Synnytys

Matkasynnytys vol. 2

Esikoinen syntyi tammikuisena pakkasyönä ambulanssiin. Mun pää ei oikein ollut mukana koko prosessissa, en jotenkin voinut hyväksyä sitä, että lapsi oikeasti jo syntyy. Miehellekin vikisin, ettei tässä mitään vielä tapahdu, vaikka kierin kivusta jo lattialla. Lopulta soittelin anteeksipyytävästi synnärille, että oltaisiin tulossa, kunhan vaan ei olisi väärä hälytys. Meillä meni aika paljon aikaa hukkaan, kun ensin miehen piti käydä hakemassa oma auto työpaikalta ja lopulta meidän piti ajaa takaisinpäin ambulanssia vastaan, kun en kyennyt enää istumaan autossa. Makasin koko matkan kyljelläni ja ponnistin lähes makuuasennossa, kun en ensikertalaisena osannut ja uskaltanut toimia vaistojen mukaan. Ponnistinkin ehkä turhan lujaa ja lopulta sain kolmannen asteen repeämät. Lapsi syntyi terveenä ja hyvävointisena noin 30 km ennen määränpäätä (matkaa yhteensä hieman alle 200 km).

Synnärille päästyämme tapahtui aika monta asiaa, joiden näin jälkikäteen ajateltuna olisin halunnut menevän toisin. Jouduin leikkaussaliin paikattavaksi heti kunhan isä oli päässyt paikalle. Sitä ennen kätilöt pesivät ja punnitsivat vauvan eikä mua esimerkiksi ohjattu ensi-imetykseen ennen kuin vasta leikkauksen jälkeen. Ensimaidot lapsi sai pullosta isän sylissä. Mulla oli sittemmin imetysvaikeuksia ja kaikki ohjastivat eri tavalla, lapsi oli tyytymätön ja olin omasta olosta johtuen todella stressaantunut. Mulla oli virtsaamisvaikeuksia, koska rakko ehti venyä liikaa ja lisäksi mua vaivasi ummetus, joka laukesi vasta kun uskalsin pyytää siihen apua. Huonetoveri ahdisti ja mulla oli kamala koti-ikävä. Kun oma olo alkoi helpottaa, oli sitten taas lapsella paino pudonnut liikaa. Onneksi päästiin kuitenkin kotiin, siellä maito nousi kunnolla ja kaikki se stressi katosi samantien.

Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen voinkin siirtyä toiseen, täysin erilaiseen kokemukseen. Mulle ei jäänyt traumoja edellisestä synnytyksestä, vaikka koin, että olisin kaivannut siihen enemmän tukea, jota ensihoitajalla ei ollut tarjota. Tällä kertaa valmistauduin henkisesti paremmin tulevaan ja olin valmiiksi jo varautunut matkasynnytykseen. Tunsin synnytyksen käynnistyvän noin puolen yön aikaan. Ehdin siinä tehdä viimeiset valmistelut, pakata laukun loppuun ja herätellä miehen. Aina supistuksen tullen, annoin vaistolle vallan ja etsin hyvän asennon, missä ottaa supistus vastaan. Yhden aikaan ilmoitin synnärille, että tulossa ollaan, jonka jälkeen soitin ambulanssin. Hätäkeskusvirkailija kehotti menemään kylkiasentoon ja odottelemaan… Naureskelin miehelle, etten varmasti tässä makoile odottamassa ja puolen tunnin päästä kävelin ambulanssiin omin jaloin.

Alkuun pötköttelin kylkiasennossa ihan vaan turvavöiden takia mutta koska se ei ollut mulle hyvä asento supistaessa, päädyin jonkun ajan päästä kääntymään pysyvästi kontilleen, koska se jatkuva ympäripyörähtely ja vöiden kiinnittäminen uudelleen oli vaivalloista. Supistukset tulivat koko ajan epäsäännöllisesti vaikkakin tihenevästi. Oli kuitenkin ihanan vapauttavaa, kun tunsin olevani tilanteen herra edelliseen kertaan verrattuna. Sain olla minulle paremmassa asennossa, vaikka siinä kontillaankin ollessa jouduin olemaan vöissä kiinni turvallisuuden vuoksi. Onneksi ei porot hyppineet tielle sen matkan aikana. Myös ensihoitaja oli huipputyyppi ja hänestä oli tällä kertaa paljon enemmän apua kuin viime kerralla, vaikka viimeksikin ensihoitaja teki tietenkin kaiken parhaansa. Jopa kivunlievitykseksi olisi ollut tarjolla aquarakkuloita, mutta jätin ne väliin.

Lopulta aloin tuntea ponnistamisen tarvetta ja tunsin kuinka lapsen pää on sieltä laskeutumassa. Kun kerroin, että nyt se tulee, olisi ensihoitaja halunnut minun kääntyvän ympäri. Ilmoitin, etten pysty ja sain myös synnyttää siinä kontillani ollessa. Loppujen lopuksi lapsi syntyi lähes samalle pysäkille kuin isoveljensä ja olin onneni huipulla, koska synnytys meni niin hyvin. Pärjäsin hengittämällä ja ihan vain sillä, että tällä kertaa olin henkisestikin menossa mukana. Annoin vaiston sanoa, kuinka minun tulee toimia, kuinka ottaa supistukset vastaan ja kuuntelin kehoani.

Minulla oli heti synnytyksen jälkeen sellainen olo, että voisihan sitä lähteä samaa kyytiä kotiinkin. Myös lapsen kanssa osasin toimia eri tavalla. Heti kun sain lapsen syliini, ohjasin hänet rinnalle. Siinä hän sai hapuilla ja sairaalaan päästyämme hän nappasi rinnasta kiinni ja imutteli mestarin lailla lähes kaksi tuntia! Siinä lapsen imiessä repeämät tikattiin ja odoteltiin muuta perhettä saapuvaksi paikalle. Myös isoveli herätettiin yöunilta isän matkaan, koska hänelle oli luvattu, että
pääsee matkaan ja se olikin lapselle tosi tärkeää. Siinä aamuyön tunteina saatiin yhdessä tutustua rauhassa uuteen tulokkaaseen, minnekkään ei ollut kiire. Kaikille tuotiin myös evästä ja juotavaa. Isoveli tuijotti onnesta soikeana imevää vauvaa ja päästiinpä heti kokeilemaan hommaa myös tandemina sen verran mitä isoveli ihailultaan malttoi. Pitkän matkan vuoksi perhe ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan, sillä pitkä ajomatka ja uneton yö verottivat voimia ja koska samoilla silmillä oli ajettava takaisin, niin oli parempi lähteä ajoissa tien päälle.

Itse jäin synnärille muutamaksi päiväksi. Vaikka oloni olikin mainio ja sen puolesta olisin voinut kyllä lähteä aiemminkin, niin oli silti ihan mukava olla pienen kanssa kahden ja tutustua toisiimme ihan rauhassa. Huonetoverikin lähti tällä kertaa jo seuraavana päivänä ja sain olla omassa rauhassa. Koska oloni oli hyvä, en tarvinnut edes särkylääkettä ja kun imetys sujui, ei hoitohenkilökuntaakaan pyörinyt meidän luona jatkuvasti kuten edellisellä kerralla. Ei stressiä, ei terveydellisiä ongelmia, vain me kaksi.

Todella voimaannuttava ja omalla tavallaan korjaavakin kokemus tämänkertainen synnytys. Vaikka olen aina hokenut, ettei eka kerta vaivaa mua, niin kyllä siinä oli monta elementtiä, jotka nousivat tämän raskauden aikana mieleen. Juurikin se etten ollut tarpeeksi valmistautunut, koska ”kyllä ne kätilöt sitten neuvovat” ja se etten halunnut hyväksyä synnytyksen jo alkaneen. Ensikertalaisena kaiketi vain pelotti liikaa. Supistuksetkin tuntuivat niin erilaisilta, kun ne otti vastaan eikä vain kärsinyt niiden takia. Ekalla kerralla oikeasti vannoin mielessäni, etten kyllä koskaan enää
ja nyt mietin ennemminkin, että milloin uudestaan. Tensin olisin vielä halunnut matkaan, mutta nyt sen vuokraaminen ei ollut mahdollista. Ehkä ensi kerralla,
mikäli sellainen vielä tulee…

– SB90

Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.

Synnytys

Urhon syntymä

Aloin odottaa esikoistani ollessani 31-vuotias ja tuohon aikaan vielä kamppailin jonkin verran kehonkuvani ja ylipäätään kehoni kanssa. Sairastuin syömishäiriöön teini-ikäisenä ja jo tuota ennen kehonkuvani oli alkanut vahvasti vääristyä. Olin kipuillut kehoni ja mieleni kanssa vuosikausia ja esikoisen odotus olikin sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja pelottavaa jo pelkästään senkin takia, että jouduin päästämään irti kontrollista ja luottamaan kehooni. Samalla raskaus kuitenkin teki minulle todella hyvää, ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylpeä kehostani ja rakastin kasvaavaa vatsaani ja uusia muotojani.

Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja valmistautui synnytykseen, mieleni työskenteli myös tulevassa synnytyksessä. Etsin tietoa synnytyksestä, halusin tietää eri vaihtoehdoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Keskustelin asiasta joidenkin ystävieni kanssa ja mitä enemmän kuulin juttuja synnytyksestä ja imin tietoa siitä, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti ja välttää lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Vaikka kehoni oli pitkään ollut viholliseni, niin raskaus sai minut luottamaan siihen ja halusin tuntea synnytyksen ilman mitään puudutteita. Itse asiassa pelkäsin selkään laitettavia puudutuksia, pelkäsin niiden vievän tuntoa ja pelkäsin kadottavani sen yhteyden kehooni, jonka raskauden aikana olin löytänyt. Olin myös kokenut aiemmin yhden epäonnistuneen epiduraalipuudutusyrityksen leikkauksen yhteydessä. Halusin löytää vaihtoehtoja puudutteille ja niinpä tutustuin erilaisiin lääkkeettömiin kivunlievitysmenetelmiin ja aloin luoda mielikuvaa tulevasta synnytyksestä. Valitettavasti ihan kaikki tieto ei kuitenkaan tavoittanut minua, enkä muun muassa ymmärtänyt tuen tärkeyttä synnytyksessä. Kuvittelin pärjääväni sisulla, olihan isoäitinikin aikanaan hiihtänyt synnyttämään ja supistuksen tullessa polvistunut hankeen, samalla kun kätilö oli perässä tuupannut isoäitiä takapuolesta ja hokenut, että ”Sinä, et tänne hankeen synnytä!”.

