Synnytys

Omasta voimasta

Valmistauduimme synnytykseen Rento synnytys -kurssilla hyvissä ajoin ennen synnytystä. Kurssin jälkeen teimme puolisoni kanssa rentoutusharjoituksia säännöllisesti. Kehoni ja minä olimme voineet hyvin läpi raskauden ja poimin vielä raskausviikolla 38 metsässä mustikoita useana päivänä peräkkäin. Tämän jälkeen alkoikin vauhti selkeästi hidastua. Ainoa raskauden aikainen vaivani oli väsymys ja ainoa, mitä synnytyksessä jännitin oli se, että jaksanko, siis riittävätkö voimani. No, sitähän sitten tietysti testattiin, sillä synnytys kesti pitkään.

Supistukset alkoivat lasketun päivän iltana 25.8. Oli perjantai. Supistuksia tuli jatkuvasti, varmaankin 5-30 minuutin välein koko illan ja yön. Laitettiin TENS. En saanut juurikaan nukuttua. Vietin paljon aikaa jumppapallon päällä etsiskellen hyvää paikkaa, missä voin istua pallolla ja nojata eteen samanaikaisesti. Kuuntelin sateenkaarirentoutusta joitakin kertoja, etenkin silloin kun yritin olla sängyssä, sillä rentoutusnauha auttoi ja oli auttanut minua nukkumaan jo kuukausien ajan. Toiveena oli tietysti saada nukuttua edes pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa (ehkä klo 2 yöllä?) yritin soittaa synnärille, mutta linja oli varattu, mikä oli selkeä merkki minulle siitä, että ole rauhassa kotona. Aamulla kuudelta lähdimme käymään sairaalassa. Asuimme kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Sairaalassa todettiin, että avautuminen oli hyvin vähäistä. Olisimme saaneet jäädä sinne ja olisin saanut mennä ammeeseen, mutta lopulta päätimme lähteä takaisin kotiin, sillä epäilimme että nukkuminen ja lepääminen onnistuisi paremmin kotioloissa. Tämä piti paikkaansa. Palasimme kotiin ja lepäsimme ehkä aamukymmeneen saakka. Supistuksia tuli jatkuvasti, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. En kellottanut supistuksia, sillä se vain hermostutti ja loi odotuksia. Päivällä supistusten tulo luultavasti hieman helpotti, sillä aloin jo ajatella että synnytys ei ehkä vielä tapahdukaan. Istuin pallon päällä, virkkasin ja otin supistuksia vastaan. Aloin myös maalata synnytysvärilläni, vihreällä ja sen aikana ja jälkeen huomasin supistusten voimistuvan jälleen ja myös limatulppaa alkoi irrota. Mieleeni pälkähti yksi Radioheadin kappale ja laitoin levyn mistä kappale löytyy soimaan. Tajusin sitten, että levyn nimi on In Rainbows. Kyllä tämä etenee, ajattelin. Sain voimaa. Puolisoni halusi käydä vielä kaupassa ennen kuin lähdemme uudelleen sairaalaan, joten kysyin hyvältä ystävältäni haluaisiko hän tulla hetkeksi doulaamaan (kuten asian ilmaisin). Hän saapui pienen lahjan kanssa ja puolisoni pääsi kauppaan. Aika oli tässä vaiheessa lauantaina jotain kello 16-17 välillä. Ystäväni halasi vatsan ympäriltä joka kerta kun supisti. Nauroimme yhdessä ja supistukset voimistuivat ja tihenivät hänen läsnäolonsa aikana niin, että lähdimme heti sairaalaan kun puolisoni tuli takaisin. Yhden supistuksen aikana ystäväni näki, kuinka vauvaani lähdettiin tuomaan. Hän kertoi minulle myös aiemmin, että oli lukenut juuri jumalatar Bastista (Bastest), joka on synnyttävien naisten suojelija. Minulla oli seinällä tauluun itse maalaamani kissasoturi, minkä yhdistän Bastiin. Kyllä tämä etenee. Sain voimaa. Saavuimme sairaalaan klo 18 lauantai-iltana.

