Nautinto

Nautinto – halu haluta

Jos kerron ensin hieman itsestäni. Olen 34-vuotias ja luotsaan kolmen lapsen karavaania yksin. Meidän perheessämme vittu on voimasana ja klitoris on nimetty lapsen toimesta pimppikarkiksi. Lähestymistapani on usein melko pragmaattinen ja kirjoitan tähänkin pillu, jos minusta siltä tuntuu. Ymmärrän, jos joku sitä hätkähtää, mutten kuitenkaan pyydä anteeksi. Anteeksipyytelyn päivät ovat osaltani ohi.

Haaveilin lapsista vuosia ja toiveeni toteuduttua – moninkerroin – humpsahdin yhteen elämäni tärkeimmistä rooleista todenteolla. Älkää ymmärtäkö väärin; äitiys, vanhemmuushommat ja koko genre on ollut minulle todella tärkeitä ja nautin niistä suunnattomasti. Olen saanut paljon aikaan myös toisten perheiden hyväksi. Uuden roolin otteessa painoin kuitenkin alas jotain mitä olen; fyysinen, aistihakuinen, nautinnonjanoinen, itselleni sopivasti rietaskin. Jatkuvien hormonimuutosten, vaippapyykin, puistoreissujen, vertaisryhmien, makaronilaatikoiden ja ketsuppitahrojen sekä yhden lapsen erityistarpeiden keskellä unohdin yhden suuren, tärkeän osan minua. Unohdin haluta. Unohdin miltä tuntuu haluta. Ja sitten koitti päivä, jolloin halusin haluta. Halusin olla kaikkea sitä mitä olen. Ymmärsin, etten voi olla sitä, ellen saa hengittää. Ellen saa aikaa löytää kadonnutta minua. Samalla ymmärsin, että silloisessa parisuhteessa lasteni isän kanssa se ei ole minulle mahdollista. Ja sitten saapui se päivä, jolloin halusin. Sitä seurasi päivä, jolloin erosin.
Pääni sisällä kumisi kysymyspatteristo. Kuka olen? Mitä haluan? Mitä haluan olla? Mitä saan haluta?

Sain ensimmäisen orgasmini 11-vuotiaana ja se onkin ollut minulle aina mutkatonta. Kuitenkin kaiken pohdinnan ja ahdistuksen keskellä oli kuukausien jakso, jolloin en kyennyt saamaan. Yhtäkkiä paras unilääkkeeni, pahantuulenpoistajani oli saavuttamattomissa ja menin solmuun. Mitä jos en saa enää ikinä? Minun on PAKKO saada! Apu tuli yllättävältä taholta. Tapasin 20 vuoden jälkeen lapsuuden ystävä, ensimmäinen poikaystäväni, jonka kanssa vaihdoimme haparoivat ensisuudelmat eräällä talvileirillä. Kuulumisien vaihdon lomassa sain uuden perspektiivin ja kun näin itseäni ulkopuolisen silmin, katsoin itseäni uudella tavalla. Joskus ulkopuolelta tuleva kehu saa päänsisäisen kelan takaisin kohdalleen ja minun kohdallani se toi orgasmit takaisin. Hiljalleen otin askelia kohti vastauksia. Kuuntelin enemmän halujani ja etsin nautintoa yksinkertaisista asioista – miten haluan pukeutua, mitä haluan itselläni ilmentää. Olen aina halunnut käyttää näyttävää punaista huulipunaa, mutten ollut rohjennut. Ajattelin, etten voi vetää sellaista huomiota puoleeni, koska olen liian tavallinen, en ole riittävän rohkea ja riittävän kaunis. Astuin epämukavuusalueelleni ja kokeilin. Ja miten hyvältä se näyttikään! Miten hyvältä se tuntui! Kukaan ei kommentoinutkaan pahasti! Ja huomasin, että oikeastaan huuleni ovat erittäin kauniin muotoiset ja minähän olen kyllä ihan nätti. Tämä sisäinen hyväksyntä näkyi ulos ja ulkoinen hyväksyntä vahvisti sisäistä hyväksyntää. Hiljalleen aloin kuuntelemaan sisäistä ääntä, joka kertoi unohdettua tarinaa seksuaalisuudestani.

