Synnytys

Omasta voimasta

Valmistauduimme synnytykseen Rento synnytys -kurssilla hyvissä ajoin ennen synnytystä. Kurssin jälkeen teimme puolisoni kanssa rentoutusharjoituksia säännöllisesti. Kehoni ja minä olimme voineet hyvin läpi raskauden ja poimin vielä raskausviikolla 38 metsässä mustikoita useana päivänä peräkkäin. Tämän jälkeen alkoikin vauhti selkeästi hidastua. Ainoa raskauden aikainen vaivani oli väsymys ja ainoa, mitä synnytyksessä jännitin oli se, että jaksanko, siis riittävätkö voimani. No, sitähän sitten tietysti testattiin, sillä synnytys kesti pitkään.

Supistukset alkoivat lasketun päivän iltana 25.8. Oli perjantai. Supistuksia tuli jatkuvasti, varmaankin 5-30 minuutin välein koko illan ja yön. Laitettiin TENS. En saanut juurikaan nukuttua. Vietin paljon aikaa jumppapallon päällä etsiskellen hyvää paikkaa, missä voin istua pallolla ja nojata eteen samanaikaisesti. Kuuntelin sateenkaarirentoutusta joitakin kertoja, etenkin silloin kun yritin olla sängyssä, sillä rentoutusnauha auttoi ja oli auttanut minua nukkumaan jo kuukausien ajan. Toiveena oli tietysti saada nukuttua edes pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa (ehkä klo 2 yöllä?) yritin soittaa synnärille, mutta linja oli varattu, mikä oli selkeä merkki minulle siitä, että ole rauhassa kotona. Aamulla kuudelta lähdimme käymään sairaalassa. Asuimme kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Sairaalassa todettiin, että avautuminen oli hyvin vähäistä. Olisimme saaneet jäädä sinne ja olisin saanut mennä ammeeseen, mutta lopulta päätimme lähteä takaisin kotiin, sillä epäilimme että nukkuminen ja lepääminen onnistuisi paremmin kotioloissa. Tämä piti paikkaansa. Palasimme kotiin ja lepäsimme ehkä aamukymmeneen saakka. Supistuksia tuli jatkuvasti, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. En kellottanut supistuksia, sillä se vain hermostutti ja loi odotuksia. Päivällä supistusten tulo luultavasti hieman helpotti, sillä aloin jo ajatella että synnytys ei ehkä vielä tapahdukaan. Istuin pallon päällä, virkkasin ja otin supistuksia vastaan. Aloin myös maalata synnytysvärilläni, vihreällä ja sen aikana ja jälkeen huomasin supistusten voimistuvan jälleen ja myös limatulppaa alkoi irrota. Mieleeni pälkähti yksi Radioheadin kappale ja laitoin levyn mistä kappale löytyy soimaan. Tajusin sitten, että levyn nimi on In Rainbows. Kyllä tämä etenee, ajattelin. Sain voimaa. Puolisoni halusi käydä vielä kaupassa ennen kuin lähdemme uudelleen sairaalaan, joten kysyin hyvältä ystävältäni haluaisiko hän tulla hetkeksi doulaamaan (kuten asian ilmaisin). Hän saapui pienen lahjan kanssa ja puolisoni pääsi kauppaan. Aika oli tässä vaiheessa lauantaina jotain kello 16-17 välillä. Ystäväni halasi vatsan ympäriltä joka kerta kun supisti. Nauroimme yhdessä ja supistukset voimistuivat ja tihenivät hänen läsnäolonsa aikana niin, että lähdimme heti sairaalaan kun puolisoni tuli takaisin. Yhden supistuksen aikana ystäväni näki, kuinka vauvaani lähdettiin tuomaan. Hän kertoi minulle myös aiemmin, että oli lukenut juuri jumalatar Bastista (Bastest), joka on synnyttävien naisten suojelija. Minulla oli seinällä tauluun itse maalaamani kissasoturi, minkä yhdistän Bastiin. Kyllä tämä etenee. Sain voimaa. Saavuimme sairaalaan klo 18 lauantai-iltana.

Sairaalaan halusimme jäädä, sillä kotiinkaan emme halunneet enää mennä. Pääsimme huoneeseen pesiytymään. Ensimmäinen kätilö oli nuori nainen, jonka kanssa aaltopituudet eivät kohdanneet, mutta hänen vuoronsa päättyikin nopeasti. Hän toi pyynnöstäni meille jumppapallon ja saimme kuumia geelipusseja sekä lattialle patjan. Supistuksia tuli koko ajan, toki ne varmasti vähän rauhoittuivat sairaalaan tullessa. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli huoneeseen kesken supistuksen. Kun avasin silmäni näin edessäni ihanan rauhallisen henkilön ja pystyin luottamaan häneen heti. Yöllä voimani alkoivat hiipua ja itse koin ensimmäiset heikot hetket. Otin supistukset vastaan seisaaltani sänkyyn nojaten ja nukahtelin supistusten väleissä heräten aina siihen, kun jalat notkahtivat altani. Halusin (vai halusiko kätilö?) tietää onko kohdunsuu auennut ja silloin la-su yöllä se oli 4 cm auki. Tämä tieto sai minut tolaltaan ja itkin, siis ulvoin sairaalasängyllä. Puudutteita ei suositeltu. Kokeilimme laittaa aquarakkuloita, mutta heikko hetkeni oli edelleen päällä enkä pystynyt käsittelemään niiden laittamisesta aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut lyhytaikaista. Pakettini oli aivan levällään. Kätilö ehdotti ammetta ja lähdimme sinne. Amme oli se wc:n yhteydessä oleva pikkuamme. Puolisoni kävi siinä vaiheessa lattialle nukkumaan ja minä hain hyvää asentoa ammeesta. Amme ja minä emme sopineet hyvin yhteen. Nukahtelin ammeessa supistusten väleissä, mutta en löytänyt asentoa, missä olisin voinut rentoutua kokonaan. Lisäksi joka kerta, kun supistus lähti tulemaan minun piti laittaa hana päälle ja suihkuttaa itseäni vedenpinnan yläpuolelta sekä jossain vaiheessa aina päästää vettä pois, sillä ylivuotoviemäriä ei ammeessa ollut. Se sisälsi siis liian monta epämukavuustekijää, vaikka vesi muuten elementtinä onkin minun juttuni. Olin ammeessa, kunnes minut pyydettiin käyrille. En palannut ammeeseen.

Kätilön kanssa keskusteltuamme sain kipulääkettä suun kautta ja lepäsimme kaksi tuntia. Kätilö tuki valintaani, vaikka tiesi toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä. Sain vielä toisenkin annoksen samaa lääkettä suun kautta, mutta se ei enää vienyt kipua niin, että olisin voinut levätä. Kätilöiden vuoro vaihtui.

Seuraavakin kätilö oli ihana. Hän kannusti minua liikkumaan, kävelemään. Kävelin tuettuna käytävää edes takaisin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Itkin tosi monta kertaa synnytyksen aikana ja se myös auttoi minua rentoutumaan. Sain lepoa varten ensimmäisen puudutteen (epiduraali) aikaisin sunnuntaiaamuna (?) ja toisen sunnuntaina illalla. Kolmannen kätilön aikana muistini pätkii tosi paljon, muistan hänestä oikeastaan vain tuon kävelemään kannustamisen ja myös rauhallisen, lempeän, mutta kuitenkin kevyen olemuksen. Neljäs kätilö oli kaikkein ihanin, sillä hän ymmärsi, että tarvitsen fyysistä kosketusta ja läsnäoloa (vaikka itse en osannut sitä pyytää). Hän myös opetti puolisolleni akupainantatekniikan ja koko loppusynnytyksen ajan puolisoni sai yhtä lailla kokea synnytyksen fyysisyyden kuin minäkin. Tämä kätilö kannusti ja oli läsnä. Hän kehui hengitystekniikkaani, minkä tässä vaiheessa osasin ottaa hyvin käyttööni. Synnytyksen luonne muuttui ja aloin kuiskailla. Sisätutkimuksessa kalvot puhkesivat ja synnytys vauhdittui. Jälkimmäisen epiduraalin jälkeen olin selvästi levoton ja nukuinkin enää vain puolet puudutusajasta. Kehoni tärisi ja rentoutti itseään. Neljännen kätilön vuoron päättyessä halusin halata häntä, mutta en tehnyt sitä. Se harmittaa. Ajattelen häntä tosi useasti liikuttuen. Sydämeni muistaa hänet aina.

Viidennen ja viimeisen kätilön tullessa huoneeseen huoneen täytti voimakas makean hajusteen tuoksu. Se oli vastenmielinen haju. Toisella kerralla sanoin siitä hänelle ja hän selitti asian (hän oli juuri pessyt hiuksensa). Tässä oli se kohta, jolloin olisin vaihtanut kätilön, jos olisin niin tehnyt. Meillä ei muutenkaan synkannut, joten olisi ehkä kannattanut. Hän ei ollut ilkeä tai muutenkaan epäkohtelias. Emme vain olleet samalla sivulla. Ehkä siksi en kokenut voivani häntä vaihtaa. Synnytys tietysti eteni tässä koko ajan ja myös voimani hiipuivat jälleen. Pyysin kätilöä lopulta pysymään huoneessa sanoin ja siihen hän jäikin. Tyttäremme syntyi maanantaiyönä klo 1:42. Loppusynnytys meni perinteisesti ponnistellen, kyljellään, seisaallaan, kontillaan ja lopulta puoli-istuvasti. Voimat, ne VOIMAT. Toivon usein, että olisin jaksanut edes vielä vähän olla jalkeilla tai edes tajunnut kääntää kylkeä. Ja ne synnytysjakkaratkin oli tuotu huoneeseen, enkä jaksanut niitäkään enää kokeilla. Samalla päästän kuitenkin irti ajatuksesta ja hyväksyn. Kaikki meni kuten piti mennä. Sain synnytyksessä kokea välähdyksiä siitä unelmasynnytyksestä, minkä olin mieleeni piirtänyt. Kun vauvan pää syntyi, tai oli syntymässä, hoin sanaa uskomatonta monta kertaa. Se myös tuntui uskomattomalta, hetkellisesti todella, todella hyvältä.

Jälkeisvaiheessa istukan syntymistä odoteltiin rauhassa ja se irtosi hyvin. Tässäkin toiveeni oli luettu hyvin eikä oksitosiinipiikkiä ehdotettu tai siitä edes puhuttu. Se, mistä olen tosi onnellinen synnytyksessäni on, että vaikka avautuminen kesti kauan, ei yksikään meille missään vaiheessa ehdottanut synnytyksen vauhdittamista lääkkein. Omat oksitosiinit hyrräsivät kaiken keskellä vähintäänkin riittävästi.

Synnytys oli mieletön kokemus ja sain kokea sitä suurella kauhalla. Sain levätä puudutteilla ja sitä kautta sain kokea enemmän. Rentoutusvalmennuksen avulla osasin ihan oikeasti suhtautua koko synnytykseen rennosti ja hyväksyen. En pelännyt laittaa synnytystoivelistaani sitä, mitä ihan oikeasti sydämestäni toivoin, mutta pystyin mukautumaan tilanteen tasalla siihen, mikä oli tarpeen. Jos jotain tekisin toisin (niin synnytykseen valmistautuessa kuin itse synnytyksessäkin), niin ajattelisin ja ihastelisin enemmän ja voimallisemmin omia voimavaroja ja valaisin itseeni uskoa siihen, että ne riittävät. Lisäisin ehdottomasti affirmaatioihini jotain omaa voimaa käsitteleviä voimalauseita.

