Synnytys

Omasta voimasta

Valmistauduimme synnytykseen Rento synnytys -kurssilla hyvissä ajoin ennen synnytystä. Kurssin jälkeen teimme puolisoni kanssa rentoutusharjoituksia säännöllisesti. Kehoni ja minä olimme voineet hyvin läpi raskauden ja poimin vielä raskausviikolla 38 metsässä mustikoita useana päivänä peräkkäin. Tämän jälkeen alkoikin vauhti selkeästi hidastua. Ainoa raskauden aikainen vaivani oli väsymys ja ainoa, mitä synnytyksessä jännitin oli se, että jaksanko, siis riittävätkö voimani. No, sitähän sitten tietysti testattiin, sillä synnytys kesti pitkään.

Supistukset alkoivat lasketun päivän iltana 25.8. Oli perjantai. Supistuksia tuli jatkuvasti, varmaankin 5-30 minuutin välein koko illan ja yön. Laitettiin TENS. En saanut juurikaan nukuttua. Vietin paljon aikaa jumppapallon päällä etsiskellen hyvää paikkaa, missä voin istua pallolla ja nojata eteen samanaikaisesti. Kuuntelin sateenkaarirentoutusta joitakin kertoja, etenkin silloin kun yritin olla sängyssä, sillä rentoutusnauha auttoi ja oli auttanut minua nukkumaan jo kuukausien ajan. Toiveena oli tietysti saada nukuttua edes pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa (ehkä klo 2 yöllä?) yritin soittaa synnärille, mutta linja oli varattu, mikä oli selkeä merkki minulle siitä, että ole rauhassa kotona. Aamulla kuudelta lähdimme käymään sairaalassa. Asuimme kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Sairaalassa todettiin, että avautuminen oli hyvin vähäistä. Olisimme saaneet jäädä sinne ja olisin saanut mennä ammeeseen, mutta lopulta päätimme lähteä takaisin kotiin, sillä epäilimme että nukkuminen ja lepääminen onnistuisi paremmin kotioloissa. Tämä piti paikkaansa. Palasimme kotiin ja lepäsimme ehkä aamukymmeneen saakka. Supistuksia tuli jatkuvasti, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. En kellottanut supistuksia, sillä se vain hermostutti ja loi odotuksia. Päivällä supistusten tulo luultavasti hieman helpotti, sillä aloin jo ajatella että synnytys ei ehkä vielä tapahdukaan. Istuin pallon päällä, virkkasin ja otin supistuksia vastaan. Aloin myös maalata synnytysvärilläni, vihreällä ja sen aikana ja jälkeen huomasin supistusten voimistuvan jälleen ja myös limatulppaa alkoi irrota. Mieleeni pälkähti yksi Radioheadin kappale ja laitoin levyn mistä kappale löytyy soimaan. Tajusin sitten, että levyn nimi on In Rainbows. Kyllä tämä etenee, ajattelin. Sain voimaa. Puolisoni halusi käydä vielä kaupassa ennen kuin lähdemme uudelleen sairaalaan, joten kysyin hyvältä ystävältäni haluaisiko hän tulla hetkeksi doulaamaan (kuten asian ilmaisin). Hän saapui pienen lahjan kanssa ja puolisoni pääsi kauppaan. Aika oli tässä vaiheessa lauantaina jotain kello 16-17 välillä. Ystäväni halasi vatsan ympäriltä joka kerta kun supisti. Nauroimme yhdessä ja supistukset voimistuivat ja tihenivät hänen läsnäolonsa aikana niin, että lähdimme heti sairaalaan kun puolisoni tuli takaisin. Yhden supistuksen aikana ystäväni näki, kuinka vauvaani lähdettiin tuomaan. Hän kertoi minulle myös aiemmin, että oli lukenut juuri jumalatar Bastista (Bastest), joka on synnyttävien naisten suojelija. Minulla oli seinällä tauluun itse maalaamani kissasoturi, minkä yhdistän Bastiin. Kyllä tämä etenee. Sain voimaa. Saavuimme sairaalaan klo 18 lauantai-iltana.

Sairaalaan halusimme jäädä, sillä kotiinkaan emme halunneet enää mennä. Pääsimme huoneeseen pesiytymään. Ensimmäinen kätilö oli nuori nainen, jonka kanssa aaltopituudet eivät kohdanneet, mutta hänen vuoronsa päättyikin nopeasti. Hän toi pyynnöstäni meille jumppapallon ja saimme kuumia geelipusseja sekä lattialle patjan. Supistuksia tuli koko ajan, toki ne varmasti vähän rauhoittuivat sairaalaan tullessa. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli huoneeseen kesken supistuksen. Kun avasin silmäni näin edessäni ihanan rauhallisen henkilön ja pystyin luottamaan häneen heti. Yöllä voimani alkoivat hiipua ja itse koin ensimmäiset heikot hetket. Otin supistukset vastaan seisaaltani sänkyyn nojaten ja nukahtelin supistusten väleissä heräten aina siihen, kun jalat notkahtivat altani. Halusin (vai halusiko kätilö?) tietää onko kohdunsuu auennut ja silloin la-su yöllä se oli 4 cm auki. Tämä tieto sai minut tolaltaan ja itkin, siis ulvoin sairaalasängyllä. Puudutteita ei suositeltu. Kokeilimme laittaa aquarakkuloita, mutta heikko hetkeni oli edelleen päällä enkä pystynyt käsittelemään niiden laittamisesta aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut lyhytaikaista. Pakettini oli aivan levällään. Kätilö ehdotti ammetta ja lähdimme sinne. Amme oli se wc:n yhteydessä oleva pikkuamme. Puolisoni kävi siinä vaiheessa lattialle nukkumaan ja minä hain hyvää asentoa ammeesta. Amme ja minä emme sopineet hyvin yhteen. Nukahtelin ammeessa supistusten väleissä, mutta en löytänyt asentoa, missä olisin voinut rentoutua kokonaan. Lisäksi joka kerta, kun supistus lähti tulemaan minun piti laittaa hana päälle ja suihkuttaa itseäni vedenpinnan yläpuolelta sekä jossain vaiheessa aina päästää vettä pois, sillä ylivuotoviemäriä ei ammeessa ollut. Se sisälsi siis liian monta epämukavuustekijää, vaikka vesi muuten elementtinä onkin minun juttuni. Olin ammeessa, kunnes minut pyydettiin käyrille. En palannut ammeeseen.

Kätilön kanssa keskusteltuamme sain kipulääkettä suun kautta ja lepäsimme kaksi tuntia. Kätilö tuki valintaani, vaikka tiesi toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä. Sain vielä toisenkin annoksen samaa lääkettä suun kautta, mutta se ei enää vienyt kipua niin, että olisin voinut levätä. Kätilöiden vuoro vaihtui.

Seuraavakin kätilö oli ihana. Hän kannusti minua liikkumaan, kävelemään. Kävelin tuettuna käytävää edes takaisin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Itkin tosi monta kertaa synnytyksen aikana ja se myös auttoi minua rentoutumaan. Sain lepoa varten ensimmäisen puudutteen (epiduraali) aikaisin sunnuntaiaamuna (?) ja toisen sunnuntaina illalla. Kolmannen kätilön aikana muistini pätkii tosi paljon, muistan hänestä oikeastaan vain tuon kävelemään kannustamisen ja myös rauhallisen, lempeän, mutta kuitenkin kevyen olemuksen. Neljäs kätilö oli kaikkein ihanin, sillä hän ymmärsi, että tarvitsen fyysistä kosketusta ja läsnäoloa (vaikka itse en osannut sitä pyytää). Hän myös opetti puolisolleni akupainantatekniikan ja koko loppusynnytyksen ajan puolisoni sai yhtä lailla kokea synnytyksen fyysisyyden kuin minäkin. Tämä kätilö kannusti ja oli läsnä. Hän kehui hengitystekniikkaani, minkä tässä vaiheessa osasin ottaa hyvin käyttööni. Synnytyksen luonne muuttui ja aloin kuiskailla. Sisätutkimuksessa kalvot puhkesivat ja synnytys vauhdittui. Jälkimmäisen epiduraalin jälkeen olin selvästi levoton ja nukuinkin enää vain puolet puudutusajasta. Kehoni tärisi ja rentoutti itseään. Neljännen kätilön vuoron päättyessä halusin halata häntä, mutta en tehnyt sitä. Se harmittaa. Ajattelen häntä tosi useasti liikuttuen. Sydämeni muistaa hänet aina.

Viidennen ja viimeisen kätilön tullessa huoneeseen huoneen täytti voimakas makean hajusteen tuoksu. Se oli vastenmielinen haju. Toisella kerralla sanoin siitä hänelle ja hän selitti asian (hän oli juuri pessyt hiuksensa). Tässä oli se kohta, jolloin olisin vaihtanut kätilön, jos olisin niin tehnyt. Meillä ei muutenkaan synkannut, joten olisi ehkä kannattanut. Hän ei ollut ilkeä tai muutenkaan epäkohtelias. Emme vain olleet samalla sivulla. Ehkä siksi en kokenut voivani häntä vaihtaa. Synnytys tietysti eteni tässä koko ajan ja myös voimani hiipuivat jälleen. Pyysin kätilöä lopulta pysymään huoneessa sanoin ja siihen hän jäikin. Tyttäremme syntyi maanantaiyönä klo 1:42. Loppusynnytys meni perinteisesti ponnistellen, kyljellään, seisaallaan, kontillaan ja lopulta puoli-istuvasti. Voimat, ne VOIMAT. Toivon usein, että olisin jaksanut edes vielä vähän olla jalkeilla tai edes tajunnut kääntää kylkeä. Ja ne synnytysjakkaratkin oli tuotu huoneeseen, enkä jaksanut niitäkään enää kokeilla. Samalla päästän kuitenkin irti ajatuksesta ja hyväksyn. Kaikki meni kuten piti mennä. Sain synnytyksessä kokea välähdyksiä siitä unelmasynnytyksestä, minkä olin mieleeni piirtänyt. Kun vauvan pää syntyi, tai oli syntymässä, hoin sanaa uskomatonta monta kertaa. Se myös tuntui uskomattomalta, hetkellisesti todella, todella hyvältä.

Jälkeisvaiheessa istukan syntymistä odoteltiin rauhassa ja se irtosi hyvin. Tässäkin toiveeni oli luettu hyvin eikä oksitosiinipiikkiä ehdotettu tai siitä edes puhuttu. Se, mistä olen tosi onnellinen synnytyksessäni on, että vaikka avautuminen kesti kauan, ei yksikään meille missään vaiheessa ehdottanut synnytyksen vauhdittamista lääkkein. Omat oksitosiinit hyrräsivät kaiken keskellä vähintäänkin riittävästi.

Synnytys oli mieletön kokemus ja sain kokea sitä suurella kauhalla. Sain levätä puudutteilla ja sitä kautta sain kokea enemmän. Rentoutusvalmennuksen avulla osasin ihan oikeasti suhtautua koko synnytykseen rennosti ja hyväksyen. En pelännyt laittaa synnytystoivelistaani sitä, mitä ihan oikeasti sydämestäni toivoin, mutta pystyin mukautumaan tilanteen tasalla siihen, mikä oli tarpeen. Jos jotain tekisin toisin (niin synnytykseen valmistautuessa kuin itse synnytyksessäkin), niin ajattelisin ja ihastelisin enemmän ja voimallisemmin omia voimavaroja ja valaisin itseeni uskoa siihen, että ne riittävät. Lisäisin ehdottomasti affirmaatioihini jotain omaa voimaa käsitteleviä voimalauseita.

Kirjoittaessani tätä, kuten synnytykseen valmistautuessanikin haluan keskittyä syntymän kauneuteen. Päätin, että millainen tahansa lapseni syntymä on, se on syntymänä kaunis, se on elämän alku, se on ihme. Kuuntelen edelleen mielelläni synnytykseen laatimaani soittolistaa, jota kuuntelimme paljon ennen synnytystä sekä synnytyksen aikana. Kiitos, syntymä. Kiitos, elämä.

 

– Anniina, 34, Turku

Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Synnytys

Kun mikään ei mennyt kuin suunnitelmissa

Taustatarinaa, jotta paremmin ymmärtää syitä ja seurauksia: esikoinen syntyi 11/2015 sektiolla perätilan ja ison painoarvion vuoksi. Molemmissa raskauksissa ollut vahva hyperemeesi, ekassa diagnoosikin asiasta. Tässä raskaudessa ei tullut diagnoosia hyperemeesista, mutta oireet olivat pahemmat ja kestivät pidempään – käytännössä raskauden loppuun asti oireita. Tähän raskauteen valmistauduin nettivalmennuksilla ja doulan palkkaamisella – doula ei loppuunsa päässyt mukaan sairastapauksen vuoksi. Haluna oli alatiesynnytyksen yrittäminen mahdollisimman luomuna, mutta tilanteen mukaan luovien. Arvioitu paino oli jätkästä 4,5 kg ja käynnistys oli suunniteltu 9.4. tapahtuvaksi isokokoisuuden vuoksi.

Lapsivedet menivät sunnuntaiaamuna 8.4. Kotona odottelimme alkaako supistukset, olimme saaneet ohjeen mennä tarkistukseen illalla, jos supistukset eivät ala itsekseen. Käytin kotona jo TENSsiä välillä. Illalla menimme tarkastukseen ja jäin osastolle seurantaan lapsivesien takia. Yö meni pääosin nukkuessa ja jännittäessä, välillä supistellen epäsäännöllisesti.

Maanantaiaamuna lääkäri tuli opiskelijallääkärien kanssa kyselemään ajatuksia tilanteesta. Antoi vaihtoehtoja käynnistykselle, kertoi kuitenkin samalla riskeistä. Aiemman sektion takia tabletti (cytotec) olisi haastava, kun ei voida kontrolloida ja ballonki taas nostaisi infektioriskiä entisestään, kun lapsivedet olivat jo menneet. Jäljelle jäi siis oksitosiini.

Tilanne oksitosiinitippaa laittaessa oli se, että kohdunsuu sormelle auki ja paikat pehmeät ja kaulaakin oli enää muutama sentti jäljellä. Avautuminen oli hidasta ja kipeää itselleni, kun vertaa ns. normaaleihin supistuksiin, joita ehdin muutaman kokea. Joogaliinaa kokeiltiin ja TENS oli ahkerassa käytössä – mieheni myös auttoi todella paljon pitämällä jaloista kiinni. Kosketus auttoi omalla kohdalla paljon.

Ensimmäisenä kokeilin lääkkeellisistä menetelmistä ilokaasua ja kun sen voima loppui, laitettiin epiduraalista puudute, joka katkaisi pahimman kärjen supistuksista. Pitkä oli ajan kuluminen ja sentit tiukassa. Mies torkkui aina välillä lattialla, kunnes huusin apuun supistuksen läpikäyntiin. Lopulta kun päästiin pidemmälle synnytyksessä, sain epiduraaliin kipulääkkeen myös.

Lopulta olin kuuluisat kymmenen senttiä auki ja pääsimme kokeilemaan ponnistusvaihetta, jota kokeilimme vähän päälle tunnin (1,5h). Asentoja kokeilimme erilaisia: konttaus-puoli-istuva-kylkiasennot. Lopulta itse väsähdin ja lääkäri kokeili auttaa imukupilla useamman kerran siinä onnistumatta. Tästä päädyttiin sitten kiireelliseen sektioon.

Syy haastavalle synnytykselle selvisi siellä: 5115g, 54 cm ja py 39.2 cm täyttä jätkäenergiaa. Mieheni mittaama aika oli 22h salissa ja sektio päälle.

Osastolla tiemme jatkui haasteellisena sokereiden ja keltaisuuden seurannan takia. Sinivalossa käytiin useamman kerran, kotoa kuljimme ahkerasti kontrolleissa, vaikka välimatkaa oli enemmänkin. Bilirubiiniarvot lähtivät välillä uudestaan nousuun laskun jälkeen. Sydäntäkin tutkittiin pari kertaa, jotta voitiin varmistua, että kaikki on kunnossa.