Seksuaalisuuteni ei ole koskaan mahtunut valmiiseen lokeroon ja aiempien rikkovien kokemusten vuoksi olin painanut sitä sammuksiin. Täysin uusi pohdinta siitä millainen nainen olen, tuotti tulosta. Sinkkuäitinä heittäytymisen hetket ja mahdollisuudet ovat hieman rajallisempia kuin ne olivat alle parikymppisenä. Mutta niitäkin tuli. Yksityiskohtiin paneutuminen ja arjen nautintojen syleily kasvatti varmuutta ja seksi tuntui taas omalta, joltain mikä on minua. Ja se oli hyvää. Lopulta kohtaaminen ihmisen kanssa, joka jakoi kanssani hämmästyttävän samanlaiset halut, joka oli täysin läsnä ja jolle saatoin olla täysin avoin ja läsnä, avasi viimeisetkin portit. Vihdoin minun seksuaalisuuteni oli paitsi hyväksyttyä, se oli jopa toivottua. Arvostettua. Olin tullut kotiin ja minut nähtiin kokonaisena. Ei roolista toiseen hyppääminen silti helppoa ollut – eikä ole edelleenkään. Ristiriidat kuitenkin kuuluvat elämään ja niiden tuomasta jännityksestäkin voi löytää nautintoa.

Orgasmittoman kauden jälkeen löysinkin itseni tilanteesta, jossa oikeassa tunnelmassa ja oikeassa seurassa saatoin laueta ilman kosketusta – jotain, jolla olin viihdyttänyt itseäni 16-vuotiaana koulumatkoilla. Karistin estoja ja siihen vastattiin hyväksynnällä. Päädyin uskomattomien tapahtumien keskelle ja kysyin itseltäni useamman kerran, että kenen elämää oikein elän. Minun! 33-vuotiaana uskalsin syleillä itseäni juuri sellaisena kuin olen. Löysin itsestäni ihmissuhdeanarkistin ja päätin, ettei elämän tarvitse mahtua lokeroon, vaan siitä voi tehdä juuri omanlaista.

Aistihakuisena nautintoani voimistaa ne pienimmätkin yksityiskohdat. Miltä asiat näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat. Miltä eri pinnat ja materiaalit tuntuvat ihoa vasten, miten eri tuntemukset muuttuvat ja kuinka intensiteetin muutos vaikuttaa minuun. Nautintoani lisää tunnistaa, miten orgasmin lähestyessä kosketuksen yksityiskohdat katoavat ja on vain täysin valtaansa ottava euforinen hyvänolontunne. Miten kuuloni sumenee, hajuaistini terävöityy, maailma ympärillä hämärtyy, orgasmi kiipeää varpaista ylöspäin kevyesti pistellen, räjähtää lantiossani ja ympärilläni on vain tyhjää, pimeää ja painotonta. Miten orgasmi ympäröi minut, ottaa koko vartaloni haltuunsa ja tuo primitiivisen tarpeen tarttua johonkin, etten putoaisi. Nautintoani lisää myös tieto siitä, että kuulemma nauran tullessani ja silmissäni on lempeä katse. Miltä tuntuu palata orgasmin jälkeen takaisin painovoiman pariin – tai lähteä uudelle matkalle.

Oman kehon, mielen ja halujen hyväksyminen on vahvasti feministinen teko. Viimeisin oivallukseni on ollut se, miten tämä tekee minusta voimakkaan ja vahvan. Ilman ulkopuolista painetta, vain sisältä kumpuavaa voimakasta energiaa, josta voi ammentaa muillekin elämän osa-alueille. Ja se on parasta mitä nautinto voi tuoda – vaatteet päällä.

– Helmi

Kuolema

Surun muoto

Suru muuttaa muotoaan, sanotaan.

Minun surullani on sinun muotosi,
se on hyvin pienen vauvan muoto
joka on kuollut
ja jonka pieni käsi
nojaa leukaan.

Välillä suru kulkee rinnallani tyttönä
jonka kättä pitelen kädessäni.

Viime yönä suru olin minä itse
sen lapsen hahmossa joka joskus olin.

Joskus suru on sen tietyn rakennuksen seinä,
joka vilahtaa bussin ikkunasta.

Tänään suru oli ulkoa tulviva auringon valo
jota sinä et näe.

Eilen se oli kissa
jonka kanssa näin sinun leikkivän
kun sydämesi vielä löi.

– Valerie

Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.