Kirjoittaessani tätä, kuten synnytykseen valmistautuessanikin haluan keskittyä syntymän kauneuteen. Päätin, että millainen tahansa lapseni syntymä on, se on syntymänä kaunis, se on elämän alku, se on ihme. Kuuntelen edelleen mielelläni synnytykseen laatimaani soittolistaa, jota kuuntelimme paljon ennen synnytystä sekä synnytyksen aikana. Kiitos, syntymä. Kiitos, elämä.

 

– Anniina, 34, Turku

Synnytys

Kolmas ja normaali synnytys viimein

Esikoinen syntyi hätäsektiolla 36+3 istukan irtoamisen takia, toinen syntyi käynnistyksellä sydänvian takia (ballonki+kalvojen puhkaisu).

Kolmas synnytys lähti käyntiin supistuksilla klo 13 ja heti tuli säännöllisinä ja napakoina noin viiden minuutin välein. Mentiin sairaalaan klo 16 ja pikkuhiljaa supistukset piteni ja koveni. Kauratyynyn pyysin noin klo 19 ja noin klo 21 siirryttiin synnytyssaliin, kun alkoi tuntumaan, että tarvitsee jotain muutakin. Ilokaasun hyödynsin heti salissa ja olinkin auki jo 7-8 cm. Kysyttiin epiduraalista/spinaalista, mutta kieltäydyin kun keskimmäisessä olin ottanut epiduraalin ja ponnistusvaiheessa se vei koko tunnon ja tuntui tyhmältä koko ponnistusvaihe, vaikka vei myös kivut ja sai levättyä. Olo tuntui vielä ihan siedettävältä kuitenkin ja päätin kestää ilman.

Tens otettiin avuksi ja se auttoikin hyvin. Kipu oli kovaa ja tuntui tosi polttavalta ja repivältä nimenomaan pakaroiden, selän ja emättimen alueella. Sain pudendaalipuudutteen, mutta se ei tuonut mitään helpotusta tai auttanut yhtään. Tuntuu, ettei lapsi laskeutunut ollenkaan ja kipujen kovetessa ja tilanteen tuntuessa olevan vaan sama, sanoi kätilö kolme vaihtoehtoa – jatkaa näin tekemättä mitään, puhkaista kalvot tai kokeilla liikkumista. Valitsin liikkumisvaihtoehdon ja menin portatiiville, jossa lapsivedet poksahtikin 00:15. Ponnistusvaihe alkoi 00:20 ja lapsi syntyi 00:36. Ponnistusvaihe oli tällä kertaa kiva (vaikkakin äärettömän kivulias), kun ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ponnistaa supistuksen tullessa (mitä en epiduraalin kanssa tuntenut yhtään).

Näin jälkeenpäin oikein kiva kokemus tuntea omassa kropassa miltä synnytys tuntuu vaikka tuntu, että kestää ja kestää. Se lantion/pakaroiden/emättimen polttaminen oli kyllä ihan järjettömän tuntuista, mutta selvisin! Ilokaasusta ja tensistä oli kyllä tosi iso apu. Ekaa kertaa saatiin kokea normaalisynnytys ja sen käynnistyminen, ensimmäistä kertaa saatiin lapsi rinnalle syntymän jälkeen, saatiin aloittaa myös imetys heti ja oli kyllä oikein korjaava kokemus edellisten jälkeen! Aikaisemmat mennyt siis tehojen kautta ja imetys aloitettu pumppaamalla. Loppujen lopuksi voi siis sanoa, että oli oikein voimaannuttava kokemus ja ekaa kertaa olin myös tosi hyvässä kunnossa heti synnytyksen jälkeen!

Natalia, 26, Helsinki

Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Synnytys

Älä jää sänkyyn makaamaan

Tammikuussa 2011 istui Kätilöopiston sairaalan päivystysosastolla pettynyt synnyttäjä puolisoineen. Olin tullut tunnustaneeksi, että lapsivettä oli tainnut tihkua jo kohta pari vuorokautta – kun sen itsekin jälkikäteen vasta sinä aamuna supistusten käynnistyttyä olin hoksannut.

Ymmärrän ja yleensä arvostan sovittuja hoitokäytäntöjä, täytyyhän niitä olla, mutta kun se sattuu omalle kohdalle, harmittaa. Pitkä lapsivedenmeno torppasi tieni Haikaranpesään, missä esikoinen oli syntynyt. Ja nyt varmaan alkaisi painostus synnytyksen vauhdittamiseen. Itse tiesin, että synnytys on kyllä käynnissä, mutta hoitohenkilökunta puhui peräti käynnistämisestä. Sisätutkimuksessa kätilö ei edes ylettänyt kohdunsuulle. Supistukset olivat laantuneet. Cytotecia tarjottiin.

En vastusta tarpeellisia toimenpiteitä, mutta halusin olla ihan itse päättämässä tästä yksittäisestä – minun! – tapauksestani. Kysyimme siis lääkäriltä edes jonkinlaista lukua kuinka yleisiä vastasyntyneiden vakavat infektiot tai muut komplikaatiot pitkän lapsivedenmenon yhteydessä ovat.
”Ei teidän sitä tarvitse tietää, ette te tutkimustiedon perusteella voi tehdä päätöstä”, oli lääkäri mieltä. Kismitti kovasti. Sehän on se AINOA asia, jonka varassa päätöksen voi tehdä! Vaikka ymmärtääkin, ettei siitä voi johtaa mitään suoraa lupausta yksittäistapaukseen.

Sairaalassa oli töissä vanha tuttu, jolle tekstasin, että olen nyt täällä päivystyksessä. Hän pitkän linjan aktiivisynnytyskätilö ehti hallintohommiltaan piipahtamaan. Saimme kuulijan, ymmärtäjän ja ennen kaikkea kullanarvoisen neuvon: ”älä jää tänne sänkyyn makaamaan, lähtekää ulos, pois sairaalasta, ottakaa tilanne takaisin” (voi olla, että sanat olivat toiset mutta näin tämän kuulin ja muistan).

Lähdimme siis kävelylle. Cytotecit tuotiin pöydälleni, mutten ottanut, lupasin harkita asiaa uudelleen illemmalla.

Ja niin kävi, että siinä kävellessä supistukset taas voimistuivat. Piti jo välillä pysähtyä niitä vastaanottamaan. Kello lähenteli viittä, osastolla oli ruoka-aika. Puoliso lähti kotiin syömään, ja minä osastolle.

Ruoka rentouttaa lisää! Syötyäni olin jo niin supistuksissa, etten saanut tarjotinta nostettua kärryyn takaisin. Toinen äiti auttoi, ja kutsui hoitajan. Sain siirtyä synnytyspuolelle. Soitin puolisolle, että syö äkkiä ja lähde takaisin.

Toivoin saada olla synnytyshuoneessa yksin puolison tuloon asti, kai siinä oli vähän ”jos en saa Haikaranpesän kätilöitä en halua ketään” -tunnelmaa. Luottamus ei ollut korkealla, mutta en kokenut kätilöä häiriöksikään. Sanoi tulevansa seitsemältä ottamaan käyrää.

Puoliso tuli seitsemältä. Kätilö ehkä kaksikymmentä yli. Vauva 19:40. Cytotecit jäivät sinne päivystysosaston pöydälle.

– Kalla

Synnytys

Urhon syntymä

Aloin odottaa esikoistani ollessani 31-vuotias ja tuohon aikaan vielä kamppailin jonkin verran kehonkuvani ja ylipäätään kehoni kanssa. Sairastuin syömishäiriöön teini-ikäisenä ja jo tuota ennen kehonkuvani oli alkanut vahvasti vääristyä. Olin kipuillut kehoni ja mieleni kanssa vuosikausia ja esikoisen odotus olikin sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja pelottavaa jo pelkästään senkin takia, että jouduin päästämään irti kontrollista ja luottamaan kehooni. Samalla raskaus kuitenkin teki minulle todella hyvää, ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylpeä kehostani ja rakastin kasvaavaa vatsaani ja uusia muotojani.

Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja valmistautui synnytykseen, mieleni työskenteli myös tulevassa synnytyksessä. Etsin tietoa synnytyksestä, halusin tietää eri vaihtoehdoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Keskustelin asiasta joidenkin ystävieni kanssa ja mitä enemmän kuulin juttuja synnytyksestä ja imin tietoa siitä, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti ja välttää lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Vaikka kehoni oli pitkään ollut viholliseni, niin raskaus sai minut luottamaan siihen ja halusin tuntea synnytyksen ilman mitään puudutteita. Itse asiassa pelkäsin selkään laitettavia puudutuksia, pelkäsin niiden vievän tuntoa ja pelkäsin kadottavani sen yhteyden kehooni, jonka raskauden aikana olin löytänyt. Olin myös kokenut aiemmin yhden epäonnistuneen epiduraalipuudutusyrityksen leikkauksen yhteydessä. Halusin löytää vaihtoehtoja puudutteille ja niinpä tutustuin erilaisiin lääkkeettömiin kivunlievitysmenetelmiin ja aloin luoda mielikuvaa tulevasta synnytyksestä. Valitettavasti ihan kaikki tieto ei kuitenkaan tavoittanut minua, enkä muun muassa ymmärtänyt tuen tärkeyttä synnytyksessä. Kuvittelin pärjääväni sisulla, olihan isoäitinikin aikanaan hiihtänyt synnyttämään ja supistuksen tullessa polvistunut hankeen, samalla kun kätilö oli perässä tuupannut isoäitiä takapuolesta ja hokenut, että ”Sinä, et tänne hankeen synnytä!”.

Pelkäsin ja odotin synnytystä ja eniten pelkäsin sitä, että toiveitani ei kuunneltaisi ja joutuisin puolustamaan omia näkemyksiäni. Lopulta synnytys menikin pääosin niin kuin pelkäsin, ylitseni käveltiin, minuun synnyttäjänä ei luotettu, synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, en saanut mitään tukea ja synnytyksen loppuvaiheessa koin valtavaa kipua, jonka sisulla kyllä kärsin. Toisaalta sain hyvän kokemuksen siitä, että kehoni osaa synnyttää ja pärjäsin todella hyvin ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä suurimman osan aikaa. Siitä huolimatta, että sekä minä että mieheni traumatisoiduimme esikoisemme syntymästä, olimme myös äärimmäisen onnellisia esikoisestamme ja jo heti seuraavana päivänä synnytyksestä kävimme kokemaamme läpi ja yhdessä tuumin tulimme siihen tulokseen, että jos meille toinen lapsi suodaan niin tarvitsemme seuraavaan synnytykseen mukaan doulan aisapariksemme.

Kului melkein kaksi vuotta ennen kuin aika oli kypsä kuopukselle ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Noiden liki kahden vuoden aikana olin löytänyt Aktiivinen Synnytys Ry:n ja liittynyt siihen sekä lukenut lähestulkoon kaiken eteeni tulleen informaation koskien synnytystä, raskautta ja imetystä.