Poika on ihana, halunnut olla pulloruokinnasta huolimatta myös rinnalla. Muutenkaan en voi kokemuksen perusteella sanoa, että jäisi synnytyksestä tai osastohoidosta traumoja tai negatiivisia mietteitä. Täydellistä alatiesynnytystä emme saaneet, synnytystoivelistasta varmaan ainoastaan yksi kohta toimi, joka oli minun kanssani kommunikointi. Minun kanssani keskusteltiin ja käytiin läpi asiat mitä aina pitikin. Huumoria ei unohdettu. Olimme ihmisiä toisillemme.

Emme saaneet täydellistä alatiesynnytystä, mutta sain yrittää ja pääsimme pitkälle. Lopulta tulos voitti. 💕
Olen superkiitollinen auttajilleni ja henkisen tuen antajille. Loppuunsa olen kokenut että kokemus on ollut voimaannuttava.
Tiemme menee mutkitellen, mutta se on meidän oma tiemme.

– Kati Pietilä, 32, Pyhäjoki

Synnytys

Voimaannuttava ammesynnytys

Haluan jakaa tämän upean synnytyskokemuksen, vaikka synnytyksestä onkin kulunut jo jonkin aikaa. Minulla oli toiveissa mahdollisimman luonnollinen ja lääkkeetön synnytys, koska esikoisen synnytyksestä ei jäänyt kovin hyvät fiilikset. Tällä kertaa olin valmistautunut paremmin ja hankkinut itselleni doulan. Lääkkeettömyys kuitenkin jännitti minua ja ajatus tuntui minusta lähes hullulta. Pelkäsin etten pystyisi siihen ja tuottaisin suuren pettymyksen doulalleni Katalle. Onneksi puhuin asiasta Katalle, koska hän sanoi että synnytys etenee täysin minun toiveideni mukaan enkä voisi mitenkään olla yhtään sen huonompi synnyttäjä, vaikken pärjäisikään ilman lääkkeitä. Asian ääneen sanominen sai minut luottamaan taas itseeni. Kata oli myös väläytellyt ajatusta ammesynnytyksestä, enkä halunnut sulkea sitä mahdollisuutta pois vaikka mitään selkeää synnytyssuunnitelmaa minulla ei ollut. Siispä tässä synnytyskertomus toisen poikani syntymästä.

Oli torstai 26.10.2017 ja raskausviikot 40+5. Aamusta saakka oli tuntunut melko napakoita harjoitussupistuksia. Touhusimme tavalliseen tapaan Onnin kanssa. Kävimme ulkona ihmettelemässä ensilunta. Minulla oli tunne, että vauva syntyy pian, joten kävelimme Onnin kanssa vielä ostarilta hakemassa sairaalakassiin evästä. Nostin samalla käteistä, koska olin varannut iltapäiväksi ajan vyöhyketerapiaan. Ajattelin käydä hakemassa supistuksiin vähän lisää voimaa, mikäli ne eivät vahvistuisi iltaan mennessä. Ulkoilun jälkeen menin hetkeksi lepäilemään samalla kun Onni oli päiväunilla. Lepäilyn jälkeen supistukset olivat heikentyneet, joten päätin mennä varaamalleni vyöhyketerapeutille. Vyöhyketerapiahoidon aikana supistukset palasivat, mutta eivät olleet vielä kovinkaan kipeitä. Hoidon pituus oli 1h20min. Tulin kotiin ja söimme iltapalaa ja teimme Onnille iltatoimia. Supistuksia tuli vähänväliä, mutta edelleen melko kivuttomasti.

Noin 20-21 aikoihin supistukset alkoivat kipeytymään, joten laitoin Katalle viestiä ja kerroin supistuksiin tulleen lisää voimaa. Istuin jumppapallon päällä, mutta supistuksen aikaan se ei tuntunut hyvältä. Lähdin käyttämään koiria iltalenkillä, vaikka lantiossa tuntui jo kovaa särkyä ja aina supistuksen tullessa kävely oli hankalaa. Lenkiltä tultuani menin käymään suihkussa saadakseni apua lantiossa ja alaselässä tuntuvaan kipuun. Lämmin vesi tuntui hyvältä vatsalla ja selässä. Otin myös tässä kohtaa särkylääkkeen, mutta siitä ei ollut apua. Kata laittoi viestiä, että hänen kätilöystävänsä on yövuorossa Naistenklinikalla. Kyseinen kätilö oli hoitanut paljon ammesynnytyksiä ja perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityskeinoihin.

Katselimme illalla vielä tv:stä ohjelmaa ja yritin aina supistuksen tullessa hakea hyvää asentoa. Klo 23 aikoihin menimme nukkumaan. Tai oikeastaan Eetu meni nukkumaan, minun nukkumisestani ei tullut mitään. Makoilin sängyssä ehkä n. puolentoistatunnin ajan ja otin supistuksia vastaan hengitellen. Laskin aina supistuksen tullessa hitaasti kymmeneen ja siinä ajassa supistus oli usein ohi. Laskeminen auttoi minua jaksamaan supistuksen yli, koska tiesin sen olevan pian ohi. Supistukset olivat jo kipeitä ja niitä tuli melko usein. En kuitenkaan missään vaiheessa kellottanut supistuksia, kuuntelin vain kehoani.

Kellon ollessa n. 0:30 herätin Eetun ja pyysin häntä asentamaan TENS-laitteen selkääni. Soitin Naistenklinikalle ja puhelun aikana otin pari supistusta vastaan hengitellen ja TENSsin buustinappia painaen. Supistusten väli oli tässä vaiheessa enää muutamia minuutteja. Eetu oli soittanut isälleen ja pyytänyt häntä tulemaan meille, ettei Onnia tarvinnut herättää. Pian Eetun isä saapuikin taksilla pihaamme ja me jatkoimme samalla taksilla kohti Katan osoitetta ja Naistenklinikkaa. Taksimatka tuntui tuskaiselta ja kiemurtelin penkissä. Eetu yritti hieroa alaselkääni, mutta supistuksen tulessa se ei tuntunut hyvältä. Pian Katakin oli kyydissä ja muistutteli minua hengittämään ja rentouttamaan leukani. Hän myös silitti päätäni ja sanoi että otan supistuksia hienosti vastaan. Kun pääsimme perille, pyysin Kataa lisäämään TENSsiin tehoa.

Kirjauduimme sisään klo 1:36 ja otin heti yhden supistuksen vastaan käytävällä olevaan sairaalasänkyyn nojaillen. Kätilö ohjasi meidät synnytyssaliin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa selvisi että kohdunsuu oli jo 8-9cm auki. En voinut uskoa sitä todeksi. Onnin synnytyksessä olimme kiirehtineet synnytyssairaalalle aivan liian aikaisin, mutta nyt olin pärjännyt kivun kanssa paljon paremmin. Olin niin onnellinen, että puhkesin itkuun. Vauvalta otettiin vielä sydänkäyrää ja kärvistelin supistusten kanssa sen aikaa. Kätilö täytti ammeeseen veden ja ehdotti että voisin siirtyä sinne. Ammehuone oli hämärä, ainoastaan ammeen valot loistivat. Kätilö laittoi taustalle soimaan rauhallista musiikkia. Ennen ammeeseen siirtymistä TENS-laite oli otettava pois. Se jännitti minua hieman, koska TENS oli vienyt pahimman kivun pois.

Asettauduin ammeeseen polvilleni reunaan nojaillen. Eetu istui ammeen toisella puolella ja roikuin hänen kaulassaan lujasti puristaen. Supistukset kipeytyivät ja tihenivät nopeasti. En enää kyennyt rentoutumaan supistusten aikana, vaan hengittely muuttui huutamiseksi. Eetu sai minut hengittämään hänen kanssaan samaan rytmiin näyttämällä mallia. Se oli kuitenkin vaikeaa. Eetu kehui jatkuvasti kuinka hyvin minulla sujuu. Aina supistuksen tullessa kiemurtelin altaassa ja yritin löytää hyvää asentoa, välillä olin polvillaan, välillä kyykyssä. Eetu ja Kata tarjosivat juotavaa, painelivat alaselkää ja muistuttivat minua rentoutumaan. Ponnistelin aina supistuksen tullessa, mutten ollut täysin varma ponnistanko oikeaan suuntaan. Kuiskin Eetulle, että kaipaisin jotakin kivunlievitystä, mutta kätilöni sanoi että vauva on nyt ainoa kivunlievitykseni. Ponnistaessani tunsin sellaisen ”poks”, lapsivesi oli mennyt.

Kätilö kokeili vauvanpään korkeutta ja silloin myös tunsin minne päin ponnistan. Pian vauvan pää syntyi ja ajattelin että repesin varmasti pahasti. Hartiat eivät jostain syystä syntyneet heti seuraavan supistuksen aikana, joten kätilö avusti hieman vauvaa syntymään. Sen jälkeen kätilö pyysi sitten minua kääntymään ja katsomaan veteen. Nostin vauvan vedestä syliini. Eetulta valuivat kyyneleet, mutta itse en saanut edes itkettyä. Olin aivan hämmästynyt ja helpottunut että se oli ohi. Pitelin vauvaa sylissäni ja katselin häntä. Täydellinen poikavauva syntyi 27.10. klo 2:59 ammeeseen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, aivan kuten olin toivonut. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä mihin kroppani oli pystynyt. Ja vaikka synnytys olikin kivulias, olisin valmis tekemään saman uudestaan. Kata sanoi että olin tehnyt suuren työn. Eetukin oli ollut niin huikea, hän osasi tukea ja ohjata minua juuri oikealla tavalla. Sillä hetkellä huone tuntui olevan täynnä onnea ja rakkautta.

Kätilö ohjasi meidät viereiseen huoneeseen, jossa odotettiin istukan syntymää ja vauva sai tulla rinnalleni ihokontaktiin kokeilemaan imemistä. Vauva lähti heti imemään rintaa hyvin. Istukan synnyttyä Eetu sai leikata napanuoran ja otimme vauvasta kuvia. Kätilö paineli vielä kohdun ja sanoi etten ollut revennyt lainkaan, ei edes ainuttakkaan nirhaumaa. Sain mennä suihkuun ja sillävälin vauvaa pestiin ja mittailtiin. Vauva oli 4070g, 51cm ja päänympärys 35cm. Ihana pullukka poika.

Kuuden tunnin iässä tehtiin vauvalle lääkärintarkastus. Minulla ja vauvalla oli kaikki kunnossa ja imetys sujui, joten saimme luvan lähteä vauvan kanssa kotiin. Eetun isä tuli Onnin kanssa hakemaan meidät. Onni istui autossa ja näytti kasvaneen yönaikana isoksi pojaksi. Ajoimme kotiin ja Eetun isä haki meille ruokaa. Tuntui niin omituiselta olla kotona, vastahan me olimme lähteneet synnyttämään. Onni otti vauvan ihanasti vastaan ja halusi heti pussailla ja halailla. Meidän perhe tuntui niin täydelliseltä juuri nyt.

– Sara Karhusola, 25, Helsinki

Synnytys

Kotisynnytystarina – kuinka löysin oman voimani

Heräsin aamuyöstä siihen, että kohtua jomotti hetkittäin ja alaselkää poltteli taukoamatta. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta maatessa olo tuntui inhottavalta. Nousin sängystä ylös, kun mies ja esikoinen jatkoivat uniaan suloisesti vierekkäin, esikoinen oli jossain vaiheessa yötä kömpinyt meidän sänkyyn. Otin jumppapallon ja -maton esikoisen huoneeseen, ja söin aamupalaa pallon päällä lantiota pyöritellen. Kävin lämmittämässä kaurapussit alavatsalle ja selälle. Vain minä ja vauva tiesimme lähestyvästä synnytyksestä. Nautin tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Tasaisin väliajoin tulevat menkkajomotukset muuttuivat ja minulle tuli muutama selkeä supistus. Kuitenkaan ne eivät olleet vielä säännöllisiä. Laitoin anopille viestiä supistuksista, jotta hän osaisi varautua hakemaan esikoisen hetkeksi kylään.

Esikoinen ja mies heräilivät aamulla ja laitoimme yhdessä aamupalaa ja teimme ruokaa. Vielä supistusten aikana pystyin tekemään muita juttuja ja puhumaan, eikä se vaatinut suurta keskittymistä. Laitoin kätilöille ja doulalle viestiä lähenevästä synnytyksestä. Yhdeksältä aamulla supistukset selkeästi voimistuivat ja minun tuli keskittyä hengittämään ja heiluttamaan lantiota, sekä hakeuduin hieman etäälle miehestä ja esikoisesta, mutta supistusten välillä jatkoin normaalia oloa. Eteisen korkeaan kenkähyllyyn oli hyvä nojata ja se oli juuri oikealla korkeudella. Halailemme ja suutelimme puolisoni kanssa.

Minulla tuli muutama supistus kymmenen minuutin sisään ja puoliso käski minua soittaa kätilö paikalle. Mies oli sitä mieltä, että hän soittaa heti, jos itse en suostu. Soitin kätilölle ja sovimme, että hän syö rauhassa aamupalan ja tulee sitten. Kätilö kehotti myös täyttämään synnytysaltaan. Mies soitti äidilleen, että kannattaa lähteä töistä meille hakemaan esikoista.

Täytimme altaan yhdessä esikoisen ja mieheni kanssa. Ja mies laittoi musiikkia soimaan. Se oli ihanan rauhallinen ja onnellinen hetki, toisaalta surullinen, koska tiesin, että se tulee olemaan viimeisiä hetkiä kolmihenkisenä perheenä. Esikoinen oli innoissaan ammeen täyttämisestä. Supistukset voimistuivat ja menin eteiseen hengittämään ja heiluttamaan lantiota. Kehoni vaati keskittymistä jokaiseen uuteen supistuksen aaltoon. Puhe supistuksen aikana herpaannutti minua, joten pyysin miestä olemaan puhumatta minulle. Kerroin myös esikoiselle, että minulla on supistuksia ja, että minun täytyy keskittyä hengittämään. Molemmat antoivat minulle tilaa jokaisen uuden aallon keskellä. Halailemme ja suutelimme.

Kätilö saapui kymmeneltä paikalle ja halasimme pitkään. Olimme molemmat iloisia, että pitkään odotettu hetki oli vihdoin koittanut. Anoppi tuli hakemaan esikoista ja hänen ollessa paikalla supistuksia oli, mutta todella mietoina. Sovimme esikoisen kanssa, että soitamme heti kun vauva on syntynyt. Anopin ja esikoisen poistuttua soitin doulalle ja pyysin häntä paikalle. Supistukset voimistuivat taas ja pyysin, että kätilö painaisi akupisteitä ristiselässä. Välillä tuli supistus heti toisensa perään. Välillä mies painoi akupisteitä ja välillä kätilö. Juttelimme niitä näitä supistusten välillä.

Doula saapui paikalle puoli 12. Halasimme pitkään ja hartaasti. Molemmilta valuivat kyyneleet. Doula sanoi, että näytän ihanalta, oikein synnytysjumalattarelta. Otin supistuksia vastaan nojaten eteisen hyllyyn ja mies painoi ristiselkää ja doula siveli sormenpäillä yläselkää ja kuiskasi, että osaan ottaa hienosti supistuksia vastaan. Voi, kuinka se tuntuikaan ihanalta! Toinen kätilö saapui paikalle ja halasimme pitkään ja hartaasti.

Olin omassa synnytyskuplassani ja se syveni jatkuvasti. Kokeilin suihkussa oloa, mutta se ei tuntunut hyvältä, koska olin siellä yksin. Sillä aikaa doula oli laittanut kynttilöitä ja ruusun terälehtiä tasoille ja ruusuja ammeeseen. Kaikki oli niin kaunista!

Kokeilin ammeessa oloa, mutta vesi oli liian kylmää, joten nousin ylös sieltä. Halusin suihkuun lämmittelemään, ja doula tuli mukaani. Suihkussa supistukset voimistuvat ja doula muistutti olemaan rentona ja kannusti käyttämään matalaa ääntä supistuksen yhteydessä. Huomasin jossain kohtaa supistusten muuttuvan ja halusin siirtyä takaisin ammeeseen. Ammeeseen laitettiin minulle sopivan lämpöistä vettä. Mieheni hieroi hartioitani supistusten välillä, jolloin lepäisin ja rentouduin ja doula tai kätilö painoi ristiselän akupisteitä supistuksen ja ponnistamisen aikana.