Sairaalaan halusimme jäädä, sillä kotiinkaan emme halunneet enää mennä. Pääsimme huoneeseen pesiytymään. Ensimmäinen kätilö oli nuori nainen, jonka kanssa aaltopituudet eivät kohdanneet, mutta hänen vuoronsa päättyikin nopeasti. Hän toi pyynnöstäni meille jumppapallon ja saimme kuumia geelipusseja sekä lattialle patjan. Supistuksia tuli koko ajan, toki ne varmasti vähän rauhoittuivat sairaalaan tullessa. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli huoneeseen kesken supistuksen. Kun avasin silmäni näin edessäni ihanan rauhallisen henkilön ja pystyin luottamaan häneen heti. Yöllä voimani alkoivat hiipua ja itse koin ensimmäiset heikot hetket. Otin supistukset vastaan seisaaltani sänkyyn nojaten ja nukahtelin supistusten väleissä heräten aina siihen, kun jalat notkahtivat altani. Halusin (vai halusiko kätilö?) tietää onko kohdunsuu auennut ja silloin la-su yöllä se oli 4 cm auki. Tämä tieto sai minut tolaltaan ja itkin, siis ulvoin sairaalasängyllä. Puudutteita ei suositeltu. Kokeilimme laittaa aquarakkuloita, mutta heikko hetkeni oli edelleen päällä enkä pystynyt käsittelemään niiden laittamisesta aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut lyhytaikaista. Pakettini oli aivan levällään. Kätilö ehdotti ammetta ja lähdimme sinne. Amme oli se wc:n yhteydessä oleva pikkuamme. Puolisoni kävi siinä vaiheessa lattialle nukkumaan ja minä hain hyvää asentoa ammeesta. Amme ja minä emme sopineet hyvin yhteen. Nukahtelin ammeessa supistusten väleissä, mutta en löytänyt asentoa, missä olisin voinut rentoutua kokonaan. Lisäksi joka kerta, kun supistus lähti tulemaan minun piti laittaa hana päälle ja suihkuttaa itseäni vedenpinnan yläpuolelta sekä jossain vaiheessa aina päästää vettä pois, sillä ylivuotoviemäriä ei ammeessa ollut. Se sisälsi siis liian monta epämukavuustekijää, vaikka vesi muuten elementtinä onkin minun juttuni. Olin ammeessa, kunnes minut pyydettiin käyrille. En palannut ammeeseen.

Kätilön kanssa keskusteltuamme sain kipulääkettä suun kautta ja lepäsimme kaksi tuntia. Kätilö tuki valintaani, vaikka tiesi toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä. Sain vielä toisenkin annoksen samaa lääkettä suun kautta, mutta se ei enää vienyt kipua niin, että olisin voinut levätä. Kätilöiden vuoro vaihtui.

Seuraavakin kätilö oli ihana. Hän kannusti minua liikkumaan, kävelemään. Kävelin tuettuna käytävää edes takaisin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Itkin tosi monta kertaa synnytyksen aikana ja se myös auttoi minua rentoutumaan. Sain lepoa varten ensimmäisen puudutteen (epiduraali) aikaisin sunnuntaiaamuna (?) ja toisen sunnuntaina illalla. Kolmannen kätilön aikana muistini pätkii tosi paljon, muistan hänestä oikeastaan vain tuon kävelemään kannustamisen ja myös rauhallisen, lempeän, mutta kuitenkin kevyen olemuksen. Neljäs kätilö oli kaikkein ihanin, sillä hän ymmärsi, että tarvitsen fyysistä kosketusta ja läsnäoloa (vaikka itse en osannut sitä pyytää). Hän myös opetti puolisolleni akupainantatekniikan ja koko loppusynnytyksen ajan puolisoni sai yhtä lailla kokea synnytyksen fyysisyyden kuin minäkin. Tämä kätilö kannusti ja oli läsnä. Hän kehui hengitystekniikkaani, minkä tässä vaiheessa osasin ottaa hyvin käyttööni. Synnytyksen luonne muuttui ja aloin kuiskailla. Sisätutkimuksessa kalvot puhkesivat ja synnytys vauhdittui. Jälkimmäisen epiduraalin jälkeen olin selvästi levoton ja nukuinkin enää vain puolet puudutusajasta. Kehoni tärisi ja rentoutti itseään. Neljännen kätilön vuoron päättyessä halusin halata häntä, mutta en tehnyt sitä. Se harmittaa. Ajattelen häntä tosi useasti liikuttuen. Sydämeni muistaa hänet aina.