Asuimme tuohon aikaan Ranskassa ja olin löytänyt Doulas de France järjestön ja ottanut jonkin verran selvää siitä kuinka raskauden seuranta onnistuisi Ranskassa. Heti positiivisen raskaustestin tehtyäni otin yhteyttä erääseen paikalliseen doulaan jonka avustuksella löysin itselleni ihanan yksityisen kätilön raskauttani seuraamaan. Minulle oli tärkeää löytää kätilöksi ihminen, joka osaisi auttaa minua valmistautumaan tulevaan synnytykseen ja jakaisi kanssani samankaltaisen ajatusmaailman. Universumi johdatti minut Morganin, ihanan, lämminhenkisen ja kannustavan miehen luo. Kuukausittaiset käynnit hänen luonaan olivat kannustavan lämminhenkisiä ja hyvin erilaisia kuin mihin olin Suomessa tottunut. Minulla ei ollut neuvolakorttia, mitään lukuja ei koskaan sanottu ääneen tai kirjattu ylös. Jos kävin vaa’alla lukema oli aina ”très bien”, samoin muut arvot. Mittaamisen ja käppyröiden tuijottelun sijaan hän kysyi varovaisesti lupaa koskea vatsaani, asetti hellästi kätensä sen päälle, kuulosteli hiljaa ja ihasteli kuinka hyvin vauva liikkui tai kuinka läsnä vauva oli. Hän lainasi minulle kirjoja synnytyksestä ja imetyksestä ja keskusteli kanssani olotiloistani ja valmisteli minua tulevaan. Yksi hänen lainaamistaan kirjoista oli Ina May Gaskinin A Guide To Childbirth, josta muodostui minulle todella tärkeä opus. Luin huolella ja ajatuksella sitä, imin itseeni positiivista energiaa niistä kaikista ihanista synnytyskertomuksista joita kirjassa oli ja asetin aivoni sellaiseen tilaan, että ajattelin vain ja ainoastaan positiivisia, hyviä ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja vauvasta.

Raskaus oli kaikenkaikkiaan hyvin helppo pieniä vaivoja lukuunottamatta. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja se näkyi myös ulospäin. Hehkuin raskautta ja rakastin kehoani sekä sen tuottamaa elämää sisälläni. Uskalsin tällä kertaa myös antautua täysin raskaudelle, söin kaikkea mitä mieleni teki, kannoin ylpeänä kasvaavaa vatsaani ja kuuntelin herkästi kehoni viestejä. Ainut pieni pelkoni liittyi ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että syystä tai toisesta joutuisin synnyttämään vauvan Ranskassa. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli ollut traumaattinen Suomessa ja kokemukseni sairaalasynnytyksestä eivät olleet parhaimmat mahdolliset, halusin kuitenkin, että vauvani syntyisi Suomessa ja pystyisin kommunikoimaan omalla kielelläni. Keskitin siis taas ajatukseni siihen, että kaikki sujuu hyvin ja vauva syntyy Suomessa vasta täysiaikaisena. Lensin lopulta kotiin noin kahta kuukautta ennen laskettua aikaa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, kun pääsin takaisin Suomen maan kamaralle. Kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin.

Olin Ranskasta käsin ollut yhteydessä Tampereen Doulapiiriin ja keskustellut sähköpostitse muutaman vapaaehtoisen doulan kanssa. Tampereelle päästyäni tapasin nämä doulat yhdessä mieheni kanssa ja heti ensitapaamisella tiesin doulamme Maijun tavattuani, että olen löytänyt etsimäni. Maijusta huokui lämpö ja turvallisuus ja tajusin, että hänen seurassaan voisin olla täysin oma itseni. Tapasimme Maijun yhdessä mieheni kanssa joitakin kertoja ennen synnytystä ja sovimme pääpiirteittäin mikä kenenkin tontti olisi ja mitä toiveita meillä olisi häntä kohtaan.

Kävimme lisäksi mieheni kanssa yksityisessä synnytysvalmennuksessa ja itse kävin myös synnytyslaulukurssin. Olin edellisessä synnytyksessäni jo käyttänyt ääntäni, mutta kurssilta sain lisää vahvistusta siihen, että olin ollut oikeilla jäljillä, opin pari uutta tekniikkaa ja ennenkaikkea sain rohkeutta lisää. Yllätyksekseni miehenikin innostui äänen käytöstä ja ennen synnytystä harjoittelimme äänen käyttöä yhdessä ja harjoittelimme myös erilaisia asentoja joissa hänen olisi helppo auttaa minua rentoutumaan. Synnytykseen valmistautuminen muodostui yhteiseksi projektiksemme ja se oli samalla ihanaa ja jännittävää. Pääsimme myös käymään synnytyspelkopolilla puhumaan edellisestä synnytyksestä ja purkamaan siitä jäänyttä traumaa.

Vähä vähältä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja sekä mieheni että minä tunsimme olevamme todenteolla valmiita lapsen syntymään ja innolla odotimme tulevaa synnytystä ja uutta vauvaa.

Vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla kehoni alkoi antamaan viestejä vauvan saapumisesta. Ensilumi teki tuloaan ja talvirenkaat olisi saatava vaihdettua ennen vauvan syntymää. Suuntasimme torstaina aamupäivällä anoppilaan renkaiden vaihtoon. Laskettuun aikaan oli melkein viikko vielä, mutta minut yllätti kova pahoinvointi joka jatkui koko päivän anoppilassa. Minua närästi, nukuin päiväunia ja lepäilin. Pohdimme pitäisikö meidän jäädä sinne yöksi, olihan meillä sairaalakassit ja esikoisen tavaratkin varuilta mukana. Lopulta päätimme kuitenkin lähteä kotiin, jossa teimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan normaalisti. Ennen kuin ehdin nukahtaa, tunsin jokusen supistuksen tulevan ja jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä eivät olekaan normaaleja harkkasupistuksia, vaan nämä tulevat suhteellisen säännöllisesti, tuntuvat rintakehällä voimakkaina ja hengitykseen pitää keskittyä selkeästi. Juttelin mielessäni mahassa majailevalle vauvalle, että ”Älä pelkää, jos sinä olet valmis, niin minä myös olen valmis tähän”. Kannustin vauvaa ja supistuksia voimistumaan ja iloitsin siitä, että synnytys todellakin saattaisi olla kohta käsillä. Viivyin sängyssä ehkä tunnin verran ja päätin jossain vaiheessa nousta ylös. Tulin alakertaan, laitoin pehmoisen aamutakin päälle ja villasukat jalkaan, sytytin suitsukkeen ja kynttilöitä ja laitoin itselleni vadelmanlehtiteetä ja istuin alas kuuntelemaan supistuksia. Niitä tuli verkkaisaan tahtiin, en saanut kellotettua niitä joten selailin välillä puhelinta, laitoin doulallemme viestin ja mietin, pitäisikö minun herättää mieheni. Yöllä kahden maissa kävin varovaisesti herättämässä miehen, kuiskuttelin hänelle supistuksista ja innosta hihkuen saavuimme alakertaan. Iloitsimme siitä, että vihdoin pienokaisemme olisi valmis saapumaan maailmaan tai ainakin näytti merkkejä siitä. Noin tunnin verran ihmettelimme supistuksia, mutta sen jälkeen päätimme kuitenkin käydä takaisin nukkumaan. Sain lopulta hyvin unta, vaikka supistuksia taisi jonkin verran nukkuessa tullakin.

Perjantai aamuna heräsin ja totesin supistusten lopahtaneen jossain vaiheessa. Tunsin oloni hieman pettyneeksi, mutta samalla iloitsin siitä, että supistuksia todellakin oli tullut spontaanisti, säännöllisesti ja ne enteilivät selvästi lähestyvää synnytystä!

Soitin äidilleni ja kysyin voisivatko he lähteä seuraavana aamuna ajelemaan Tampereelle ja olla esikoisen kanssa meillä kotona ainakin yhden yön. Kerroin, että aavistelen vauvan saapuvan viikonlopun aikana. Sovimme, että pidän heidät ajantasalla ja että he valmistautuvat lähtöön seuraavana aamuna. Mies soitti omalle äidilleen ja pyysi häntä meille hoitamaan esikoista ja kysyi voisiko tämä jäädä yöksi. Minä informoin myös doulaamme ja lupasin herkästi kertoa olotiloistani.

Perjantaipäivä kului kotona normaaleissa askareissa, välillä supisteli, mutta tuntui ettei oikein mitään kuitenkaan tapahdu. Anoppi piti huolta esikoisesta ja me saimme miehen kanssa keskittyä tulevaan synnytykseen. Ehdotin miehelle, että pistäisin saunan päälle ja kokeilisimme myös sitä erittäin tehokasta ässää, eli seksiä. Emme olleet uskaltaneet edes kokeilla yhdyntää useampaan kuukauteen, kun jossain vaiheessa oli pelko siitä, että synnytys saattaisi käynnistyä ennenaikaisesti. Tuumasta toimeen, saunan lauteille, suihkuun ja yläkertaan vällyjen alle ja päätinpä vielä keittää itselleni kunnon pullakahvit päälle, mutta niin vain kävikin, että kahvit jäi keittimeen ja pullat uuniin, sillä seksin jälkeen supistukset vyöryivät päälle kuin juna ja alkoi kova menkkamainen jomotus ja sitä myöten tunne, että koko alavartaloni on tulessa ja avautuu voimalla. Pyysin miestä kiireesti soittamaan doulallemme, että tämä lähtisi tulemaan meille ja menin suorinta tietä suihkuun. Suihku oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja turvallinen kivunlievitysmenetelmä ja tunsin olevani enemmän kuin turvassa oman kotini suihkussa. Veden rummutus tuntui ihanalta, se lievitti mukavasti supistuksia joita tässä vaiheessa tuli jo joidenkin minuuttien välein. Doulamme ennätti paikalle ja tuli kanssani suihkuhuoneeseen, toi minulle vesipullon ja jutteli kanssani samalla kun istuin suihkussa pallon päällä. Keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja kaikesta muustakin siinä lomassa. Olin valtavan iloinen siitä, että vihdoin kokisin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja odotin innolla supistusten voimistumista ja koko synnytystä!

Seuraavaksi siirryin suihkusta makuuhuoneeseen ja otimme Tens-laitteen käyttöön, sillä sekin oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja hyväksi havaittu. Kello lähenteli kuutta ja istuimme kolmisin mieheni ja doulan kanssa yläkerrassa makuuhuoneessamme ja kuuntelimme musiikkia ja otimme vastaan supistuksia. Olimme kaikki kolme suunnattoman innoissamme siitä, että vihdoin olimme pääseet synnyttämään!

Jonkin ajan kuluttua siirryin alakertaan syömään, juomaan ja supistelemaan. Esikoinen kävi halailemassa minua ja ihmettelemässä tens-laitetta ja huomasin, että anoppini liikkuttui ja samalla myös ahdistui siitä, mitä näki. Doula jutteli anopin kanssa ja huomasin supistusten lomasta, että anoppini itkee, joten päätin että on parempi, jos menen yläkertaan omaan rauhaani. Yläkerrassa istuimme taas kolmisin makuuhuoneessa kynttilänvalossa, kuuntelimme joululauluja ja juttelimme kaikesta mukavasta. Oloni oli rakastettu ja turvallinen, mutta samalla murehdin hieman anopin reaktiota ja sitä miten anoppi ja esikoinen pärjäisivät yön yli, jos meidän pitäisi lähteä sairaalaan. Tullessa anoppi oli sanonut, ettei voi nousta portaita yläkertaan esikoisen kanssa jalkansa takia, joten tämän pitäisi nukkua alakerrassa eikä anoppi saanut poikaa nukutettua päiväunille. Yhtäkkiä en enää pystynytkään täysin antautumaan synnytykselle, vaan mielessäni välillä murehdin sitä miten yö tulisi sujumaan kotona, jos lähdemme synnyttämään ja myös sitä miten anoppi suhtautuisi jos näkisi minut uudelleen. Jäin mielessäni liikaa miettimään anopin reaktiota ja tunsin olevani ikäänkuin pakotettu pysymään yläkerrassa omassa rauhassani.

