Synnytys

Omasta voimasta

Valmistauduimme synnytykseen Rento synnytys -kurssilla hyvissä ajoin ennen synnytystä. Kurssin jälkeen teimme puolisoni kanssa rentoutusharjoituksia säännöllisesti. Kehoni ja minä olimme voineet hyvin läpi raskauden ja poimin vielä raskausviikolla 38 metsässä mustikoita useana päivänä peräkkäin. Tämän jälkeen alkoikin vauhti selkeästi hidastua. Ainoa raskauden aikainen vaivani oli väsymys ja ainoa, mitä synnytyksessä jännitin oli se, että jaksanko, siis riittävätkö voimani. No, sitähän sitten tietysti testattiin, sillä synnytys kesti pitkään.

Supistukset alkoivat lasketun päivän iltana 25.8. Oli perjantai. Supistuksia tuli jatkuvasti, varmaankin 5-30 minuutin välein koko illan ja yön. Laitettiin TENS. En saanut juurikaan nukuttua. Vietin paljon aikaa jumppapallon päällä etsiskellen hyvää paikkaa, missä voin istua pallolla ja nojata eteen samanaikaisesti. Kuuntelin sateenkaarirentoutusta joitakin kertoja, etenkin silloin kun yritin olla sängyssä, sillä rentoutusnauha auttoi ja oli auttanut minua nukkumaan jo kuukausien ajan. Toiveena oli tietysti saada nukuttua edes pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa (ehkä klo 2 yöllä?) yritin soittaa synnärille, mutta linja oli varattu, mikä oli selkeä merkki minulle siitä, että ole rauhassa kotona. Aamulla kuudelta lähdimme käymään sairaalassa. Asuimme kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Sairaalassa todettiin, että avautuminen oli hyvin vähäistä. Olisimme saaneet jäädä sinne ja olisin saanut mennä ammeeseen, mutta lopulta päätimme lähteä takaisin kotiin, sillä epäilimme että nukkuminen ja lepääminen onnistuisi paremmin kotioloissa. Tämä piti paikkaansa. Palasimme kotiin ja lepäsimme ehkä aamukymmeneen saakka. Supistuksia tuli jatkuvasti, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. En kellottanut supistuksia, sillä se vain hermostutti ja loi odotuksia. Päivällä supistusten tulo luultavasti hieman helpotti, sillä aloin jo ajatella että synnytys ei ehkä vielä tapahdukaan. Istuin pallon päällä, virkkasin ja otin supistuksia vastaan. Aloin myös maalata synnytysvärilläni, vihreällä ja sen aikana ja jälkeen huomasin supistusten voimistuvan jälleen ja myös limatulppaa alkoi irrota. Mieleeni pälkähti yksi Radioheadin kappale ja laitoin levyn mistä kappale löytyy soimaan. Tajusin sitten, että levyn nimi on In Rainbows. Kyllä tämä etenee, ajattelin. Sain voimaa. Puolisoni halusi käydä vielä kaupassa ennen kuin lähdemme uudelleen sairaalaan, joten kysyin hyvältä ystävältäni haluaisiko hän tulla hetkeksi doulaamaan (kuten asian ilmaisin). Hän saapui pienen lahjan kanssa ja puolisoni pääsi kauppaan. Aika oli tässä vaiheessa lauantaina jotain kello 16-17 välillä. Ystäväni halasi vatsan ympäriltä joka kerta kun supisti. Nauroimme yhdessä ja supistukset voimistuivat ja tihenivät hänen läsnäolonsa aikana niin, että lähdimme heti sairaalaan kun puolisoni tuli takaisin. Yhden supistuksen aikana ystäväni näki, kuinka vauvaani lähdettiin tuomaan. Hän kertoi minulle myös aiemmin, että oli lukenut juuri jumalatar Bastista (Bastest), joka on synnyttävien naisten suojelija. Minulla oli seinällä tauluun itse maalaamani kissasoturi, minkä yhdistän Bastiin. Kyllä tämä etenee. Sain voimaa. Saavuimme sairaalaan klo 18 lauantai-iltana.