Pelkäsin ja odotin synnytystä ja eniten pelkäsin sitä, että toiveitani ei kuunneltaisi ja joutuisin puolustamaan omia näkemyksiäni. Lopulta synnytys menikin pääosin niin kuin pelkäsin, ylitseni käveltiin, minuun synnyttäjänä ei luotettu, synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, en saanut mitään tukea ja synnytyksen loppuvaiheessa koin valtavaa kipua, jonka sisulla kyllä kärsin. Toisaalta sain hyvän kokemuksen siitä, että kehoni osaa synnyttää ja pärjäsin todella hyvin ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä suurimman osan aikaa. Siitä huolimatta, että sekä minä että mieheni traumatisoiduimme esikoisemme syntymästä, olimme myös äärimmäisen onnellisia esikoisestamme ja jo heti seuraavana päivänä synnytyksestä kävimme kokemaamme läpi ja yhdessä tuumin tulimme siihen tulokseen, että jos meille toinen lapsi suodaan niin tarvitsemme seuraavaan synnytykseen mukaan doulan aisapariksemme.

Kului melkein kaksi vuotta ennen kuin aika oli kypsä kuopukselle ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Noiden liki kahden vuoden aikana olin löytänyt Aktiivinen Synnytys Ry:n ja liittynyt siihen sekä lukenut lähestulkoon kaiken eteeni tulleen informaation koskien synnytystä, raskautta ja imetystä.

Asuimme tuohon aikaan Ranskassa ja olin löytänyt Doulas de France järjestön ja ottanut jonkin verran selvää siitä kuinka raskauden seuranta onnistuisi Ranskassa. Heti positiivisen raskaustestin tehtyäni otin yhteyttä erääseen paikalliseen doulaan jonka avustuksella löysin itselleni ihanan yksityisen kätilön raskauttani seuraamaan. Minulle oli tärkeää löytää kätilöksi ihminen, joka osaisi auttaa minua valmistautumaan tulevaan synnytykseen ja jakaisi kanssani samankaltaisen ajatusmaailman. Universumi johdatti minut Morganin, ihanan, lämminhenkisen ja kannustavan miehen luo. Kuukausittaiset käynnit hänen luonaan olivat kannustavan lämminhenkisiä ja hyvin erilaisia kuin mihin olin Suomessa tottunut. Minulla ei ollut neuvolakorttia, mitään lukuja ei koskaan sanottu ääneen tai kirjattu ylös. Jos kävin vaa’alla lukema oli aina ”très bien”, samoin muut arvot. Mittaamisen ja käppyröiden tuijottelun sijaan hän kysyi varovaisesti lupaa koskea vatsaani, asetti hellästi kätensä sen päälle, kuulosteli hiljaa ja ihasteli kuinka hyvin vauva liikkui tai kuinka läsnä vauva oli. Hän lainasi minulle kirjoja synnytyksestä ja imetyksestä ja keskusteli kanssani olotiloistani ja valmisteli minua tulevaan. Yksi hänen lainaamistaan kirjoista oli Ina May Gaskinin A Guide To Childbirth, josta muodostui minulle todella tärkeä opus. Luin huolella ja ajatuksella sitä, imin itseeni positiivista energiaa niistä kaikista ihanista synnytyskertomuksista joita kirjassa oli ja asetin aivoni sellaiseen tilaan, että ajattelin vain ja ainoastaan positiivisia, hyviä ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja vauvasta.

Raskaus oli kaikenkaikkiaan hyvin helppo pieniä vaivoja lukuunottamatta. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja se näkyi myös ulospäin. Hehkuin raskautta ja rakastin kehoani sekä sen tuottamaa elämää sisälläni. Uskalsin tällä kertaa myös antautua täysin raskaudelle, söin kaikkea mitä mieleni teki, kannoin ylpeänä kasvaavaa vatsaani ja kuuntelin herkästi kehoni viestejä. Ainut pieni pelkoni liittyi ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että syystä tai toisesta joutuisin synnyttämään vauvan Ranskassa. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli ollut traumaattinen Suomessa ja kokemukseni sairaalasynnytyksestä eivät olleet parhaimmat mahdolliset, halusin kuitenkin, että vauvani syntyisi Suomessa ja pystyisin kommunikoimaan omalla kielelläni. Keskitin siis taas ajatukseni siihen, että kaikki sujuu hyvin ja vauva syntyy Suomessa vasta täysiaikaisena. Lensin lopulta kotiin noin kahta kuukautta ennen laskettua aikaa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, kun pääsin takaisin Suomen maan kamaralle. Kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin.

Olin Ranskasta käsin ollut yhteydessä Tampereen Doulapiiriin ja keskustellut sähköpostitse muutaman vapaaehtoisen doulan kanssa. Tampereelle päästyäni tapasin nämä doulat yhdessä mieheni kanssa ja heti ensitapaamisella tiesin doulamme Maijun tavattuani, että olen löytänyt etsimäni. Maijusta huokui lämpö ja turvallisuus ja tajusin, että hänen seurassaan voisin olla täysin oma itseni. Tapasimme Maijun yhdessä mieheni kanssa joitakin kertoja ennen synnytystä ja sovimme pääpiirteittäin mikä kenenkin tontti olisi ja mitä toiveita meillä olisi häntä kohtaan.

Kävimme lisäksi mieheni kanssa yksityisessä synnytysvalmennuksessa ja itse kävin myös synnytyslaulukurssin. Olin edellisessä synnytyksessäni jo käyttänyt ääntäni, mutta kurssilta sain lisää vahvistusta siihen, että olin ollut oikeilla jäljillä, opin pari uutta tekniikkaa ja ennenkaikkea sain rohkeutta lisää. Yllätyksekseni miehenikin innostui äänen käytöstä ja ennen synnytystä harjoittelimme äänen käyttöä yhdessä ja harjoittelimme myös erilaisia asentoja joissa hänen olisi helppo auttaa minua rentoutumaan. Synnytykseen valmistautuminen muodostui yhteiseksi projektiksemme ja se oli samalla ihanaa ja jännittävää. Pääsimme myös käymään synnytyspelkopolilla puhumaan edellisestä synnytyksestä ja purkamaan siitä jäänyttä traumaa.

Vähä vähältä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja sekä mieheni että minä tunsimme olevamme todenteolla valmiita lapsen syntymään ja innolla odotimme tulevaa synnytystä ja uutta vauvaa.

Vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla kehoni alkoi antamaan viestejä vauvan saapumisesta. Ensilumi teki tuloaan ja talvirenkaat olisi saatava vaihdettua ennen vauvan syntymää. Suuntasimme torstaina aamupäivällä anoppilaan renkaiden vaihtoon. Laskettuun aikaan oli melkein viikko vielä, mutta minut yllätti kova pahoinvointi joka jatkui koko päivän anoppilassa. Minua närästi, nukuin päiväunia ja lepäilin. Pohdimme pitäisikö meidän jäädä sinne yöksi, olihan meillä sairaalakassit ja esikoisen tavaratkin varuilta mukana. Lopulta päätimme kuitenkin lähteä kotiin, jossa teimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan normaalisti. Ennen kuin ehdin nukahtaa, tunsin jokusen supistuksen tulevan ja jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä eivät olekaan normaaleja harkkasupistuksia, vaan nämä tulevat suhteellisen säännöllisesti, tuntuvat rintakehällä voimakkaina ja hengitykseen pitää keskittyä selkeästi. Juttelin mielessäni mahassa majailevalle vauvalle, että ”Älä pelkää, jos sinä olet valmis, niin minä myös olen valmis tähän”. Kannustin vauvaa ja supistuksia voimistumaan ja iloitsin siitä, että synnytys todellakin saattaisi olla kohta käsillä. Viivyin sängyssä ehkä tunnin verran ja päätin jossain vaiheessa nousta ylös. Tulin alakertaan, laitoin pehmoisen aamutakin päälle ja villasukat jalkaan, sytytin suitsukkeen ja kynttilöitä ja laitoin itselleni vadelmanlehtiteetä ja istuin alas kuuntelemaan supistuksia. Niitä tuli verkkaisaan tahtiin, en saanut kellotettua niitä joten selailin välillä puhelinta, laitoin doulallemme viestin ja mietin, pitäisikö minun herättää mieheni. Yöllä kahden maissa kävin varovaisesti herättämässä miehen, kuiskuttelin hänelle supistuksista ja innosta hihkuen saavuimme alakertaan. Iloitsimme siitä, että vihdoin pienokaisemme olisi valmis saapumaan maailmaan tai ainakin näytti merkkejä siitä. Noin tunnin verran ihmettelimme supistuksia, mutta sen jälkeen päätimme kuitenkin käydä takaisin nukkumaan. Sain lopulta hyvin unta, vaikka supistuksia taisi jonkin verran nukkuessa tullakin.

Perjantai aamuna heräsin ja totesin supistusten lopahtaneen jossain vaiheessa. Tunsin oloni hieman pettyneeksi, mutta samalla iloitsin siitä, että supistuksia todellakin oli tullut spontaanisti, säännöllisesti ja ne enteilivät selvästi lähestyvää synnytystä!

Soitin äidilleni ja kysyin voisivatko he lähteä seuraavana aamuna ajelemaan Tampereelle ja olla esikoisen kanssa meillä kotona ainakin yhden yön. Kerroin, että aavistelen vauvan saapuvan viikonlopun aikana. Sovimme, että pidän heidät ajantasalla ja että he valmistautuvat lähtöön seuraavana aamuna. Mies soitti omalle äidilleen ja pyysi häntä meille hoitamaan esikoista ja kysyi voisiko tämä jäädä yöksi. Minä informoin myös doulaamme ja lupasin herkästi kertoa olotiloistani.