Makuuhuoneessa supistukset jatkuivat, mutta laimeampina. Ilta kului hyvissä merkeissä yläkerrassa, koitimme painella akupisteitä ja koitin stimuloida nännejä, mutta tuntui etteivät supistukset sittenkään enää olleet tarpeeksi voimakkaita. Mies lähti jossain välissä hakemaan syötävää Hesestä, söimme yhdessä hampurilaiset keittiössä alakerrassa ja sitten veinkin esikoisemme ylös nukkumaan ja taisin itsekin nukahtaa sinne hänen viereensä hetkeksi. Mieheni tuli sanomaan, että doulakin voisi mennä kotiin lepäämään myös ja niinpä päätimme kaikki mennä nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan. En saanut kuitenkaan unta, sillä selkääni särki omituisesti ja vatsaan myös koski. Mietin, että johtuivatko kivut osin siitä, että olin kuitenkin jännittänyt lihaksiani, mietin että oliko syömäni hampurilainen kuitenkin huono valinta vai oliko sittenkin jotain vialla.. Pohdin onko vauvan asento jotenkin epäedullinen, koska olin lukenut että synnytys voi pysähtyä, jos vauvan tarjonta on huono. Yritin saada nukuttua ja löytää hyvää asentoa, ja jossain vaiheessa tunsin kuinka vauva muutti asentoaan ja vatsakipu katosi ja olo helpottui muutenkin ja nukahdin.

Heräsin lauantaiaamuun hyvin nukkuneena, mutta selvästi myös pettyneenä, sillä olin jossain vaiheessa perjantaina varma, että vauva ehtii syntyä vielä sen illan aikana. Kävin vessassa ja huomasin, että limatulppa irtoaa oikein isoina klöntteinä ja jälleen kerran iloitsin siitä, että synnytys olisi lähempänä. Odottelin samalla vanhempiani saapuvaksi, soitin heille, mutta hepä eivät olleetkaan vielä lähteneet ajamaan Tampereelle. Vaikka sen kummempia synnytysoloja ei juuri siinä hetkessä ollut, niin vakuuttelin kuitenkin vanhemmilleni, että olisi parempi nyt vain lähteä tulemaan, koska sillä hetkellä halusin heidät lähelle. Jotenkin tajusin, etten tunne oloani tarpeeksi rennoksi ja murehdin liikaa anopin ja esikoisen pärjäämistä ja ymmärsin että voin antautua synnytykselle vasta sitten, kun omat vanhempani ovat paikalla. Samalla mietin myös, kuinka hienoa olisi, jos vanhempani olisivat paikalla todistamassa vauvan syntymää. Laitoin viestiä doulallemme ja lupasin jälleen kerran pitää hänet ajantasalla.

Vanhempani saapuivat lauantaina iltapäivällä ja siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista, limatulppaa tosin irtosi yhä selvästi. Siinä pari tuntia ihmeteltyämme aavistuksen tuskastuneena päätin, että nyt tämä homma laitetaan käyntiin, keitin taas pullakahvit, lähetin isäni esikoisen kanssa ulos ja painelimme miehen kanssa yläkertaan käynnistelemään synnytystä. Edellinen päivä oli osoittanut, että seksi buustaa hyvin supistuksia, joten hoidimme homman kotiin ja hyvin pian sen jälkeen supistukset käynnistyivät alati voimistuen. Vitsailimme miehen kanssa siitä, kuinka tehokas keino seksi olikin ja käskin miehen soittaa doulallemme. Olin juuri menossa suihkuun ja otin supistuksia vastaan sänkyyn nojaten, kun tunsin lapsivesien lorisevan ja olin aivan innoissani, vihdoin pääsisimme tosi toimiin! Menin suihkuun odottelemaan doulan saapumista ja vastaanottamaan supistuksia. Doula saapui ja kun hän kuuli, että lapsivesiä oli mennyt, oli hänkin aivan silmin nähden innostunut! Viivyin hyvän tovin suihkussa, välillä istuin pallon päällä ja välillä seisoin, välillä istuin hajareisin maassa ja tunsin kuinka supistukset voimistuivat koko ajan. Ne tuntuivat eniten poltteena alapäässä ja alavatsalla. Doula piti huolta, että join tarpeeksi ja välillä mieskin kävi siinä minua tsemppaamassa.

Suihkusta siirryin takaisin makuuhuoneeseen, laitoimme tens-laitteen minulle, doula lämmitteli kauratyynyä ja piti sitä vatsallani supistusten tullessa. Kokeilimme erilaisia asentoja, olin välillä polvillani ja nojasin palloon tai sänkyyn, välillä istuin pallon päällä ja halailin ja suukottelin miestäni ja välillä seisoin nojaillen seinään. Käytin koko ajan supistusten tullessa synnytyslaulua avukseni. Aluksi se oli aika kevyttä ”Haaaaaaaaaaaaa” ääntä, mutta mitä intensiivisemmiksi supistukset kävivät sitä voimakkaammaksi äänenkäyttö myös kävi. Mies tuki minua äänenkäytössä ja lauloi kanssani useaan otteeseen. Parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä olivat ne yhteiset ”laulut” mieheni kanssa, kun mieheni ääni resonoi kehossani ja yhdessä pääsimme supistuksesta seuraavaan. Oli tosi jännää ja hienoa huomata miten meidän jokaisen rooli tuli lopulta aika luonnostaan. Mies keskittyi enemmän minun tukemiseen ja silittelyyn sekä kanssani laulamiseen, kun taas doula piti huolta syömisestä, juomisesta ja auttoi tens-laitteen käytössä, paineli akupisteitä ja kellotti supistuksia. Hän myös kyseli miltä mikäkin tuntui ja piti huolta siitä, että olotilani oli turvallinen.

Ylhäällä makuuhuoneessa meillä oli ihana oma tila ja tunnelma, turva ja lämpö, kun kynttilät paloivat ja kuuntelimme musiikkia. Samaan aikaan alakerrassa vanhempani ja esikoinen leikkivät ja katsoivat televisiota. Ajantaju alkoi jossain vaiheessa hämärtyä, mutta muistan että kävimme alakerrassa syömässä, ja minua supisti ja tilanne oli valtavan huvittava, kun doula ja mieheni olivat heti omissa toimissaan aivan kuin minulla olisi ollut oma hoviväki mukana, kumpiki teki juuri niin kuin käskin. Muistan myös, että isä ja äiti olivat tosi hyvillä mielin ja uteliaana seurasivat vierestä ja esikoiseni kävi minua silittelemässä jossain välissä.

Palasimme taas yläkertaan ja menin takaisin suihkuun. Kello lähenteli ilta yhdeksää ja minun ollessa suihkussa vanhempani ja esikoinen olivat siirtyneet nukkumaan makuuhuoneeseen, joten minä hoviväkeni kanssa laskeuduin alakertaan vastaanottamaan supistuksia.

Alakertaan mieheni ja doulamme olivat loihtineet hämärän valaistuksen sekä musiikkia ja kynttilöitä. Musiikkia ei ollut etukäteen mietitty, mieheni soitti siihen hetkeen ja aikaan sopivaa hyvän mielen musiikkia joka sattui pääosin olemaan joulumusiikkia. Jatkoimme hyväksi havaituilla tekniikoilla, Tens-laite oli käytössä, samoin synnytyslaulu, kauratyyny sekä lisäksi roikuin kyykkyasennossa käsilläni kantoliinassa, joka oli miehen harteilla. Tällä tavalla sain hartioita ja alaselkää avattua sekä rentoutettua. Supistukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi ja mieheni oli selvästi vaikuttunut voimastani. Hän tsemppasi minua ja hoki vieressä, kuinka meidän pitäisi alkaa valmentamaan minua johonkin kilpaurheilulajiin, olinhan sen verran väkevä muija! Minä nyökyttelin ja mielessäni ajattelin, että jospa hoidetaan nyt tämä synnytyskin.

Sitä mukaa, kun supistukset voimistuivat ja väkevöityivät niin oma ajantajuni alkoi kadota ja vaivuin syvemmälle synnytykseen ja kehooni.

Noin puoliltaöin aloimme tekemään lähtöä sairaalaan. Muistan, että sanoin haluavani ammeeseen sairaalaan ja sovimme, että minä menen Maijun kyydissä ja mieheni ajaa edeltä synnytyssairaalaan ja parkkeeraa auton, jotta on sitten heti minua vastassa sielä. Maiju ja mieheni huolehtivat että kaikki tavarat olivat mukana ja minä lähinnä pidin huolta siitä , että minulla oli housut jalassa. Mies auttoi kengät minulle jalkaan ja astuimme yhdessä kaikki kolme kirpeään syysilmaan. Mietin, että nyt ei enää takaisin tulla ennenkuin vauva on syntynyt.

Automatkan ajan roikuin auton takana penkissä ja halailin sitä, supistukset olivat jo hyvin voimakkaita ja äänenkäyttö sen mukaista. Vaikka ajomatka kesti vain noin 10 minuuttia, muistan että se tuntui tosi pitkältä ja jännittävältä sekä samalla haikealta. Hengittelin, lauloin, ärisin ja murisin ja samalla yritin seurata matkaa. Pelotti ja jännitti, mietin millainen vastaanotto sairaalassa olisi.

Mies oli minua odottamassa synnärin ovilla ja menimme sisään yhdessä noin puoli yhden aikaan. En pystynyt enää juurikaan puhumaan, supistusten voima oli jo mahtava, joten kävelymatka ovilta synnytysvastaanottoon kesti melko pitkään, kun pysähtelin nojailemaan seiniin ja laulamaan ja kätilökin jo tuli meitä vastaan ja huuteli, että ponnistuttaako. Vastasin että ei ponnistuta, mutta supistaa. Minut ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kätilö tomerasti komensi minua riisumaan housut ja käymään pedille makuulle. Olimme juuri ennen lähtöä kotona puhuneet sairaalaan tulosta ja sekä doula että mies molemmat olivat muistuttaneet minua siitä, että kun joudun tuoksi hetkeksi yksin vastaanottoon, niin saan tehdä niin kuin haluan siitä huolimatta mitä kätilö käskee. Supistukset olivat tosi voimakkaita, enkä millään meinannut saada sen koommin housuja riisuttua kuin kammettua itseäni sängylle, olisin halunnut seistä ja vähän äkäisesti sanoinkin kätilölle, etteikö nyt voisi hetkeä odottaa, että en nyt tästä pääse mihinkään. Lopulta sain kuin sainkin itseni kammettua sängylle, käyrät otettiin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olen noin 6 cm auki. Minulta myös otettiin joku verinäyte ja siinä hetkessä se pistely tuntui totaalisen tarpeettomalta.