Ponnistaminen muuttui intensiivisemmäksi ja mölisin matalaa ääntä. Supistusten ja ponnistamisen välissä puhuin kehollisista tuntemuksista. Mieheni otti omaa tilaa. Alkuun menin kontalleen, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Vaihdoin asentoa ja lopulta olin kyykyssä ammeessa. Tunsin, kuinka kehoni avautui ja antoi tilaa vauvalle.

Mieleni valtasi epäilys, en uskonut vauvan syntyvän pitkään aikaan! Kätilö kannusti minua ja sanoi että voisin itse kokeilla tilannetta, jos se epäilytti. Tunsin pullottavat sikiökalvot, mutta epäilin tätäkin ja kätilö kysyi, haluanko sisätutkimuksen ja vastasin kyllä. Olin täysin auki ja vauva oli tulossa.

Supistus tuli ja ponnistin voimasanan saattelemana. Sikiökalvot rikkoutuivat, kun vauvan pää liukui ulos. Samassa hetkessä tunsin vauvan kääntyvän ja tulevan ulos, ilman supistusta. Otin hänet itse vastaan ja nostin hänet vedestä rinnalleni. Hän oli täydellinen, kaunis, niin pieni, mutta niin suuri. Hän parkaisi. Mieheni oli vierelläni ja kyyneleet valuivat, minä itkin onnesta ja helpotuksesta, että ponnistus oli ohi. Noin vartin myöhemmin esikoinen tuli kotiin ja olimme edelleen ammeessa, kun isoveli tuli katsomaan pikkusiskoaan. Synnytys oli ihana, hurja, voimakas ja voimaannuttava kokemus. Minä tein sen, synnytin hänet ihan itse ja vastaanotin tähän maailmaan!

– Kata Lindroos, 26, Helsinki

Synnytys

Urhon syntymä

Aloin odottaa esikoistani ollessani 31-vuotias ja tuohon aikaan vielä kamppailin jonkin verran kehonkuvani ja ylipäätään kehoni kanssa. Sairastuin syömishäiriöön teini-ikäisenä ja jo tuota ennen kehonkuvani oli alkanut vahvasti vääristyä. Olin kipuillut kehoni ja mieleni kanssa vuosikausia ja esikoisen odotus olikin sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja pelottavaa jo pelkästään senkin takia, että jouduin päästämään irti kontrollista ja luottamaan kehooni. Samalla raskaus kuitenkin teki minulle todella hyvää, ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylpeä kehostani ja rakastin kasvaavaa vatsaani ja uusia muotojani.

Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja valmistautui synnytykseen, mieleni työskenteli myös tulevassa synnytyksessä. Etsin tietoa synnytyksestä, halusin tietää eri vaihtoehdoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Keskustelin asiasta joidenkin ystävieni kanssa ja mitä enemmän kuulin juttuja synnytyksestä ja imin tietoa siitä, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti ja välttää lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Vaikka kehoni oli pitkään ollut viholliseni, niin raskaus sai minut luottamaan siihen ja halusin tuntea synnytyksen ilman mitään puudutteita. Itse asiassa pelkäsin selkään laitettavia puudutuksia, pelkäsin niiden vievän tuntoa ja pelkäsin kadottavani sen yhteyden kehooni, jonka raskauden aikana olin löytänyt. Olin myös kokenut aiemmin yhden epäonnistuneen epiduraalipuudutusyrityksen leikkauksen yhteydessä. Halusin löytää vaihtoehtoja puudutteille ja niinpä tutustuin erilaisiin lääkkeettömiin kivunlievitysmenetelmiin ja aloin luoda mielikuvaa tulevasta synnytyksestä. Valitettavasti ihan kaikki tieto ei kuitenkaan tavoittanut minua, enkä muun muassa ymmärtänyt tuen tärkeyttä synnytyksessä. Kuvittelin pärjääväni sisulla, olihan isoäitinikin aikanaan hiihtänyt synnyttämään ja supistuksen tullessa polvistunut hankeen, samalla kun kätilö oli perässä tuupannut isoäitiä takapuolesta ja hokenut, että ”Sinä, et tänne hankeen synnytä!”.

Pelkäsin ja odotin synnytystä ja eniten pelkäsin sitä, että toiveitani ei kuunneltaisi ja joutuisin puolustamaan omia näkemyksiäni. Lopulta synnytys menikin pääosin niin kuin pelkäsin, ylitseni käveltiin, minuun synnyttäjänä ei luotettu, synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, en saanut mitään tukea ja synnytyksen loppuvaiheessa koin valtavaa kipua, jonka sisulla kyllä kärsin. Toisaalta sain hyvän kokemuksen siitä, että kehoni osaa synnyttää ja pärjäsin todella hyvin ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä suurimman osan aikaa. Siitä huolimatta, että sekä minä että mieheni traumatisoiduimme esikoisemme syntymästä, olimme myös äärimmäisen onnellisia esikoisestamme ja jo heti seuraavana päivänä synnytyksestä kävimme kokemaamme läpi ja yhdessä tuumin tulimme siihen tulokseen, että jos meille toinen lapsi suodaan niin tarvitsemme seuraavaan synnytykseen mukaan doulan aisapariksemme.

Kului melkein kaksi vuotta ennen kuin aika oli kypsä kuopukselle ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Noiden liki kahden vuoden aikana olin löytänyt Aktiivinen Synnytys Ry:n ja liittynyt siihen sekä lukenut lähestulkoon kaiken eteeni tulleen informaation koskien synnytystä, raskautta ja imetystä.

Asuimme tuohon aikaan Ranskassa ja olin löytänyt Doulas de France järjestön ja ottanut jonkin verran selvää siitä kuinka raskauden seuranta onnistuisi Ranskassa. Heti positiivisen raskaustestin tehtyäni otin yhteyttä erääseen paikalliseen doulaan jonka avustuksella löysin itselleni ihanan yksityisen kätilön raskauttani seuraamaan. Minulle oli tärkeää löytää kätilöksi ihminen, joka osaisi auttaa minua valmistautumaan tulevaan synnytykseen ja jakaisi kanssani samankaltaisen ajatusmaailman. Universumi johdatti minut Morganin, ihanan, lämminhenkisen ja kannustavan miehen luo. Kuukausittaiset käynnit hänen luonaan olivat kannustavan lämminhenkisiä ja hyvin erilaisia kuin mihin olin Suomessa tottunut. Minulla ei ollut neuvolakorttia, mitään lukuja ei koskaan sanottu ääneen tai kirjattu ylös. Jos kävin vaa’alla lukema oli aina ”très bien”, samoin muut arvot. Mittaamisen ja käppyröiden tuijottelun sijaan hän kysyi varovaisesti lupaa koskea vatsaani, asetti hellästi kätensä sen päälle, kuulosteli hiljaa ja ihasteli kuinka hyvin vauva liikkui tai kuinka läsnä vauva oli. Hän lainasi minulle kirjoja synnytyksestä ja imetyksestä ja keskusteli kanssani olotiloistani ja valmisteli minua tulevaan. Yksi hänen lainaamistaan kirjoista oli Ina May Gaskinin A Guide To Childbirth, josta muodostui minulle todella tärkeä opus. Luin huolella ja ajatuksella sitä, imin itseeni positiivista energiaa niistä kaikista ihanista synnytyskertomuksista joita kirjassa oli ja asetin aivoni sellaiseen tilaan, että ajattelin vain ja ainoastaan positiivisia, hyviä ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja vauvasta.

Raskaus oli kaikenkaikkiaan hyvin helppo pieniä vaivoja lukuunottamatta. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja se näkyi myös ulospäin. Hehkuin raskautta ja rakastin kehoani sekä sen tuottamaa elämää sisälläni. Uskalsin tällä kertaa myös antautua täysin raskaudelle, söin kaikkea mitä mieleni teki, kannoin ylpeänä kasvaavaa vatsaani ja kuuntelin herkästi kehoni viestejä. Ainut pieni pelkoni liittyi ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että syystä tai toisesta joutuisin synnyttämään vauvan Ranskassa. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli ollut traumaattinen Suomessa ja kokemukseni sairaalasynnytyksestä eivät olleet parhaimmat mahdolliset, halusin kuitenkin, että vauvani syntyisi Suomessa ja pystyisin kommunikoimaan omalla kielelläni. Keskitin siis taas ajatukseni siihen, että kaikki sujuu hyvin ja vauva syntyy Suomessa vasta täysiaikaisena. Lensin lopulta kotiin noin kahta kuukautta ennen laskettua aikaa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, kun pääsin takaisin Suomen maan kamaralle. Kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin.

Olin Ranskasta käsin ollut yhteydessä Tampereen Doulapiiriin ja keskustellut sähköpostitse muutaman vapaaehtoisen doulan kanssa. Tampereelle päästyäni tapasin nämä doulat yhdessä mieheni kanssa ja heti ensitapaamisella tiesin doulamme Maijun tavattuani, että olen löytänyt etsimäni. Maijusta huokui lämpö ja turvallisuus ja tajusin, että hänen seurassaan voisin olla täysin oma itseni. Tapasimme Maijun yhdessä mieheni kanssa joitakin kertoja ennen synnytystä ja sovimme pääpiirteittäin mikä kenenkin tontti olisi ja mitä toiveita meillä olisi häntä kohtaan.

Kävimme lisäksi mieheni kanssa yksityisessä synnytysvalmennuksessa ja itse kävin myös synnytyslaulukurssin. Olin edellisessä synnytyksessäni jo käyttänyt ääntäni, mutta kurssilta sain lisää vahvistusta siihen, että olin ollut oikeilla jäljillä, opin pari uutta tekniikkaa ja ennenkaikkea sain rohkeutta lisää. Yllätyksekseni miehenikin innostui äänen käytöstä ja ennen synnytystä harjoittelimme äänen käyttöä yhdessä ja harjoittelimme myös erilaisia asentoja joissa hänen olisi helppo auttaa minua rentoutumaan. Synnytykseen valmistautuminen muodostui yhteiseksi projektiksemme ja se oli samalla ihanaa ja jännittävää. Pääsimme myös käymään synnytyspelkopolilla puhumaan edellisestä synnytyksestä ja purkamaan siitä jäänyttä traumaa.

Vähä vähältä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja sekä mieheni että minä tunsimme olevamme todenteolla valmiita lapsen syntymään ja innolla odotimme tulevaa synnytystä ja uutta vauvaa.

Vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla kehoni alkoi antamaan viestejä vauvan saapumisesta. Ensilumi teki tuloaan ja talvirenkaat olisi saatava vaihdettua ennen vauvan syntymää. Suuntasimme torstaina aamupäivällä anoppilaan renkaiden vaihtoon. Laskettuun aikaan oli melkein viikko vielä, mutta minut yllätti kova pahoinvointi joka jatkui koko päivän anoppilassa. Minua närästi, nukuin päiväunia ja lepäilin. Pohdimme pitäisikö meidän jäädä sinne yöksi, olihan meillä sairaalakassit ja esikoisen tavaratkin varuilta mukana. Lopulta päätimme kuitenkin lähteä kotiin, jossa teimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan normaalisti. Ennen kuin ehdin nukahtaa, tunsin jokusen supistuksen tulevan ja jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä eivät olekaan normaaleja harkkasupistuksia, vaan nämä tulevat suhteellisen säännöllisesti, tuntuvat rintakehällä voimakkaina ja hengitykseen pitää keskittyä selkeästi. Juttelin mielessäni mahassa majailevalle vauvalle, että ”Älä pelkää, jos sinä olet valmis, niin minä myös olen valmis tähän”. Kannustin vauvaa ja supistuksia voimistumaan ja iloitsin siitä, että synnytys todellakin saattaisi olla kohta käsillä. Viivyin sängyssä ehkä tunnin verran ja päätin jossain vaiheessa nousta ylös. Tulin alakertaan, laitoin pehmoisen aamutakin päälle ja villasukat jalkaan, sytytin suitsukkeen ja kynttilöitä ja laitoin itselleni vadelmanlehtiteetä ja istuin alas kuuntelemaan supistuksia. Niitä tuli verkkaisaan tahtiin, en saanut kellotettua niitä joten selailin välillä puhelinta, laitoin doulallemme viestin ja mietin, pitäisikö minun herättää mieheni. Yöllä kahden maissa kävin varovaisesti herättämässä miehen, kuiskuttelin hänelle supistuksista ja innosta hihkuen saavuimme alakertaan. Iloitsimme siitä, että vihdoin pienokaisemme olisi valmis saapumaan maailmaan tai ainakin näytti merkkejä siitä. Noin tunnin verran ihmettelimme supistuksia, mutta sen jälkeen päätimme kuitenkin käydä takaisin nukkumaan. Sain lopulta hyvin unta, vaikka supistuksia taisi jonkin verran nukkuessa tullakin.

Perjantai aamuna heräsin ja totesin supistusten lopahtaneen jossain vaiheessa. Tunsin oloni hieman pettyneeksi, mutta samalla iloitsin siitä, että supistuksia todellakin oli tullut spontaanisti, säännöllisesti ja ne enteilivät selvästi lähestyvää synnytystä!

Soitin äidilleni ja kysyin voisivatko he lähteä seuraavana aamuna ajelemaan Tampereelle ja olla esikoisen kanssa meillä kotona ainakin yhden yön. Kerroin, että aavistelen vauvan saapuvan viikonlopun aikana. Sovimme, että pidän heidät ajantasalla ja että he valmistautuvat lähtöön seuraavana aamuna. Mies soitti omalle äidilleen ja pyysi häntä meille hoitamaan esikoista ja kysyi voisiko tämä jäädä yöksi. Minä informoin myös doulaamme ja lupasin herkästi kertoa olotiloistani.

Perjantaipäivä kului kotona normaaleissa askareissa, välillä supisteli, mutta tuntui ettei oikein mitään kuitenkaan tapahdu. Anoppi piti huolta esikoisesta ja me saimme miehen kanssa keskittyä tulevaan synnytykseen. Ehdotin miehelle, että pistäisin saunan päälle ja kokeilisimme myös sitä erittäin tehokasta ässää, eli seksiä. Emme olleet uskaltaneet edes kokeilla yhdyntää useampaan kuukauteen, kun jossain vaiheessa oli pelko siitä, että synnytys saattaisi käynnistyä ennenaikaisesti. Tuumasta toimeen, saunan lauteille, suihkuun ja yläkertaan vällyjen alle ja päätinpä vielä keittää itselleni kunnon pullakahvit päälle, mutta niin vain kävikin, että kahvit jäi keittimeen ja pullat uuniin, sillä seksin jälkeen supistukset vyöryivät päälle kuin juna ja alkoi kova menkkamainen jomotus ja sitä myöten tunne, että koko alavartaloni on tulessa ja avautuu voimalla. Pyysin miestä kiireesti soittamaan doulallemme, että tämä lähtisi tulemaan meille ja menin suorinta tietä suihkuun. Suihku oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja turvallinen kivunlievitysmenetelmä ja tunsin olevani enemmän kuin turvassa oman kotini suihkussa. Veden rummutus tuntui ihanalta, se lievitti mukavasti supistuksia joita tässä vaiheessa tuli jo joidenkin minuuttien välein. Doulamme ennätti paikalle ja tuli kanssani suihkuhuoneeseen, toi minulle vesipullon ja jutteli kanssani samalla kun istuin suihkussa pallon päällä. Keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja kaikesta muustakin siinä lomassa. Olin valtavan iloinen siitä, että vihdoin kokisin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja odotin innolla supistusten voimistumista ja koko synnytystä!

Seuraavaksi siirryin suihkusta makuuhuoneeseen ja otimme Tens-laitteen käyttöön, sillä sekin oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja hyväksi havaittu. Kello lähenteli kuutta ja istuimme kolmisin mieheni ja doulan kanssa yläkerrassa makuuhuoneessamme ja kuuntelimme musiikkia ja otimme vastaan supistuksia. Olimme kaikki kolme suunnattoman innoissamme siitä, että vihdoin olimme pääseet synnyttämään!