Perjantaipäivä kului kotona normaaleissa askareissa, välillä supisteli, mutta tuntui ettei oikein mitään kuitenkaan tapahdu. Anoppi piti huolta esikoisesta ja me saimme miehen kanssa keskittyä tulevaan synnytykseen. Ehdotin miehelle, että pistäisin saunan päälle ja kokeilisimme myös sitä erittäin tehokasta ässää, eli seksiä. Emme olleet uskaltaneet edes kokeilla yhdyntää useampaan kuukauteen, kun jossain vaiheessa oli pelko siitä, että synnytys saattaisi käynnistyä ennenaikaisesti. Tuumasta toimeen, saunan lauteille, suihkuun ja yläkertaan vällyjen alle ja päätinpä vielä keittää itselleni kunnon pullakahvit päälle, mutta niin vain kävikin, että kahvit jäi keittimeen ja pullat uuniin, sillä seksin jälkeen supistukset vyöryivät päälle kuin juna ja alkoi kova menkkamainen jomotus ja sitä myöten tunne, että koko alavartaloni on tulessa ja avautuu voimalla. Pyysin miestä kiireesti soittamaan doulallemme, että tämä lähtisi tulemaan meille ja menin suorinta tietä suihkuun. Suihku oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja turvallinen kivunlievitysmenetelmä ja tunsin olevani enemmän kuin turvassa oman kotini suihkussa. Veden rummutus tuntui ihanalta, se lievitti mukavasti supistuksia joita tässä vaiheessa tuli jo joidenkin minuuttien välein. Doulamme ennätti paikalle ja tuli kanssani suihkuhuoneeseen, toi minulle vesipullon ja jutteli kanssani samalla kun istuin suihkussa pallon päällä. Keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja kaikesta muustakin siinä lomassa. Olin valtavan iloinen siitä, että vihdoin kokisin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja odotin innolla supistusten voimistumista ja koko synnytystä!

Seuraavaksi siirryin suihkusta makuuhuoneeseen ja otimme Tens-laitteen käyttöön, sillä sekin oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja hyväksi havaittu. Kello lähenteli kuutta ja istuimme kolmisin mieheni ja doulan kanssa yläkerrassa makuuhuoneessamme ja kuuntelimme musiikkia ja otimme vastaan supistuksia. Olimme kaikki kolme suunnattoman innoissamme siitä, että vihdoin olimme pääseet synnyttämään!

Jonkin ajan kuluttua siirryin alakertaan syömään, juomaan ja supistelemaan. Esikoinen kävi halailemassa minua ja ihmettelemässä tens-laitetta ja huomasin, että anoppini liikkuttui ja samalla myös ahdistui siitä, mitä näki. Doula jutteli anopin kanssa ja huomasin supistusten lomasta, että anoppini itkee, joten päätin että on parempi, jos menen yläkertaan omaan rauhaani. Yläkerrassa istuimme taas kolmisin makuuhuoneessa kynttilänvalossa, kuuntelimme joululauluja ja juttelimme kaikesta mukavasta. Oloni oli rakastettu ja turvallinen, mutta samalla murehdin hieman anopin reaktiota ja sitä miten anoppi ja esikoinen pärjäisivät yön yli, jos meidän pitäisi lähteä sairaalaan. Tullessa anoppi oli sanonut, ettei voi nousta portaita yläkertaan esikoisen kanssa jalkansa takia, joten tämän pitäisi nukkua alakerrassa eikä anoppi saanut poikaa nukutettua päiväunille. Yhtäkkiä en enää pystynytkään täysin antautumaan synnytykselle, vaan mielessäni välillä murehdin sitä miten yö tulisi sujumaan kotona, jos lähdemme synnyttämään ja myös sitä miten anoppi suhtautuisi jos näkisi minut uudelleen. Jäin mielessäni liikaa miettimään anopin reaktiota ja tunsin olevani ikäänkuin pakotettu pysymään yläkerrassa omassa rauhassani.

Makuuhuoneessa supistukset jatkuivat, mutta laimeampina. Ilta kului hyvissä merkeissä yläkerrassa, koitimme painella akupisteitä ja koitin stimuloida nännejä, mutta tuntui etteivät supistukset sittenkään enää olleet tarpeeksi voimakkaita. Mies lähti jossain välissä hakemaan syötävää Hesestä, söimme yhdessä hampurilaiset keittiössä alakerrassa ja sitten veinkin esikoisemme ylös nukkumaan ja taisin itsekin nukahtaa sinne hänen viereensä hetkeksi. Mieheni tuli sanomaan, että doulakin voisi mennä kotiin lepäämään myös ja niinpä päätimme kaikki mennä nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan. En saanut kuitenkaan unta, sillä selkääni särki omituisesti ja vatsaan myös koski. Mietin, että johtuivatko kivut osin siitä, että olin kuitenkin jännittänyt lihaksiani, mietin että oliko syömäni hampurilainen kuitenkin huono valinta vai oliko sittenkin jotain vialla.. Pohdin onko vauvan asento jotenkin epäedullinen, koska olin lukenut että synnytys voi pysähtyä, jos vauvan tarjonta on huono. Yritin saada nukuttua ja löytää hyvää asentoa, ja jossain vaiheessa tunsin kuinka vauva muutti asentoaan ja vatsakipu katosi ja olo helpottui muutenkin ja nukahdin.

Heräsin lauantaiaamuun hyvin nukkuneena, mutta selvästi myös pettyneenä, sillä olin jossain vaiheessa perjantaina varma, että vauva ehtii syntyä vielä sen illan aikana. Kävin vessassa ja huomasin, että limatulppa irtoaa oikein isoina klöntteinä ja jälleen kerran iloitsin siitä, että synnytys olisi lähempänä. Odottelin samalla vanhempiani saapuvaksi, soitin heille, mutta hepä eivät olleetkaan vielä lähteneet ajamaan Tampereelle. Vaikka sen kummempia synnytysoloja ei juuri siinä hetkessä ollut, niin vakuuttelin kuitenkin vanhemmilleni, että olisi parempi nyt vain lähteä tulemaan, koska sillä hetkellä halusin heidät lähelle. Jotenkin tajusin, etten tunne oloani tarpeeksi rennoksi ja murehdin liikaa anopin ja esikoisen pärjäämistä ja ymmärsin että voin antautua synnytykselle vasta sitten, kun omat vanhempani ovat paikalla. Samalla mietin myös, kuinka hienoa olisi, jos vanhempani olisivat paikalla todistamassa vauvan syntymää. Laitoin viestiä doulallemme ja lupasin jälleen kerran pitää hänet ajantasalla.

Vanhempani saapuivat lauantaina iltapäivällä ja siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista, limatulppaa tosin irtosi yhä selvästi. Siinä pari tuntia ihmeteltyämme aavistuksen tuskastuneena päätin, että nyt tämä homma laitetaan käyntiin, keitin taas pullakahvit, lähetin isäni esikoisen kanssa ulos ja painelimme miehen kanssa yläkertaan käynnistelemään synnytystä. Edellinen päivä oli osoittanut, että seksi buustaa hyvin supistuksia, joten hoidimme homman kotiin ja hyvin pian sen jälkeen supistukset käynnistyivät alati voimistuen. Vitsailimme miehen kanssa siitä, kuinka tehokas keino seksi olikin ja käskin miehen soittaa doulallemme. Olin juuri menossa suihkuun ja otin supistuksia vastaan sänkyyn nojaten, kun tunsin lapsivesien lorisevan ja olin aivan innoissani, vihdoin pääsisimme tosi toimiin! Menin suihkuun odottelemaan doulan saapumista ja vastaanottamaan supistuksia. Doula saapui ja kun hän kuuli, että lapsivesiä oli mennyt, oli hänkin aivan silmin nähden innostunut! Viivyin hyvän tovin suihkussa, välillä istuin pallon päällä ja välillä seisoin, välillä istuin hajareisin maassa ja tunsin kuinka supistukset voimistuivat koko ajan. Ne tuntuivat eniten poltteena alapäässä ja alavatsalla. Doula piti huolta, että join tarpeeksi ja välillä mieskin kävi siinä minua tsemppaamassa.

Suihkusta siirryin takaisin makuuhuoneeseen, laitoimme tens-laitteen minulle, doula lämmitteli kauratyynyä ja piti sitä vatsallani supistusten tullessa. Kokeilimme erilaisia asentoja, olin välillä polvillani ja nojasin palloon tai sänkyyn, välillä istuin pallon päällä ja halailin ja suukottelin miestäni ja välillä seisoin nojaillen seinään. Käytin koko ajan supistusten tullessa synnytyslaulua avukseni. Aluksi se oli aika kevyttä ”Haaaaaaaaaaaaa” ääntä, mutta mitä intensiivisemmiksi supistukset kävivät sitä voimakkaammaksi äänenkäyttö myös kävi. Mies tuki minua äänenkäytössä ja lauloi kanssani useaan otteeseen. Parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä olivat ne yhteiset ”laulut” mieheni kanssa, kun mieheni ääni resonoi kehossani ja yhdessä pääsimme supistuksesta seuraavaan. Oli tosi jännää ja hienoa huomata miten meidän jokaisen rooli tuli lopulta aika luonnostaan. Mies keskittyi enemmän minun tukemiseen ja silittelyyn sekä kanssani laulamiseen, kun taas doula piti huolta syömisestä, juomisesta ja auttoi tens-laitteen käytössä, paineli akupisteitä ja kellotti supistuksia. Hän myös kyseli miltä mikäkin tuntui ja piti huolta siitä, että olotilani oli turvallinen.

Ylhäällä makuuhuoneessa meillä oli ihana oma tila ja tunnelma, turva ja lämpö, kun kynttilät paloivat ja kuuntelimme musiikkia. Samaan aikaan alakerrassa vanhempani ja esikoinen leikkivät ja katsoivat televisiota. Ajantaju alkoi jossain vaiheessa hämärtyä, mutta muistan että kävimme alakerrassa syömässä, ja minua supisti ja tilanne oli valtavan huvittava, kun doula ja mieheni olivat heti omissa toimissaan aivan kuin minulla olisi ollut oma hoviväki mukana, kumpiki teki juuri niin kuin käskin. Muistan myös, että isä ja äiti olivat tosi hyvillä mielin ja uteliaana seurasivat vierestä ja esikoiseni kävi minua silittelemässä jossain välissä.