Onnekseni mies pääsi luikahtamaan minun kanssani samaan tilaan ja auttoi minua kestämään käyrilläolon sekä piti puoliani ja piti huolta siitä, että vastaanottanut kätilö oli ajantasalla toiveideni kanssa. Käyrien jälkeen pääsimme heti suuntaamaan synnytyssaliin. Minulle oli luvattu pääsy ammeeseen ja olin jo synnytysosaston ovilla riisumassa kaikki vaatteet ajatuksella, että menen suoraa päätä sinne ammeeseen, mutta voi sitä pettymystä, kun kuulin, ettei amme ollut vielä valmis! Halusin kiireen vilkkaa suihkuun, sillä supistukset vavisuttivat koko vartaloani ja pieni epätoivo alkoi hiipiä. Muistan kuinka jalat tärisivät supistusten voimasta ja istuin suihkussa, käänsin suihkua kuumemmalle, koitin käsisuihkulla rentouttaa jalkoja jotka kramppasivat pahasti. Tässä kohtaa epätoivo kasvoi, kun tajusin ettei suihku enää toimi, vaan nyt pitäisi päästä sinne ammeeseen tai jotain muuta. Jalat tutisten kuivasin itseäni, jotta pääsin pois suihkusta, kävelin saliin ja nojasin alasti sairaalasänkyyn. Supistukset vyöryivät valtavina aaltoina lävitseni. Kätilö tuli ja kertoi, että amme olisi valmis, mutta nyt vaikuttaa siltä, että taidat olla aika loppuvaiheessa, joten hänen täytyy tarkistaa kohdunsuun tilanne ennen kuin päästää minut sinne, koska talon säännöt sanelee, ettei ammeeseen saa ponnistaa.

Sisätutkimus tehtiin ja kätilö ilmoitti, että olen noin 8cm auki, enkä siis pääse ammeeseen. Siinä vaiheessa jämähdin siihen sängynreunalle nojailemaan. Reuna nostettiin niin ylös, että sain nojattua ylävartaloni sängyn reunan päälle ja yritin olla mahdollisimman rentona. Mies hieroi yläselkääni ja pussaili ja halaili ja silitteli minua, kun taas Maiju paineli akupisteitä alaselästäni ja tämä auttoi tosi hyvin. Supistukset olivat hurjan intensiivisiä ja menin jonkinlaiseen transsiin ja ölisin, välillä suustani meinasi jo päästä ”Aijaijai!”, mutta muistin synnytyslauluopettajan vinkin ja aloin kannustamaan itseäni ja kohdunsuutani ja sanoin ”Aaauki! Jooo, auki!” Jatkoin sen hokemista kuin mantraa. Yhtäkkiä tunsin kuinka lapsivedet valuivat pitkin jalkojani ja olin iloinen, että tilanne etenee. Mielessä kävi välillä, että olen hullu kun pistän itseni tähän ja samaan aikaan mieleni täytti valtava euforia siitä, kun supistus toisensa jälkeen pystyin vastaanottamaan ne ja selviämään eteenpäin. Joitakin kertoja, supistuksen alkaessa tuntemus alkoi kertakaikkiaan niin intensiivisenä, että en edes yrittänyt tehdä mitään vaan antauduin täysin sen vietäväksi ja hämmästyin siitä kuinka vähän se lopulta sattui, kun pystyin olemaan täysin rentona. Olin aika helpottunut lopulta, kun tajusin, että nyt ollaan siinä ”apua en enää kestä” -vaiheessa joka siis tarkoittaa, että loppu häämöttää ja minä kestinkin. Se helpotus, kun tajusin, että tällä kertaa mun ei tarvitse enää miettiä että pitäisikö sittenkin ottaa jotain lääkettä, kun en voi enää ottaa mitään. Enkä tarvinnut mitään, sillä minulla oli kasa hyviä lääkkettömiä keinoja!

Kätilö ajoi siinä samalla vauvan sydänkäyrää useampaan otteeseen ja sanoi jossain vaiheessa, että nyt minun pitää mennä makuulle, koska hän ei saa kunnon käyrää. Tuossa kohtaa mietin, että ei tule mitään, jos joudun makuulleni niin en enää selviä niistä supistuksista. Makuulle kuitenkin pääsin ja kätilö ohjasi minut kyljelleni ja toisen jalkani ylös koukkuun, kuin olisin ponnistamassa kylkiasennossa ja tuo jalannosto yllättäen lievitti kipua. Otin pari supistusta vastaan niin, mutta koska kipua kuitenkin oli, niin hädissäni tokaisin, että kuka painaisi mun selkää ja ihana Maiju hyökkäsi taas apuun painelemaan selän akupisteitä ja samalla mies yhä silitteli minua. Loput supistukset siis otin vastaan makuultani eikä se lopulta ollut ollenkaan paha juttu, sain samalla levättyä siinä.

Käyrät näyttivät, että vauvan sydänäänissä oli laskuja, joten kätilö jämäkästi, mutta lempeästi kertoi minulle, että hänen pitää nyt laittaa scalp-anturi vauvalle niiden laskujen takia. Hän painotti, että uskoo kaiken olevan hyvin, mutta jos hän ei anturia laita, niin kohta ovesta paukkaa lääkäreitä eikä meistä kukaan halua sitä. Nyökkäsin ja sanoin että ymmärrän asian, tee niinkuin täytyy tehdä. Anturin laitto kävi nopeasti, mutta tunsin kuinka vauva potki mahassa, kun se laitettiin. Selvästi hänelle tuo toimenpide oli inhottava. Anturin laiton jälkeen sydänäänet piirtyivät nätisti eikä niistä tarvinnut enää huolehtia.

Kätilö teki uuden sisätutkimuksen, kertoi että olen täysin auki ja sanoi, että pikkuhiljaa tuntemusten mukaan voisin alkaa ponnistamaan. Olin toivonut synnytysjakkaraa, sellainen oli huoneessa valmiina odottamassakin, mutta scalpin takia en oikein olisi päässyt siihen menemään, joten kätilö ehdotti, että teemme sängystä jakkaran. Sänky siis oli sellainen uudempi synnytyssänky, joka saadaan ikäänkuin istuimeksi, kun pääty nostetaan ja siihen asennetaan jalakset. En tässä kohtaa tajunnut odottaa omia supistuksia kunnolla, olin aika pökerryksissä ja uupunut kaikesta supistelusta, joten ponnistin ensin aika pienillä supistuksilla ja tuntui, että oli vaikeaa saada tuntumaa siihen ponnistamiseen. Synnytysvalmennuksessa opetettiin ihan erilainen tekniikka kuin perinteinen ”pidätä henkeä- leuka rintaan-ponnista kunnes pää räjähtää-tekniikka” ja koitin ensin sitä synnytysvalmennuksessa opittua. En osannut, vaikka miehenikin kannusti minua vieressä. Lähinnä sain vain suoleni tyhjenemään sillä tekniikalla.

Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan ja aloin saada tuntumaa siihen mihin pitää ponnistaa ja miten. Mies auttoi toisesta jalasta ja Maiju toisesta ja ponnistin lopulta sillä vanhalla hengityksenpidätystekniikalla. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen pitkä, liki puoli tuntia ja tuntui inhottavan repivältä loppuvaiheessa, vaikka en revennyt lainkaan. Sain pyynnöstäni kokeilla lapsen päätä juuri ennen syntymää, ja se tuntui äärimmäisen hienolta. Muistan kuinka kätilö sanoi, että näkyy paljon tummaa tukkaa ja mietin, että ei voi olla minun lapsellani, sillä esikoiseni oli vaalea ja melkein kalju syntyessään.

Ihana Urhomme syntyi taianomaiseen joulunalustunnelmaan, rauhallisena loppusyksyn yönä, juuri ennen talviaikaan siirtymistä klo 3.54. Hauska sattuma oli, että jälkeiset syntyivät kahdeksan minuuttia myöhemmin eli virallisen ajan mukaan kello 3.02, koska kello siirtyi tunnilla taaksepäin.

Urhon synnyttyä kaikki kivut loppuivat kuin seinään, kun sain pojan rinnalleni ja olin aivan skarppi ja täysin voimissani. Kerroin hänelle kuinka olimmekaan häntä odottaneet!

Urho imi heti hyvin rintaa, mutta säikäytti meidät, kun yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Kätilö nopeasti hieroi pojan jalkoja ja virvoitteli häntä ja siitä selvittiin tosiaan vaan säikähdyksellä. Ilmeisesti vauva minun rinnallani luuli olevansa taas kohdussa ja unohti hetkeksi hengittää. Varmuudeksi kätilö laittoi Urholle mittarin joka piipitti koko ajan ja mittasi hapetusarvoa ensimmäisten tuntien ajan.

Olimme onnellisia ja ihmeissämme pienestä nyytistä, joka ei näyttänytkään esikoiselta kuten olin ajatellut, vaan ihan omanlaiseltaan Urholta tummine paksuine hiuksineen ja miehekkäine piirteineen! Urho oli tosi pieni, vain reilut kolme kiloa ja mietin että miten nämä näin pieniä olivatkin nämä vastasyntyneet ja miten muka oli niin vaikea ponnistaa tuollaista pientä ulos. Myöhemmin kätilö selitti, että Urho tuli vähän epäedullisessa tarjonnassa, joten luultavasti siksi ponnistusvaihe oli hieman haasteellinen. Myöhemmin otin vielä selvää mitä tarkoittaa synnytyskertomukseen merkattu pään matala poikkitila ja sain selityksen, että vauva on laskeutunut loppuvaiheessa niin nopeasti, että normaali rotaatio on jäänyt tekemättä, vauva ei siis ole ehtinyt tekemään kaikkia käännöksiään ja syntyi kasvot vasten minun oikeaa reittä pää vähän nuokullaan ja tämä asento on ilmeisesti hankala silloin, kun vauva pitäisi saada ponnistettua häpyluun alta. Onneksi tilaa oli hyvin joten ei tullut ongelmia eikä repeämiä.

Pääsimme synnytyssalista potilashotelliin varhain sunnuntai aamuna aloittelemaan elämään nelihenkisenä perheenä. Urhon imetys sujui alusta asti hyvin, palautuminen synnytyksestä kävi hurjan nopeasti ja synnytys kokemuksena oli sanoinkuvaamattoman hieno ja eheyttävä, voimaanuttava ja meille miehen kanssa uskomaton yhteinen kokemus siitä, mikä voima meissä ja minussa asuu. Doulan tuki oli ensiarvoisen tärkeää ja se miten kaikki luottivat minuun ja kehooni korjasi jotakin minussa.

Urhon syntymän jälkeen olen vihdoin uskaltanut ylpeästi olla se nainen, joka olen aina ollut ja kannan ylpeydellä ja rakkaudella kehoani. Olen myös tullut naisena jämäkämmäksi ja olen uskaltanut tunnustaa rajani sekä kehon että mielen suhteen. Kaiken kaikkiaan olen kokenut eheytyneeni ihmisenä ja naisena.

En olisi voinut toivoa parempaa kokemusta, parempaa puolisoa, doulaa, kätilöä, mitään. Yhä nyt vuoden jälkeen palaan usein tuohon viikonloppuun ja sen tunnelmiin. Ja joka kerta haluan uudelleen synnyttämään.

– Annakaisa Frankberg, 35, Tampere
Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27

Synnytys

Syöksyllä maailmaan

Oksensin joka päivä koko raskauden ajan ja voin todella heikosti niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oksentelu ja 2-vuotias vilkas esikoinen veivät voimat. Liitoskivut piinasivat ja oli tosi kurja olla. Tuntui raskaalta ajatella pitkää kivuliasta synnytystä. Tällä kertaa kuitenkin päätin olla viisaampi kuin edellisessä synnytyksessä ja ottaa asioista selvää ja valmistautua hyvin synnytykseen. Pyysin doulaksi minulle tutun ihmisen joka on aiemminkin ollut synnytyksissä mukana. Lisäksi kävin vyöhyketerapiassa. Vyöhyketerapeutin kanssa puhuimme paljon hoidon aikana tulevasta synnytyksestä. Vyöhyketerapeuttini sanoi doulalleni heidän kohdatessa ovella, että kannattaa laittaa teltta sairaalan pihaan jos meinaa synnytykseen keretä. Tämä nauratti minua kovasti ja luulin sen olevan hauska vitsi. Toisin kuitenkin kävi.