Jonkin ajan kuluttua siirryin alakertaan syömään, juomaan ja supistelemaan. Esikoinen kävi halailemassa minua ja ihmettelemässä tens-laitetta ja huomasin, että anoppini liikkuttui ja samalla myös ahdistui siitä, mitä näki. Doula jutteli anopin kanssa ja huomasin supistusten lomasta, että anoppini itkee, joten päätin että on parempi, jos menen yläkertaan omaan rauhaani. Yläkerrassa istuimme taas kolmisin makuuhuoneessa kynttilänvalossa, kuuntelimme joululauluja ja juttelimme kaikesta mukavasta. Oloni oli rakastettu ja turvallinen, mutta samalla murehdin hieman anopin reaktiota ja sitä miten anoppi ja esikoinen pärjäisivät yön yli, jos meidän pitäisi lähteä sairaalaan. Tullessa anoppi oli sanonut, ettei voi nousta portaita yläkertaan esikoisen kanssa jalkansa takia, joten tämän pitäisi nukkua alakerrassa eikä anoppi saanut poikaa nukutettua päiväunille. Yhtäkkiä en enää pystynytkään täysin antautumaan synnytykselle, vaan mielessäni välillä murehdin sitä miten yö tulisi sujumaan kotona, jos lähdemme synnyttämään ja myös sitä miten anoppi suhtautuisi jos näkisi minut uudelleen. Jäin mielessäni liikaa miettimään anopin reaktiota ja tunsin olevani ikäänkuin pakotettu pysymään yläkerrassa omassa rauhassani.

Makuuhuoneessa supistukset jatkuivat, mutta laimeampina. Ilta kului hyvissä merkeissä yläkerrassa, koitimme painella akupisteitä ja koitin stimuloida nännejä, mutta tuntui etteivät supistukset sittenkään enää olleet tarpeeksi voimakkaita. Mies lähti jossain välissä hakemaan syötävää Hesestä, söimme yhdessä hampurilaiset keittiössä alakerrassa ja sitten veinkin esikoisemme ylös nukkumaan ja taisin itsekin nukahtaa sinne hänen viereensä hetkeksi. Mieheni tuli sanomaan, että doulakin voisi mennä kotiin lepäämään myös ja niinpä päätimme kaikki mennä nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan. En saanut kuitenkaan unta, sillä selkääni särki omituisesti ja vatsaan myös koski. Mietin, että johtuivatko kivut osin siitä, että olin kuitenkin jännittänyt lihaksiani, mietin että oliko syömäni hampurilainen kuitenkin huono valinta vai oliko sittenkin jotain vialla.. Pohdin onko vauvan asento jotenkin epäedullinen, koska olin lukenut että synnytys voi pysähtyä, jos vauvan tarjonta on huono. Yritin saada nukuttua ja löytää hyvää asentoa, ja jossain vaiheessa tunsin kuinka vauva muutti asentoaan ja vatsakipu katosi ja olo helpottui muutenkin ja nukahdin.

Heräsin lauantaiaamuun hyvin nukkuneena, mutta selvästi myös pettyneenä, sillä olin jossain vaiheessa perjantaina varma, että vauva ehtii syntyä vielä sen illan aikana. Kävin vessassa ja huomasin, että limatulppa irtoaa oikein isoina klöntteinä ja jälleen kerran iloitsin siitä, että synnytys olisi lähempänä. Odottelin samalla vanhempiani saapuvaksi, soitin heille, mutta hepä eivät olleetkaan vielä lähteneet ajamaan Tampereelle. Vaikka sen kummempia synnytysoloja ei juuri siinä hetkessä ollut, niin vakuuttelin kuitenkin vanhemmilleni, että olisi parempi nyt vain lähteä tulemaan, koska sillä hetkellä halusin heidät lähelle. Jotenkin tajusin, etten tunne oloani tarpeeksi rennoksi ja murehdin liikaa anopin ja esikoisen pärjäämistä ja ymmärsin että voin antautua synnytykselle vasta sitten, kun omat vanhempani ovat paikalla. Samalla mietin myös, kuinka hienoa olisi, jos vanhempani olisivat paikalla todistamassa vauvan syntymää. Laitoin viestiä doulallemme ja lupasin jälleen kerran pitää hänet ajantasalla.

Vanhempani saapuivat lauantaina iltapäivällä ja siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista, limatulppaa tosin irtosi yhä selvästi. Siinä pari tuntia ihmeteltyämme aavistuksen tuskastuneena päätin, että nyt tämä homma laitetaan käyntiin, keitin taas pullakahvit, lähetin isäni esikoisen kanssa ulos ja painelimme miehen kanssa yläkertaan käynnistelemään synnytystä. Edellinen päivä oli osoittanut, että seksi buustaa hyvin supistuksia, joten hoidimme homman kotiin ja hyvin pian sen jälkeen supistukset käynnistyivät alati voimistuen. Vitsailimme miehen kanssa siitä, kuinka tehokas keino seksi olikin ja käskin miehen soittaa doulallemme. Olin juuri menossa suihkuun ja otin supistuksia vastaan sänkyyn nojaten, kun tunsin lapsivesien lorisevan ja olin aivan innoissani, vihdoin pääsisimme tosi toimiin! Menin suihkuun odottelemaan doulan saapumista ja vastaanottamaan supistuksia. Doula saapui ja kun hän kuuli, että lapsivesiä oli mennyt, oli hänkin aivan silmin nähden innostunut! Viivyin hyvän tovin suihkussa, välillä istuin pallon päällä ja välillä seisoin, välillä istuin hajareisin maassa ja tunsin kuinka supistukset voimistuivat koko ajan. Ne tuntuivat eniten poltteena alapäässä ja alavatsalla. Doula piti huolta, että join tarpeeksi ja välillä mieskin kävi siinä minua tsemppaamassa.

Suihkusta siirryin takaisin makuuhuoneeseen, laitoimme tens-laitteen minulle, doula lämmitteli kauratyynyä ja piti sitä vatsallani supistusten tullessa. Kokeilimme erilaisia asentoja, olin välillä polvillani ja nojasin palloon tai sänkyyn, välillä istuin pallon päällä ja halailin ja suukottelin miestäni ja välillä seisoin nojaillen seinään. Käytin koko ajan supistusten tullessa synnytyslaulua avukseni. Aluksi se oli aika kevyttä ”Haaaaaaaaaaaaa” ääntä, mutta mitä intensiivisemmiksi supistukset kävivät sitä voimakkaammaksi äänenkäyttö myös kävi. Mies tuki minua äänenkäytössä ja lauloi kanssani useaan otteeseen. Parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä olivat ne yhteiset ”laulut” mieheni kanssa, kun mieheni ääni resonoi kehossani ja yhdessä pääsimme supistuksesta seuraavaan. Oli tosi jännää ja hienoa huomata miten meidän jokaisen rooli tuli lopulta aika luonnostaan. Mies keskittyi enemmän minun tukemiseen ja silittelyyn sekä kanssani laulamiseen, kun taas doula piti huolta syömisestä, juomisesta ja auttoi tens-laitteen käytössä, paineli akupisteitä ja kellotti supistuksia. Hän myös kyseli miltä mikäkin tuntui ja piti huolta siitä, että olotilani oli turvallinen.

Ylhäällä makuuhuoneessa meillä oli ihana oma tila ja tunnelma, turva ja lämpö, kun kynttilät paloivat ja kuuntelimme musiikkia. Samaan aikaan alakerrassa vanhempani ja esikoinen leikkivät ja katsoivat televisiota. Ajantaju alkoi jossain vaiheessa hämärtyä, mutta muistan että kävimme alakerrassa syömässä, ja minua supisti ja tilanne oli valtavan huvittava, kun doula ja mieheni olivat heti omissa toimissaan aivan kuin minulla olisi ollut oma hoviväki mukana, kumpiki teki juuri niin kuin käskin. Muistan myös, että isä ja äiti olivat tosi hyvillä mielin ja uteliaana seurasivat vierestä ja esikoiseni kävi minua silittelemässä jossain välissä.

Palasimme taas yläkertaan ja menin takaisin suihkuun. Kello lähenteli ilta yhdeksää ja minun ollessa suihkussa vanhempani ja esikoinen olivat siirtyneet nukkumaan makuuhuoneeseen, joten minä hoviväkeni kanssa laskeuduin alakertaan vastaanottamaan supistuksia.

Alakertaan mieheni ja doulamme olivat loihtineet hämärän valaistuksen sekä musiikkia ja kynttilöitä. Musiikkia ei ollut etukäteen mietitty, mieheni soitti siihen hetkeen ja aikaan sopivaa hyvän mielen musiikkia joka sattui pääosin olemaan joulumusiikkia. Jatkoimme hyväksi havaituilla tekniikoilla, Tens-laite oli käytössä, samoin synnytyslaulu, kauratyyny sekä lisäksi roikuin kyykkyasennossa käsilläni kantoliinassa, joka oli miehen harteilla. Tällä tavalla sain hartioita ja alaselkää avattua sekä rentoutettua. Supistukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi ja mieheni oli selvästi vaikuttunut voimastani. Hän tsemppasi minua ja hoki vieressä, kuinka meidän pitäisi alkaa valmentamaan minua johonkin kilpaurheilulajiin, olinhan sen verran väkevä muija! Minä nyökyttelin ja mielessäni ajattelin, että jospa hoidetaan nyt tämä synnytyskin.

Sitä mukaa, kun supistukset voimistuivat ja väkevöityivät niin oma ajantajuni alkoi kadota ja vaivuin syvemmälle synnytykseen ja kehooni.

Noin puoliltaöin aloimme tekemään lähtöä sairaalaan. Muistan, että sanoin haluavani ammeeseen sairaalaan ja sovimme, että minä menen Maijun kyydissä ja mieheni ajaa edeltä synnytyssairaalaan ja parkkeeraa auton, jotta on sitten heti minua vastassa sielä. Maiju ja mieheni huolehtivat että kaikki tavarat olivat mukana ja minä lähinnä pidin huolta siitä , että minulla oli housut jalassa. Mies auttoi kengät minulle jalkaan ja astuimme yhdessä kaikki kolme kirpeään syysilmaan. Mietin, että nyt ei enää takaisin tulla ennenkuin vauva on syntynyt.

Automatkan ajan roikuin auton takana penkissä ja halailin sitä, supistukset olivat jo hyvin voimakkaita ja äänenkäyttö sen mukaista. Vaikka ajomatka kesti vain noin 10 minuuttia, muistan että se tuntui tosi pitkältä ja jännittävältä sekä samalla haikealta. Hengittelin, lauloin, ärisin ja murisin ja samalla yritin seurata matkaa. Pelotti ja jännitti, mietin millainen vastaanotto sairaalassa olisi.

Mies oli minua odottamassa synnärin ovilla ja menimme sisään yhdessä noin puoli yhden aikaan. En pystynyt enää juurikaan puhumaan, supistusten voima oli jo mahtava, joten kävelymatka ovilta synnytysvastaanottoon kesti melko pitkään, kun pysähtelin nojailemaan seiniin ja laulamaan ja kätilökin jo tuli meitä vastaan ja huuteli, että ponnistuttaako. Vastasin että ei ponnistuta, mutta supistaa. Minut ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kätilö tomerasti komensi minua riisumaan housut ja käymään pedille makuulle. Olimme juuri ennen lähtöä kotona puhuneet sairaalaan tulosta ja sekä doula että mies molemmat olivat muistuttaneet minua siitä, että kun joudun tuoksi hetkeksi yksin vastaanottoon, niin saan tehdä niin kuin haluan siitä huolimatta mitä kätilö käskee. Supistukset olivat tosi voimakkaita, enkä millään meinannut saada sen koommin housuja riisuttua kuin kammettua itseäni sängylle, olisin halunnut seistä ja vähän äkäisesti sanoinkin kätilölle, etteikö nyt voisi hetkeä odottaa, että en nyt tästä pääse mihinkään. Lopulta sain kuin sainkin itseni kammettua sängylle, käyrät otettiin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olen noin 6 cm auki. Minulta myös otettiin joku verinäyte ja siinä hetkessä se pistely tuntui totaalisen tarpeettomalta.

Onnekseni mies pääsi luikahtamaan minun kanssani samaan tilaan ja auttoi minua kestämään käyrilläolon sekä piti puoliani ja piti huolta siitä, että vastaanottanut kätilö oli ajantasalla toiveideni kanssa. Käyrien jälkeen pääsimme heti suuntaamaan synnytyssaliin. Minulle oli luvattu pääsy ammeeseen ja olin jo synnytysosaston ovilla riisumassa kaikki vaatteet ajatuksella, että menen suoraa päätä sinne ammeeseen, mutta voi sitä pettymystä, kun kuulin, ettei amme ollut vielä valmis! Halusin kiireen vilkkaa suihkuun, sillä supistukset vavisuttivat koko vartaloani ja pieni epätoivo alkoi hiipiä. Muistan kuinka jalat tärisivät supistusten voimasta ja istuin suihkussa, käänsin suihkua kuumemmalle, koitin käsisuihkulla rentouttaa jalkoja jotka kramppasivat pahasti. Tässä kohtaa epätoivo kasvoi, kun tajusin ettei suihku enää toimi, vaan nyt pitäisi päästä sinne ammeeseen tai jotain muuta. Jalat tutisten kuivasin itseäni, jotta pääsin pois suihkusta, kävelin saliin ja nojasin alasti sairaalasänkyyn. Supistukset vyöryivät valtavina aaltoina lävitseni. Kätilö tuli ja kertoi, että amme olisi valmis, mutta nyt vaikuttaa siltä, että taidat olla aika loppuvaiheessa, joten hänen täytyy tarkistaa kohdunsuun tilanne ennen kuin päästää minut sinne, koska talon säännöt sanelee, ettei ammeeseen saa ponnistaa.

Sisätutkimus tehtiin ja kätilö ilmoitti, että olen noin 8cm auki, enkä siis pääse ammeeseen. Siinä vaiheessa jämähdin siihen sängynreunalle nojailemaan. Reuna nostettiin niin ylös, että sain nojattua ylävartaloni sängyn reunan päälle ja yritin olla mahdollisimman rentona. Mies hieroi yläselkääni ja pussaili ja halaili ja silitteli minua, kun taas Maiju paineli akupisteitä alaselästäni ja tämä auttoi tosi hyvin. Supistukset olivat hurjan intensiivisiä ja menin jonkinlaiseen transsiin ja ölisin, välillä suustani meinasi jo päästä ”Aijaijai!”, mutta muistin synnytyslauluopettajan vinkin ja aloin kannustamaan itseäni ja kohdunsuutani ja sanoin ”Aaauki! Jooo, auki!” Jatkoin sen hokemista kuin mantraa. Yhtäkkiä tunsin kuinka lapsivedet valuivat pitkin jalkojani ja olin iloinen, että tilanne etenee. Mielessä kävi välillä, että olen hullu kun pistän itseni tähän ja samaan aikaan mieleni täytti valtava euforia siitä, kun supistus toisensa jälkeen pystyin vastaanottamaan ne ja selviämään eteenpäin. Joitakin kertoja, supistuksen alkaessa tuntemus alkoi kertakaikkiaan niin intensiivisenä, että en edes yrittänyt tehdä mitään vaan antauduin täysin sen vietäväksi ja hämmästyin siitä kuinka vähän se lopulta sattui, kun pystyin olemaan täysin rentona. Olin aika helpottunut lopulta, kun tajusin, että nyt ollaan siinä ”apua en enää kestä” -vaiheessa joka siis tarkoittaa, että loppu häämöttää ja minä kestinkin. Se helpotus, kun tajusin, että tällä kertaa mun ei tarvitse enää miettiä että pitäisikö sittenkin ottaa jotain lääkettä, kun en voi enää ottaa mitään. Enkä tarvinnut mitään, sillä minulla oli kasa hyviä lääkkettömiä keinoja!