Viidennen ja viimeisen kätilön tullessa huoneeseen huoneen täytti voimakas makean hajusteen tuoksu. Se oli vastenmielinen haju. Toisella kerralla sanoin siitä hänelle ja hän selitti asian (hän oli juuri pessyt hiuksensa). Tässä oli se kohta, jolloin olisin vaihtanut kätilön, jos olisin niin tehnyt. Meillä ei muutenkaan synkannut, joten olisi ehkä kannattanut. Hän ei ollut ilkeä tai muutenkaan epäkohtelias. Emme vain olleet samalla sivulla. Ehkä siksi en kokenut voivani häntä vaihtaa. Synnytys tietysti eteni tässä koko ajan ja myös voimani hiipuivat jälleen. Pyysin kätilöä lopulta pysymään huoneessa sanoin ja siihen hän jäikin. Tyttäremme syntyi maanantaiyönä klo 1:42. Loppusynnytys meni perinteisesti ponnistellen, kyljellään, seisaallaan, kontillaan ja lopulta puoli-istuvasti. Voimat, ne VOIMAT. Toivon usein, että olisin jaksanut edes vielä vähän olla jalkeilla tai edes tajunnut kääntää kylkeä. Ja ne synnytysjakkaratkin oli tuotu huoneeseen, enkä jaksanut niitäkään enää kokeilla. Samalla päästän kuitenkin irti ajatuksesta ja hyväksyn. Kaikki meni kuten piti mennä. Sain synnytyksessä kokea välähdyksiä siitä unelmasynnytyksestä, minkä olin mieleeni piirtänyt. Kun vauvan pää syntyi, tai oli syntymässä, hoin sanaa uskomatonta monta kertaa. Se myös tuntui uskomattomalta, hetkellisesti todella, todella hyvältä.

Jälkeisvaiheessa istukan syntymistä odoteltiin rauhassa ja se irtosi hyvin. Tässäkin toiveeni oli luettu hyvin eikä oksitosiinipiikkiä ehdotettu tai siitä edes puhuttu. Se, mistä olen tosi onnellinen synnytyksessäni on, että vaikka avautuminen kesti kauan, ei yksikään meille missään vaiheessa ehdottanut synnytyksen vauhdittamista lääkkein. Omat oksitosiinit hyrräsivät kaiken keskellä vähintäänkin riittävästi.

Synnytys oli mieletön kokemus ja sain kokea sitä suurella kauhalla. Sain levätä puudutteilla ja sitä kautta sain kokea enemmän. Rentoutusvalmennuksen avulla osasin ihan oikeasti suhtautua koko synnytykseen rennosti ja hyväksyen. En pelännyt laittaa synnytystoivelistaani sitä, mitä ihan oikeasti sydämestäni toivoin, mutta pystyin mukautumaan tilanteen tasalla siihen, mikä oli tarpeen. Jos jotain tekisin toisin (niin synnytykseen valmistautuessa kuin itse synnytyksessäkin), niin ajattelisin ja ihastelisin enemmän ja voimallisemmin omia voimavaroja ja valaisin itseeni uskoa siihen, että ne riittävät. Lisäisin ehdottomasti affirmaatioihini jotain omaa voimaa käsitteleviä voimalauseita.