Palasimme taas yläkertaan ja menin takaisin suihkuun. Kello lähenteli ilta yhdeksää ja minun ollessa suihkussa vanhempani ja esikoinen olivat siirtyneet nukkumaan makuuhuoneeseen, joten minä hoviväkeni kanssa laskeuduin alakertaan vastaanottamaan supistuksia.

Alakertaan mieheni ja doulamme olivat loihtineet hämärän valaistuksen sekä musiikkia ja kynttilöitä. Musiikkia ei ollut etukäteen mietitty, mieheni soitti siihen hetkeen ja aikaan sopivaa hyvän mielen musiikkia joka sattui pääosin olemaan joulumusiikkia. Jatkoimme hyväksi havaituilla tekniikoilla, Tens-laite oli käytössä, samoin synnytyslaulu, kauratyyny sekä lisäksi roikuin kyykkyasennossa käsilläni kantoliinassa, joka oli miehen harteilla. Tällä tavalla sain hartioita ja alaselkää avattua sekä rentoutettua. Supistukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi ja mieheni oli selvästi vaikuttunut voimastani. Hän tsemppasi minua ja hoki vieressä, kuinka meidän pitäisi alkaa valmentamaan minua johonkin kilpaurheilulajiin, olinhan sen verran väkevä muija! Minä nyökyttelin ja mielessäni ajattelin, että jospa hoidetaan nyt tämä synnytyskin.

Sitä mukaa, kun supistukset voimistuivat ja väkevöityivät niin oma ajantajuni alkoi kadota ja vaivuin syvemmälle synnytykseen ja kehooni.

Noin puoliltaöin aloimme tekemään lähtöä sairaalaan. Muistan, että sanoin haluavani ammeeseen sairaalaan ja sovimme, että minä menen Maijun kyydissä ja mieheni ajaa edeltä synnytyssairaalaan ja parkkeeraa auton, jotta on sitten heti minua vastassa sielä. Maiju ja mieheni huolehtivat että kaikki tavarat olivat mukana ja minä lähinnä pidin huolta siitä , että minulla oli housut jalassa. Mies auttoi kengät minulle jalkaan ja astuimme yhdessä kaikki kolme kirpeään syysilmaan. Mietin, että nyt ei enää takaisin tulla ennenkuin vauva on syntynyt.

Automatkan ajan roikuin auton takana penkissä ja halailin sitä, supistukset olivat jo hyvin voimakkaita ja äänenkäyttö sen mukaista. Vaikka ajomatka kesti vain noin 10 minuuttia, muistan että se tuntui tosi pitkältä ja jännittävältä sekä samalla haikealta. Hengittelin, lauloin, ärisin ja murisin ja samalla yritin seurata matkaa. Pelotti ja jännitti, mietin millainen vastaanotto sairaalassa olisi.

Mies oli minua odottamassa synnärin ovilla ja menimme sisään yhdessä noin puoli yhden aikaan. En pystynyt enää juurikaan puhumaan, supistusten voima oli jo mahtava, joten kävelymatka ovilta synnytysvastaanottoon kesti melko pitkään, kun pysähtelin nojailemaan seiniin ja laulamaan ja kätilökin jo tuli meitä vastaan ja huuteli, että ponnistuttaako. Vastasin että ei ponnistuta, mutta supistaa. Minut ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kätilö tomerasti komensi minua riisumaan housut ja käymään pedille makuulle. Olimme juuri ennen lähtöä kotona puhuneet sairaalaan tulosta ja sekä doula että mies molemmat olivat muistuttaneet minua siitä, että kun joudun tuoksi hetkeksi yksin vastaanottoon, niin saan tehdä niin kuin haluan siitä huolimatta mitä kätilö käskee. Supistukset olivat tosi voimakkaita, enkä millään meinannut saada sen koommin housuja riisuttua kuin kammettua itseäni sängylle, olisin halunnut seistä ja vähän äkäisesti sanoinkin kätilölle, etteikö nyt voisi hetkeä odottaa, että en nyt tästä pääse mihinkään. Lopulta sain kuin sainkin itseni kammettua sängylle, käyrät otettiin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olen noin 6 cm auki. Minulta myös otettiin joku verinäyte ja siinä hetkessä se pistely tuntui totaalisen tarpeettomalta.

Onnekseni mies pääsi luikahtamaan minun kanssani samaan tilaan ja auttoi minua kestämään käyrilläolon sekä piti puoliani ja piti huolta siitä, että vastaanottanut kätilö oli ajantasalla toiveideni kanssa. Käyrien jälkeen pääsimme heti suuntaamaan synnytyssaliin. Minulle oli luvattu pääsy ammeeseen ja olin jo synnytysosaston ovilla riisumassa kaikki vaatteet ajatuksella, että menen suoraa päätä sinne ammeeseen, mutta voi sitä pettymystä, kun kuulin, ettei amme ollut vielä valmis! Halusin kiireen vilkkaa suihkuun, sillä supistukset vavisuttivat koko vartaloani ja pieni epätoivo alkoi hiipiä. Muistan kuinka jalat tärisivät supistusten voimasta ja istuin suihkussa, käänsin suihkua kuumemmalle, koitin käsisuihkulla rentouttaa jalkoja jotka kramppasivat pahasti. Tässä kohtaa epätoivo kasvoi, kun tajusin ettei suihku enää toimi, vaan nyt pitäisi päästä sinne ammeeseen tai jotain muuta. Jalat tutisten kuivasin itseäni, jotta pääsin pois suihkusta, kävelin saliin ja nojasin alasti sairaalasänkyyn. Supistukset vyöryivät valtavina aaltoina lävitseni. Kätilö tuli ja kertoi, että amme olisi valmis, mutta nyt vaikuttaa siltä, että taidat olla aika loppuvaiheessa, joten hänen täytyy tarkistaa kohdunsuun tilanne ennen kuin päästää minut sinne, koska talon säännöt sanelee, ettei ammeeseen saa ponnistaa.

Sisätutkimus tehtiin ja kätilö ilmoitti, että olen noin 8cm auki, enkä siis pääse ammeeseen. Siinä vaiheessa jämähdin siihen sängynreunalle nojailemaan. Reuna nostettiin niin ylös, että sain nojattua ylävartaloni sängyn reunan päälle ja yritin olla mahdollisimman rentona. Mies hieroi yläselkääni ja pussaili ja halaili ja silitteli minua, kun taas Maiju paineli akupisteitä alaselästäni ja tämä auttoi tosi hyvin. Supistukset olivat hurjan intensiivisiä ja menin jonkinlaiseen transsiin ja ölisin, välillä suustani meinasi jo päästä ”Aijaijai!”, mutta muistin synnytyslauluopettajan vinkin ja aloin kannustamaan itseäni ja kohdunsuutani ja sanoin ”Aaauki! Jooo, auki!” Jatkoin sen hokemista kuin mantraa. Yhtäkkiä tunsin kuinka lapsivedet valuivat pitkin jalkojani ja olin iloinen, että tilanne etenee. Mielessä kävi välillä, että olen hullu kun pistän itseni tähän ja samaan aikaan mieleni täytti valtava euforia siitä, kun supistus toisensa jälkeen pystyin vastaanottamaan ne ja selviämään eteenpäin. Joitakin kertoja, supistuksen alkaessa tuntemus alkoi kertakaikkiaan niin intensiivisenä, että en edes yrittänyt tehdä mitään vaan antauduin täysin sen vietäväksi ja hämmästyin siitä kuinka vähän se lopulta sattui, kun pystyin olemaan täysin rentona. Olin aika helpottunut lopulta, kun tajusin, että nyt ollaan siinä ”apua en enää kestä” -vaiheessa joka siis tarkoittaa, että loppu häämöttää ja minä kestinkin. Se helpotus, kun tajusin, että tällä kertaa mun ei tarvitse enää miettiä että pitäisikö sittenkin ottaa jotain lääkettä, kun en voi enää ottaa mitään. Enkä tarvinnut mitään, sillä minulla oli kasa hyviä lääkkettömiä keinoja!

Kätilö ajoi siinä samalla vauvan sydänkäyrää useampaan otteeseen ja sanoi jossain vaiheessa, että nyt minun pitää mennä makuulle, koska hän ei saa kunnon käyrää. Tuossa kohtaa mietin, että ei tule mitään, jos joudun makuulleni niin en enää selviä niistä supistuksista. Makuulle kuitenkin pääsin ja kätilö ohjasi minut kyljelleni ja toisen jalkani ylös koukkuun, kuin olisin ponnistamassa kylkiasennossa ja tuo jalannosto yllättäen lievitti kipua. Otin pari supistusta vastaan niin, mutta koska kipua kuitenkin oli, niin hädissäni tokaisin, että kuka painaisi mun selkää ja ihana Maiju hyökkäsi taas apuun painelemaan selän akupisteitä ja samalla mies yhä silitteli minua. Loput supistukset siis otin vastaan makuultani eikä se lopulta ollut ollenkaan paha juttu, sain samalla levättyä siinä.

Käyrät näyttivät, että vauvan sydänäänissä oli laskuja, joten kätilö jämäkästi, mutta lempeästi kertoi minulle, että hänen pitää nyt laittaa scalp-anturi vauvalle niiden laskujen takia. Hän painotti, että uskoo kaiken olevan hyvin, mutta jos hän ei anturia laita, niin kohta ovesta paukkaa lääkäreitä eikä meistä kukaan halua sitä. Nyökkäsin ja sanoin että ymmärrän asian, tee niinkuin täytyy tehdä. Anturin laitto kävi nopeasti, mutta tunsin kuinka vauva potki mahassa, kun se laitettiin. Selvästi hänelle tuo toimenpide oli inhottava. Anturin laiton jälkeen sydänäänet piirtyivät nätisti eikä niistä tarvinnut enää huolehtia.