Kätilö ajoi siinä samalla vauvan sydänkäyrää useampaan otteeseen ja sanoi jossain vaiheessa, että nyt minun pitää mennä makuulle, koska hän ei saa kunnon käyrää. Tuossa kohtaa mietin, että ei tule mitään, jos joudun makuulleni niin en enää selviä niistä supistuksista. Makuulle kuitenkin pääsin ja kätilö ohjasi minut kyljelleni ja toisen jalkani ylös koukkuun, kuin olisin ponnistamassa kylkiasennossa ja tuo jalannosto yllättäen lievitti kipua. Otin pari supistusta vastaan niin, mutta koska kipua kuitenkin oli, niin hädissäni tokaisin, että kuka painaisi mun selkää ja ihana Maiju hyökkäsi taas apuun painelemaan selän akupisteitä ja samalla mies yhä silitteli minua. Loput supistukset siis otin vastaan makuultani eikä se lopulta ollut ollenkaan paha juttu, sain samalla levättyä siinä.

Käyrät näyttivät, että vauvan sydänäänissä oli laskuja, joten kätilö jämäkästi, mutta lempeästi kertoi minulle, että hänen pitää nyt laittaa scalp-anturi vauvalle niiden laskujen takia. Hän painotti, että uskoo kaiken olevan hyvin, mutta jos hän ei anturia laita, niin kohta ovesta paukkaa lääkäreitä eikä meistä kukaan halua sitä. Nyökkäsin ja sanoin että ymmärrän asian, tee niinkuin täytyy tehdä. Anturin laitto kävi nopeasti, mutta tunsin kuinka vauva potki mahassa, kun se laitettiin. Selvästi hänelle tuo toimenpide oli inhottava. Anturin laiton jälkeen sydänäänet piirtyivät nätisti eikä niistä tarvinnut enää huolehtia.

Kätilö teki uuden sisätutkimuksen, kertoi että olen täysin auki ja sanoi, että pikkuhiljaa tuntemusten mukaan voisin alkaa ponnistamaan. Olin toivonut synnytysjakkaraa, sellainen oli huoneessa valmiina odottamassakin, mutta scalpin takia en oikein olisi päässyt siihen menemään, joten kätilö ehdotti, että teemme sängystä jakkaran. Sänky siis oli sellainen uudempi synnytyssänky, joka saadaan ikäänkuin istuimeksi, kun pääty nostetaan ja siihen asennetaan jalakset. En tässä kohtaa tajunnut odottaa omia supistuksia kunnolla, olin aika pökerryksissä ja uupunut kaikesta supistelusta, joten ponnistin ensin aika pienillä supistuksilla ja tuntui, että oli vaikeaa saada tuntumaa siihen ponnistamiseen. Synnytysvalmennuksessa opetettiin ihan erilainen tekniikka kuin perinteinen ”pidätä henkeä- leuka rintaan-ponnista kunnes pää räjähtää-tekniikka” ja koitin ensin sitä synnytysvalmennuksessa opittua. En osannut, vaikka miehenikin kannusti minua vieressä. Lähinnä sain vain suoleni tyhjenemään sillä tekniikalla.

Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan ja aloin saada tuntumaa siihen mihin pitää ponnistaa ja miten. Mies auttoi toisesta jalasta ja Maiju toisesta ja ponnistin lopulta sillä vanhalla hengityksenpidätystekniikalla. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen pitkä, liki puoli tuntia ja tuntui inhottavan repivältä loppuvaiheessa, vaikka en revennyt lainkaan. Sain pyynnöstäni kokeilla lapsen päätä juuri ennen syntymää, ja se tuntui äärimmäisen hienolta. Muistan kuinka kätilö sanoi, että näkyy paljon tummaa tukkaa ja mietin, että ei voi olla minun lapsellani, sillä esikoiseni oli vaalea ja melkein kalju syntyessään.

Ihana Urhomme syntyi taianomaiseen joulunalustunnelmaan, rauhallisena loppusyksyn yönä, juuri ennen talviaikaan siirtymistä klo 3.54. Hauska sattuma oli, että jälkeiset syntyivät kahdeksan minuuttia myöhemmin eli virallisen ajan mukaan kello 3.02, koska kello siirtyi tunnilla taaksepäin.

Urhon synnyttyä kaikki kivut loppuivat kuin seinään, kun sain pojan rinnalleni ja olin aivan skarppi ja täysin voimissani. Kerroin hänelle kuinka olimmekaan häntä odottaneet!

Urho imi heti hyvin rintaa, mutta säikäytti meidät, kun yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Kätilö nopeasti hieroi pojan jalkoja ja virvoitteli häntä ja siitä selvittiin tosiaan vaan säikähdyksellä. Ilmeisesti vauva minun rinnallani luuli olevansa taas kohdussa ja unohti hetkeksi hengittää. Varmuudeksi kätilö laittoi Urholle mittarin joka piipitti koko ajan ja mittasi hapetusarvoa ensimmäisten tuntien ajan.

Olimme onnellisia ja ihmeissämme pienestä nyytistä, joka ei näyttänytkään esikoiselta kuten olin ajatellut, vaan ihan omanlaiseltaan Urholta tummine paksuine hiuksineen ja miehekkäine piirteineen! Urho oli tosi pieni, vain reilut kolme kiloa ja mietin että miten nämä näin pieniä olivatkin nämä vastasyntyneet ja miten muka oli niin vaikea ponnistaa tuollaista pientä ulos. Myöhemmin kätilö selitti, että Urho tuli vähän epäedullisessa tarjonnassa, joten luultavasti siksi ponnistusvaihe oli hieman haasteellinen. Myöhemmin otin vielä selvää mitä tarkoittaa synnytyskertomukseen merkattu pään matala poikkitila ja sain selityksen, että vauva on laskeutunut loppuvaiheessa niin nopeasti, että normaali rotaatio on jäänyt tekemättä, vauva ei siis ole ehtinyt tekemään kaikkia käännöksiään ja syntyi kasvot vasten minun oikeaa reittä pää vähän nuokullaan ja tämä asento on ilmeisesti hankala silloin, kun vauva pitäisi saada ponnistettua häpyluun alta. Onneksi tilaa oli hyvin joten ei tullut ongelmia eikä repeämiä.

Pääsimme synnytyssalista potilashotelliin varhain sunnuntai aamuna aloittelemaan elämään nelihenkisenä perheenä. Urhon imetys sujui alusta asti hyvin, palautuminen synnytyksestä kävi hurjan nopeasti ja synnytys kokemuksena oli sanoinkuvaamattoman hieno ja eheyttävä, voimaanuttava ja meille miehen kanssa uskomaton yhteinen kokemus siitä, mikä voima meissä ja minussa asuu. Doulan tuki oli ensiarvoisen tärkeää ja se miten kaikki luottivat minuun ja kehooni korjasi jotakin minussa.

Urhon syntymän jälkeen olen vihdoin uskaltanut ylpeästi olla se nainen, joka olen aina ollut ja kannan ylpeydellä ja rakkaudella kehoani. Olen myös tullut naisena jämäkämmäksi ja olen uskaltanut tunnustaa rajani sekä kehon että mielen suhteen. Kaiken kaikkiaan olen kokenut eheytyneeni ihmisenä ja naisena.

En olisi voinut toivoa parempaa kokemusta, parempaa puolisoa, doulaa, kätilöä, mitään. Yhä nyt vuoden jälkeen palaan usein tuohon viikonloppuun ja sen tunnelmiin. Ja joka kerta haluan uudelleen synnyttämään.

– Annakaisa Frankberg, 35, Tampere
Synnytys

Tildan syntymä

5.7.2013

On kaunis kesäinen päivä. Kesä on ollut harvinaisen kuuma, ja olen käynyt meressä kävelemässä ja uimassa lähes joka päivä. Minua on supistanut paljon jo monta viikkoa, ja olen pari kertaa ehtinyt soittamaan doulalle luullen että synnytys on jo käynnissä. Olen käynyt läpi kaikkea sisälläni koko raskauden ajan, ja viimeisen viikon aikana käsitellyt viimeisiä pelkoja ja kaikkea mitä alitajunta on tuonut pintaan. Olen ihanan rauhallisessa tilassa lopulta. Vauva syntyy kun on oikea aika. Viikot ovat 41+6 mutta kotiloni on luvannut olla valmiudessa vielä senkin jälkeen kun 42 viikkoa tulee täyteen, koska edellinen raskautenikin oli pitkä. Olemme sopineet, että käyn maanantaina kontrollissa synnärillä. Tänään on perjantai.

Pitkin yötä on supistanut, ja aamulla myös, mutta koska supistuksia on tullut jo niin paljon aiemminkin, en kiinnitä niihin erityistä huomiota, tunnen että ehkä tänään vauva syntyy, mutta olen ajatellut niin kuitenkin jo monta viikkoa. Lapset, naapurit ja mieheni ovat talon takana pellolla leikkimässä. Ilmoitan ikkunasta, että yritän ottaa nokoset. Olen ollut epäsosiaalinen noin viikon, haluan olla yksin hiljaisuudessa, en kaipaa ystäviä ympärilleni. Käyn sänkyyn makaamaan, mutta pian tapahtuu jotain odottamatonta: vedet menevät. Yksikään aiemmista synnytyksistäni ei ole alkanut näin, olen hetken ihmeissäni, innoissani ja hämilläni. Vesi on haalean vaaleanpunertavaa. Kestositeet kastuvat hetkessä. Soitan doulalle ja kätilölle, joka kyselee lapsivedestä ja pyytää päivittämään häntä kun jotain tapahtuu. Heillä on matkaa yli kaksi tuntia meille autolla.

Lähden lainaamaan naapurilta siteitä: ”Ei, ei mua vielä supistele, tai siis, vähän mutta ei nämä vielä ole synnytystä.” Saan ihanilta naapureilta mukaan myös ruokaa, jonka mieheni lämmittää kotonamme. Minä juon vadelmanlehtijääteetä, en viitsi mainita supistuksia, koska ne ovat niin pehmeitä vielä. Mieheni siivoilee, minä laitan viimeisiä juttuja valmiiksi synnytystä varten, laventelia pieniin puisiin kulhoihin, gua shan, hierontaöljyä, pyyhkeitä. Mies ja tytöt täyttävät synnytysammeen ilmalla. Nojailen itse jumppapalloon, ja 2- ja 4-vuotiaat tytöt haluavat hieroa selkääni. Olemme yhdessä katsoneet niin monta lempeää synnytysvideoa, ja lukeneet Ina Maytä ääneen, että synnytys on heille jännittävää ja kivaa. Vietän aikaa yksin makuuhuoneessa, ikkuna auki merelle, sängyllä nelinkontin. Jossain vaiheessa soitan doulalle ja kätilölle, että voisivat kiireettä lähteä matkaan. Siskoni soittaa, kerron, että mulla on 5 minuuttia aikaa puhua ennen seuraavaa supistusta. Käytän supistusten tullessa ääntä apuna, hiljaa, matalaa oooo-ääntä, jota kukaan muu ei kuule, kun olen yksin huoneessani. Jossain vaiheessa lasten äänet kodissa alkavat vaivaamaan, mies on lähtenyt viemään roskia ja soitan hänet takaisin, hän palaa ja vie lapset naapureiden luo ulos leikkimään. Emme olleet tarkkaan suunnitelleet lasten paikkaa synnytyksen aikana, mutta ystävämme naapurissa sattuivat sopivasti olemaan kotona, ja olimme eläneet yhteistä elämää niin paljon, että lapset siirtyivät sinne helposti kun kaipasin enemmän rauhaa. Lasten iloiset äänet kantautuvat sisään ikkunasta. Supistukset tulevat 3 minuutin välein, niissä on voimaa, TENS, joka on ollut käytössä jo muutaman tunnin, ei enää vie supistuskipua pois. Nojailen olohuoneessa vanhaan laatikostoon ja hengittelen laventelin tuoksua astiasta, tuoksu tuntuu hyvältä. Korkeus on juuri sopiva, nojaan ja rentoutan lantion ja polvet, samalla ääntelen matalaa oooo-ääntä ja kohtu rentoutuu ja avautuu.

Mieheni on nyt vihdoin läsnä ja voin nojata häneen, kipu on siirtynyt lantioon, luut aukeavat liikaa, pyydän painamaan alaselkään ja sivuille lujaa. Olemme vähän aikaa kahdestaan, tuntuu ihmeelliseltä olla nyt tässä, ja kaikki menee niin nopeasti, ymmärränköhän vieläkään, että olen synnyttämässä. Ei tämä menekään hitaasti niin kuin luulin, en sano mitään mutta tunnen että olen jo aika pitkällä. Oksennan… (ja olen jo syvällä kuplassani, mutta jollain tajunnan tasolla mietin, että tämä on ehkä jo siirtymävaihetta, joka minulla tulee tässä kohtaa synnytystä) supistuksia tulee tiheään, selviän niistä vielä hyvin nojaamalla huonekaluihin, hymisemällä ja miehen avulla, joka painaa lujaa lantioon käsillään. Sanaton synnytysmusiikkini soi taustalla ja säestää etenemistäni.

Auto ajaa pihaan, doula ja kätilö saapuvat. Mietin hetken ennen kuin he tulevat sisään miten pystyn kohtaamaan ketään juuri nyt, supistuksia tulee lakkaamatta. Tuntuu, että he tulevat hymyillen, tunnen ilon vaikka en nosta heti päätäni. Kaikki on hyvin. He ovat paikalla, nyt ei ole mitään hätää, tässä me nyt olemme, kotona synnyttämässä ja sekä kätilö että doula pääsi paikalle, kaikki on hyvin. He siirtyvät keittiöön ja kuulen, samalla kun vastaanotan seuraavaa supistusta olohuoneessa, miten kätilö mainitsee doulalle jotain siitä, että kuulostaa siltä että synnytys on hyvässä vauhdissa. Tiedän kokemuksesta ja doulan työstäni, että äänestäni kuulee supistusten voimakkuuden. Kätilö tulee luokseni ja kysyy saako kuunnella vauva sydänääniä. Kätilöntorvella hän ei enää saa ääniä kuulumaan, joten kysyy minulta, saako käyttää doppleria, annan siihen luvan ja tietenkin sydänäänet ovat hyvät, olen hyvin tietoinen vauvan liikkeistä sisälläni ja siitä että hänellä on kaikki täydellisesti. Oksennan uudestaan, doula on nyt vieressäni ja painaa selkääni niin kuin mies aiemmin. Mies on täyttänyt ammeen aiemmin lasten kanssa kuumalla vedellä, ja haluan sinne NYT. Muut ehdottavat, että odotan hetken että vesi jäähtyy ja menen vaikka suihkuun, mutta olen jo riisunut vaatteeni ja astun ammeeseen. Mieheni kaataa jo ammeeseen kylmää vettä. Vesi, ihana vesi, niin kuin muistan, vie kivun, tuntuu tutulta, halaavalta. Nojaan ammeen reunaan, en tarvitse muuta. Vesi, musiikki, matala synnytyslaulu ja kosketus.

Jossain vaiheessa nuorempi tytöistä tulee sisälle. Mies tulee työn kanssa ammeen luo istumaan, ja tyttö tuijottaa ihan hiljaa. Epäilen, että hän hämmentyy, vaikka myöhemmin kertoi olleensa hiljaa vain siksi, että ei halunnut häiritä ja halusi katsoa, kun äiti synnyttää, mutta haluan miehen takaisin tuekseni lähelle. Jonkin ajan kuluttua mies saa lahjottua tytön Peppi Pitkätossu -dvd:llä ja jäätelöllä ja tämä lähtee dvd ja jäätelö kainalossa takaisin naapuriin.