Sairaalaan halusimme jäädä, sillä kotiinkaan emme halunneet enää mennä. Pääsimme huoneeseen pesiytymään. Ensimmäinen kätilö oli nuori nainen, jonka kanssa aaltopituudet eivät kohdanneet, mutta hänen vuoronsa päättyikin nopeasti. Hän toi pyynnöstäni meille jumppapallon ja saimme kuumia geelipusseja sekä lattialle patjan. Supistuksia tuli koko ajan, toki ne varmasti vähän rauhoittuivat sairaalaan tullessa. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli huoneeseen kesken supistuksen. Kun avasin silmäni näin edessäni ihanan rauhallisen henkilön ja pystyin luottamaan häneen heti. Yöllä voimani alkoivat hiipua ja itse koin ensimmäiset heikot hetket. Otin supistukset vastaan seisaaltani sänkyyn nojaten ja nukahtelin supistusten väleissä heräten aina siihen, kun jalat notkahtivat altani. Halusin (vai halusiko kätilö?) tietää onko kohdunsuu auennut ja silloin la-su yöllä se oli 4 cm auki. Tämä tieto sai minut tolaltaan ja itkin, siis ulvoin sairaalasängyllä. Puudutteita ei suositeltu. Kokeilimme laittaa aquarakkuloita, mutta heikko hetkeni oli edelleen päällä enkä pystynyt käsittelemään niiden laittamisesta aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut lyhytaikaista. Pakettini oli aivan levällään. Kätilö ehdotti ammetta ja lähdimme sinne. Amme oli se wc:n yhteydessä oleva pikkuamme. Puolisoni kävi siinä vaiheessa lattialle nukkumaan ja minä hain hyvää asentoa ammeesta. Amme ja minä emme sopineet hyvin yhteen. Nukahtelin ammeessa supistusten väleissä, mutta en löytänyt asentoa, missä olisin voinut rentoutua kokonaan. Lisäksi joka kerta, kun supistus lähti tulemaan minun piti laittaa hana päälle ja suihkuttaa itseäni vedenpinnan yläpuolelta sekä jossain vaiheessa aina päästää vettä pois, sillä ylivuotoviemäriä ei ammeessa ollut. Se sisälsi siis liian monta epämukavuustekijää, vaikka vesi muuten elementtinä onkin minun juttuni. Olin ammeessa, kunnes minut pyydettiin käyrille. En palannut ammeeseen.

Kätilön kanssa keskusteltuamme sain kipulääkettä suun kautta ja lepäsimme kaksi tuntia. Kätilö tuki valintaani, vaikka tiesi toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä. Sain vielä toisenkin annoksen samaa lääkettä suun kautta, mutta se ei enää vienyt kipua niin, että olisin voinut levätä. Kätilöiden vuoro vaihtui.

Seuraavakin kätilö oli ihana. Hän kannusti minua liikkumaan, kävelemään. Kävelin tuettuna käytävää edes takaisin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Itkin tosi monta kertaa synnytyksen aikana ja se myös auttoi minua rentoutumaan. Sain lepoa varten ensimmäisen puudutteen (epiduraali) aikaisin sunnuntaiaamuna (?) ja toisen sunnuntaina illalla. Kolmannen kätilön aikana muistini pätkii tosi paljon, muistan hänestä oikeastaan vain tuon kävelemään kannustamisen ja myös rauhallisen, lempeän, mutta kuitenkin kevyen olemuksen. Neljäs kätilö oli kaikkein ihanin, sillä hän ymmärsi, että tarvitsen fyysistä kosketusta ja läsnäoloa (vaikka itse en osannut sitä pyytää). Hän myös opetti puolisolleni akupainantatekniikan ja koko loppusynnytyksen ajan puolisoni sai yhtä lailla kokea synnytyksen fyysisyyden kuin minäkin. Tämä kätilö kannusti ja oli läsnä. Hän kehui hengitystekniikkaani, minkä tässä vaiheessa osasin ottaa hyvin käyttööni. Synnytyksen luonne muuttui ja aloin kuiskailla. Sisätutkimuksessa kalvot puhkesivat ja synnytys vauhdittui. Jälkimmäisen epiduraalin jälkeen olin selvästi levoton ja nukuinkin enää vain puolet puudutusajasta. Kehoni tärisi ja rentoutti itseään. Neljännen kätilön vuoron päättyessä halusin halata häntä, mutta en tehnyt sitä. Se harmittaa. Ajattelen häntä tosi useasti liikuttuen. Sydämeni muistaa hänet aina.

Viidennen ja viimeisen kätilön tullessa huoneeseen huoneen täytti voimakas makean hajusteen tuoksu. Se oli vastenmielinen haju. Toisella kerralla sanoin siitä hänelle ja hän selitti asian (hän oli juuri pessyt hiuksensa). Tässä oli se kohta, jolloin olisin vaihtanut kätilön, jos olisin niin tehnyt. Meillä ei muutenkaan synkannut, joten olisi ehkä kannattanut. Hän ei ollut ilkeä tai muutenkaan epäkohtelias. Emme vain olleet samalla sivulla. Ehkä siksi en kokenut voivani häntä vaihtaa. Synnytys tietysti eteni tässä koko ajan ja myös voimani hiipuivat jälleen. Pyysin kätilöä lopulta pysymään huoneessa sanoin ja siihen hän jäikin. Tyttäremme syntyi maanantaiyönä klo 1:42. Loppusynnytys meni perinteisesti ponnistellen, kyljellään, seisaallaan, kontillaan ja lopulta puoli-istuvasti. Voimat, ne VOIMAT. Toivon usein, että olisin jaksanut edes vielä vähän olla jalkeilla tai edes tajunnut kääntää kylkeä. Ja ne synnytysjakkaratkin oli tuotu huoneeseen, enkä jaksanut niitäkään enää kokeilla. Samalla päästän kuitenkin irti ajatuksesta ja hyväksyn. Kaikki meni kuten piti mennä. Sain synnytyksessä kokea välähdyksiä siitä unelmasynnytyksestä, minkä olin mieleeni piirtänyt. Kun vauvan pää syntyi, tai oli syntymässä, hoin sanaa uskomatonta monta kertaa. Se myös tuntui uskomattomalta, hetkellisesti todella, todella hyvältä.