Kätilö teki uuden sisätutkimuksen, kertoi että olen täysin auki ja sanoi, että pikkuhiljaa tuntemusten mukaan voisin alkaa ponnistamaan. Olin toivonut synnytysjakkaraa, sellainen oli huoneessa valmiina odottamassakin, mutta scalpin takia en oikein olisi päässyt siihen menemään, joten kätilö ehdotti, että teemme sängystä jakkaran. Sänky siis oli sellainen uudempi synnytyssänky, joka saadaan ikäänkuin istuimeksi, kun pääty nostetaan ja siihen asennetaan jalakset. En tässä kohtaa tajunnut odottaa omia supistuksia kunnolla, olin aika pökerryksissä ja uupunut kaikesta supistelusta, joten ponnistin ensin aika pienillä supistuksilla ja tuntui, että oli vaikeaa saada tuntumaa siihen ponnistamiseen. Synnytysvalmennuksessa opetettiin ihan erilainen tekniikka kuin perinteinen ”pidätä henkeä- leuka rintaan-ponnista kunnes pää räjähtää-tekniikka” ja koitin ensin sitä synnytysvalmennuksessa opittua. En osannut, vaikka miehenikin kannusti minua vieressä. Lähinnä sain vain suoleni tyhjenemään sillä tekniikalla.

Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan ja aloin saada tuntumaa siihen mihin pitää ponnistaa ja miten. Mies auttoi toisesta jalasta ja Maiju toisesta ja ponnistin lopulta sillä vanhalla hengityksenpidätystekniikalla. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen pitkä, liki puoli tuntia ja tuntui inhottavan repivältä loppuvaiheessa, vaikka en revennyt lainkaan. Sain pyynnöstäni kokeilla lapsen päätä juuri ennen syntymää, ja se tuntui äärimmäisen hienolta. Muistan kuinka kätilö sanoi, että näkyy paljon tummaa tukkaa ja mietin, että ei voi olla minun lapsellani, sillä esikoiseni oli vaalea ja melkein kalju syntyessään.

Ihana Urhomme syntyi taianomaiseen joulunalustunnelmaan, rauhallisena loppusyksyn yönä, juuri ennen talviaikaan siirtymistä klo 3.54. Hauska sattuma oli, että jälkeiset syntyivät kahdeksan minuuttia myöhemmin eli virallisen ajan mukaan kello 3.02, koska kello siirtyi tunnilla taaksepäin.

Urhon synnyttyä kaikki kivut loppuivat kuin seinään, kun sain pojan rinnalleni ja olin aivan skarppi ja täysin voimissani. Kerroin hänelle kuinka olimmekaan häntä odottaneet!

Urho imi heti hyvin rintaa, mutta säikäytti meidät, kun yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Kätilö nopeasti hieroi pojan jalkoja ja virvoitteli häntä ja siitä selvittiin tosiaan vaan säikähdyksellä. Ilmeisesti vauva minun rinnallani luuli olevansa taas kohdussa ja unohti hetkeksi hengittää. Varmuudeksi kätilö laittoi Urholle mittarin joka piipitti koko ajan ja mittasi hapetusarvoa ensimmäisten tuntien ajan.

Olimme onnellisia ja ihmeissämme pienestä nyytistä, joka ei näyttänytkään esikoiselta kuten olin ajatellut, vaan ihan omanlaiseltaan Urholta tummine paksuine hiuksineen ja miehekkäine piirteineen! Urho oli tosi pieni, vain reilut kolme kiloa ja mietin että miten nämä näin pieniä olivatkin nämä vastasyntyneet ja miten muka oli niin vaikea ponnistaa tuollaista pientä ulos. Myöhemmin kätilö selitti, että Urho tuli vähän epäedullisessa tarjonnassa, joten luultavasti siksi ponnistusvaihe oli hieman haasteellinen. Myöhemmin otin vielä selvää mitä tarkoittaa synnytyskertomukseen merkattu pään matala poikkitila ja sain selityksen, että vauva on laskeutunut loppuvaiheessa niin nopeasti, että normaali rotaatio on jäänyt tekemättä, vauva ei siis ole ehtinyt tekemään kaikkia käännöksiään ja syntyi kasvot vasten minun oikeaa reittä pää vähän nuokullaan ja tämä asento on ilmeisesti hankala silloin, kun vauva pitäisi saada ponnistettua häpyluun alta. Onneksi tilaa oli hyvin joten ei tullut ongelmia eikä repeämiä.

Pääsimme synnytyssalista potilashotelliin varhain sunnuntai aamuna aloittelemaan elämään nelihenkisenä perheenä. Urhon imetys sujui alusta asti hyvin, palautuminen synnytyksestä kävi hurjan nopeasti ja synnytys kokemuksena oli sanoinkuvaamattoman hieno ja eheyttävä, voimaanuttava ja meille miehen kanssa uskomaton yhteinen kokemus siitä, mikä voima meissä ja minussa asuu. Doulan tuki oli ensiarvoisen tärkeää ja se miten kaikki luottivat minuun ja kehooni korjasi jotakin minussa.

Urhon syntymän jälkeen olen vihdoin uskaltanut ylpeästi olla se nainen, joka olen aina ollut ja kannan ylpeydellä ja rakkaudella kehoani. Olen myös tullut naisena jämäkämmäksi ja olen uskaltanut tunnustaa rajani sekä kehon että mielen suhteen. Kaiken kaikkiaan olen kokenut eheytyneeni ihmisenä ja naisena.

En olisi voinut toivoa parempaa kokemusta, parempaa puolisoa, doulaa, kätilöä, mitään. Yhä nyt vuoden jälkeen palaan usein tuohon viikonloppuun ja sen tunnelmiin. Ja joka kerta haluan uudelleen synnyttämään.

– Annakaisa Frankberg, 35, Tampere
Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27

Synnytys

Synnytyksestä, käsi sydämellä

Synnytin kuutisen viikkoa sitten ihanan lapsen. Elämä uuden ihmeen kanssa on ollut alkuun haastavaa. Unta saa vähän ja pikkuisemme tykkää syödä lakkaamatta. Paljon muuta ei siis ehdi kuin imettää. Nyt, kun olemme yhdessä oppineet, miten se sujuu, pystyn jo hieman kirjoittamaan.

Kaunis synnytys?

Kysyin useamman vuoden, voiko synnytys olla kaunis. Vastaukseksi sain synnyttäneiltä naisilta lähes poikkeuksetta, että synnytys tekee hurjan kipeää, mutta kivun unohtaa, kun lapsi on sylissä. Monen mielestä kaunista synnytyksessä oli se hetki, kun lapsen saa syliin ensi kertaa, tai ainakin lapsi oli kaunis. Mutta miksei nimenomaan synnytys voisi olla kaunis? Onhan se lasta toivovan elämässä yksi merkittävimmistä kokemuksista.

Synnytys voi olla dramaattinen ja hirvittävä kokemus. Haluan kuitenkin kertoa, että synnytys ei lähtökohtaisesti ole sellainen. Toisin sanoen synnytys voi aivan hyvin olla ihana, voimaannuttava ja jopa orgastinen kokemus, joka tekee synnyttäjästä astetta vahvemman uskomaan omiin kykyihinsä ja kehomielensä luonnolliseen toimintaan. Se, millainen synnytys on, riippuu toki monista tekijöistä. Oman kokemukseni pohjalta haluan kuitenkin korostaa, että synnytykseen liittyvillä mielikuvilla on vaikutusta siihen, millainen kokemus synnytys on.

Voisinpa muuttaa elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskuvauksia. Se, että niissä synnytys näytetään sellaisena, jossa synnyttäjä kärsii ja häntä manipuloidaan ja leikellään ja hänelle huudetaan, vaikuttaa siten, että moni synnyttäjä pelkää synnyttämistä. Synnytyskulttuuri on kuitenkin ainakin Suomessa paljon lähempänä ”alkukantaista” synnyttämistä kuin puhtaasti lääketieteellistä operaatiota. Tarkoitan tällä sitä, että synnytys ymmärretään luonnollisena tapahtumana, jonka synnyttäjän oma keho osaa tehdä ilman apuakin, eikä medikaalisena toimenpiteenä, jonka vain lääkäri osaa härveleineen suorittaa. Synnytyksessä, jos missä, on hienoa, että luonnollisuus ja moderni lääketieteen kehitys voidaan tuoda yhteen äidin ja lapsen elämän ja terveyden turvaamiseksi. Vielä hienompaa on, että synnytys aletaan ymmärtää myös elämyksenä.

Synnytyksen elämyksellisyyden ja esteettisyyden korostamisen ei tarvitse viedä huomiota pois syntyvästä lapsesta tai turvallisuudesta. Päinvastoin, positiivinen synnytyskokemus voi auttaa rakentamaan hienoa yhteistä elämää vauvan kanssa. Positiivinen synnytyskokemus voi myös tukea turvallista ja terveellistä synnyttämistä, sillä synnyttäjän kokemat asiat synnytyksen aikana vaikuttavat synnytyksen kulkuun. Sillä, millainen ympäristö synnyttäjällä on, mitä hän kuulee, näkee, haistaa, maistaa, tuntee ja ymmärtää, on merkitystä sen kannalta, miten ja millä tavoin synnyttäjä voi olla toimijana synnytystapahtumassa.

Aistisuus on iso osa esteettisyyttä, mutta esteettiseen kokemukseen tarvitaan myös tietoisuutta ja tiedostamista. Synnyttäjä voi toki hypätä synnytykseen perehtymättä mihinkään luottaen intuition voimaan ja omaan kehoonsa. Silloin synnyttäjä on kuitenkin monen sattuman varassa. Synnytyksen esteettisyys muodostuukin aistikokemusten yhdistymisestä niiden havaitsemiseen ja tietoisuuteen synnytyksestä ja omasta kehomielestä, sen toiminnasta ja muutoksista – sanalla sanoen herkistymisestä kokemaan tapahtuvaa syvemmin.