Lasketun ajan lähestyessä minua supisteli jokseenkin kovasti. Paria päivää ennen laskettua aikaa alkoi minulla 10-20min välillä olevat supistukset. Ne eivät kuitenkaan tehneet niin hirveän kipeää, että olisin näytille lähtenyt. Synnytystä edeltävänä yönä kuitenkin aloin tuntea kuinka pissa tuli housuun joka supistuksella. Tunsin oloni jotenkin noloksi kun tällä tavalla alkaa valua housuun. Soittelin synnärille miettien voisiko pissa sittenkin olla lapsivettä. Synnärillä oltiin sitä mieltä, että pissaa se varmaankin on ja johtuu siitä, että lantionpohjalihakseni eivät ole ihan parhaimmassa kunnossa. He eivät nähneet syytä tulla vielä näytille. Tämä sopi minulle mitä mainioimmin. Ei minulla ollut mikään kiire päästä synnärille ennen kuin on tosi kyseessä.

Istahdin koneelle hetkeksi puhelun jälkeen ja yhtäkkiä lapsivesi hulahti rakkaalle konetuolilleni. Kello oli tällöin 1.30 ja soitin doulalleni kertoakseni, että lähden käymään näytillä. Sanoin, ettei tarvitse pitää kiirettä kun supistusten väli on kuitenkin niin iso. Minua jännitti kovasti, mutta en kovin kauaa kerennyt miettiä asiaa sillä suljettuani puhelimen supistukset vetivät minut kontilleen. Konttailin ympäri asuntoa ja huusin miestäni hereille. Mieheni rauhoitteli minua ja soitti taksin. Oli ihanaa kuinka rauhallisena hän pysyi, vaikka näki minusta pienen paniikin. Hän myös pakkasi kameran ja puhelimen laukkuuni.

Olin kontillaan eteisen lattialla ja tuntui siltä että pitää ponnistaa. Huusin hysteerisenä ”nyt se tulee” ja mietin pitääkö repiä housut jalasta pois. Pelotti ihan hirveästi. Entä jos vauva syntyisikin kotiin. Siihen en ollut ollenkaan valmistautunut. Esikoinen heräsi ja pussasin häntä poskelle ja kerroin, että sisko syntyy nyt. Kerroin, että aamulla voi tulla katsomaan siskoa isin kanssa. Tämä sai minut tuntemaan oloni rauhalliseksi.

Supistusten välillä pääsin taksiin. Olin vieläkin siinä luulossa, että tässä menee vielä useita tunteja ennen kuin vauva syntyy. Kerroin taksikuskille synnyttäväni ja sanoin, että voisi ajaa rivakkaan nyt kuitenkin. Taksikuski selvästi kauhistui tilanteesta. Vielä enemmän kauhuissaan hän oli kun supistuksen tullessa aloin mylviä eläimellisesti ja huusin kaikki kirosanat mitä osasin. Koitin pidätellä vauvan tuloa kaikin voimini. Taksikuski ajoi lujaa ja hoki ihanasti koko ajan ”ei ole mitään hätää, kohta olemme perillä”. Kuskin jatkuva rauhottelu sai minut pysymään rauhallisena kaikesta huolimatta.

Lyhyen, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajomatkan jälkeen avasin auton oven synnärin pihassa ja lensin polvilleni maahan. Kello oli tällöin 2.05. Taksikuski haki kätilöt sisältä ja he raahasivat minut sisälle. Mylvin, että halua ykköshuoneeseen jossa on amme. Kätilöt nauroivat, että en minä enää mihinkään ammeeseen ehdi. Minuakin nauratti. En ollut tajunnut muka, että vauva tulee ihan just nyt, vaikka olin pidätellyt vauvan tuloa koko matkan sairaalaan.

Menimme synnytyssaliin kiireen vilkkaa ja minulta otettiin pikapikaa housut pois jalasta. Minut käskettiin sängylle makaamaan. Hoin kuinka haluan synnyttää pystyssä, mutta sitten tunsinkin kuinka vauvan pää työntyi ulos. Minua pyydettiin kokeilemaan ja tunnustelin vauvan päätä hellästi. Samalla tunsin kuinka supistus tulee ja ponnistin. Vauva syntyi klo 2.14.

Sain rakkaan tyttäreni rinnalle ja olo oli tosi pökkyräinen ja hämmästynyt. Hän alkoi imeä rintaa kuin vanha tekijä. Edellinen synnytys oli ollut pitkä ja tuskallinen. Nyt vauva syöksyikin maailmaan valtavalla kiireellä. Oli sellainen olo, että voisin synnytellä pari kolmekin vauvaa vielä samaan syssyyn.

Hoitajat alkoivat katselemaan vahinkoja alapäässäni ja samalla saapui doula. Hän silitteli minua päästä kun hoitajat parsivat pimppiäni kasaan.  Doulani oli suureksi avuksi synnytyksen jälkeisissä hetkissä.

Olo oli ihan uskomaton. Sain lasillisen appelsiinimehua ja en oksentanut sitä ulos. Kaikki hormonit hyrräsivät valtavalla voimalla ja olo oli mitä mainioin. Hoitajat sanoivat, että kummallakaan meillä ei olisi ollut hätää vaikka lapsi olisi päättänyt tulla eteiseen.

44 minuutin uskomaton synnytysmatka päättyi valtavaan onneen ja rakkauteen. Olin mykistynyt tämän synnytykseni voimaannuttavasta vaikutuksesta. Lapseni katsoi minua syvälle silmiin ja tervehti minua katseellaan. Olin ihan onnesta sekaisin.

 

– Mari Karjalainen, Loimaa

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki
Synnytys

Vain yksi supistus kerrallaan

Tunsin esikoistani odottaessani, että minulle synnytys ei olisi vain se ikävä, kivulias ja pakollinen paha, jolla vauva saadaan mahasta maailmaan, vaan sillä olisi minulle suurempi, läpi elämän kantava merkitys. Synnytys ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla. Toivoin silloinkin, 2,5 vuotta aikaisemmin, luonnollista ja mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä, mutta sen hetken hieman vielä puutteellisten tietojeni varassa ja uuden jännittävän asian edessä asiat meni lopulta toisin. Yksi asia johti toiseen ja kolmanteen, enkä enää viimein kokemattomana ja kovissa kivuissani osannut soveltaa opiskelemiani asioita. Päädyin makaamaan sänkyyn epiduraalilla puudutettuna ja lopulta vauvallakin oli pinni päässä jatkuvien sykkeenlaskujen vuoksi. Vauvalle tuli ahdinko ja sykkeet laskivat joka supistuksella liikaa ja liian pitkäksi ajaksi. Ponnistin väkisin ilman luonnollista ponnistamisen tarvetta, vauva ei edennyt kanavassa ja lopulta oli jo kova kiire saada vauva syntymään ja episiotomiakin tehtiin tästä syystä. Imukuppikin oli jo valmiina, mutta se vältettiin juuri viime hetkellä kun vatsani päältä työnnettiin vauvaa ulospäin. Vauva syntyi säikähtäneenä, ei itkenyt, haukkoi vain vaivalloisesti henkeä ja hän oli veltto. Vauva vietiin suoraan virvoitteluun, enkä saanut häntä rinnalleni. Synnytys oli siis lopulta hyvin lääkkeellinen ja toimenpiteellinen. Koin epäonnistuneeni synnyttäjänä sekä minulle jäi tästä vauvan hädästä ja syntymähetken tilasta lievä synnytyspelko.

Toisen lapseni synnytys oli puolestaan ihana, voimaannuttava, lääkkeetön ja luonnollinen, mutta hyvin voimakas synnytys. Raskausaikana tiesin, että nyt tarvitsen aivan toisenlaisen, paremman ja luonnollisemman synnytyskokemuksen, kuin millainen esikoisen synnytys oli. Facebookista löysin Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmän, josta ammensin valtavasti lisää tietoa aktiivisesta ja luonnollisesta synnytyksestä, sekä sieltä löysin myös Turussa pidettävät doulien vetämät keskusteluillat, joissa kävin. Ystäväni suosituksesta päädyimme mieheni kanssa lopulta ottamaan myös oman doulan, mikä olikin yksi elämäni parhaista päätöksistä. Halusin olla valmistautunut tulevaan synnytykseeni niin hyvin kuin se vain etukäteen voisi olla mahdollista.

Synnytys oli kaikkien yllätykseksi nopea ja kesti vain kolme tuntia. Nopeus yllätti todenteolla myös minut itseni. Esikoisen synnytys kun kesti noin 10 tuntia. Siitäkin huolimatta, että synnytys eteni hurjaa vauhtia, kaikki sujui juuri niin kuin olin toivonut. Doulan kanssa kesän aikana yhdessä tehty huolellinen valmistautuminen synnytykseen, sekä hänen korvaamaton tuki sairaalassa mahdollisti sen, että en hätääntynyt synnytyksen edetessä niin hurjaa vauhtia ja pysyin henkisesti mukana kokoajan. Luotin alusta loppuun saakka oman kehoni kykyyn synnyttää ja tiesin selviäväni, vaikka kipu olikin lopulta todella kovaa.

En osannut aikaisemmin edes kuvitella ennen tätä kokemaani voimaannuttavaa ja niin eheyttävää synnytystä, miten suuri merkitys onnistuneella synnytyskokemuksella on kun takana oli jo ikävä synnytyskokemus synnytyspelkoineen. Kannan tätä synnytystä kiitollisena mukana sydämessäni joka ikinen päivä.

On syyskuun 28. päivä, tiistai on vaihtunut keskiviikoksi ja raskausviikkoja on nyt 40+4. Kello on 1:30 kun olen hereillä ja havahdun vatsasta kuuluneeseen kovaääniseen napsahdukseen, jonka voimasta koko maha nytkähtää ja heilahtaa voimakkaasti. Mieheni on hetki sitten palauttanut kesken uniensa heränneen esikoisen takaisin omaan sänkyynsä ja on vielä hereillä ja hänkin kuulee tämän napsahduksen. Minä ihan pelästyn, että mikä ihme se oli. Ajattelen nopeasti, että kalvot varmasti puhkesivat ja kohta menee lapsivedet, mutta mitään ei tapahdu. Sitten tulee yksi lyhyt kipeä supistus. Tämän tuntuista supistusta ei raskauden aikana ole ollut ja heti muistui mieleeni esikoisen synnytyssupistukset. Nousen levottomana ylös sängystä jaloittelemaan ja ihmettelemään tilannetta. Mitään ei tapahdu. Aikani ravaan olohuoneessa edes takaisin ja turhaudun ja mietin jopa, että pitääköhän tässä nyt huolestua siitä vatsan poksahduksesta. Sitten yllättäen tulee toinen kipeä supistus. Ihmettelen ja odotan malttamattomana tilanteen etenemistä kun lyhyitä kipeitä supistuksia alkaa tulla harvakseltaan. Mietin ja toivon, että jospa nyt vihdoin päästäisiin synnyttämään.

