Synnytys

Omasta voimasta

Valmistauduimme synnytykseen Rento synnytys -kurssilla hyvissä ajoin ennen synnytystä. Kurssin jälkeen teimme puolisoni kanssa rentoutusharjoituksia säännöllisesti. Kehoni ja minä olimme voineet hyvin läpi raskauden ja poimin vielä raskausviikolla 38 metsässä mustikoita useana päivänä peräkkäin. Tämän jälkeen alkoikin vauhti selkeästi hidastua. Ainoa raskauden aikainen vaivani oli väsymys ja ainoa, mitä synnytyksessä jännitin oli se, että jaksanko, siis riittävätkö voimani. No, sitähän sitten tietysti testattiin, sillä synnytys kesti pitkään.

Supistukset alkoivat lasketun päivän iltana 25.8. Oli perjantai. Supistuksia tuli jatkuvasti, varmaankin 5-30 minuutin välein koko illan ja yön. Laitettiin TENS. En saanut juurikaan nukuttua. Vietin paljon aikaa jumppapallon päällä etsiskellen hyvää paikkaa, missä voin istua pallolla ja nojata eteen samanaikaisesti. Kuuntelin sateenkaarirentoutusta joitakin kertoja, etenkin silloin kun yritin olla sängyssä, sillä rentoutusnauha auttoi ja oli auttanut minua nukkumaan jo kuukausien ajan. Toiveena oli tietysti saada nukuttua edes pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa (ehkä klo 2 yöllä?) yritin soittaa synnärille, mutta linja oli varattu, mikä oli selkeä merkki minulle siitä, että ole rauhassa kotona. Aamulla kuudelta lähdimme käymään sairaalassa. Asuimme kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Sairaalassa todettiin, että avautuminen oli hyvin vähäistä. Olisimme saaneet jäädä sinne ja olisin saanut mennä ammeeseen, mutta lopulta päätimme lähteä takaisin kotiin, sillä epäilimme että nukkuminen ja lepääminen onnistuisi paremmin kotioloissa. Tämä piti paikkaansa. Palasimme kotiin ja lepäsimme ehkä aamukymmeneen saakka. Supistuksia tuli jatkuvasti, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. En kellottanut supistuksia, sillä se vain hermostutti ja loi odotuksia. Päivällä supistusten tulo luultavasti hieman helpotti, sillä aloin jo ajatella että synnytys ei ehkä vielä tapahdukaan. Istuin pallon päällä, virkkasin ja otin supistuksia vastaan. Aloin myös maalata synnytysvärilläni, vihreällä ja sen aikana ja jälkeen huomasin supistusten voimistuvan jälleen ja myös limatulppaa alkoi irrota. Mieleeni pälkähti yksi Radioheadin kappale ja laitoin levyn mistä kappale löytyy soimaan. Tajusin sitten, että levyn nimi on In Rainbows. Kyllä tämä etenee, ajattelin. Sain voimaa. Puolisoni halusi käydä vielä kaupassa ennen kuin lähdemme uudelleen sairaalaan, joten kysyin hyvältä ystävältäni haluaisiko hän tulla hetkeksi doulaamaan (kuten asian ilmaisin). Hän saapui pienen lahjan kanssa ja puolisoni pääsi kauppaan. Aika oli tässä vaiheessa lauantaina jotain kello 16-17 välillä. Ystäväni halasi vatsan ympäriltä joka kerta kun supisti. Nauroimme yhdessä ja supistukset voimistuivat ja tihenivät hänen läsnäolonsa aikana niin, että lähdimme heti sairaalaan kun puolisoni tuli takaisin. Yhden supistuksen aikana ystäväni näki, kuinka vauvaani lähdettiin tuomaan. Hän kertoi minulle myös aiemmin, että oli lukenut juuri jumalatar Bastista (Bastest), joka on synnyttävien naisten suojelija. Minulla oli seinällä tauluun itse maalaamani kissasoturi, minkä yhdistän Bastiin. Kyllä tämä etenee. Sain voimaa. Saavuimme sairaalaan klo 18 lauantai-iltana.