Supistukset muuttuvat voimakkaiksi, ja avautuminen koskee jo paljon. Lantioon painetaan aina kun supistus tulee. Mies on minua vastapäätä ammeen ulkopuolella, lähellä, niin on hyvä, en anna hänen edes mennä mihinkään. Saan hunajaa jossain vaiheessa. Valitan välillä ääneen: ”Sattuuuuuuu”. Alan pelätä, että kestää vielä kauan kauan… jos kestää kauan en ehkä jaksa, jos alkaa sattumaan niin kipeästi kuin edellisissä synnytyksissä. Kukaan ei muuten puhu mitään. Kätilö istuu sohvalla ja kirjoittaa, seuraa läheltä, ja doula ja mies ovat ammeen reunalla. Tiedän että doula ja kätilö tietävät tasan missä mennään, ilman että mitään sanotaan, koska kokenut ihminen kuulee ja näkee sen vain minua seuraamalla. Kun pelkään kivun kovenemista kätilö antaa minulle homeopaattista arnicaa. Kaikki etenee samalla tavalla, intensiivisesti mutta äärimmäisen rauhallisesti, tunnen avautumisen kehossani sekä vauvan laskeutumisen ja jollain tasolla supistuskivusta huolimatta todellakin nautin myös synnytyksestä, hiljaisesta ilmapiiristä, tuesta jonka tunnen ympärilläni ja soittolistan sanattomasta musiikista johon keskityn taustalla.

Yhtäkkiä kipu muuttuu, supistukset muuttuvat ja kipu lakkaa, tunnen kun kehoni alkaa ponnistamaan vauvaa ulos. Kerron kahdella sanalla englanniksi, että kehoni ponnistaa. Kätilö istuu kuin itse rauhallisuus sohvalla teekupin kanssa ja kirjoittaa, hän katsoo minuun rauhallisesti. Doula ja mies ovat luonani ammeen reunalla tukenani. Nojaan ammeen reunaan ja kätilö lukien minua oikein tuo minulle homeopaattista chamomillaa, koska jännitän enkä halua päästää irti. Kaipaan taukoa, ja saan sen. Nojaan ammeen reunaan ja luulen pitkän ajan kuluvan, mutta myöhemmin luen kätilön muistiinpanoista sen olleen vain 3 minuuttia. Taukoni nautittuani tunnen olevani valmis, annan kehon ponnistaa. Tunnen miten kehoni työntää vauvaa ulos, hengitän, ääntelen, ääni on muuttunut murinaksi ja välillä tekee mieli huutaakin vähän, mutta kätilö muistuttaa hengittämään ja tekemään matalia ääniä. Kukaan ei puhu paljon mitään, minua ei kysenalaisteta, vaan kaikki vain seuraavat ja antavat synnytyksen edetä. Kätilö on kirjoittanut muistiinpanoihinsa näin: ”Hengität hyvin supistusten aikana, rentoudut hienosti supistusten välillä. Ponnistusvaihe on rauhallinen, hengittelet ja työnnät omaa kehoa kuunnellen.”

Tunnen poltteen kun vauvan pää on aivan lähellä, polttaa polttaa, se sattuuu, joten päätän, että on päästettävä vauva ulos että polte loppuu. Huomaan kappaleen joka soi taustalla ja hetki tuntuu jotenkin voimakkaalta ja pyhältä. Autan kehoani vähän ja vauvan pää syntyy. Olen väsynyt. Kätilö on takanani, koska pään jälkeen muu keho ei synny heti, hän pyytää minua kääntymään ja auttaa vauvaa ulos, hänet nostetaan syliini, napanuora on lyhyt, mutta saan hänet pideltyä. Vauvamme on maailmassa klo 18.58. Rauhallisesti. Sanon: ”Se tuli niin helposti” ja kätilö tai doula, jompi kumpi sanoo, että ”ja kauniisti!”. Mies on ihmeissään, hän on kommentoinut välillä miten ihmeellisesti kaikki etenee, tiedän ettei hän odottanut vauvan syntyvän vielä, niin kuin minä hän odotti jotain pidempää ja vaikeampaa. Vauva syntyi vajaa 2 tuntia siitä kun kätilö ja doula saapuivat.

Olemme hetken vielä vedessä ja siirrymme sohvalle. Lantiooni koskee paljon enkä pysty oikein liikkumaan. Odotellaan istukkaa. Doula saa leikata napanuoran kun sen on lakannut sykkimästä. Mieheni ei ole ikinä halunnut, hän ei halua katkaista yhteyttä minun ja vauvan välillä. Saan paria homeopaattista ja noin 50min vauvan syntymästä istukka lopulta syntyy kun siirryn sohvalta seisomaan, plops se putoaa maahan… doula lähtee pesemään istukkaa ja laittamaan sitä jääkaappiin odottamaan. Istukasta vapaana siirryn sänkyyn vauvan kanssa. On autuas olo. Käyn suihkussa, kätilö tulee katsomaan, että voin hyvin suihkussa, doula tuo pallon että voin istua sen päällä. Ihmettelen suihkusta lähtiessä miten ystävällistä kätilöltä, että hän puhdistaa verta lattialta. Vuosin todella vähän, mutta sotkua luonnollisesti tulee jonkun verran.

Kun olen sängyssä, tulevat tytöt jossain vaiheessa kotiin ihailemaan siskoaan. Syön, juon, vauva punnitaan (hän on aika iso, n. 4,2kg), minut tikataan, kaksi tikkiä, pieni repeämä. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun kätilö tutkii minua synnytyksen aikana. Kätilö tutkii myös vauvan, joka voi hyvin. Menee kauan ennen kuin kaikki rauhoittuu, imetän vauvaa, tytöt pyörivät ympärillä ja ihailevat ja ihmettelevät. Jossain vaiheessa yöllä doula ja kätilö lähtevät ajamaan kotiin ja me rauhoitumme yöhön, ensimmäiseen yöhön viidestään, nukumme kaikki lähellä toisiamme ja on niin hyvä olla.


– Annamaria Mitchell, 35, Lahti

Synnytys

Syöksyllä maailmaan

Oksensin joka päivä koko raskauden ajan ja voin todella heikosti niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oksentelu ja 2-vuotias vilkas esikoinen veivät voimat. Liitoskivut piinasivat ja oli tosi kurja olla. Tuntui raskaalta ajatella pitkää kivuliasta synnytystä. Tällä kertaa kuitenkin päätin olla viisaampi kuin edellisessä synnytyksessä ja ottaa asioista selvää ja valmistautua hyvin synnytykseen. Pyysin doulaksi minulle tutun ihmisen joka on aiemminkin ollut synnytyksissä mukana. Lisäksi kävin vyöhyketerapiassa. Vyöhyketerapeutin kanssa puhuimme paljon hoidon aikana tulevasta synnytyksestä. Vyöhyketerapeuttini sanoi doulalleni heidän kohdatessa ovella, että kannattaa laittaa teltta sairaalan pihaan jos meinaa synnytykseen keretä. Tämä nauratti minua kovasti ja luulin sen olevan hauska vitsi. Toisin kuitenkin kävi.

Lasketun ajan lähestyessä minua supisteli jokseenkin kovasti. Paria päivää ennen laskettua aikaa alkoi minulla 10-20min välillä olevat supistukset. Ne eivät kuitenkaan tehneet niin hirveän kipeää, että olisin näytille lähtenyt. Synnytystä edeltävänä yönä kuitenkin aloin tuntea kuinka pissa tuli housuun joka supistuksella. Tunsin oloni jotenkin noloksi kun tällä tavalla alkaa valua housuun. Soittelin synnärille miettien voisiko pissa sittenkin olla lapsivettä. Synnärillä oltiin sitä mieltä, että pissaa se varmaankin on ja johtuu siitä, että lantionpohjalihakseni eivät ole ihan parhaimmassa kunnossa. He eivät nähneet syytä tulla vielä näytille. Tämä sopi minulle mitä mainioimmin. Ei minulla ollut mikään kiire päästä synnärille ennen kuin on tosi kyseessä.

Istahdin koneelle hetkeksi puhelun jälkeen ja yhtäkkiä lapsivesi hulahti rakkaalle konetuolilleni. Kello oli tällöin 1.30 ja soitin doulalleni kertoakseni, että lähden käymään näytillä. Sanoin, ettei tarvitse pitää kiirettä kun supistusten väli on kuitenkin niin iso. Minua jännitti kovasti, mutta en kovin kauaa kerennyt miettiä asiaa sillä suljettuani puhelimen supistukset vetivät minut kontilleen. Konttailin ympäri asuntoa ja huusin miestäni hereille. Mieheni rauhoitteli minua ja soitti taksin. Oli ihanaa kuinka rauhallisena hän pysyi, vaikka näki minusta pienen paniikin. Hän myös pakkasi kameran ja puhelimen laukkuuni.

Olin kontillaan eteisen lattialla ja tuntui siltä että pitää ponnistaa. Huusin hysteerisenä ”nyt se tulee” ja mietin pitääkö repiä housut jalasta pois. Pelotti ihan hirveästi. Entä jos vauva syntyisikin kotiin. Siihen en ollut ollenkaan valmistautunut. Esikoinen heräsi ja pussasin häntä poskelle ja kerroin, että sisko syntyy nyt. Kerroin, että aamulla voi tulla katsomaan siskoa isin kanssa. Tämä sai minut tuntemaan oloni rauhalliseksi.

Supistusten välillä pääsin taksiin. Olin vieläkin siinä luulossa, että tässä menee vielä useita tunteja ennen kuin vauva syntyy. Kerroin taksikuskille synnyttäväni ja sanoin, että voisi ajaa rivakkaan nyt kuitenkin. Taksikuski selvästi kauhistui tilanteesta. Vielä enemmän kauhuissaan hän oli kun supistuksen tullessa aloin mylviä eläimellisesti ja huusin kaikki kirosanat mitä osasin. Koitin pidätellä vauvan tuloa kaikin voimini. Taksikuski ajoi lujaa ja hoki ihanasti koko ajan ”ei ole mitään hätää, kohta olemme perillä”. Kuskin jatkuva rauhottelu sai minut pysymään rauhallisena kaikesta huolimatta.

Lyhyen, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajomatkan jälkeen avasin auton oven synnärin pihassa ja lensin polvilleni maahan. Kello oli tällöin 2.05. Taksikuski haki kätilöt sisältä ja he raahasivat minut sisälle. Mylvin, että halua ykköshuoneeseen jossa on amme. Kätilöt nauroivat, että en minä enää mihinkään ammeeseen ehdi. Minuakin nauratti. En ollut tajunnut muka, että vauva tulee ihan just nyt, vaikka olin pidätellyt vauvan tuloa koko matkan sairaalaan.

Menimme synnytyssaliin kiireen vilkkaa ja minulta otettiin pikapikaa housut pois jalasta. Minut käskettiin sängylle makaamaan. Hoin kuinka haluan synnyttää pystyssä, mutta sitten tunsinkin kuinka vauvan pää työntyi ulos. Minua pyydettiin kokeilemaan ja tunnustelin vauvan päätä hellästi. Samalla tunsin kuinka supistus tulee ja ponnistin. Vauva syntyi klo 2.14.

Sain rakkaan tyttäreni rinnalle ja olo oli tosi pökkyräinen ja hämmästynyt. Hän alkoi imeä rintaa kuin vanha tekijä. Edellinen synnytys oli ollut pitkä ja tuskallinen. Nyt vauva syöksyikin maailmaan valtavalla kiireellä. Oli sellainen olo, että voisin synnytellä pari kolmekin vauvaa vielä samaan syssyyn.

Hoitajat alkoivat katselemaan vahinkoja alapäässäni ja samalla saapui doula. Hän silitteli minua päästä kun hoitajat parsivat pimppiäni kasaan.  Doulani oli suureksi avuksi synnytyksen jälkeisissä hetkissä.

Olo oli ihan uskomaton. Sain lasillisen appelsiinimehua ja en oksentanut sitä ulos. Kaikki hormonit hyrräsivät valtavalla voimalla ja olo oli mitä mainioin. Hoitajat sanoivat, että kummallakaan meillä ei olisi ollut hätää vaikka lapsi olisi päättänyt tulla eteiseen.

44 minuutin uskomaton synnytysmatka päättyi valtavaan onneen ja rakkauteen. Olin mykistynyt tämän synnytykseni voimaannuttavasta vaikutuksesta. Lapseni katsoi minua syvälle silmiin ja tervehti minua katseellaan. Olin ihan onnesta sekaisin.

 

– Mari Karjalainen, Loimaa

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki
Synnytys

Synnytyksestä, käsi sydämellä

Synnytin kuutisen viikkoa sitten ihanan lapsen. Elämä uuden ihmeen kanssa on ollut alkuun haastavaa. Unta saa vähän ja pikkuisemme tykkää syödä lakkaamatta. Paljon muuta ei siis ehdi kuin imettää. Nyt, kun olemme yhdessä oppineet, miten se sujuu, pystyn jo hieman kirjoittamaan.

Kaunis synnytys?

Kysyin useamman vuoden, voiko synnytys olla kaunis. Vastaukseksi sain synnyttäneiltä naisilta lähes poikkeuksetta, että synnytys tekee hurjan kipeää, mutta kivun unohtaa, kun lapsi on sylissä. Monen mielestä kaunista synnytyksessä oli se hetki, kun lapsen saa syliin ensi kertaa, tai ainakin lapsi oli kaunis. Mutta miksei nimenomaan synnytys voisi olla kaunis? Onhan se lasta toivovan elämässä yksi merkittävimmistä kokemuksista.

Synnytys voi olla dramaattinen ja hirvittävä kokemus. Haluan kuitenkin kertoa, että synnytys ei lähtökohtaisesti ole sellainen. Toisin sanoen synnytys voi aivan hyvin olla ihana, voimaannuttava ja jopa orgastinen kokemus, joka tekee synnyttäjästä astetta vahvemman uskomaan omiin kykyihinsä ja kehomielensä luonnolliseen toimintaan. Se, millainen synnytys on, riippuu toki monista tekijöistä. Oman kokemukseni pohjalta haluan kuitenkin korostaa, että synnytykseen liittyvillä mielikuvilla on vaikutusta siihen, millainen kokemus synnytys on.

Voisinpa muuttaa elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskuvauksia. Se, että niissä synnytys näytetään sellaisena, jossa synnyttäjä kärsii ja häntä manipuloidaan ja leikellään ja hänelle huudetaan, vaikuttaa siten, että moni synnyttäjä pelkää synnyttämistä. Synnytyskulttuuri on kuitenkin ainakin Suomessa paljon lähempänä ”alkukantaista” synnyttämistä kuin puhtaasti lääketieteellistä operaatiota. Tarkoitan tällä sitä, että synnytys ymmärretään luonnollisena tapahtumana, jonka synnyttäjän oma keho osaa tehdä ilman apuakin, eikä medikaalisena toimenpiteenä, jonka vain lääkäri osaa härveleineen suorittaa. Synnytyksessä, jos missä, on hienoa, että luonnollisuus ja moderni lääketieteen kehitys voidaan tuoda yhteen äidin ja lapsen elämän ja terveyden turvaamiseksi. Vielä hienompaa on, että synnytys aletaan ymmärtää myös elämyksenä.

Synnytyksen elämyksellisyyden ja esteettisyyden korostamisen ei tarvitse viedä huomiota pois syntyvästä lapsesta tai turvallisuudesta. Päinvastoin, positiivinen synnytyskokemus voi auttaa rakentamaan hienoa yhteistä elämää vauvan kanssa. Positiivinen synnytyskokemus voi myös tukea turvallista ja terveellistä synnyttämistä, sillä synnyttäjän kokemat asiat synnytyksen aikana vaikuttavat synnytyksen kulkuun. Sillä, millainen ympäristö synnyttäjällä on, mitä hän kuulee, näkee, haistaa, maistaa, tuntee ja ymmärtää, on merkitystä sen kannalta, miten ja millä tavoin synnyttäjä voi olla toimijana synnytystapahtumassa.

Aistisuus on iso osa esteettisyyttä, mutta esteettiseen kokemukseen tarvitaan myös tietoisuutta ja tiedostamista. Synnyttäjä voi toki hypätä synnytykseen perehtymättä mihinkään luottaen intuition voimaan ja omaan kehoonsa. Silloin synnyttäjä on kuitenkin monen sattuman varassa. Synnytyksen esteettisyys muodostuukin aistikokemusten yhdistymisestä niiden havaitsemiseen ja tietoisuuteen synnytyksestä ja omasta kehomielestä, sen toiminnasta ja muutoksista – sanalla sanoen herkistymisestä kokemaan tapahtuvaa syvemmin.