Puolen tunnin kuluttua vatsasta kuuluneesta napsahduksesta, joka oletettavasti oli kalvojen puhkeaminen, supistukset iskevät päälle säännöllisinä ja voimakkaina 3-4 min välein. Luulen, että lapsivettä myös vähän tihkuu. Menen nyt sanomaan miehelle makuuhuoneeseen ”Nyt me synnytetään, mutta nuku sä vaan vielä, mä menen omaan rauhaan alakertaan kylpyhuoneeseen.”. Otan olohuoneesta jumppapallon mukaani. Alan kellottaa puhelimen supistuslaskurilla yhä kipeytyvämpiä supistuksia ja yllätyn kun niiden väli on jo alle neljä minuuttia ja kesto minuutin. Olen iloinen, onnellinen ja innoissani. Vihdoinkin vauva syntyy! Otan aluksi supistuksia vastaan kylpyhuoneessa seisten ja nojaten käsillä allaspöytään. Ei tunnu hyvältä. Sitten kokeilen jumppapallon päällä istumista käsillä allaspöytään nojaten. Tämä tuntuu hyvältä! Puolisen tuntia istun kylpyhuoneessa pallon päällä lantiota pyöritellen, välillä jaloittelen ja otan pallon päällä istuen vastaan kipeitä supistuksia ja mietin, että pitäisiköhän jo soittaa doulalle. Supistusten väli on enää kolme minuuttia ja kesto minuutin. Mietin kaikkia asioita, joita olemme doulan kanssa käyneet läpi juuri tätä hetkeä varten ja antaudun täysillä jokaiselle supistukselle, nautin ja rentoudun.

Soitan doulalle kun ensimmäisestä supistuksesta on kulunut aikaa 1,5 tuntia. Kerron hänelle tilanteen. Doula ehdottaa TENSin laittamista selkään kun en itse vielä ollut sitä muistanut, ja sovimme, että voisimme pikkuhiljaa lähteä sairaalaan. Itse ajattelin vielä ennen puhelua olevani hetken kotona, koska pärjään vielä hyvin supistusten kanssa, minulla ei ole mitään hätää ja enhän ole vielä suihkuunkaan ehtinyt lievittämään kipuja. Nautin kovasti yksin kylpyhuoneessa siitä hetkestä ja tunnelmasta, olen onnellinen ja uppoutunut täysin omaan synnytyskuplaani. Ajatus liian aikaisesta sairaalaan saapumisesta ja siellä tunti tolkulla kärvistelystä ei houkuttele. Kahdeksan minuuttia kestäneen puhelun aikana tuli kolme supistusta. Puhelun jälkeen huomaankin yllättäen, miten nopeasti supistusten kesto on pidentynyt ja väli lyhentynyt ja menen sanomaan miehelle, että nyt pitää lähteä. Hän laittaa minulle TENSin kiinni selkään, herättää esikoisen ja pukee hänelle vaatteet päälle. Sairaalakassi ja esikoisen hoitokassi ovat olleet jo muutamien päivien ajan valmiina eteisessä odottamassa lähtöä.

Supistukset ovat jo niin voimakkaita, että nyt otan äänen käyttöön. Olen etukäteen vähän harjoitellut synnytyslaulua doulan kanssa ja yritän sitä nyt tehdä, mutta minun synnytyslaulu on vain kovaäänistä ”Aaaaaaaaa…” kun en kivuiltani pystynyt tekemään sitä niin kuin se oikeaoppisesti olisi kuulunut. Huomaan kuitenkin heti äänenkäytön auttavan, rentouttavan kroppaa ja mieltä. Huomaan keskittyväni omaan ääneeni ja huomio siirtyy pois pahimmasta kivusta. Supistuksen edetessä synnytyslaulan sitä lujempaa, mitä enemmän supistus sattuu saavuttaessaan huipun. Eteisessä lähtöä tehdessä mietin myös tietoisesti ja välillä hoen ääneenkin doulalta kuulemani ja hyvin mieleeni jääneen voimalauseen: ”Mun täytyy kestää vain yksi supistus kerrallaan, ja sitten tulee lepo. Vain yksi supistus kerrallaan!” Mieheni auttaa minua pukemaan housut jalkaan, koska itse en pysty enää kumartumaan. Esikoinen naureskelee eteisessä minua, koska hänestä on niin hirvittävän hauskaa kun äiti tuolla lailla nojailee seiniin ja huutaa. Mieheni sanoo esikoiselle ”Äiti laulaa vauvalle ja nyt me mennään hakemaan vauva kotiin.”

Ensimmäisestä supistuksesta on nyt kulunut noin kaksi tuntia. Astumme ulos pihalle pimeään syksyiseen yöhön kellon ollessa 3:40. Tuntuu aivan ihanalta hengittää raikasta ja viileää ulkoilmaa keuhkojen täydeltä. Otan pihalla vastaan voimakkaan supistuksen ja nojaudun käsillä omiin reisiini, yritän muistaa hengittää syvään supistuksen aikana, säädän TENSiä ja jatkan synnytyslauluani koko supistuksen ajan. Tuntuu kuin koko kroppa olisi jonkinlaisessa krampissa ja sattuu vaikka supistuskin on ohi. Olen kuitenkin kokoajan niin rentoutunut kuin vain pystyn, luotan täysin omaan kehooni synnyttää, hallitsin supistukset alusta loppuun ja hengitän syvään supistusten välissä. Antaudun täysillä supistusaaltojen vietäväksi, nautin, keskityn ja mietin, että kohta vauva on täällä. Tätä hetkeä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tunnen itseni valtavan onnelliseksi.

Paikallaan olo on tuskallista ja olo on levoton silloin kun ei supista. Kroppa käskee pysyä liikkeessä. Puuskutan miehelle, joka vie parhaillaan esikoista ja tavaroita autoon ”Mun pitää nyt kävellä kun en pysty olemaan paikallani, ota mut kyytiin matkan varrelta.” No enhän minä pääse pihaltamme edes kadulle asti kun taas tulee voimakas supistus. Nojaudun pimeässä yössä vain katulampun ja pihavalojemme kajastuksessa portin pielessä seisovaan roskapönttöömme ja synnytyslaulan nyt varmasti niin lujaa, että on ihme jos naapurit eivät maaseudun hiljaisuudessa kuule, että nyt me synnytetään.

Mies ajaa autolla minun viereeni ja vaivoin saan kammettua itseni etupenkille. Istuminen tuntuu hirveältä tuskalta ja kroppani käskee kokoajan nousemaan minua pystyyn. Yritän vääntäytyä turvavyön ja ison vatsani sallimissa rajoissa parhaaseen mahdolliseen asentoon ja lasken selkänojaakin vähän alas, mutta ei sekään tunnu hyvältä. Mies soittaa äidilleen ja ilmoittaa, että nyt lähdettiin synnyttämään ja tuodaan esikoinen sinun luo, kuten olemme sopineet. Seuraavaksi mies soittaa doulalle, että olemme nyt matkalla ja kertoo supistusten olevan tiheitä, pitkiä ja voimakkaita. Doula neuvoo miestäni seuraamaan minun hengitystä ja muistuttamaan minua hengittämään supistuksen ajan rauhallisesti sisään ja ääntä käyttäen ulos. Mies tekee työtä käskettyä ja hyvä niin, koska oma otteeni on alkanut herpaantua, sillä autossa matkustaminen häiritsee todenteolla supistuksiin keskittymistä ja synnytyskuplani on puhkeamaisillaan. Doula lähti nyt myös itse sairaalaan meitä odottamaan. Mutta emme ehtineet ajaa montaa kilometriä kun minua alkaa aivan yllättäen ponnistuttaa ja edelleen kiemurtelen kivun kannalta pahimmassa mahdollisessa asennossa turvavöissä istuen. Mies soittaa uudelleen doulalle, että nyt minua ponnistuttaa ja sopivat, että mummille koukkauksen sijaan ajammekin suoraan sairaalaan. Itse ajattelin vielä sisällä lähtöä tehdessämme, että ehdimme hyvin heittää esikoisen mummin luo, koska siihen koukkaukseen menisi ylimääräistä aikaa vain noin 20 minuuttia. Mies soittaa uudelleen äidilleen, että tulikin suunnitelmiin muutos ja niin mummi lähtee heti myös ajamaan sairaalaan meitä vastaan autossaan valmiiksi kiinnitettynä esikoisen turvaistuin juuri tällaisen tilanteen varalta.

25 kilometrin automatka sairaalaan on hirveää tuskaa ja on synnytyksen pahin vaihe. Muistui sillä hetkellä hyvin elävästi kirkkaana mieleen muistot kun esikoisen synnytyksen käynnistyttyä istuin autossa tämän saman matkan, samaan aikaan aamuyöllä, kipeiden supistusten kourissa. Supistuksia tulee nyt jo noin kahden minuutin välein. Jokainen aivan pienen pienikin töyssy tiessä sattuu aivan jumalattoman paljon ja supistusten aikana alan yhä enemmän ja enemmän tahtomattani ponnistaa. Huudan miehelle ”Ei helvetti, nyt mä oikeesti ponnistan, mä ponnistan!” ja samalla huudan mun synnytyslaulua ja yritän parhaani mukaan keskittyä pitkiin, voimakkaisiin ja tiheinä tuleviin supistuksiin. TENSin kaukosäädin pyörii jossain lattialla minun jalkojeni seassa ja sen asetuksetkin ovat jo ihan mitä sattuu. En pysty itse enää automatkalla säätämään sitä, mutta päällä se on kokoajan onneksi.

Olemme päässeet jo maantieltä pois kaupunkialueelle ja minä en enää yksinkertaisesti pysty olemaan istuma-asennossa. Muistan miettineeni, että kohta varmasti syöksyn liikennevaloihin pysähtyneestä autosta ulos kadulle, koska en vaan yksinkertaisesti voi enää istua tässä, olla niin ahtaasti ja paikallani. Kunnes taas supistuksen tullen ponnistan tahtomattani voimakkaasti. Seuraavaksi mitään ajattelematta täysin vaistojeni varassa avaan turvavyön ja käännyn penkillä ympäri selkä menosuuntaan, nousen polviseisontaan ja kiedon kädet lujasti penkin selkänojan ympäri. Tässä asennossa supistusten vastaanottaminen helpottui heti huomattavasti, pahin kipu hävisi ja pystyin taas todenteolla keskittymään. Mutta esikoisella on takapenkillä nyt hirvittävän hauskaa ja hän nauraa ja räkättää minua kun minä synnytyslaulan, tai siis huudan, ja minun väärinpäin kääntymiseen hän komentaa innoissaan hihkuen ”Äiti ei noin, ei noin!!!”.

Matkaa sairaalaan on vielä jäljellä viitisen minuuttia. Huudan synnytyslauluani yhä vaan kovempaa ja ponnistan yhä vaan voimakkaammin ja nyt tunnen kuinka vauvan pää alkaa painaa. Taas minä puuskutan miehelle ”Tää syntyy ihan kohta!”. Miehellä alkaa olla ratin takana naama totisena ja hän vilkuilee minua hermostuneena. Melkein hätäännyn jo itsekin, koska esikoisen synnytyksessä epiduraalin puuduttamana en tuntenut luonnollista ponnistamisen tarvetta. Nyt tiesin heti mistä on kyse, mutta minut yllättää ponnistuksen valtava voima mikä kehostani lähtee, ja mihin en pysty mitenkään vaikuttamaan. Mutta kuitenkin olen samaan aikaan äärettömän tyytyväinen siitä, että saan nyt vihdoin tuntea miltä synnyttäminen oikeasti tuntuu ja miten luonto on asian tarkoittanut tapahtuvaksi. Luotan täysin itseeni ja kehooni, eikä minun tarvitse muuta kuin olla mukana ja antautua supistuksille ja vauvani syntymälle.  On äärettömän upeaa tuntea miten vauva on kokoajan lähempänä syntymää. Kaiken sen kivun keskellä tunsin kokoajan myös olevani hyvin onnellinen.