Sairaalaan halusimme jäädä, sillä kotiinkaan emme halunneet enää mennä. Pääsimme huoneeseen pesiytymään. Ensimmäinen kätilö oli nuori nainen, jonka kanssa aaltopituudet eivät kohdanneet, mutta hänen vuoronsa päättyikin nopeasti. Hän toi pyynnöstäni meille jumppapallon ja saimme kuumia geelipusseja sekä lattialle patjan. Supistuksia tuli koko ajan, toki ne varmasti vähän rauhoittuivat sairaalaan tullessa. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli huoneeseen kesken supistuksen. Kun avasin silmäni näin edessäni ihanan rauhallisen henkilön ja pystyin luottamaan häneen heti. Yöllä voimani alkoivat hiipua ja itse koin ensimmäiset heikot hetket. Otin supistukset vastaan seisaaltani sänkyyn nojaten ja nukahtelin supistusten väleissä heräten aina siihen, kun jalat notkahtivat altani. Halusin (vai halusiko kätilö?) tietää onko kohdunsuu auennut ja silloin la-su yöllä se oli 4 cm auki. Tämä tieto sai minut tolaltaan ja itkin, siis ulvoin sairaalasängyllä. Puudutteita ei suositeltu. Kokeilimme laittaa aquarakkuloita, mutta heikko hetkeni oli edelleen päällä enkä pystynyt käsittelemään niiden laittamisesta aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut lyhytaikaista. Pakettini oli aivan levällään. Kätilö ehdotti ammetta ja lähdimme sinne. Amme oli se wc:n yhteydessä oleva pikkuamme. Puolisoni kävi siinä vaiheessa lattialle nukkumaan ja minä hain hyvää asentoa ammeesta. Amme ja minä emme sopineet hyvin yhteen. Nukahtelin ammeessa supistusten väleissä, mutta en löytänyt asentoa, missä olisin voinut rentoutua kokonaan. Lisäksi joka kerta, kun supistus lähti tulemaan minun piti laittaa hana päälle ja suihkuttaa itseäni vedenpinnan yläpuolelta sekä jossain vaiheessa aina päästää vettä pois, sillä ylivuotoviemäriä ei ammeessa ollut. Se sisälsi siis liian monta epämukavuustekijää, vaikka vesi muuten elementtinä onkin minun juttuni. Olin ammeessa, kunnes minut pyydettiin käyrille. En palannut ammeeseen.

Kätilön kanssa keskusteltuamme sain kipulääkettä suun kautta ja lepäsimme kaksi tuntia. Kätilö tuki valintaani, vaikka tiesi toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä. Sain vielä toisenkin annoksen samaa lääkettä suun kautta, mutta se ei enää vienyt kipua niin, että olisin voinut levätä. Kätilöiden vuoro vaihtui.

Seuraavakin kätilö oli ihana. Hän kannusti minua liikkumaan, kävelemään. Kävelin tuettuna käytävää edes takaisin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Itkin tosi monta kertaa synnytyksen aikana ja se myös auttoi minua rentoutumaan. Sain lepoa varten ensimmäisen puudutteen (epiduraali) aikaisin sunnuntaiaamuna (?) ja toisen sunnuntaina illalla. Kolmannen kätilön aikana muistini pätkii tosi paljon, muistan hänestä oikeastaan vain tuon kävelemään kannustamisen ja myös rauhallisen, lempeän, mutta kuitenkin kevyen olemuksen. Neljäs kätilö oli kaikkein ihanin, sillä hän ymmärsi, että tarvitsen fyysistä kosketusta ja läsnäoloa (vaikka itse en osannut sitä pyytää). Hän myös opetti puolisolleni akupainantatekniikan ja koko loppusynnytyksen ajan puolisoni sai yhtä lailla kokea synnytyksen fyysisyyden kuin minäkin. Tämä kätilö kannusti ja oli läsnä. Hän kehui hengitystekniikkaani, minkä tässä vaiheessa osasin ottaa hyvin käyttööni. Synnytyksen luonne muuttui ja aloin kuiskailla. Sisätutkimuksessa kalvot puhkesivat ja synnytys vauhdittui. Jälkimmäisen epiduraalin jälkeen olin selvästi levoton ja nukuinkin enää vain puolet puudutusajasta. Kehoni tärisi ja rentoutti itseään. Neljännen kätilön vuoron päättyessä halusin halata häntä, mutta en tehnyt sitä. Se harmittaa. Ajattelen häntä tosi useasti liikuttuen. Sydämeni muistaa hänet aina.