Kirjoittaessani tätä, kuten synnytykseen valmistautuessanikin haluan keskittyä syntymän kauneuteen. Päätin, että millainen tahansa lapseni syntymä on, se on syntymänä kaunis, se on elämän alku, se on ihme. Kuuntelen edelleen mielelläni synnytykseen laatimaani soittolistaa, jota kuuntelimme paljon ennen synnytystä sekä synnytyksen aikana. Kiitos, syntymä. Kiitos, elämä.

 

– Anniina, 34, Turku

Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Synnytys

Elämältä kaiken sain

Vuorokausi on juuri vaihtunut. 4. marraskuuta, lauantai ja pyhä, rv 41+0. Nousen supistusten ajamana sängystä, mies nukkuu jo sikeästi. Kello lyö yksi yöllä, kun alan kellottamaan supistuksia. 5 minuutin välein, 30-60 sekuntia. Kellotan tunnin, katson Greyn Anatomiaa ja toivon sormet ristissä, että supistukset jatkuvat. Klo 03:00 tajuan, että olen vastaanottanut reilun minuutin kestäviä supistuksia 4-5 min välein kaksi tuntia. Soitan sairaalaan, että nyt on synnytys käynnissä ja että yksi vesisynnyttäjä olisi tulossa kohta sinne. Koska vedet eivät olleet menneet, sain luvan sinnitellä kotona niin kauan kuin pystyn. Viiden jälkeen soitan äidilleni, kerron että nyt vihdoin tapahtuu ja pohdin, voinko olla vielä kotona. Tulee supistus, pistän puhelimen pöydälle, roikun ovenkarmissa ja synnytyslaulan. Tai no, pidän ääntä. Olen ensisynnyttäjä ja fakta on, että en todellakaan tiedä, mitä teen. Tai olen tekemässä. Äitini kehoittaa herättämään miehen heti ja lähtemään sairaalaan. Mies herää hiljalleen, pakkaamme sairaalakassia supistusten lomassa. Sänky jää petaamatta, kotikaan ei ole vastasiivottu. En ole trendikkäissä vaatteissa, turvonneiden jalkojen tunkeminen kenkiin kestää vartin. Synnytysfiilis on silti korkealla. Supistukset sattuvat, mutta päällimmäinen tunne on, että bring it on!

Saavumme Lohjan sairaalaan ennen seitsemää. Pakollinen valokuva salin ovien edessä, vielä pystyy hymyilemään supistusten välissä. Käyrillä olo on tuskaa, pitäisi maata. Jäimme kahdestaan vastaanottohuoneeseen 45 minuutiksi. Tätäkö tämä synnyttäminen on, kidun henkselit mahan ympärillä ilman apua ja joku tulee katsomaan sitten, kun huoneessa on jo yksi ihminen enemmän? Tehdään sisätutkimus. Kohdunkaula takana, ei auennut. Vaihtoehtoina on jäädä osastolle lepäämään kipupiikin turvin tai palata kotiin odottamaan. Valitsimme jälkimmäisen. Kotona sauna päälle, ei me vissiin synnytetäkään. Supistuksia tulee jatkuvasti alle 5 minuutin. Menen suihkuun, saunaan en koskaan ehtinyt. Klo 11 totesin, että pakko päästä sairaalaan, hetken päästä en selviä autossa puolta tuntia. Nyt kotiin jäi jo kengätkin, ei mahdu enää jalkaan, aamutossuilla mennään. Synnärillä takaisin puolen päivän aikaan, enää ei valokuvata vaan rynnätään sisään.