Jälkeisvaiheessa istukan syntymistä odoteltiin rauhassa ja se irtosi hyvin. Tässäkin toiveeni oli luettu hyvin eikä oksitosiinipiikkiä ehdotettu tai siitä edes puhuttu. Se, mistä olen tosi onnellinen synnytyksessäni on, että vaikka avautuminen kesti kauan, ei yksikään meille missään vaiheessa ehdottanut synnytyksen vauhdittamista lääkkein. Omat oksitosiinit hyrräsivät kaiken keskellä vähintäänkin riittävästi.

Synnytys oli mieletön kokemus ja sain kokea sitä suurella kauhalla. Sain levätä puudutteilla ja sitä kautta sain kokea enemmän. Rentoutusvalmennuksen avulla osasin ihan oikeasti suhtautua koko synnytykseen rennosti ja hyväksyen. En pelännyt laittaa synnytystoivelistaani sitä, mitä ihan oikeasti sydämestäni toivoin, mutta pystyin mukautumaan tilanteen tasalla siihen, mikä oli tarpeen. Jos jotain tekisin toisin (niin synnytykseen valmistautuessa kuin itse synnytyksessäkin), niin ajattelisin ja ihastelisin enemmän ja voimallisemmin omia voimavaroja ja valaisin itseeni uskoa siihen, että ne riittävät. Lisäisin ehdottomasti affirmaatioihini jotain omaa voimaa käsitteleviä voimalauseita.

Kirjoittaessani tätä, kuten synnytykseen valmistautuessanikin haluan keskittyä syntymän kauneuteen. Päätin, että millainen tahansa lapseni syntymä on, se on syntymänä kaunis, se on elämän alku, se on ihme. Kuuntelen edelleen mielelläni synnytykseen laatimaani soittolistaa, jota kuuntelimme paljon ennen synnytystä sekä synnytyksen aikana. Kiitos, syntymä. Kiitos, elämä.

 

– Anniina, 34, Turku

Synnytys

Kolmas ja normaali synnytys viimein

Esikoinen syntyi hätäsektiolla 36+3 istukan irtoamisen takia, toinen syntyi käynnistyksellä sydänvian takia (ballonki+kalvojen puhkaisu).

Kolmas synnytys lähti käyntiin supistuksilla klo 13 ja heti tuli säännöllisinä ja napakoina noin viiden minuutin välein. Mentiin sairaalaan klo 16 ja pikkuhiljaa supistukset piteni ja koveni. Kauratyynyn pyysin noin klo 19 ja noin klo 21 siirryttiin synnytyssaliin, kun alkoi tuntumaan, että tarvitsee jotain muutakin. Ilokaasun hyödynsin heti salissa ja olinkin auki jo 7-8 cm. Kysyttiin epiduraalista/spinaalista, mutta kieltäydyin kun keskimmäisessä olin ottanut epiduraalin ja ponnistusvaiheessa se vei koko tunnon ja tuntui tyhmältä koko ponnistusvaihe, vaikka vei myös kivut ja sai levättyä. Olo tuntui vielä ihan siedettävältä kuitenkin ja päätin kestää ilman.

Tens otettiin avuksi ja se auttoikin hyvin. Kipu oli kovaa ja tuntui tosi polttavalta ja repivältä nimenomaan pakaroiden, selän ja emättimen alueella. Sain pudendaalipuudutteen, mutta se ei tuonut mitään helpotusta tai auttanut yhtään. Tuntuu, ettei lapsi laskeutunut ollenkaan ja kipujen kovetessa ja tilanteen tuntuessa olevan vaan sama, sanoi kätilö kolme vaihtoehtoa – jatkaa näin tekemättä mitään, puhkaista kalvot tai kokeilla liikkumista. Valitsin liikkumisvaihtoehdon ja menin portatiiville, jossa lapsivedet poksahtikin 00:15. Ponnistusvaihe alkoi 00:20 ja lapsi syntyi 00:36. Ponnistusvaihe oli tällä kertaa kiva (vaikkakin äärettömän kivulias), kun ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ponnistaa supistuksen tullessa (mitä en epiduraalin kanssa tuntenut yhtään).

Näin jälkeenpäin oikein kiva kokemus tuntea omassa kropassa miltä synnytys tuntuu vaikka tuntu, että kestää ja kestää. Se lantion/pakaroiden/emättimen polttaminen oli kyllä ihan järjettömän tuntuista, mutta selvisin! Ilokaasusta ja tensistä oli kyllä tosi iso apu. Ekaa kertaa saatiin kokea normaalisynnytys ja sen käynnistyminen, ensimmäistä kertaa saatiin lapsi rinnalle syntymän jälkeen, saatiin aloittaa myös imetys heti ja oli kyllä oikein korjaava kokemus edellisten jälkeen! Aikaisemmat mennyt siis tehojen kautta ja imetys aloitettu pumppaamalla. Loppujen lopuksi voi siis sanoa, että oli oikein voimaannuttava kokemus ja ekaa kertaa olin myös tosi hyvässä kunnossa heti synnytyksen jälkeen!