Kello on neljä aamuyöllä ja mahan napsahduksesta ja ensimmäisestä supistuksesta on kulunut 2,5 tuntia. Ajomatka sairaalaan kesti vain 20 minuuttia ylinopeuden takia ja saavutaan synnytysosaston oven eteen aivan samaan aikaan mummin kanssa. Mies yrittää ottaa minut autosta ulos, mutta en pysty heti nousemaan, koska supistuksia tulee jo niin tiheään ja lisäksi taukojen aikana kroppa tuntuu olevan yhä enemmän ja enemmän krampissa ja joka paikkaa sattuu. Kun vihdoin pääsen ylös autosta, voi mikä helpotus se onkaan päästä jaloilleen seisomaan! Kunnes taas tulee supistus ja minä ponnistan keskellä sairaalan pihaa. Nyt näen sivusilmällä kun mummi seisoo muutaman metrin päässä autonsa vieressä ihan hiljaa liikkumatta ja katsoo meitä. Kysyin häneltä jälkeenpäin, että mitä hän tuumi siinä pihalla kun näki minut. Sanoi olevansa vähän kauhuissaan ja ajatteli, että onpa synnytys jo todella pitkällä. Sitten näen doulamme tulevan ovesta pihalle minua vastaan. Voi miten hyvältä tuntui nähdä hänet! Sain heti valtavasti uutta voimaa ja puhtia, mitkä tuskallinen automatka oli ehtinyt verottaa minusta, mutta nyt tiesin taas, että minä selviän tästä kyllä! Hän ottaa minut määrätietoisesti ja tiukasti käsikynkkään, taluttaa minua hitaasti minun omalla tahdilla sisälle. Mies menee takaisin autolle siirtämään esikoisen ja tavarat mummin autoon.

Doula on kertonut jo etukäteen synnytysostastolla, että sieltä tulee uudelleensynnyttäjä, joka jo ponnistaa autossa ja kätilöt ovatkin jo heti minua vastassa. Supistuksia tulee jo niin tiheään, että kätilö ohjaa meidät aulasta suoraan synnytyssaliin, jossa on amme. Doula oli myös maininnut toiveestani päästä ammeeseen ja olen iloinen kun ammehuone on vapaana, sillä ammeeseen pääseminen avautumisvaiheessa oli kaikista suurin toiveeni. Muutamien metrien matka synnytyssaliin kestää ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska minun on vaikea enää liikkua, kroppa on ihan jäykkä ja voimakkaita supistuksia tulee tiheään, enää alle 2 minuutin välein ja kestävätkin jo yli minuutin. Salissa on aluksi doulan lisäksi kaksi kätilöä ja kandi. Mies ei ole vielä ehtinyt paikalle. Doula säätää TENSin täysille ja huolehtii nyt siitä. Ponnistan tahtomattani jo todella voimakkaasti jokaisella supistuksella. Minä seison ja nojaan käsilläni sänkyyn. Asento tuntuu hyvältä, näin on hyvä olla.

Otamme doulan kanssa yhdessä supistuksia vastaan, hän pitää minua kädestä kiinni ja minä puristan rystyset valkoisina lujaa hänen kättä, olemme kiinni toisissamme, katsomme toisiamme silmiin ja synnytyslauletaan yhdessä yhteen ääneen. Taikka se minun synnytyslaulu on yhä enemmän vaan huutamista, mutta hallittua, ja edelleen hallitsen supistukset ja äänenkäyttö helpottaa paljon. Tuntuu äärettömän hyvältä ottaa voimakkaita supistuksia vastaan yhdessä näin jonkun kanssa, joka ymmärtää ja jakaa tämän hetken koko sydämellään minun kanssa ja on täällä vain minua varten. Tätä hetkeä me ollaan odotettu. Minun ei tarvitse olla yksin tai peloissani, koska mies ei ole vieläkään ehtinyt paikalle. Tunnen olevani turvassa. Minun on hyvä olla tässä just nyt näin. Minä hallitsen tämän tilanteen ja luotan täysin kehooni. Minä tiedän selviäväni tästä. Sinä autat minua ja me tehdään tämä yhdessä. Nyt me synnytetään!

Kätilö kehottaa minua siirtymään sängylle, jotta nähdään kohdunsuun tilanne. Minä en pysty kumartumaan ja taittamaan itseäni makuulle vaan minun on pakko olla seisaallani ja nojaan edelleen käsilläni sängyn reunaan. Hetken päästä minua kehotetaan taas menemään sängylle makaamaan. Nyt doula auttaa riisumaan minulta kaikki housut ja ottaa kengät pois. Makaaminen tuntuu nyt vihoviimeiseltä asialta, jonka haluan tehdä. Supistusten väliset tauot ovat jo todella lyhyet. Välillä tulee kaksikin supistusta ilman taukoa. Doula painelee minun alaselästä akupisteitä, mutta ei siitä tainnut olla enää tuossa vaiheessa mainittavaa hyötyä.

Miestä ei näy vieläkään missään. Hän meni parkkeeraamaan auton, mutta sen jälkeen ei tiennyt mistä salista meidät löytää, eikä nähnyt henkilökuntaa missään. Minulta kysellään neuvolakorttia ja miten pitkällä raskaus on. Saan soperrettua, että kortti on kassissa. Kassia ei näy missään. Se on autossa! Saan seuraavaksi sanottua, että 40+4. Sitten kyselevät sotua. Saan puuskutettua sen epäselvästi ja doula tulkkaa sen kätilölle, joka näpyttää tietokonetta ja kaivaa esitietolomakkeeni sieltä esiin. Sitten minä sisuunnun ja päätän, että minun on nyt pakko mennä tuohon sängylle makaamaan, jotta todella nähdään missä vaiheessa synnytys on. Minä vääntäydyin väkisin kyljelleni sängylle ja kätilö katsoo nopeasti supistusten välissä tilanteen ja toteaa, että pieni reuna enää edessä ja sitten päästään ponnistamaan. Kohdunsuuni on auki jo yhdeksän senttiä! Tämän iloisen, mutta niin epäuskoisen uutisen kuullessani olen samaan aikaan sekä kauhuissani, että tyytyväinen, koska synnytys on todella näin pitkällä ja vauva on ihan oikeasti kohta täällä! Lisäksi koen suurta helpotusta kun tajuan, että en joudu tässä synnytyksessä siihen tilanteeseen, jossa joutuisin arvioimaan pärjäänkö enää ja jaksanko ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Toiveeni luonnollisesta ja lääkkeettömästä synnytyksestä oli siis kovaa vauhtia toteutumassa!

Makaan kyljelläni sängyllä ja kätilö kuuntelee vauvan sykettä, joka on hyvä. Doula pyytää, että tuovat minun toiveesta synnytysjakkaran huoneeseen. Olin etukäteen ajatellut haluavani ponnistaa jakkaralla ja ajatus tuntui edelleen hyvältä, koska pystyssä oli hyvä olla. Mieskin on nyt löytänyt jossain välissä meidän luokse. Minun sisäänhengitys supistusten aikana on nyt vaikeaa, enkä saa kunnolla vedettyä henkeä sisään vaan haukoin vaivalloisesti lyhyitä pätkiä. Minulle annetaan lisähappea maskin kautta. Raikas happi tuntuu hyvältä ja se rentouttaa vähän jännittyneitä lihaksia ja kehoa. Mies ja doula pitävät maskia vuorotellen kasvoillani ja itse keskityn vain supistustykitykseen. Edelleen lauletaan doulan kanssa yhdessä synnytyslaulua ja hän tsemppaa minua. Pyydän nousta ylös sängyltä ja pääsen taas seisomaan sängynreunaan nojaten, joka tuntui edelleen parhaalta asennolta. Jalat tutisevat jo aika lailla ja itseni kannatteleminen seisaallaan alkaa olla työlästä. Paitakin riisutaan vielä pois ennen jakkaralle siirtymistä ja olen nyt ihan ilkosillani hämärästi valaistussa huoneessa. Kätilö menee vielä polvilleen lattialle ja pikaisesti kuuntelee vauvan sykettä samalla kun synnytyslaulamme supistusten tahdissa kehoni ponnistaessa yhä lujemmin ja voimakkaammin. Nyt tunnen kuinka vauva liikkuu alemmas ja paine kasvaa entisestään alapäässä ja nyt tiedän, että olemme jo ihan lähellä!

Vihdoin siirryn sängyn viereen asetetulle jakkaralle, jonka takana mieheni istuu tuolilla ja minä asettaudun istumaan hänen eteen ja nojaan hänen jalkojensa väliin. Minun on hyvä istua tässä kun ei enää tarvitse kannatella itseäni vaan nyt voin keskittyä pelkästään ponnistamiseen. Tunnen myös oloni siinä jakkaralla mieheni sylissä hyväksi ja turvalliseksi. Minulla on varma ja luottavainen olo tästä. Supistusten tullen ponnistan nyt aktiivisesti. Toisen supistuksen kohdalla tunnen vauvan pään alkavan kiristää. Sitten supistus loppuu kesken kun vauvan pää on jo puoliksi tulossa. Nyt vähän hätäännyn, koska kiristys on valtava ja uuden supistuksen odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Kaikki tsemppaavat minua. Kun vauvan pää vihdoin syntyy minut valtaa sillä sekunnilla sanoinkuvaamattoman voimakas onnen tunne. Kätilö kysyy, että haluanko kokeilla syntynyttä vauvan päätä ja minä kokeilen. Liikutun hetkeksi kyyneliin kun tunnen kättäni vasten syntymässä olevan vauvani lämpimän pään. Vauva syntyy seuraavalla supistuksella, 25 minuuttia sairaalaan saapumisen jälkeen, neljä minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen päätteeksi. Kätilö ottaa vauvan vastaan. Vauva itkee heti ja kätilö nostaa hänet rintaani vasten. Esikoisen syntyessä tämä korvaamaton ensitapaaminen oman vauvani kanssa jäi kokematta, koska vauva vietiin heti pois. Nyt tunnen itseni yhtäkkiä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi, ja jostain vyöryy sekunnissa päälleni aivan valtava rakkaudentunne sitä pientä, avutonta, lämmintä vastasyntynyttä myttyä kohtaan, joka niin tarmokkaasti itkee painautuneena rintaani vasten.

Jakkaralta siirryn tärisevin jaloin, rakkaudesta pakahtuen, vauvaani tiukasti rintaani vasten puristaen sänkyyn makaamaan. Napanuora on vielä kiinni ja sen annetaan rauhassa sykkiä loppuun kunnes mies leikkaa sen. Vauva on virkeä, punnertaa kovasti, kannattelee heti hyvin päätään ja ryömii päälläni hamuillen rintaa suuhunsa. Vain kolme tuntia aikaisemmin olin vielä kotona omassa sängyssä, juuri heränneenä unesta, vauvan ollessa vielä turvassa vatsassa, enkä tiennyt mikä ikimuistoinen koitos meitä odottaisi. Jälkeiset syntyvät luonnollisesti itsestään 11 minuutin kuluttua. Oloni on mitä mahtavin, tunnen olevani heti täydessä terässä, ajatus virtaa ja olen kuin elämäni parhaimmassa kunnossa, vaikka juuri synnytin.

– Maarit, 34