Käyrillä, saan liikkua. Sisätutkimus, kohdunkaula lyhentynyt, sormelle auki. Epätoivo, kuinka kauan kestän vielä tätä tahtia? Pääsimme omaan huoneeseen, jossa tein oloni mukavaksi. Supistuksia alle 5 min välein reilun minuutin kestoilla oli tullut nyt 12 tuntia. Ei ammeeseen vielä. Otan reiteen kipupiikin, jotta voisin rentoutua ja edistää synnytystä. Kivut eivät helpota, mutta pompin jumppapallon päällä rennommalla kropalla. Kiinnitämme vuokratun tens-laitteen. Tuntuu, että jaksan ja kestän. Tankkaan vettä ja suolakeksejä. Mies käy Subwayssä hakemassa leivät, keksejä ja kokista sekä karkkia. Tsemppaan liikkeellä, pallolla ja äänellä klo 23 saakka, jolloin mieheni lähtee sairaalan vaatimuksesta kotiin. Kätilö tutkii vielä, toteaa avotarjonnan. Sunnuntai 5. marraskuuta vaihtuu. Käyn tulikuumassa suihkussa jumppapallon kanssa. Ajatukset vilistävät äärimmäisestä epätoivosta hurjaan tahtotilaan saada vauva ulos. Supistukset kovenevat. Teemme kätilön kanssa spinning babies -harjoituksia yön hiljaisuudessa. Tunnen, kuinka vauva kääntyilee kohdussa. Olen kipeä ja tuskainen, mutta osaava kätilö tuo turvaa ja voimaa. Haluaisin mieheni paikalle. Klo 03:00 tarvitsen lisäapua. En pysy enää hereillä, en jaksa vastaanottaa supistuksia. Säännöllisiä, kivuliaita supistuksia on tullut nyt 26 tuntia, hetkeäkään hellittämättä. Saan uuden kipupiikin lihakseen, siirrymme synnytyssaliin. Pelkkä tilan vaihtaminen toi uutta uskoa synnytyksen etenemiseen. Tämän vuorokauden aikana tämä on tavalla tai toisella ohi. Soitan miehelleni, että voi rauhaksiin lähteä ajelemaan takaisin. Hän tulee kiireellä, tietämättä että vielä kestää. Ja kestää…

Salissa kätilö tarjoaa ilokaasua. Kokeilen ja toivon siitä apua. Ei auta, haluan käyttää ääntä supistuksen aikana. Kuljen Eva-telineen turvin ympäri huonetta. Jalat painavat tonnin väsymyksestä, haluan vain nukkumaan. Suunnittelemme ammeen täyttöä, kun repivä kipu valtaa koko kehon ja alan vuotamaan verta. Iskee kipupaniikki. Supistuskipu loppuu, kipu tulee tasaisena ja terävänä. Tunnen, että kaikki ei ole normaalisti. Sisätutkimus, 5 cm auki. Kätilö ehdottaa kiireellisenä epiduraalia, jotta avotarjonnassa oleva vauva saataisiin laskeutumaan täysin rennossa kropassa paremmin. Suostun ja huudan kipua pois. Hitot ammeesta, nyt täytyy vain selviytyä. Minuutit tuntuvat vuosilta. Yritän selviytyä pois paniikista, en keksi muuta selviytymiskeinoa kuin äänenkäyttö. Hallinnantunne katoaa, kunnes puudute alkaa vaikuttaa. Kivut helpottavat, vaikka supistukset tuntuvat vielä. Päätän nukkua hetken ennen kuin on pakko nousta pystyyn tukemaan synnytyksen edistymistä. Nukahdan, herään vesien menoon. Tarkastan veden värin, mies kutsuu kätilön. Taas uudet ihmiset, neljä työvuoroa jo vaihtunut. Synnytys etenee. Kävelen, keinutan lantiota, pompin pallolla. Haluaisin edelleen vain nukkua. Lähes kivuton olo tuntuu taivaanlahjalta. Ponnistusvaihe pelottaa, voimat ovat täysin loppu, nukahtelen tahattomasti pallon päällä. Kivut palaavat yllättäen voimakkaina. Saan lisäannoksen puudutetta ja kipulääkettä, koska synnytys alkoi etenemään niin hyvin. Lepään makuulla ja liikun pystyssä vuorotellen. Odotan jo ponnistamista enemmän kuin pelkään. Olen herännyt torstaiaamuna klo 6, nyt mennään nukkumatta sunnuntaiaamussa klo 10. Pelkkä väsymys on jo turruttanut mielen ja kropan.