Viidennen ja viimeisen kätilön tullessa huoneeseen huoneen täytti voimakas makean hajusteen tuoksu. Se oli vastenmielinen haju. Toisella kerralla sanoin siitä hänelle ja hän selitti asian (hän oli juuri pessyt hiuksensa). Tässä oli se kohta, jolloin olisin vaihtanut kätilön, jos olisin niin tehnyt. Meillä ei muutenkaan synkannut, joten olisi ehkä kannattanut. Hän ei ollut ilkeä tai muutenkaan epäkohtelias. Emme vain olleet samalla sivulla. Ehkä siksi en kokenut voivani häntä vaihtaa. Synnytys tietysti eteni tässä koko ajan ja myös voimani hiipuivat jälleen. Pyysin kätilöä lopulta pysymään huoneessa sanoin ja siihen hän jäikin. Tyttäremme syntyi maanantaiyönä klo 1:42. Loppusynnytys meni perinteisesti ponnistellen, kyljellään, seisaallaan, kontillaan ja lopulta puoli-istuvasti. Voimat, ne VOIMAT. Toivon usein, että olisin jaksanut edes vielä vähän olla jalkeilla tai edes tajunnut kääntää kylkeä. Ja ne synnytysjakkaratkin oli tuotu huoneeseen, enkä jaksanut niitäkään enää kokeilla. Samalla päästän kuitenkin irti ajatuksesta ja hyväksyn. Kaikki meni kuten piti mennä. Sain synnytyksessä kokea välähdyksiä siitä unelmasynnytyksestä, minkä olin mieleeni piirtänyt. Kun vauvan pää syntyi, tai oli syntymässä, hoin sanaa uskomatonta monta kertaa. Se myös tuntui uskomattomalta, hetkellisesti todella, todella hyvältä.

Jälkeisvaiheessa istukan syntymistä odoteltiin rauhassa ja se irtosi hyvin. Tässäkin toiveeni oli luettu hyvin eikä oksitosiinipiikkiä ehdotettu tai siitä edes puhuttu. Se, mistä olen tosi onnellinen synnytyksessäni on, että vaikka avautuminen kesti kauan, ei yksikään meille missään vaiheessa ehdottanut synnytyksen vauhdittamista lääkkein. Omat oksitosiinit hyrräsivät kaiken keskellä vähintäänkin riittävästi.

Synnytys oli mieletön kokemus ja sain kokea sitä suurella kauhalla. Sain levätä puudutteilla ja sitä kautta sain kokea enemmän. Rentoutusvalmennuksen avulla osasin ihan oikeasti suhtautua koko synnytykseen rennosti ja hyväksyen. En pelännyt laittaa synnytystoivelistaani sitä, mitä ihan oikeasti sydämestäni toivoin, mutta pystyin mukautumaan tilanteen tasalla siihen, mikä oli tarpeen. Jos jotain tekisin toisin (niin synnytykseen valmistautuessa kuin itse synnytyksessäkin), niin ajattelisin ja ihastelisin enemmän ja voimallisemmin omia voimavaroja ja valaisin itseeni uskoa siihen, että ne riittävät. Lisäisin ehdottomasti affirmaatioihini jotain omaa voimaa käsitteleviä voimalauseita.

Kirjoittaessani tätä, kuten synnytykseen valmistautuessanikin haluan keskittyä syntymän kauneuteen. Päätin, että millainen tahansa lapseni syntymä on, se on syntymänä kaunis, se on elämän alku, se on ihme. Kuuntelen edelleen mielelläni synnytykseen laatimaani soittolistaa, jota kuuntelimme paljon ennen synnytystä sekä synnytyksen aikana. Kiitos, syntymä. Kiitos, elämä.

 

– Anniina, 34, Turku

Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki