Samalla ovista astui sisään somalinainen, joka oli yksin mutta itsekin juuri samalla tuskan määrällä siitä ovesta kävelleenä tiesin mihin hän on menossa. Tarjosin apua ja talutin naisen käsikynkässä päivystyksen puolelle ja perään toivotin oikein kovasti rohkeutta ja rakkautta. Palasin vauvan turvakaukalon luokse ja jatkoin isäni odottamista kyynel silmäkulmassa synnyttämään tullut nainen mielessäni. Haikeana siitä että hänellä oli kaikki se upeus vielä edessä mutta myös kiitollisena siitä että oma synnytykseni oli hyvässä varmassa tallessa sydämessäni.

– Laura, 33, Helsinki

Synnytys

Upea kolmas voimaannuttava synnytykseni

Tasan vuosi sitten iltapäiväkahden aikoihin puutarhan vanhan vuorimännyn juuria repiessäni alkoi tuntua ensimmäisiä tuntemuksia synnytyksen alkamisesta. Se tuntui jännittävältä ja innostavalta – pian näen tuon ihanan ja rakkaan lapseni, jota en vielä tunne!

Pari tuntia huhkin puutarhahommissa iloiten jokaisesta supistuksesta. Miehen tultua kotiin ja puutarhahommien tultua päätökseen menin suihkuun ja laitoin tensin. Pari tuntia kului ruokaa laittaessa, koitin syödäkin, ei oikein maistunut. Isovanhemmat haki isoveljet hoitoon ja minä hukuin synnytyskuplaani synnytyslaulun myötä.

Kävin saunassa ja savustin miehen äkkiä ulos, kuumat löylyt helpottivat supistuksia. Saunan jälkeen kaduin, että menin, niin paljon se väsytti. Huilasin hetken sohvalla ja kuuntelin Kumea soundin musiikkia. Doula tuli meille klo 21.00, enkä enää halunnut juurikaan puhua.

Mies ja doula painoivat vuorotellen lantion akupisteitä, minä kädessä olevaa itse. Doula ehdotti sairaalaan siirtymistä, en olisi halunnut mennä vielä, mutta perusteli sillä, että myöhemmin voisi olla ikävää olla autossa. Automatka olikin aika kurja, olin polvillani takapenkillä ja haistelin eteeristä öljyä. Onneksi matka kesti vain kymmenen minuuttia.

Sairaalan alaovella kello näytti 22.00. Mentiin suoraan saliin. Kieltäydyin sairaalavaatteista ja puin oman mekkoni. Kätilö olisi halunnut minut makaamaan, jotta voi ottaa käyrää. Kieltäydyin makaamasta ja ehdotin sen ottamista kontillaan, koska siihen asentoon kehoni minut ohjasi. Kätilö puhui tylysti, miten sitä ei voida ottaa kuin makuullaan. Kyseenalaistin tämän, koska me emme olleet edes kokeilleet vielä ja huomautin minä-viestillä, miten hänen tapansa puhua minulle ärsyttää minua, eikä minua saa ärsyttää, koska synnytän nyt ja se voi hidastaa synnytystä (”jokunen” Aksyn ilta takana, onneksi). Kätilö havahtui tähän, kun kommentoin hänen tavastaan puhua minulle tylysti ja olikin paljon lempeämpi jatkossa. Käyrät saatiin otettua kontillaan, doula piti anturia varmuuden vuoksi miehen painaessa lantiota supistusten aikana. Kohdun suun tilanteen annoin katsoa makuullaan, annoin hänelle yhden supistuksen välin aikaa. Olin 8cm auki ja pian menikin jo vedet. Muutaman supistuksen jäkeen aloinkin jo ponnistaa sängyn päätyyn nojaten ja 8 minuutin päästä syntyi meidän kolmas täydellinen poikamme kello 22.33.

Sain vauvan rinnalle ja ponnistin istukan pian sen jälkeen.

Kätilö vaati kovasti, että vielä pitää antaa oksitosiinipiikki, josta olin rutiinina kieltäytynyt. Vauvan ollessa rinnalla, en jaksanut vääntää enää kätilön kanssa ja annoin pistää oksitosiinin hänen mielikseen. Tätä kyllä jälkikäteen harmittelin, koska se laski verenpaineitani ihan turhaan.

Vauvan ollessa 14h ikäinen pääsimme kotiin.

Tänä heinäkuisena iltana tuo upea lapseni täyttää yhden vuoden, samalla niin ihanaa ja haikeaa.

(tarina kirjoitettu heinäkuussa 2018)

– Heidi, 32, Pori