Synnytyksen ei siis tarvitse olla helvetin esikartano, jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian. Sen ei tarvitse olla eritteiden splätteriä, eikä sen tarvitse olla kehoa rampauttava. Sivumennen sanottuna kyllä tuollaisetkin kokemukset voivat olla esteettisiä; ehkä ne liittyvät kauhun tai rumuuden estetiikkaan. Ja kyllä synnytys kyllä voi joskus olla myös äidin tai lapsen tappava kokemus, joten mitään takeita ei tietenkään ole sille, että synnytys olisi kaunis. Toisaalta, eihän taivaanrantakaan aina ole erityisen kaunis. Silti se voi olla aina merkityksellinen.

Moni varmaan ajattelee, ettei kauneudella voi olla tekemistä synnytyksen kanssa, koska synnytykseen liittyy käsitysten mukaan niin paljon kipua. Harva ehkä tietää, että nautinnon itse asiassa on oltava osa synnytystä. Synnytys ei nimittäin etene, ellei mielihyvää tuottavaa oksitosiinia erity. Kokemisen ja synnytyksen kulun yhteys juurtaa hormonitoiminnasta. Kaiken sen väitetyn kivun keskellä, olisi siis kyettävä kokemaan myös nautintoa. Mutta miten sitä nautintoa sitten voi kokea? Lääkkeellinen kivunlievitys ei välttämättä ja useinkaan helpota asiaa. Synteettinen oksitosiini tekee yleensä supistuksista tavanomaista voimakkaampia ja synnytyksestä rajumpaa. Kemiallisten lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei myöskään ole erityisen helppoa kokea synnytystä tietoisena ja herkin aistein, sillä silloin kokee ensisijaisesti ne lääkkeet. Nautinto olisi kyettävä löytämään omasta kehosta ja omasta mielestä. Tätä varten tarvitsemme kannustavia ja elämyksellisyyttä korostavia synnytystarinoita. Kerronkin seuraavaksi omakohtaisen kokemukseni.

Pikkuisemme synnytys, 21.08.2017 Naistenklinikalla

Kymmenvuotiaana näin yksityiskohtaisen valokuvasarjan synnytyksestä. Pelkäsin synnytystä siitä lähtien. Kun sitten tulin viimein raskaaksi, halu päästä tapaamaan omaa lasta oli tainnut syrjäyttää osan pelosta. Tiesin kuitenkin, että tarvitsisin apua selviytyäkseni synnytyksestä. Osa minusta halusi juosta karkuun. Päätin valmistautua synnytykseen huolella. Kiitos suomalaisen järjestelmän jäin äitiyslomalle kaksi kuukautta ennen synnytystä, minkä ajan käytin synnytystietouteen sukeltamiseen.
Luin kirjoja ja selasin nettiä. Löysin positiivisten synnytyskertomusten meren. Olin totaalisen viety. Miksi en ollut kuullut tällaisia tarinoita aiemmin? Mikä mahtava voima synnytykseen liittyikään. Aloin harjoittaa mieltäni ajattelemaan synnytystä elämyksellisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Pelko alkoi jäädä taka-alalle.

Lapsemme synnytykselle oli annettu aikataulu ennalta. Sisareni perheineen oli nimittäin vain kaksi viikkoa lasketun aikamme tietämillä Suomessa. Halusimme, että he tapaisivat vastasyntyneen pienokaisen. Minä olin myös toivonut koko raskauden ajan, että lapsemme syntyisi vähän aiemmin, jottei hän olisi kasvanut aivan äärimmilleen. Ajattelin itsekkäästi, että synnytys olisi silloin helpompi. Doulani puolestaan antoi muutamia päiviä, jolloin hän ei pääsisi paikan päälle. Ideoimme kaikki yhdessä, milloin olisi parasta synnyttää. Niin siinä sitten kävikin, että lapsemme syntyi kaksi päivää ennen laskettua aikaa juuri silloin, kun olimme suunnitelleetkin. Edes ruuhka ei päässyt haittaamaan matkaa. Sisareni ehti näkemään lapsemme peräti kahteen otteeseen.

Synnytyksen aikatauluttaminen kävi kuitenkin hermoilleni. Mukavasti sujunut raskaus sai loppua kohden vähän stressaavia sävyjä. En ollut odottanut lastamme lainkaan raskauden aikana. Olin elänyt hänen kanssaan mukavaa yhteiseloa. Viimeisinä viikkoina olotilani kuitenkin muuttui varsin odottavaksi, ei siksi, että minulla olisi ollut hurjan hankala olla, vaan siksi, että jännitin synnytyksen ajankohtaa. Päivää ennen synnytystä, sunnuntaiaamuna, heräsin ajatukseen, että minun olisi luovuttava koko aikataulusta. Päätin ottaa rennosti. Kuuntelimme suomi-reggaeta ja söimme brunssia rauhassa mieheni kanssa, nauroimme ja tanssimme. Lepäsin.

Kesä tuntui tekevän lähtöään. Välillä oli sumuista ja välillä paistoi aurinko. Päätimme mieheni kanssa toteuttaa vierailun viereisen saaren ravintolaan. Pääsimme siis hieman vesille saaristolautalla, kävelemään metsään ja syömään ulos terassille mäntyjen katveeseen. Ruoka oli varsin mieleistä meille molemmille ja söimmekin pitkän kaavan mukaan kuluja miettimättä.

Nautiskelimme kaksin. Iltapäivällä puhuin ystäväni kanssa pitkään puhelimessa nauttien auringosta parvekkeella. Kerroin, että vauva tulee, kun on tullakseen. Muutamia sukkapuikkosupistuksia oli jo tullut reilun viikon ajan. Illalla katsoimme puolisoni kanssa uskomattoman dokumentin valoa hohtavista eläimistä, kasveista ja bakteereista. Ihmettelimme elämän moninaisuutta. Saunoimme ja rakastelimme. Olimme hyviä toisillemme koko päivän.

Maanantaina kahden maissa yöllä heräsin vain hetken nukuttuani ensimmäiseen koskaan kokemaani synnytyssupistukseen. Koska se oli täysin erilainen kuin muut raskauden aikana kokemani niin kutsutut harjoitussupistukset, tiesin heti, mistä oli kyse. Nyt alamme synnyttää. Supistus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi osoittaa yhtä kohtaa, missä se tuntuisi. Se on kuin aalto, joka kulkee koko kehon läpi. Omat synnytyssupistukseni muistuttivat hyvin paljon voimakkaita kuukautiskipujani. Olin siis kokenut vastaavaa aiemminkin, itse asiassa lähes joka kuukausi. Nyt vain suhtauduin tilanteeseen täysin toisin. Puolisoni sanoikin myöhemmin, että olin kestänyt synnytyksen paremmin kuin yleensä kuukautiseni.

Herätin puolisoni, tankkasin juomaa, ja menin lähes välittömästi suihkuun. Olin innostunut, joskin hieman minua hirvitti. Mitä tästä tulee? Päätin kuitenkin luottaa kehooni ja tilanteeseen, vauvaankin. Olin valmistautunut ja tiesin, että mitä avoimemmin kykenisin suhtautumaan, sitä esteettömämmin synnytys etenisi. Päätin, etten asettuisi etenemisen esteeksi. Supistukset tulivatkin lähes välittömästi viiden minuutin välein ja kestivät noin minuutin.

Antauduin tuntemaan supistusaallon, heittäydyin sen mukaan ja tutkiskelin sitä. Kaikki muu katosi pikkuhiljaa, millään muulla ei ollut väliä, vajosin jokaisella supistuksella yhä syvemmälle aallokkoon. Intensiivisyys vei mukanaan. Etäällä kuulin puolisoni valmistelevan asioita sairaalaan lähtöä varten. Tunnin kuluttua hän soitti Jorvin sairaalaan ja ilmoitti meidät. Eipä siellä kuitenkaan uskottu, että synnytys voisi olla käynnissä. Moni ensisynnyttäjä synnyttää päivän tai parikin ja sairaalassa käydään kääntymässä ja kotiin tullaan uudelleen. Meidät kuitenkin kuulemma opastettiin sitten lopulta siirtymään Naistenklinikalle, koska Jorvissa oli täyttä.

Pikkuhiljaa kehoni veti minua kohti lattiaa. Kerroin, että minun oli hankala suihkuttaa alavatsaa ja alaselkää ja olla samaan aikaan kontillani. Istumaan en oikein kyennyt, edes saunajakkaralla. Tuntui sille, että keho kouristui nelinkontin, ja se tuntui hyvälle. Mieheni asensi kameranjalustasta suihkunpidikkeen ja näin pystyin vain kehoa siirtämällä saamaan suihkun juuri siihen kohtaan, mihin vesi toi lämpöä ja ihania pisaroita. Lorina ja sihinä rauhoittivat mieltä, tunsin uivani olemisen olemiseen, alkuperäiseen veteen, joka kannatteli minua ja kohdussa samalla vauvaani.

Toisen tunnin kuluttua mieheni soitti Naistenklinikalle. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi aika siirtyä, koska minusta alkoi tuntua mahdottomalle istua autossa. Mietin, pystyisinkö olemaan nelinkontin sielläkin jotenkin. Toisaalta samalla mietin, että ehkä voisimme jäädä synnyttämään kotiin, ehkä se olisi vain helpompaa. Naistenklinikalla ei oikein edelleenkään uskottu, että synnytys olisi käynnissä. Minulle tuli huono olo suihkussa ja oli päästävä pois. Menin nojaamaan sänkyyn ja ääntelin, sen minkä kykenin. Äänen avulla minun oli helpompi olla yhtä aaltojen kanssa.

Mieheni meni hakemaan auton talon eteen valmiiksi. Sillä välin sain kokea lapsivesien menon. Olin jo aiemmin suihkussa epäillyt, josko lapsivettä olisi jo mennyt. Se vesimassojen pläjähdys makkarimme parketille oli kuitenkin niin yllättävä ja koominen, etten voinut olla nauramatta. Samassa puolisoni toi minulle puhelimen. Naistenklinikalta halusivat kuulla supistuksen, jotta tietäisivät, mitä uskoa. Tuntui vastenmieliseltä alkaa esittää supistusta. Mieheni ohjeisti, että huutaisin lujaa, että päästäisivät meidät tulemaan. Minä en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt kärsiä, jotta pääsisin sairaalaan. Asetin puhelimen sen verran kauemmas, että saatoin jotenkin unohtaa, että minulla oli yleisöä. Kätilö sanoi epäluuloisen kuuloisena, että voisimme nyt sitten tulla, jos tosiaan kokisimme niin, etenkin kun lapsivesi oli juuri mennyt. Minä nauroin puhelimeen, että oli hankalaa, kun sitä vettä tuli lakkaamatta.

Mieheni auttoi minua pukemaan jotain päälle, onneksi ei ollut talvi. Minä ääntelin lähes lakkaamatta, supistusten välit olivat niin lyhyet. Tukiessaan minua mieheni huikkasi keittiön jääkaapinoven listasta voimalauseen: ”Mä aukeen niin kuin kukka.” Otin kopin ja aloin hokea sitä itselleni. Enkä vain hokenut, vaan todella kuvittelin olevani puhkeamaisillaan oleva kukka, vaaleanpunainen. Ajattelin, ja yritin tuntea, miten jokainen supistus avasi kukkaa hieman lisää. Sillä voimalla sain vedettyä läpsykät jalkaan ja kammettua itseni ulos ja autolle.

Ulkona oli viileä aamu, tai minulla oli vain lyhythihainen paita päällä. Virkeä, raikas ja puhdas ilma oli hyvää hengittää, tuntui valoisammalle. Pääsin takapenkille ja turvavöihin. Jalat nostin niin ylös kuin sain, eli melkein risti-istuntaan. Toivoin ääneen, että mieheni ei ajaisi ylinopeutta. Aamuruuhka oli kuitenkin tulossa vasta parin tunnin päästä ja tie oli selvä. Jossain välissä mieheni laittoi klassista musiikkia radiosta keskittyäkseen itse paremmin ajamiseen. Minä katselin, miten maisemat kiisivät ohi niitä juurikaan tajuamatta. Taivaanranta oli vaaleanpunainen. Rakastan näitä kauniita, aikaisia aamuja ja auringonnousua, ajattelin onnellisena siitä, että nyt synnytetään. Samalla pyörittelin päätä puolelta toiselle, etten purisi leukoja yhteen, ja hoin lakkaamatta, että aukean kuin kukka. Matka kesti parisenkymmentä minuuttia, kuulemma.

Köpöttelin Naistenklinikalla vastaanottoon mieheni tukemana. Muodollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kuulin, että joku kysyi, olivatko supistukset olleet koko ajan sellaisia. Minulle tuotiin pyörätuoli, mutta ennen sitä vajosin kontilleni lattialle. Tuntui, ettei mikään muu asento käynyt keholle, jokin minussa halusi olla niin. Vitsailin, voisinko olla kontillani pyörätuolissakin.

Synnytyssalissa minut ohjattiin sängylle, joka muistutti kyllä enemmän pöytää. Kömmin välittömästi kontilleni sen päälle. Selinmakuulla en aikonut olla. Sitten kuulin ihmeen: olin jo kahdeksan senttiä auki. Enää kaksi senttiä ja voisin ponnistaa lapsen maailmaan. Olin hämmentynyt ja ylpeä itsestäni. Tähän asti jos olin kestänyt, kestäisin kyllä loppuunkin asti. Minulta kysyttiin, halusinko vielä ammeeseen toivomuksemme mukaan. En tiennyt enää tässä vaiheessa mitään. Ehkä lapsi syntyisi hyvin pian sängylle. Kätilöt kuitenkin päättivät laittaa ammeen valmiiksi. Sillä välin minulle laitettiin jotain antureita vöihin ja minä kuvittelin aina vain olevani kukka.

Jälleen kuluivat parikymmentä minuuttia mystisesti huomaamatta ohi ja sitten minut autettiin allashuoneeseen. Pysähdyin hetkeksi huokaistakseni ihastuksesta. Voi hyvänen aika, saisinko todella synnyttää täällä? Keskellä hämärää huonetta oli iso, valkea amme, jonka pohjassa loisti valoa. Katossa ammeen päällä led-valot tuikkivat tähtitaivaana. Nurkassa oli viherkasveja, joita kohti suuntasin itseni ammeeseen päästyäni.

Joku kysyi, oliko hätätiellä oleva auto mieheni. Hän juoksi avojaloin siirtämään sen parkkiruutuun. Sillä välin minulle tuotiin punainen joogamatto, voimamatto, altaan reunalle. Siihen minä tarrauduin ja sitä vasten lepäsin edelleen kontillani ammeessa, vaikkakin ammeessa vesi kannatteli minua puoliksi. Vesi oli jälleen tukenani. Vesi, joka siveli minua, viilensi ja lämmitti yhtä aikaa. Vesi, joka hyväili minua. Kelluin vapaana altaassa, langattomat anturit vyölläni pitivät huolta, että lapsesta saatiin riittävästi tietoa.

Yhtäkkiä aurinkoinen doulani oli edessäni. Hän oli iloisen hämmästynyt ja ihmetteli, että synnytys oli näin nopeasti, parissa tunnissa, edennyt jo hyvin pitkälle. Samalla tuli mieheni takaisin ja he etsivät itselleen paikat edestäni ammeen vierestä. Kätilöt olivat takanani, kun olivat huoneessa ja nojailivat seinään. Välillä he korjasivat vöiden asemaa, jotta anturit piirtäisivät paremmin vauvan laskeutuessa alemmas.

Omasta mielestäni pitkään vietimme yhdessä aikaa rauhallisessa huoneessa. Doulani juotti minulle välillä pillillä mehukeittoa ja mehua, punaista ja keltaista voimaruokaa. Mieheni piti minua käsistäni kiinni ja lauloi minulle Medicine Buddha -mantraa ja Ganesha-mantraa, molemmat minulle tärkeitä ja rakkaita melodioita, rytmejä, ajatuksia ja sanoja. Olin opettanut ne miehelleni vähän ennen synnytystä. Itse olin kuunnellut niitä jo kauan Spotifysta. Ajattelin, että Buddha-mantra lääkitsi supistuksiani ja Ganesha-mantra avasi tietä vauvalle. Ennen kaikkea ne toivat huoneeseen mystisen rauhan ilmapiirin, johon vajosimme kaikki, kätilöitä myöten. He kommentoivat, miten ihanalta mantrojen laulaminen kuulosti, miten ihanalta huoneessa tuntui. Niin tuntuikin, tuntui, että olin rakkauden kuplassa.