Synnytyksen ei siis tarvitse olla helvetin esikartano, jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian. Sen ei tarvitse olla eritteiden splätteriä, eikä sen tarvitse olla kehoa rampauttava. Sivumennen sanottuna kyllä tuollaisetkin kokemukset voivat olla esteettisiä; ehkä ne liittyvät kauhun tai rumuuden estetiikkaan. Ja kyllä synnytys kyllä voi joskus olla myös äidin tai lapsen tappava kokemus, joten mitään takeita ei tietenkään ole sille, että synnytys olisi kaunis. Toisaalta, eihän taivaanrantakaan aina ole erityisen kaunis. Silti se voi olla aina merkityksellinen.

Moni varmaan ajattelee, ettei kauneudella voi olla tekemistä synnytyksen kanssa, koska synnytykseen liittyy käsitysten mukaan niin paljon kipua. Harva ehkä tietää, että nautinnon itse asiassa on oltava osa synnytystä. Synnytys ei nimittäin etene, ellei mielihyvää tuottavaa oksitosiinia erity. Kokemisen ja synnytyksen kulun yhteys juurtaa hormonitoiminnasta. Kaiken sen väitetyn kivun keskellä, olisi siis kyettävä kokemaan myös nautintoa. Mutta miten sitä nautintoa sitten voi kokea? Lääkkeellinen kivunlievitys ei välttämättä ja useinkaan helpota asiaa. Synteettinen oksitosiini tekee yleensä supistuksista tavanomaista voimakkaampia ja synnytyksestä rajumpaa. Kemiallisten lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei myöskään ole erityisen helppoa kokea synnytystä tietoisena ja herkin aistein, sillä silloin kokee ensisijaisesti ne lääkkeet. Nautinto olisi kyettävä löytämään omasta kehosta ja omasta mielestä. Tätä varten tarvitsemme kannustavia ja elämyksellisyyttä korostavia synnytystarinoita. Kerronkin seuraavaksi omakohtaisen kokemukseni.

Pikkuisemme synnytys, 21.08.2017 Naistenklinikalla

Kymmenvuotiaana näin yksityiskohtaisen valokuvasarjan synnytyksestä. Pelkäsin synnytystä siitä lähtien. Kun sitten tulin viimein raskaaksi, halu päästä tapaamaan omaa lasta oli tainnut syrjäyttää osan pelosta. Tiesin kuitenkin, että tarvitsisin apua selviytyäkseni synnytyksestä. Osa minusta halusi juosta karkuun. Päätin valmistautua synnytykseen huolella. Kiitos suomalaisen järjestelmän jäin äitiyslomalle kaksi kuukautta ennen synnytystä, minkä ajan käytin synnytystietouteen sukeltamiseen.
Luin kirjoja ja selasin nettiä. Löysin positiivisten synnytyskertomusten meren. Olin totaalisen viety. Miksi en ollut kuullut tällaisia tarinoita aiemmin? Mikä mahtava voima synnytykseen liittyikään. Aloin harjoittaa mieltäni ajattelemaan synnytystä elämyksellisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Pelko alkoi jäädä taka-alalle.

Lapsemme synnytykselle oli annettu aikataulu ennalta. Sisareni perheineen oli nimittäin vain kaksi viikkoa lasketun aikamme tietämillä Suomessa. Halusimme, että he tapaisivat vastasyntyneen pienokaisen. Minä olin myös toivonut koko raskauden ajan, että lapsemme syntyisi vähän aiemmin, jottei hän olisi kasvanut aivan äärimmilleen. Ajattelin itsekkäästi, että synnytys olisi silloin helpompi. Doulani puolestaan antoi muutamia päiviä, jolloin hän ei pääsisi paikan päälle. Ideoimme kaikki yhdessä, milloin olisi parasta synnyttää. Niin siinä sitten kävikin, että lapsemme syntyi kaksi päivää ennen laskettua aikaa juuri silloin, kun olimme suunnitelleetkin. Edes ruuhka ei päässyt haittaamaan matkaa. Sisareni ehti näkemään lapsemme peräti kahteen otteeseen.

Synnytyksen aikatauluttaminen kävi kuitenkin hermoilleni. Mukavasti sujunut raskaus sai loppua kohden vähän stressaavia sävyjä. En ollut odottanut lastamme lainkaan raskauden aikana. Olin elänyt hänen kanssaan mukavaa yhteiseloa. Viimeisinä viikkoina olotilani kuitenkin muuttui varsin odottavaksi, ei siksi, että minulla olisi ollut hurjan hankala olla, vaan siksi, että jännitin synnytyksen ajankohtaa. Päivää ennen synnytystä, sunnuntaiaamuna, heräsin ajatukseen, että minun olisi luovuttava koko aikataulusta. Päätin ottaa rennosti. Kuuntelimme suomi-reggaeta ja söimme brunssia rauhassa mieheni kanssa, nauroimme ja tanssimme. Lepäsin.

Kesä tuntui tekevän lähtöään. Välillä oli sumuista ja välillä paistoi aurinko. Päätimme mieheni kanssa toteuttaa vierailun viereisen saaren ravintolaan. Pääsimme siis hieman vesille saaristolautalla, kävelemään metsään ja syömään ulos terassille mäntyjen katveeseen. Ruoka oli varsin mieleistä meille molemmille ja söimmekin pitkän kaavan mukaan kuluja miettimättä.

Nautiskelimme kaksin. Iltapäivällä puhuin ystäväni kanssa pitkään puhelimessa nauttien auringosta parvekkeella. Kerroin, että vauva tulee, kun on tullakseen. Muutamia sukkapuikkosupistuksia oli jo tullut reilun viikon ajan. Illalla katsoimme puolisoni kanssa uskomattoman dokumentin valoa hohtavista eläimistä, kasveista ja bakteereista. Ihmettelimme elämän moninaisuutta. Saunoimme ja rakastelimme. Olimme hyviä toisillemme koko päivän.

Maanantaina kahden maissa yöllä heräsin vain hetken nukuttuani ensimmäiseen koskaan kokemaani synnytyssupistukseen. Koska se oli täysin erilainen kuin muut raskauden aikana kokemani niin kutsutut harjoitussupistukset, tiesin heti, mistä oli kyse. Nyt alamme synnyttää. Supistus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi osoittaa yhtä kohtaa, missä se tuntuisi. Se on kuin aalto, joka kulkee koko kehon läpi. Omat synnytyssupistukseni muistuttivat hyvin paljon voimakkaita kuukautiskipujani. Olin siis kokenut vastaavaa aiemminkin, itse asiassa lähes joka kuukausi. Nyt vain suhtauduin tilanteeseen täysin toisin. Puolisoni sanoikin myöhemmin, että olin kestänyt synnytyksen paremmin kuin yleensä kuukautiseni.

Herätin puolisoni, tankkasin juomaa, ja menin lähes välittömästi suihkuun. Olin innostunut, joskin hieman minua hirvitti. Mitä tästä tulee? Päätin kuitenkin luottaa kehooni ja tilanteeseen, vauvaankin. Olin valmistautunut ja tiesin, että mitä avoimemmin kykenisin suhtautumaan, sitä esteettömämmin synnytys etenisi. Päätin, etten asettuisi etenemisen esteeksi. Supistukset tulivatkin lähes välittömästi viiden minuutin välein ja kestivät noin minuutin.

Antauduin tuntemaan supistusaallon, heittäydyin sen mukaan ja tutkiskelin sitä. Kaikki muu katosi pikkuhiljaa, millään muulla ei ollut väliä, vajosin jokaisella supistuksella yhä syvemmälle aallokkoon. Intensiivisyys vei mukanaan. Etäällä kuulin puolisoni valmistelevan asioita sairaalaan lähtöä varten. Tunnin kuluttua hän soitti Jorvin sairaalaan ja ilmoitti meidät. Eipä siellä kuitenkaan uskottu, että synnytys voisi olla käynnissä. Moni ensisynnyttäjä synnyttää päivän tai parikin ja sairaalassa käydään kääntymässä ja kotiin tullaan uudelleen. Meidät kuitenkin kuulemma opastettiin sitten lopulta siirtymään Naistenklinikalle, koska Jorvissa oli täyttä.

Pikkuhiljaa kehoni veti minua kohti lattiaa. Kerroin, että minun oli hankala suihkuttaa alavatsaa ja alaselkää ja olla samaan aikaan kontillani. Istumaan en oikein kyennyt, edes saunajakkaralla. Tuntui sille, että keho kouristui nelinkontin, ja se tuntui hyvälle. Mieheni asensi kameranjalustasta suihkunpidikkeen ja näin pystyin vain kehoa siirtämällä saamaan suihkun juuri siihen kohtaan, mihin vesi toi lämpöä ja ihania pisaroita. Lorina ja sihinä rauhoittivat mieltä, tunsin uivani olemisen olemiseen, alkuperäiseen veteen, joka kannatteli minua ja kohdussa samalla vauvaani.

Toisen tunnin kuluttua mieheni soitti Naistenklinikalle. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi aika siirtyä, koska minusta alkoi tuntua mahdottomalle istua autossa. Mietin, pystyisinkö olemaan nelinkontin sielläkin jotenkin. Toisaalta samalla mietin, että ehkä voisimme jäädä synnyttämään kotiin, ehkä se olisi vain helpompaa. Naistenklinikalla ei oikein edelleenkään uskottu, että synnytys olisi käynnissä. Minulle tuli huono olo suihkussa ja oli päästävä pois. Menin nojaamaan sänkyyn ja ääntelin, sen minkä kykenin. Äänen avulla minun oli helpompi olla yhtä aaltojen kanssa.

Mieheni meni hakemaan auton talon eteen valmiiksi. Sillä välin sain kokea lapsivesien menon. Olin jo aiemmin suihkussa epäillyt, josko lapsivettä olisi jo mennyt. Se vesimassojen pläjähdys makkarimme parketille oli kuitenkin niin yllättävä ja koominen, etten voinut olla nauramatta. Samassa puolisoni toi minulle puhelimen. Naistenklinikalta halusivat kuulla supistuksen, jotta tietäisivät, mitä uskoa. Tuntui vastenmieliseltä alkaa esittää supistusta. Mieheni ohjeisti, että huutaisin lujaa, että päästäisivät meidät tulemaan. Minä en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt kärsiä, jotta pääsisin sairaalaan. Asetin puhelimen sen verran kauemmas, että saatoin jotenkin unohtaa, että minulla oli yleisöä. Kätilö sanoi epäluuloisen kuuloisena, että voisimme nyt sitten tulla, jos tosiaan kokisimme niin, etenkin kun lapsivesi oli juuri mennyt. Minä nauroin puhelimeen, että oli hankalaa, kun sitä vettä tuli lakkaamatta.