Tunnen tarvetta ponnistaa. Tarve kovenee minuutti minuutilta. Oksennan vauhdilla koko mahalaukun tyhjäksi. Kätilö passittaa vessaan. Pinnistelen ponnistamista vastaan minkä pystyn. Olen 9 cm auki, en saa ponnistaa vielä. Tuskaisena huudan, etten pysty olemaan ponnistamatta. Saan puudutteen ilman kipulääkettä, jotta pystyn odottamaan täyttä aukeamista. Menee hetki, klo 11:10 saan ponnistaa seuraavalla supistuksella. Nojaan pystyssä Eva-telineeseen. Ponnistan, mutta supistukset ovat melko heikkoja. En löydä suuntaa pystyssä. Siirryn sänkyyn konttausasentoon, nojaan tyynyihin, mieheni tukee edestä kainaloista. En tunne kipua, vain kiristystä. Tällä tunteella on tarkoitus ja voin tehdä jotain itse helpottaakseni sitä. Pusken ja pusken, mutta en saa tarpeeksi voimaa. Supistukset ovat liian heikkoja, keho liian väsynyt. Laitetaan vauhdilla oksitosiini. Kätilö pyytää kyljelleen ponnistamaan. Löydän paremmin suunnan ja vauva laskeutuu. Vauva on tulossa viistosti poski edellä. Täytyy siirtyä puoli-istuvaan asentoon. Juuri siihen, mistä ehdottomasti halusin kieltäytyä. Nyt taisteltiin kelloa vastaan, vauvan sykkeet alkavat laskea. Saan kätilöiltä aikaa kaksi ponnistusta, sitten täytyy saada lapsi ulos tavalla tai toisella. Toisella ponnistuksella klo 11:45, 35 minuutin jälkeen ensimmäisestä ponnistuksesta, syntyy pää ja hartiat samalla. Tyttö 3150 g ja 50 cm huutaa äänettömästi. Kätilöt hierovat pientä ja siroa vauvaa. Pyydän heitä antamaan hänelle happea. Tyttö lähtee saamaan ylipainehappihoitoa 8 minuutiksi. Raukka oli säikähtänyt ja ollut hieman ahdingossa, oli niellyt lapsivettä. Jäin pöydälle paikattavaksi, laskimo oli revennyt, ei muita vaurioita. Istukka tuli ulos melkein heti perään, ehdimme ihmetellä sitä miehen ja kätilön kanssa ennen kuin tyttö tuotiin takaisin. Sain vauvan rinnalle ja pääsin imettämään. Mieheni itki onnesta, minä hämmästelin vauvaa ja olin aivan turta. Minua paikattiin tunnin verran vuodon vaikean sijainnin vuoksi. Odottelin sitä hormoniryöppyä, josta kaikki äidit puhuvat. Sitä, kuinka vauvan saaminen syliin kuittaa kaikki synnytyksen kivut ja kuinka se on paras tunne maailmassa. Ihan suloinen tuo tyttö oli, mutta mietin lähinnä, kehtaisiko synnärille tilata pizzaa. Eikä se kolmelle vuorokaudelle jakautunut synnytys tosiaan unohtunut.

Saimme perhehuoneen. Tuijotin vauvaa kapaloituna kärryssä ja kysyin mieheltäni, että mitäs nyt tehdään. Oli epätodellinen olo, en tiennyt miten tuon pienen olennon kanssa eletään. Pelkäsin koskea häneen. Olin kuolemanväsynyt, mutta en osannut nukkua. Vietimme sairaalassa kolme päivää. Tytön sokeriarvoja seurattiin 24 h. Opin hoitamaan vauvaa enkä enää pelännyt koskea. Vasta kotona koin sen maailman parhaan tunteen, joka kuittaa kaikki kivut ja epätoivon hetket, ei vain synnytyksessä vaan koko elämän ajalta. Sen tunteen, jolloin voi todeta katsoen lastani ja miestäni, että elämältä kaiken sain.

– Essi Talvasto, 24, Vihti