Minua alkoi vähän ponnistuttaa, joten kätilöt tarkastivat tilanteen. He eivät antaneet lupaa ponnistaa kunnolla, koska vielä pieni lippa oli tiellä. Sanoivat, että se voi turvota, jos nyt ponnistan täysillä. Doula antoi puolestaan ohjeen, että päästäisin matalampaa ääntä. Myöhemmin hän kertoi, että pelkäsi minun pyörtyvän, koska olin haukkonut niin paljon henkeä. Tein työtä käskettyä ja aloin möristä oikein kunnolla. Puolisoni tuli mukaan mörinään ja muodostimme mörinäpilven rantaviivaan eli ammeen laidalle. Aiemmin en ollutkaan samalla tavalla mörissyt. Mikä voima tärisevässä matalassa äänessä onkaan! Hetkittäin tuntui, etten jaksaisi enää. Silloin katsoin doulaani silmiin ja ne tuntuivat polttavan minuun uskoa ja luottamusta. Tuntui, etten muuta nähnytkään, vain hänen silmänsä, jotka sanoivat, että kaikki on niin kuin pitää. Muistin lukeneeni, että sillä hetkellä, kun ei enää meinaa jaksaa, syntymä on tosi lähellä. Luotin siihen ja päätin jaksaa vielä vähän.

Sitten vaihtui kätilö. Hän tuntui aiempiin verrattuna viileältä ja etäiseltä, asialliselta. Pelästyin, että nytkö minut pakotetaan lääkkeisiin. Ärsytyksekseni hänkin halusi tutkia, miten paljon olen auki. Onnekseni hän kuitenkin antoi luvan ponnistaa kunnolla, lippa oli tiessään ja lapsella oli tie auki. Sitten ymmärsin, mitä oikea ponnistuttaminen tarkoittaa. En se ollut minä, joka ponnisti. Se oli jokin muu minussa, vauva. Ponnistus oli valtava pidättelemätön voima, joka kulki lävitseni ilman, että kykenin tekemään sille mitään. Yritin mennä sen mukaan, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Jälleen ikuisuudelta tuntuvan ajan mörisin ja hyppäsin ponnistuksen matkaan. Tunsin, miten vauva painui alemmas ja alemmas. Kätilö ja doula kannustivat ponnistamaan vahvemmin. Minä ajattelin, että joku muu joutuu kohta tekemään sen, kun minä en enää jaksa. Silti jälleen ärisimme ja mörisimme mieheni kanssa. Minä olin kadonneena maailmaan, joka on toinen.

Vauvan pää tuli näkyviin. Minua kehotettiin kokeilemaan sitä, että saisin lisävoimaa. Pieni kananmunan kokoinen tukkaläntti käteen tuntuikin. Mietin, miten ihmeessä koko kallo tulisi ulos ilman, että satuttaisin vauvaa. Kannustukset muuttuivat pian voimakkaammiksi. En kuitenkaan tohtinut ponnistaa kovaa, koska pelkäsin, että repeäisin. Sitten muistin maalauksen, jonka olin tehnyt juuri ennen synnytystä valmistautuakseni. Siinä synnyttäjä nojaa kiveen jalat levällään ja hänen jalkovälinsä on valtava. Muistin, että juuri se on se, mitä haluan. Minusta tulee valtava! Jätin kukka-ajatuksen ja siirryin suuntaamaan kohti sitä, että minusta tulee suorastaan jättimäinen. Aavistuksen jarruttelin silti, ja vauva heijasi edestakaisin. Pelkäsin, ettei tilanne edisty, koska tunsin vauvan liikkuvan takaisin, mutta kätilö ja doula edelleen kannustivat ja sanoivat, että se on normaalia. Alapäätäni kiristi ja kihelmöi.

Hetken kuluttua kätilö kuitenkin sanoi, että olisi laitettava scalp-anturi vauvan päähän, koska sydänäänet eivät kuuluneet kunnolla vauvan liikkumisen vuoksi. Kehotin siirtelemään vöitä mieluummin, mutta pian kätilö sanoi, että scalp on laitettava tai sitten on tultava ammeesta pois. Annoin vastentahtoisesti luvan. Vauvalla olisi todennäköisesti kaikki hyvin, mutta tässä kohtaa kätilö oli melko tiukka. Jokin hänen olemuksessaan sai minut vakuuttuneeksi, että häneen voi luottaa täysin. Luottamuksen syntymistä helpotti sekin, että doulani kyseli samalla kätilöltä, millainen työura hänellä oli ollut. Tämä kätilö oli hoitanut useita vesisynnytyksiä aiemminkin ja takana oli jo pitkä työura. Olin ammattilaisen käsissä, ja vauvani myös. Kun piikki laitettiin vauvani päähän, hän vetäytyi sisäänpäin ja liikehti niin, ettei minulle jäänyt epäselväksi toimenpiteen epämiellyttävyys. Kätilö ohjeisti minua kääntymään ympäri sen jälkeen kun pää olisi syntynyt. Vartalo syntyisi siten, että minä katsoisin taivaaseen. Hän sanoi, ettei olisi kiirettä nostaa vauvaa vedestä, vaan voisimme ihastella häntä rauhassa.

Kätilö alkoi painostaa lempeään sävyyn, että nyt pitää ponnistaa kunnolla. Jostain syystä ponnistaminen muuttuikin helpommaksi, ehkä siksi, että vyöt poistettiin, kun vauvalla oli nyt se pinni päässä. Tai ehkä ponnistamista helpotti se, että tunsin, miten kudokseni olivat ehtineet venyä, tai sitten luottamus kätilöön ja doulaan ja mieheeni. Pyysin kätilöä neuvomaan, minne suuntaan ponnistan. Koin, että nyt viimeistään on tosi kyseessä. Pistin kaikki voimani kehiin ja kadotin itseni täysin, annoin ponnistuksen tulla ja viedä minut mukanaan. Ponnistin vielä sittenkin, kun en enää jaksanut. Ja sitten tuntui plopsahdus. Pää oli tullut ulos.

Siirryin avun kanssa ammeen toiseen kulmaan ja nojasin yläselän mieheni käsivarsiin. Yhtäkkiä tunsin, että vauva kääntyi, kiertyi kuin korkkiruuvi. Se oli iso ja hätkähdyttävä, mahtava muljahdus. Kätilö sanoi, että seuraavan supistuksen aikana syntyy vartalo. Niin syntyikin. Toinen samanlainen, tai hieman helpompi järjetön antautuminen supistuksen ja ponnistuksen vietäväksi ja puristus vielä sen päätteeksi ja lapsi oli ulkona. Kätilö nappasi lapsen heti otteeseensa ja alkoi pyöritellä häntä vedessä. Napanuora oli tiukasti pari kertaa vauvan kaulan ympärillä. Minä olin ihan sekaisin. Tässä se nyt oli, vauva oli syntynyt noin kuusi tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Ihailin kätilön taitoa irrottaa napanuora, kunnes hän nosti parkaisevan vauvan vedestä syliini. Pieni, avuton olento oli yhtäkkiä rähmällään rintani päällä ja minä pelkäsin pudottavani hänet alas. Sininen väri alkoi heti vedestä tultua palautua punaiseksi. Jäntevä ihme piti heti elämää itsestään. Minä olin sekaisin. Oli vaikea tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kätilö ohjeisti minut nousemaan ylös ammeesta, vaikka en kyllä tajunnut, miten se olisi mahdollista. Tunsin itseni melkoisen uupuneeksi ja pelkäsin pudottavani vauvan. He kuitenkin auttoivat minut käsistä tukemalla kävelemään synnytyssalin sänkyyn napanuora jalkojen välissä roikkuen. Istukka ei saanut syntyä ammeeseen. Olin hemmetin ylpeä itsestäni. Tunsin itseni maailman vahvimmaksi, vaikka kroppa olikin jo ihan uupunut. Toistelin mielessäni, että olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja pidin sitä maailman ihmeellisimpänä asiana. Samalla tuijotin pientä vauvaamme ja kyllä, hän oli mielestäni hurjan kaunis, ehkä jopa maailman kaunein vauva. Hän on hurjan kaunis edelleen.

Vauva hamuili rinnallani ja yritimme kätilön avustuksella ensimmäistä imetystä. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, puolisoni katkaisi napanuoran. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi, annetaanko oksitosiinia verentulon lopettamiseksi ja istukan syntymisen helpottamiseksi. Minua vaivaannutti ja ihmetytti, miksi nyt olisi otettava jotain synteettistä, kun tähän asti oli selvitty ilman. Onneksi doulani komppasi minua ja ilmoitti, että jos sen voisi antaa vasta sitten, kun ei enää muuta voi. Vauvan vastaanottanut kätilö ymmärsi asian ja sanoi kokeilevansa josko istukka olisi jo irronnut. Istukka syntyikin kevyesti napanuorasta vetäisemällä ehjänä. Valtaisa pussi se olikin. Tuokinko vielä oli sisälläni? Vauva sai luvallani K-vitamiinipistoksen kantapäähän.

Kätilö ompeli paikallispuudutuksessa kaksi pientä tikkiä. Se ei tuntunut kivalta, mutta ei se kyllä järin sattunutkaan. Olin kuitenkin hurjan iloinen. Teki mieli pitää juhlat heti ihan vain sitäkin varten, että väliliha oli säilynyt täysin ehjänä. Juhlahan se olikin, vauva sylissä ja puoliso vierellä. Hetken päästä kätilö auttoi minut suihkuun. Kun minä jälleen nautiskelin veden palauttavasta virtauksesta, kätilö mittasi vauvan ja opasti puolisoani hoitamaan napatynkää ja pitelemään vauvaa. Sitten kätilö jätti meidät hetkeksi kolmestaan. Doula oli lähtenyt jo hieman aiemmin huomauttaen lähtiessään, että jos joskus saisin toisen lapsen, synnytys saattaisi olla todella nopea.

Pyyntömme perhehuoneesta oli kuultu ja siirryimme onnellisina simuloimaan kotia. Tunsin itseni kuningattareksi pidellessäni vauvaamme pyörätuolimatkalla sairaalan läpi. Jälkikipuihin minulle tarjottiin heti buranaa ja panadolia. Kysyin, miksi sitä pitäisi ottaa, kun ei minuun oikein sattunut. Mutta otin sitten kuitenkin myöhemmin pari kertaa nelisatasen buranan. Se olikin kovin lääke koko synnytyksen aikana.

Viidentenä päivänä, perjantaina, lähdimme kotiin. Pikkuisella oli ollut aavistus keltaisuutta ja oli ollut siksi unelias. Imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin ja pikkuisen paino laski liikaa. Lisämaidolla se saatiin nousuun ja minä opettelin pumppaamaan maitoa häntä varten, kun minulta viimein nousi maito keskiviikkoiltana antauduttuani kuuntelemaan oksitosiinin virtausta kehossani.

Nuo viisi päivää olivat hyvin intensiiviset, raskaat ja stressaavat, kuin vuoristorata. Ensin kaikki oli hienosti ja lääkärintarkastuksessa vauva sai huikeat kehut. Mutta sitten imetys teki järkyttävän kipeää, emmekä osanneet pelata vauvan kanssa kunnolla yhteen. Onneksi puolisoni pinna on paljon pidempi kuin omani. Huoli vauvan painosta ja siitä, ettei hän kuivuisi olivat musertaa minut, samoin se, ettemme nukkuneet juuri lainkaan. Torstaina piipahdimme puolisoni kanssa ulkona puiden suhinassa. Sillä voimalla kaikki kääntyi paremmaksi ja perjantaina katselin jo puita koti-ikkunan takana. Olin miettinyt vuosia, miltä tuntuisi vauvan tuhina minun ja puolisoni välissä. Yhtäkkiä se oli totta ja tässä. Syntymä on ihme. Kaunis ihme, kuten oli synnytyskin.

Miksei kaunis jos kerran joskus kauheakin?

Kuusiviikkoinen lapsi sylissäni mietin, voinko olla toipunut synnytyksestä, jos haluaisin kokea synnytyksen uudelleen? En keksi mitään muuta tilannetta tai tapahtumaa, joka vastaisi synnytystä edes vähäisimmässä määrin. Tiedän, etten ole ainoa, joka on kokenut synnytyksensä niin. Joillekin synnytys on ollut jopa orgastinen kokemus. Itselleni se oli vahvin läpikäymäni kokemus kehon ja mielen yhteydestä.

Oli uskomatonta kokea, seurata ja todistaa, miten välitön ja voimallinen yhteys kehon ja mielen välillä onkaan. Se, minkä ajattelin päässäni, tapahtui kehossani samalla, kun olin tietoinen tapahtumasta. Aukesin kuin kukka. Kasvoin valtavaksi. Tunsin, miten oksitosiini virtasi. En kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan, millaiselta todella tuntui kokea olevansa niin moniulotteisesti läsnä. Aivan kuin muotoni olisi ollut toinen. Ulotuin paljon itseäni kauemmas ja paljon itseäni lähemmäs kuin koskaan ennen. Ytimeni oli kohtu, joka sykki ja johti elämää, ajattelua ja tunteitani. Pääni vain seurasi, mitä tapahtui, oli todistajana. Jos jokin synnytyksessä oli harmillista, niin se, ettei sellainen tietoisuuden tila jatkunut synnytyksen jälkeen.

Synnytykseni vastasi ennalta kysymääni kysymykseen synnytyksen kauneudesta. Jopa synnytysraportissamme lukee, että pikkuisemme synnytys oli kaunis ammesynnytys. Sen kirjasi ajatuksistani tietämätön kätilö. Jaan hänen kokemuksensa. Lapsemme synnytys oli myös omasta mielestäni kuten myös doulani mielestä kaunis. Ymmärsin myös, että saadessaan lapsen syliin kaikki muu herkästi kaikkoaa mielestä. Kivut unohtuvat. Erikoista kuitenkin on, että olen unohtanut myös sen, että synnytys ylipäänsä olisi tehnyt kipeää.

Minä en kerta kaikkiaan muista, että minuun olisi sattunut synnytyksessä, siis että olisin kärsinyt. Kysyin myöhemmin puolisoltani, vaikuttiko hänestä, että minuun sattui. Vastaus oli, että ehkä ihan loppuvaiheessa, jolloin sanoin ääneen, että minua kiristää. Tuon kiristyksen tunteen muistan itsekin. Muistan myös, että olin hetkittäin uupunut ja epätoivoinen. Mutta nuo hetket kestivät hyvin lyhyen aikaa, koska koin saavani paljon tukea ympäriltäni. Doulani katse kertoi, että kaikki etenee hyvin ja oikein. Puolisoni kädet sanoivat, että yhdessä jaksamme mitä vain. Kätilön ammattitaito kertoi, että kaikki on turvallista. Sisälläni oleva lapsi antoi ymmärtää liikkeillään, että hän on ja voi hyvin. Koin olevani isossa rakkauden kuplassa. Kärsimystä tuottava kipu ei siis välttämättä ole osa synnytystä.

Yksikään synnytys ei ole samanlainen, eikä mitään ideaalia synnytystä ole olemassakaan. Jokainen synnytys voi olla arvokas ja merkittävä. Kaikki synnytykset eivät kuitenkaan varmastikaan ole kauniita. Niin monta kauhutarinaa olen synnytyksistä kuullut, että tiedän synnytysten voivan olla myös hirveitä, katastrofaalisia, brutaaleja, rumia ja synkkiä. On ihanaa, että voin sanoa käsi sydämellä, että kauhun lisäksi, tai toivottavasti yhä useammin sen sijaan, synnytys voi olla kaunis, elämyksellinen ja voimaannuttava kokemus

Noora-Helena Korpelainen, 34, Espoo