Mieheni auttoi minua pukemaan jotain päälle, onneksi ei ollut talvi. Minä ääntelin lähes lakkaamatta, supistusten välit olivat niin lyhyet. Tukiessaan minua mieheni huikkasi keittiön jääkaapinoven listasta voimalauseen: ”Mä aukeen niin kuin kukka.” Otin kopin ja aloin hokea sitä itselleni. Enkä vain hokenut, vaan todella kuvittelin olevani puhkeamaisillaan oleva kukka, vaaleanpunainen. Ajattelin, ja yritin tuntea, miten jokainen supistus avasi kukkaa hieman lisää. Sillä voimalla sain vedettyä läpsykät jalkaan ja kammettua itseni ulos ja autolle.

Ulkona oli viileä aamu, tai minulla oli vain lyhythihainen paita päällä. Virkeä, raikas ja puhdas ilma oli hyvää hengittää, tuntui valoisammalle. Pääsin takapenkille ja turvavöihin. Jalat nostin niin ylös kuin sain, eli melkein risti-istuntaan. Toivoin ääneen, että mieheni ei ajaisi ylinopeutta. Aamuruuhka oli kuitenkin tulossa vasta parin tunnin päästä ja tie oli selvä. Jossain välissä mieheni laittoi klassista musiikkia radiosta keskittyäkseen itse paremmin ajamiseen. Minä katselin, miten maisemat kiisivät ohi niitä juurikaan tajuamatta. Taivaanranta oli vaaleanpunainen. Rakastan näitä kauniita, aikaisia aamuja ja auringonnousua, ajattelin onnellisena siitä, että nyt synnytetään. Samalla pyörittelin päätä puolelta toiselle, etten purisi leukoja yhteen, ja hoin lakkaamatta, että aukean kuin kukka. Matka kesti parisenkymmentä minuuttia, kuulemma.

Köpöttelin Naistenklinikalla vastaanottoon mieheni tukemana. Muodollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kuulin, että joku kysyi, olivatko supistukset olleet koko ajan sellaisia. Minulle tuotiin pyörätuoli, mutta ennen sitä vajosin kontilleni lattialle. Tuntui, ettei mikään muu asento käynyt keholle, jokin minussa halusi olla niin. Vitsailin, voisinko olla kontillani pyörätuolissakin.

Synnytyssalissa minut ohjattiin sängylle, joka muistutti kyllä enemmän pöytää. Kömmin välittömästi kontilleni sen päälle. Selinmakuulla en aikonut olla. Sitten kuulin ihmeen: olin jo kahdeksan senttiä auki. Enää kaksi senttiä ja voisin ponnistaa lapsen maailmaan. Olin hämmentynyt ja ylpeä itsestäni. Tähän asti jos olin kestänyt, kestäisin kyllä loppuunkin asti. Minulta kysyttiin, halusinko vielä ammeeseen toivomuksemme mukaan. En tiennyt enää tässä vaiheessa mitään. Ehkä lapsi syntyisi hyvin pian sängylle. Kätilöt kuitenkin päättivät laittaa ammeen valmiiksi. Sillä välin minulle laitettiin jotain antureita vöihin ja minä kuvittelin aina vain olevani kukka.

Jälleen kuluivat parikymmentä minuuttia mystisesti huomaamatta ohi ja sitten minut autettiin allashuoneeseen. Pysähdyin hetkeksi huokaistakseni ihastuksesta. Voi hyvänen aika, saisinko todella synnyttää täällä? Keskellä hämärää huonetta oli iso, valkea amme, jonka pohjassa loisti valoa. Katossa ammeen päällä led-valot tuikkivat tähtitaivaana. Nurkassa oli viherkasveja, joita kohti suuntasin itseni ammeeseen päästyäni.

Joku kysyi, oliko hätätiellä oleva auto mieheni. Hän juoksi avojaloin siirtämään sen parkkiruutuun. Sillä välin minulle tuotiin punainen joogamatto, voimamatto, altaan reunalle. Siihen minä tarrauduin ja sitä vasten lepäsin edelleen kontillani ammeessa, vaikkakin ammeessa vesi kannatteli minua puoliksi. Vesi oli jälleen tukenani. Vesi, joka siveli minua, viilensi ja lämmitti yhtä aikaa. Vesi, joka hyväili minua. Kelluin vapaana altaassa, langattomat anturit vyölläni pitivät huolta, että lapsesta saatiin riittävästi tietoa.

Yhtäkkiä aurinkoinen doulani oli edessäni. Hän oli iloisen hämmästynyt ja ihmetteli, että synnytys oli näin nopeasti, parissa tunnissa, edennyt jo hyvin pitkälle. Samalla tuli mieheni takaisin ja he etsivät itselleen paikat edestäni ammeen vierestä. Kätilöt olivat takanani, kun olivat huoneessa ja nojailivat seinään. Välillä he korjasivat vöiden asemaa, jotta anturit piirtäisivät paremmin vauvan laskeutuessa alemmas.

Omasta mielestäni pitkään vietimme yhdessä aikaa rauhallisessa huoneessa. Doulani juotti minulle välillä pillillä mehukeittoa ja mehua, punaista ja keltaista voimaruokaa. Mieheni piti minua käsistäni kiinni ja lauloi minulle Medicine Buddha -mantraa ja Ganesha-mantraa, molemmat minulle tärkeitä ja rakkaita melodioita, rytmejä, ajatuksia ja sanoja. Olin opettanut ne miehelleni vähän ennen synnytystä. Itse olin kuunnellut niitä jo kauan Spotifysta. Ajattelin, että Buddha-mantra lääkitsi supistuksiani ja Ganesha-mantra avasi tietä vauvalle. Ennen kaikkea ne toivat huoneeseen mystisen rauhan ilmapiirin, johon vajosimme kaikki, kätilöitä myöten. He kommentoivat, miten ihanalta mantrojen laulaminen kuulosti, miten ihanalta huoneessa tuntui. Niin tuntuikin, tuntui, että olin rakkauden kuplassa.

Minua alkoi vähän ponnistuttaa, joten kätilöt tarkastivat tilanteen. He eivät antaneet lupaa ponnistaa kunnolla, koska vielä pieni lippa oli tiellä. Sanoivat, että se voi turvota, jos nyt ponnistan täysillä. Doula antoi puolestaan ohjeen, että päästäisin matalampaa ääntä. Myöhemmin hän kertoi, että pelkäsi minun pyörtyvän, koska olin haukkonut niin paljon henkeä. Tein työtä käskettyä ja aloin möristä oikein kunnolla. Puolisoni tuli mukaan mörinään ja muodostimme mörinäpilven rantaviivaan eli ammeen laidalle. Aiemmin en ollutkaan samalla tavalla mörissyt. Mikä voima tärisevässä matalassa äänessä onkaan! Hetkittäin tuntui, etten jaksaisi enää. Silloin katsoin doulaani silmiin ja ne tuntuivat polttavan minuun uskoa ja luottamusta. Tuntui, etten muuta nähnytkään, vain hänen silmänsä, jotka sanoivat, että kaikki on niin kuin pitää. Muistin lukeneeni, että sillä hetkellä, kun ei enää meinaa jaksaa, syntymä on tosi lähellä. Luotin siihen ja päätin jaksaa vielä vähän.

Sitten vaihtui kätilö. Hän tuntui aiempiin verrattuna viileältä ja etäiseltä, asialliselta. Pelästyin, että nytkö minut pakotetaan lääkkeisiin. Ärsytyksekseni hänkin halusi tutkia, miten paljon olen auki. Onnekseni hän kuitenkin antoi luvan ponnistaa kunnolla, lippa oli tiessään ja lapsella oli tie auki. Sitten ymmärsin, mitä oikea ponnistuttaminen tarkoittaa. En se ollut minä, joka ponnisti. Se oli jokin muu minussa, vauva. Ponnistus oli valtava pidättelemätön voima, joka kulki lävitseni ilman, että kykenin tekemään sille mitään. Yritin mennä sen mukaan, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Jälleen ikuisuudelta tuntuvan ajan mörisin ja hyppäsin ponnistuksen matkaan. Tunsin, miten vauva painui alemmas ja alemmas. Kätilö ja doula kannustivat ponnistamaan vahvemmin. Minä ajattelin, että joku muu joutuu kohta tekemään sen, kun minä en enää jaksa. Silti jälleen ärisimme ja mörisimme mieheni kanssa. Minä olin kadonneena maailmaan, joka on toinen.

Vauvan pää tuli näkyviin. Minua kehotettiin kokeilemaan sitä, että saisin lisävoimaa. Pieni kananmunan kokoinen tukkaläntti käteen tuntuikin. Mietin, miten ihmeessä koko kallo tulisi ulos ilman, että satuttaisin vauvaa. Kannustukset muuttuivat pian voimakkaammiksi. En kuitenkaan tohtinut ponnistaa kovaa, koska pelkäsin, että repeäisin. Sitten muistin maalauksen, jonka olin tehnyt juuri ennen synnytystä valmistautuakseni. Siinä synnyttäjä nojaa kiveen jalat levällään ja hänen jalkovälinsä on valtava. Muistin, että juuri se on se, mitä haluan. Minusta tulee valtava! Jätin kukka-ajatuksen ja siirryin suuntaamaan kohti sitä, että minusta tulee suorastaan jättimäinen. Aavistuksen jarruttelin silti, ja vauva heijasi edestakaisin. Pelkäsin, ettei tilanne edisty, koska tunsin vauvan liikkuvan takaisin, mutta kätilö ja doula edelleen kannustivat ja sanoivat, että se on normaalia. Alapäätäni kiristi ja kihelmöi.