Natalia, 26, Helsinki

Synnytys

Maaliskuuvauvan lempeä syntymä

Sunnuntai-iltana tuli muutamia kipeitä supistuksia epäsäännöllisesti. Otin panadolia ja painuin nukkumaan, olihan raskausviikkoja vasta 38+2 ja esikoinen syntyi 10pv yli lasketun ajan. Tämäkin vauva menisi siis yli, mielestäni olin pitkän kantoajan äitejä. Yöllä heräsin taas muutamaan epäsäännölliseen supistukseen ja valvoin noin tunnin. Uutta panadolia ja lisää unta, eihän nämä mitään tarkoita. Heräsin parin tunnin päästä taas supistuksiin, joita tuli jo hieman tiheämmin. Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja pakkasin sairaalakassin ja vauvan kotiutumisvaatteet valmiiksi, vaikka tuskin sitä lähtöä tulee vielä ainakaan pariin viikkoon. Keksin myös että turvakaukalon päälliset pitää laittaa pesukoneeseen. Komennan miehen töihin. Supistukset hieman harvenee vaikka ovatkin edelleen melko kipeitä.

Esikoinen vajaa 2v herää, aamutoimet ja klo 10 äitiysneuvolaan. Pitkin aamua supistaa epäsäännöllisesti mutta kipeästi, pitää hakea etukenoa asentoa ja hengitellä supistusten aikana. Terkka huomauttaa, että käynnin aikana (45min) tullut jo 4 supistusta, mutta edelleen olen sitä mieltä että kyllä nämä tästä vielä kerkeää loppua! Kotiin ja ulkoilua esikoisen kanssa, epäsäännöllisiä supistuksia. Sisälle syömään ja istuessa supistukset vähän laantuu. Kun nousen pöydän äärestä n. klo 13, alkaa kuitenkin supistaa kipeämmin ja hieman tiheämmin. Soitan miehen kotiin. Tultuaan hän laittaa heti mulle TENSin selkään ja esikoista päikkäreille. Supistusten tullessa nojaan kontillani jumppapalloon ja painan boostia, mies pitää alavatsalla kuumavesipulloa tai ”roikottaa” mua kantoliinassa. Klo 14 väkerretään vielä supistusten välissä turvakaukalon päällisiä paikoilleen. Klo 15 alkaa tuntua siltä, että voisi hipsiä sairaalaan päin, matkaa sinne n. 50km. Matkalla mietin, että seuraavan kyllä synnytän kotona…

Sairaalassa ollaan joskus klo 16 jälkeen, nopea sisätutkimus ja oon 8cm auki (mikä voittajafiilis!) Hetki seisten käyrillä. Pääsen pyynnöstä ammeeseen, jossa otan supistuksia vastaan 35min. Kätilö sanoo että käy jossain (en muista missä…) parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen mun pitäisi käydä salissa käyrillä. Haluan nousta ammeesta käymään suihkussa ja haluan miehen sinne mukaan. Suihkussa tulee muutama _todella_ kipeä supistus (tajuan että nämä on niitä viimeisiä ja odottelen että tulis pieni latenssivaihe ennen ponnistusta, olis tervetullut), mutta aivan yllättäen tunnen sen aivan käsittämättömän kokovartalo-oksennus-olon, hirveä paine alaspäin ja tuntuu että vauva vaan tippuu mun jalkojen välistä lattialle! Kiljun miehelle että ”tää tulee nyt”, ”soita kätilö” ja ”älä mee mihinkään”. Mies saa kuitenkin kätilön hälytettyä, ilmeisesti mun kiljuminen kuului käytävään koska heitä tuli heti huoneeseen useampi sängyn kanssa. Minä sängylle polvilleen, päälle pyyhkeitä ja kärrättiin saliin. Sängyltä alas ja seisten ponnistin 9min, klo 17.34 synty kaunis tummatukkainen tyttö. Keho teki työn omilla supistuksilla ja minä hieman avitin hengittelemällä. Hän syntyi siis rv 38+3 yllättäen kaikki.

Sain tästä toisesta synnytyksestäni korjaavan kokemuksen esikoisen synnytykseen, josta jäi useammastakin syystä kammo makaamista kohtaan. Nyt makasin vain kerran supistusten välin sairaalaan tullessa, kun tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Tällä kertaa koin, että minua kuunneltiin ja sain itse tehdä valintoja synnytykseeni liittyen, minun synnytysvoimaani luotettiin. Olin myös valmistautunut paremmin käymällä synnytysvalmennuksessa. Onneksi olin juuri vähän ennen synnytystä lukenut juttuja ponnistamisesta kehon omaan tahtiin kehoa kuunnellen – tyttö syntyi käsi poskella, mutta kätilön mukaan rauhallisella ponnistuksella säästyin isommilta repeämiltä.

Synnytys oli kokonaisuudessaan aivan mahtava kokemus, voisin tehdä sen koska vaan uudestaan! Tästä riittää voimavaroja pidemmäksikin aikaa.

– Marjukka, 26, Ylihärmä

Synnytys

Matkasynnytys vol. 2

Esikoinen syntyi tammikuisena pakkasyönä ambulanssiin. Mun pää ei oikein ollut mukana koko prosessissa, en jotenkin voinut hyväksyä sitä, että lapsi oikeasti jo syntyy. Miehellekin vikisin, ettei tässä mitään vielä tapahdu, vaikka kierin kivusta jo lattialla. Lopulta soittelin anteeksipyytävästi synnärille, että oltaisiin tulossa, kunhan vaan ei olisi väärä hälytys. Meillä meni aika paljon aikaa hukkaan, kun ensin miehen piti käydä hakemassa oma auto työpaikalta ja lopulta meidän piti ajaa takaisinpäin ambulanssia vastaan, kun en kyennyt enää istumaan autossa. Makasin koko matkan kyljelläni ja ponnistin lähes makuuasennossa, kun en ensikertalaisena osannut ja uskaltanut toimia vaistojen mukaan. Ponnistinkin ehkä turhan lujaa ja lopulta sain kolmannen asteen repeämät. Lapsi syntyi terveenä ja hyvävointisena noin 30 km ennen määränpäätä (matkaa yhteensä hieman alle 200 km).

Synnärille päästyämme tapahtui aika monta asiaa, joiden näin jälkikäteen ajateltuna olisin halunnut menevän toisin. Jouduin leikkaussaliin paikattavaksi heti kunhan isä oli päässyt paikalle. Sitä ennen kätilöt pesivät ja punnitsivat vauvan eikä mua esimerkiksi ohjattu ensi-imetykseen ennen kuin vasta leikkauksen jälkeen. Ensimaidot lapsi sai pullosta isän sylissä. Mulla oli sittemmin imetysvaikeuksia ja kaikki ohjastivat eri tavalla, lapsi oli tyytymätön ja olin omasta olosta johtuen todella stressaantunut. Mulla oli virtsaamisvaikeuksia, koska rakko ehti venyä liikaa ja lisäksi mua vaivasi ummetus, joka laukesi vasta kun uskalsin pyytää siihen apua. Huonetoveri ahdisti ja mulla oli kamala koti-ikävä. Kun oma olo alkoi helpottaa, oli sitten taas lapsella paino pudonnut liikaa. Onneksi päästiin kuitenkin kotiin, siellä maito nousi kunnolla ja kaikki se stressi katosi samantien.

Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen voinkin siirtyä toiseen, täysin erilaiseen kokemukseen. Mulle ei jäänyt traumoja edellisestä synnytyksestä, vaikka koin, että olisin kaivannut siihen enemmän tukea, jota ensihoitajalla ei ollut tarjota. Tällä kertaa valmistauduin henkisesti paremmin tulevaan ja olin valmiiksi jo varautunut matkasynnytykseen. Tunsin synnytyksen käynnistyvän noin puolen yön aikaan. Ehdin siinä tehdä viimeiset valmistelut, pakata laukun loppuun ja herätellä miehen. Aina supistuksen tullen, annoin vaistolle vallan ja etsin hyvän asennon, missä ottaa supistus vastaan. Yhden aikaan ilmoitin synnärille, että tulossa ollaan, jonka jälkeen soitin ambulanssin. Hätäkeskusvirkailija kehotti menemään kylkiasentoon ja odottelemaan… Naureskelin miehelle, etten varmasti tässä makoile odottamassa ja puolen tunnin päästä kävelin ambulanssiin omin jaloin.

Alkuun pötköttelin kylkiasennossa ihan vaan turvavöiden takia mutta koska se ei ollut mulle hyvä asento supistaessa, päädyin jonkun ajan päästä kääntymään pysyvästi kontilleen, koska se jatkuva ympäripyörähtely ja vöiden kiinnittäminen uudelleen oli vaivalloista. Supistukset tulivat koko ajan epäsäännöllisesti vaikkakin tihenevästi. Oli kuitenkin ihanan vapauttavaa, kun tunsin olevani tilanteen herra edelliseen kertaan verrattuna. Sain olla minulle paremmassa asennossa, vaikka siinä kontillaankin ollessa jouduin olemaan vöissä kiinni turvallisuuden vuoksi. Onneksi ei porot hyppineet tielle sen matkan aikana. Myös ensihoitaja oli huipputyyppi ja hänestä oli tällä kertaa paljon enemmän apua kuin viime kerralla, vaikka viimeksikin ensihoitaja teki tietenkin kaiken parhaansa. Jopa kivunlievitykseksi olisi ollut tarjolla aquarakkuloita, mutta jätin ne väliin.

Lopulta aloin tuntea ponnistamisen tarvetta ja tunsin kuinka lapsen pää on sieltä laskeutumassa. Kun kerroin, että nyt se tulee, olisi ensihoitaja halunnut minun kääntyvän ympäri. Ilmoitin, etten pysty ja sain myös synnyttää siinä kontillani ollessa. Loppujen lopuksi lapsi syntyi lähes samalle pysäkille kuin isoveljensä ja olin onneni huipulla, koska synnytys meni niin hyvin. Pärjäsin hengittämällä ja ihan vain sillä, että tällä kertaa olin henkisestikin menossa mukana. Annoin vaiston sanoa, kuinka minun tulee toimia, kuinka ottaa supistukset vastaan ja kuuntelin kehoani.

Minulla oli heti synnytyksen jälkeen sellainen olo, että voisihan sitä lähteä samaa kyytiä kotiinkin. Myös lapsen kanssa osasin toimia eri tavalla. Heti kun sain lapsen syliini, ohjasin hänet rinnalle. Siinä hän sai hapuilla ja sairaalaan päästyämme hän nappasi rinnasta kiinni ja imutteli mestarin lailla lähes kaksi tuntia! Siinä lapsen imiessä repeämät tikattiin ja odoteltiin muuta perhettä saapuvaksi paikalle. Myös isoveli herätettiin yöunilta isän matkaan, koska hänelle oli luvattu, että
pääsee matkaan ja se olikin lapselle tosi tärkeää. Siinä aamuyön tunteina saatiin yhdessä tutustua rauhassa uuteen tulokkaaseen, minnekkään ei ollut kiire. Kaikille tuotiin myös evästä ja juotavaa. Isoveli tuijotti onnesta soikeana imevää vauvaa ja päästiinpä heti kokeilemaan hommaa myös tandemina sen verran mitä isoveli ihailultaan malttoi. Pitkän matkan vuoksi perhe ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan, sillä pitkä ajomatka ja uneton yö verottivat voimia ja koska samoilla silmillä oli ajettava takaisin, niin oli parempi lähteä ajoissa tien päälle.

Itse jäin synnärille muutamaksi päiväksi. Vaikka oloni olikin mainio ja sen puolesta olisin voinut kyllä lähteä aiemminkin, niin oli silti ihan mukava olla pienen kanssa kahden ja tutustua toisiimme ihan rauhassa. Huonetoverikin lähti tällä kertaa jo seuraavana päivänä ja sain olla omassa rauhassa. Koska oloni oli hyvä, en tarvinnut edes särkylääkettä ja kun imetys sujui, ei hoitohenkilökuntaakaan pyörinyt meidän luona jatkuvasti kuten edellisellä kerralla. Ei stressiä, ei terveydellisiä ongelmia, vain me kaksi.

Todella voimaannuttava ja omalla tavallaan korjaavakin kokemus tämänkertainen synnytys. Vaikka olen aina hokenut, ettei eka kerta vaivaa mua, niin kyllä siinä oli monta elementtiä, jotka nousivat tämän raskauden aikana mieleen. Juurikin se etten ollut tarpeeksi valmistautunut, koska ”kyllä ne kätilöt sitten neuvovat” ja se etten halunnut hyväksyä synnytyksen jo alkaneen. Ensikertalaisena kaiketi vain pelotti liikaa. Supistuksetkin tuntuivat niin erilaisilta, kun ne otti vastaan eikä vain kärsinyt niiden takia. Ekalla kerralla oikeasti vannoin mielessäni, etten kyllä koskaan enää
ja nyt mietin ennemminkin, että milloin uudestaan. Tensin olisin vielä halunnut matkaan, mutta nyt sen vuokraaminen ei ollut mahdollista. Ehkä ensi kerralla,
mikäli sellainen vielä tulee…

– SB90

Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Kuolema

Surun muoto

Suru muuttaa muotoaan, sanotaan.

Minun surullani on sinun muotosi,
se on hyvin pienen vauvan muoto
joka on kuollut
ja jonka pieni käsi
nojaa leukaan.

Välillä suru kulkee rinnallani tyttönä
jonka kättä pitelen kädessäni.

Viime yönä suru olin minä itse
sen lapsen hahmossa joka joskus olin.

Joskus suru on sen tietyn rakennuksen seinä,
joka vilahtaa bussin ikkunasta.

Tänään suru oli ulkoa tulviva auringon valo
jota sinä et näe.

Eilen se oli kissa
jonka kanssa näin sinun leikkivän
kun sydämesi vielä löi.

– Valerie

Synnytys

Kun mikään ei mennyt kuin suunnitelmissa

Taustatarinaa, jotta paremmin ymmärtää syitä ja seurauksia: esikoinen syntyi 11/2015 sektiolla perätilan ja ison painoarvion vuoksi. Molemmissa raskauksissa ollut vahva hyperemeesi, ekassa diagnoosikin asiasta. Tässä raskaudessa ei tullut diagnoosia hyperemeesista, mutta oireet olivat pahemmat ja kestivät pidempään – käytännössä raskauden loppuun asti oireita. Tähän raskauteen valmistauduin nettivalmennuksilla ja doulan palkkaamisella – doula ei loppuunsa päässyt mukaan sairastapauksen vuoksi. Haluna oli alatiesynnytyksen yrittäminen mahdollisimman luomuna, mutta tilanteen mukaan luovien. Arvioitu paino oli jätkästä 4,5 kg ja käynnistys oli suunniteltu 9.4. tapahtuvaksi isokokoisuuden vuoksi.

Lapsivedet menivät sunnuntaiaamuna 8.4. Kotona odottelimme alkaako supistukset, olimme saaneet ohjeen mennä tarkistukseen illalla, jos supistukset eivät ala itsekseen. Käytin kotona jo TENSsiä välillä. Illalla menimme tarkastukseen ja jäin osastolle seurantaan lapsivesien takia. Yö meni pääosin nukkuessa ja jännittäessä, välillä supistellen epäsäännöllisesti.

Maanantaiaamuna lääkäri tuli opiskelijallääkärien kanssa kyselemään ajatuksia tilanteesta. Antoi vaihtoehtoja käynnistykselle, kertoi kuitenkin samalla riskeistä. Aiemman sektion takia tabletti (cytotec) olisi haastava, kun ei voida kontrolloida ja ballonki taas nostaisi infektioriskiä entisestään, kun lapsivedet olivat jo menneet. Jäljelle jäi siis oksitosiini.

Tilanne oksitosiinitippaa laittaessa oli se, että kohdunsuu sormelle auki ja paikat pehmeät ja kaulaakin oli enää muutama sentti jäljellä. Avautuminen oli hidasta ja kipeää itselleni, kun vertaa ns. normaaleihin supistuksiin, joita ehdin muutaman kokea. Joogaliinaa kokeiltiin ja TENS oli ahkerassa käytössä – mieheni myös auttoi todella paljon pitämällä jaloista kiinni. Kosketus auttoi omalla kohdalla paljon.

Ensimmäisenä kokeilin lääkkeellisistä menetelmistä ilokaasua ja kun sen voima loppui, laitettiin epiduraalista puudute, joka katkaisi pahimman kärjen supistuksista. Pitkä oli ajan kuluminen ja sentit tiukassa. Mies torkkui aina välillä lattialla, kunnes huusin apuun supistuksen läpikäyntiin. Lopulta kun päästiin pidemmälle synnytyksessä, sain epiduraaliin kipulääkkeen myös.

Lopulta olin kuuluisat kymmenen senttiä auki ja pääsimme kokeilemaan ponnistusvaihetta, jota kokeilimme vähän päälle tunnin (1,5h). Asentoja kokeilimme erilaisia: konttaus-puoli-istuva-kylkiasennot. Lopulta itse väsähdin ja lääkäri kokeili auttaa imukupilla useamman kerran siinä onnistumatta. Tästä päädyttiin sitten kiireelliseen sektioon.

Syy haastavalle synnytykselle selvisi siellä: 5115g, 54 cm ja py 39.2 cm täyttä jätkäenergiaa. Mieheni mittaama aika oli 22h salissa ja sektio päälle.

Osastolla tiemme jatkui haasteellisena sokereiden ja keltaisuuden seurannan takia. Sinivalossa käytiin useamman kerran, kotoa kuljimme ahkerasti kontrolleissa, vaikka välimatkaa oli enemmänkin. Bilirubiiniarvot lähtivät välillä uudestaan nousuun laskun jälkeen. Sydäntäkin tutkittiin pari kertaa, jotta voitiin varmistua, että kaikki on kunnossa.

Poika on ihana, halunnut olla pulloruokinnasta huolimatta myös rinnalla. Muutenkaan en voi kokemuksen perusteella sanoa, että jäisi synnytyksestä tai osastohoidosta traumoja tai negatiivisia mietteitä. Täydellistä alatiesynnytystä emme saaneet, synnytystoivelistasta varmaan ainoastaan yksi kohta toimi, joka oli minun kanssani kommunikointi. Minun kanssani keskusteltiin ja käytiin läpi asiat mitä aina pitikin. Huumoria ei unohdettu. Olimme ihmisiä toisillemme.

Emme saaneet täydellistä alatiesynnytystä, mutta sain yrittää ja pääsimme pitkälle. Lopulta tulos voitti. 💕
Olen superkiitollinen auttajilleni ja henkisen tuen antajille. Loppuunsa olen kokenut että kokemus on ollut voimaannuttava.
Tiemme menee mutkitellen, mutta se on meidän oma tiemme.

– Kati Pietilä, 32, Pyhäjoki

Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.

Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Synnytys

Emilian synnytystarina

2.1.18 alkoi illalla päänsärky jonka muistin esikoisen raskausmyrkytyksestä ja aloin epäilemään, josko se on tämän toisenki kohdalla nousemassa. En huolehtinut sen tarkemmin, koska seuraavana aamuna oli neuvolakäynti jossa saa sitten stixata.

Seuraavana aamuna kuitenki mittasin verenpaineet aamulla ennen neuvolaan lähtöä ja alapaine oli 89-90 väliä muutaman mittauksen jälkeen. Neuvolassa paineet oli 130/99 ja proteiini plussalla. Sattumalta oli erikoislääkäri käymässä jota konsultoitiin. Hän passitti lähtemään välittömästi synnytysvastaanottoon. Oma olo oli rauhallinen, kuitenkin mielessä pyöri käynnistysmahdollisuus, olihan viikot jo 38+1, samat kuin esikoisesta käynnistäessä.

Saavuin synnytysvastaanottoon jossa odottelin tunnin ajan ennen kuin kätilö ehti ottaa käyrille. Tähän mennessä verenpaineet laskenu normaalitasolle ja proteiini hävinny pissasta. Otettiin vielä verikokeet josta kahottiin myrkytysspeksit. Nekin kaikki ok. Olo oli lievästi pettynyt, vielä jatkuu raskaus. Jäin vielä lääkärin vastaanottoa odottamaan.

Tunnin istuskelun jälkeen lääkäri kutsuu. Jutellaan niitä näitä ja naureskellaan. Ultrataan ja vauvalla kaikki hyvin. Pyysin vähän ronskimpaa sisätutkimusta joka sitten olikin vähän kovakourasempi mitä ajattelin. Tämän jälkeen pääsin kotiin.

Kotona tehtiin miehen kanssa läpsystä vaihto, hän lähti kauppaan ja miä jäin menkkajomoineni sohvalle lukemaan esikoisen kanssa kirjaa. Samalla huomasin et tytölle pitää antaa päivälline. Ruokaa lämmittäessä tuli pari lievää supistusta. Ruokailun jälkeen laitoin aamuisen Holby Cityn pyörimään Areenasta. Hetken päästä siitä tuliki napakka supistus, joten siirryin sohvalta jumppapallolle istuskelemaan ja pomppimaan. Sit tuli seuraava ja ohjelma piti pausettaa hetkeksi.

Mies tuli kotiin ja sanoin että vähän meinaa jotain tuntua. Kumpikaan ei siltikään ajatellu, että tämä tästä etenisi koska 2 vkoa aiemmin oli sama homma kontrollikäynnin jälkeen.

17.00 aikoja alkoi yhtäkkiä sataa pitkiä ja kipeitä supistuksia 3-6min välein. 17.40 muistan kahtoneeni kelloa ja sanoin miehelle että nyt nämä ei hiivu ja aloin pomppia, tanssia ja ”juosta” hiirijuoksua esikoisen kanssa ympäri kotia. Supistukset tihenee ja kovenee.

Klo 18 soitetaan anopille että alkaa varautua hakemaan esikoista, mutta soitetaan vielä myöhemmin uudestaan kun on pakko lähteä ajamaan sitä 45min matkaansa.

Klo 19.30 mies soittaa äidilleen että nyt on tultava, jotta me pääsemme lähtemään sairaalaan. 20.15 anoppi saapui ja siinä vaiheessa pitelin itkua joka ikisellä supistuksella. Pyörittelin lantiota ja kumartelin kivusta.

Saliin meidät on kirjattu 21.15, päästiin sinne samantien ilman sisätutkimusta. Laitettiin ktg-käyrä ja istuskelin kiikkustuolissa, vielä pystyin kieltäytymään kivunlievityksestä.

Puolen tunnin päästä kysyin kätilöltä josko se antais kuitenkin sen ilokaasun. Tämän jälkeen otetaan käyrät irti ja tehdään sisätutkimus jossa 5cm venyttäen auki. Miehen kanssa puhuttiin että taitaa vauva syntyä 38+2 niin kuin siskonsakin.

Supistuksia tuli 4min välein todella tasasesti ja kipeesti. Otin joka supistuksen vastaan pyöritellen lantiota, ja vähän ääntelemällä.

Puoleen yhteen aati yöllä pärjäsin näin jonka jälkeen pyysin epin.

Puol kolme tehtiin sisätutkimus kun tunsin supistusten taas voimistuvan. Siellä huomattiin että vuodan runsaasti verta. Lääkäri tutkii ja toteaa kaiken olevan kuitenkin ok, todennäköisesti päivällä tehdyn sisätutkimuksen aiheuttamaa verenvuotoa. Samalla kertaa puhkastiin kalvot, olin edelleen 5cm auki.

4.15 alkoi supistukset tihenemään ja voimistumaan, taas ilokaasu käyttöön. Tutkimus paljasti että olin 7cm auennu. 4.25 huusin ilokaasumaskiin kätilöopiskelijalle, että vauva tulee nyt. Olin auennu täyteen kymppiin.

Pyysin opiskelijaa ja hänestä vastaavaa kätilöä pitämään sormensa minusta irti, sain ponnistella rauhassa vauvaa alaspäin. Supistuksen alussa vähäm hennommin, sit kovemmin ja supistusten lopussa taas rauhallisemmin.
Tämmöistä tunnin ajan kunnes alko tuntua siltä että nyt täytyy tehdä jotain jo ihan oikeastikki. Aktiivinen ponnistus aloitettiin ja kolmella supistuksella pää ulkona. Vauva yritti jo heti kertoa olemassa olostaan ja jotain ääntä saikin aikaan. Seuraavalla supistuksella syntyi hartia ja loppuvauva ilman ponnistusta, kello 5.48 aamulla.

Synnytys oli kaunis ja kätilökin tuli vuoronsa loputtua vielä erikseen kertomaan, kuinka harvoin näkee näin kaunista ja hyvin supistuksia vastaanottavaa synnyttäjää. Tämä synnytys oli tosiaan aivan mahtava ja ihana.

– Emilia Tistelgrén, 22, Kuopio