Hetken kuluttua kätilö kuitenkin sanoi, että olisi laitettava scalp-anturi vauvan päähän, koska sydänäänet eivät kuuluneet kunnolla vauvan liikkumisen vuoksi. Kehotin siirtelemään vöitä mieluummin, mutta pian kätilö sanoi, että scalp on laitettava tai sitten on tultava ammeesta pois. Annoin vastentahtoisesti luvan. Vauvalla olisi todennäköisesti kaikki hyvin, mutta tässä kohtaa kätilö oli melko tiukka. Jokin hänen olemuksessaan sai minut vakuuttuneeksi, että häneen voi luottaa täysin. Luottamuksen syntymistä helpotti sekin, että doulani kyseli samalla kätilöltä, millainen työura hänellä oli ollut. Tämä kätilö oli hoitanut useita vesisynnytyksiä aiemminkin ja takana oli jo pitkä työura. Olin ammattilaisen käsissä, ja vauvani myös. Kun piikki laitettiin vauvani päähän, hän vetäytyi sisäänpäin ja liikehti niin, ettei minulle jäänyt epäselväksi toimenpiteen epämiellyttävyys. Kätilö ohjeisti minua kääntymään ympäri sen jälkeen kun pää olisi syntynyt. Vartalo syntyisi siten, että minä katsoisin taivaaseen. Hän sanoi, ettei olisi kiirettä nostaa vauvaa vedestä, vaan voisimme ihastella häntä rauhassa.

Kätilö alkoi painostaa lempeään sävyyn, että nyt pitää ponnistaa kunnolla. Jostain syystä ponnistaminen muuttuikin helpommaksi, ehkä siksi, että vyöt poistettiin, kun vauvalla oli nyt se pinni päässä. Tai ehkä ponnistamista helpotti se, että tunsin, miten kudokseni olivat ehtineet venyä, tai sitten luottamus kätilöön ja doulaan ja mieheeni. Pyysin kätilöä neuvomaan, minne suuntaan ponnistan. Koin, että nyt viimeistään on tosi kyseessä. Pistin kaikki voimani kehiin ja kadotin itseni täysin, annoin ponnistuksen tulla ja viedä minut mukanaan. Ponnistin vielä sittenkin, kun en enää jaksanut. Ja sitten tuntui plopsahdus. Pää oli tullut ulos.

Siirryin avun kanssa ammeen toiseen kulmaan ja nojasin yläselän mieheni käsivarsiin. Yhtäkkiä tunsin, että vauva kääntyi, kiertyi kuin korkkiruuvi. Se oli iso ja hätkähdyttävä, mahtava muljahdus. Kätilö sanoi, että seuraavan supistuksen aikana syntyy vartalo. Niin syntyikin. Toinen samanlainen, tai hieman helpompi järjetön antautuminen supistuksen ja ponnistuksen vietäväksi ja puristus vielä sen päätteeksi ja lapsi oli ulkona. Kätilö nappasi lapsen heti otteeseensa ja alkoi pyöritellä häntä vedessä. Napanuora oli tiukasti pari kertaa vauvan kaulan ympärillä. Minä olin ihan sekaisin. Tässä se nyt oli, vauva oli syntynyt noin kuusi tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Ihailin kätilön taitoa irrottaa napanuora, kunnes hän nosti parkaisevan vauvan vedestä syliini. Pieni, avuton olento oli yhtäkkiä rähmällään rintani päällä ja minä pelkäsin pudottavani hänet alas. Sininen väri alkoi heti vedestä tultua palautua punaiseksi. Jäntevä ihme piti heti elämää itsestään. Minä olin sekaisin. Oli vaikea tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kätilö ohjeisti minut nousemaan ylös ammeesta, vaikka en kyllä tajunnut, miten se olisi mahdollista. Tunsin itseni melkoisen uupuneeksi ja pelkäsin pudottavani vauvan. He kuitenkin auttoivat minut käsistä tukemalla kävelemään synnytyssalin sänkyyn napanuora jalkojen välissä roikkuen. Istukka ei saanut syntyä ammeeseen. Olin hemmetin ylpeä itsestäni. Tunsin itseni maailman vahvimmaksi, vaikka kroppa olikin jo ihan uupunut. Toistelin mielessäni, että olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja pidin sitä maailman ihmeellisimpänä asiana. Samalla tuijotin pientä vauvaamme ja kyllä, hän oli mielestäni hurjan kaunis, ehkä jopa maailman kaunein vauva. Hän on hurjan kaunis edelleen.

Vauva hamuili rinnallani ja yritimme kätilön avustuksella ensimmäistä imetystä. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, puolisoni katkaisi napanuoran. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi, annetaanko oksitosiinia verentulon lopettamiseksi ja istukan syntymisen helpottamiseksi. Minua vaivaannutti ja ihmetytti, miksi nyt olisi otettava jotain synteettistä, kun tähän asti oli selvitty ilman. Onneksi doulani komppasi minua ja ilmoitti, että jos sen voisi antaa vasta sitten, kun ei enää muuta voi. Vauvan vastaanottanut kätilö ymmärsi asian ja sanoi kokeilevansa josko istukka olisi jo irronnut. Istukka syntyikin kevyesti napanuorasta vetäisemällä ehjänä. Valtaisa pussi se olikin. Tuokinko vielä oli sisälläni? Vauva sai luvallani K-vitamiinipistoksen kantapäähän.

Kätilö ompeli paikallispuudutuksessa kaksi pientä tikkiä. Se ei tuntunut kivalta, mutta ei se kyllä järin sattunutkaan. Olin kuitenkin hurjan iloinen. Teki mieli pitää juhlat heti ihan vain sitäkin varten, että väliliha oli säilynyt täysin ehjänä. Juhlahan se olikin, vauva sylissä ja puoliso vierellä. Hetken päästä kätilö auttoi minut suihkuun. Kun minä jälleen nautiskelin veden palauttavasta virtauksesta, kätilö mittasi vauvan ja opasti puolisoani hoitamaan napatynkää ja pitelemään vauvaa. Sitten kätilö jätti meidät hetkeksi kolmestaan. Doula oli lähtenyt jo hieman aiemmin huomauttaen lähtiessään, että jos joskus saisin toisen lapsen, synnytys saattaisi olla todella nopea.

Pyyntömme perhehuoneesta oli kuultu ja siirryimme onnellisina simuloimaan kotia. Tunsin itseni kuningattareksi pidellessäni vauvaamme pyörätuolimatkalla sairaalan läpi. Jälkikipuihin minulle tarjottiin heti buranaa ja panadolia. Kysyin, miksi sitä pitäisi ottaa, kun ei minuun oikein sattunut. Mutta otin sitten kuitenkin myöhemmin pari kertaa nelisatasen buranan. Se olikin kovin lääke koko synnytyksen aikana.

Viidentenä päivänä, perjantaina, lähdimme kotiin. Pikkuisella oli ollut aavistus keltaisuutta ja oli ollut siksi unelias. Imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin ja pikkuisen paino laski liikaa. Lisämaidolla se saatiin nousuun ja minä opettelin pumppaamaan maitoa häntä varten, kun minulta viimein nousi maito keskiviikkoiltana antauduttuani kuuntelemaan oksitosiinin virtausta kehossani.

Nuo viisi päivää olivat hyvin intensiiviset, raskaat ja stressaavat, kuin vuoristorata. Ensin kaikki oli hienosti ja lääkärintarkastuksessa vauva sai huikeat kehut. Mutta sitten imetys teki järkyttävän kipeää, emmekä osanneet pelata vauvan kanssa kunnolla yhteen. Onneksi puolisoni pinna on paljon pidempi kuin omani. Huoli vauvan painosta ja siitä, ettei hän kuivuisi olivat musertaa minut, samoin se, ettemme nukkuneet juuri lainkaan. Torstaina piipahdimme puolisoni kanssa ulkona puiden suhinassa. Sillä voimalla kaikki kääntyi paremmaksi ja perjantaina katselin jo puita koti-ikkunan takana. Olin miettinyt vuosia, miltä tuntuisi vauvan tuhina minun ja puolisoni välissä. Yhtäkkiä se oli totta ja tässä. Syntymä on ihme. Kaunis ihme, kuten oli synnytyskin.

Miksei kaunis jos kerran joskus kauheakin?

Kuusiviikkoinen lapsi sylissäni mietin, voinko olla toipunut synnytyksestä, jos haluaisin kokea synnytyksen uudelleen? En keksi mitään muuta tilannetta tai tapahtumaa, joka vastaisi synnytystä edes vähäisimmässä määrin. Tiedän, etten ole ainoa, joka on kokenut synnytyksensä niin. Joillekin synnytys on ollut jopa orgastinen kokemus. Itselleni se oli vahvin läpikäymäni kokemus kehon ja mielen yhteydestä.

Oli uskomatonta kokea, seurata ja todistaa, miten välitön ja voimallinen yhteys kehon ja mielen välillä onkaan. Se, minkä ajattelin päässäni, tapahtui kehossani samalla, kun olin tietoinen tapahtumasta. Aukesin kuin kukka. Kasvoin valtavaksi. Tunsin, miten oksitosiini virtasi. En kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan, millaiselta todella tuntui kokea olevansa niin moniulotteisesti läsnä. Aivan kuin muotoni olisi ollut toinen. Ulotuin paljon itseäni kauemmas ja paljon itseäni lähemmäs kuin koskaan ennen. Ytimeni oli kohtu, joka sykki ja johti elämää, ajattelua ja tunteitani. Pääni vain seurasi, mitä tapahtui, oli todistajana. Jos jokin synnytyksessä oli harmillista, niin se, ettei sellainen tietoisuuden tila jatkunut synnytyksen jälkeen.

Synnytykseni vastasi ennalta kysymääni kysymykseen synnytyksen kauneudesta. Jopa synnytysraportissamme lukee, että pikkuisemme synnytys oli kaunis ammesynnytys. Sen kirjasi ajatuksistani tietämätön kätilö. Jaan hänen kokemuksensa. Lapsemme synnytys oli myös omasta mielestäni kuten myös doulani mielestä kaunis. Ymmärsin myös, että saadessaan lapsen syliin kaikki muu herkästi kaikkoaa mielestä. Kivut unohtuvat. Erikoista kuitenkin on, että olen unohtanut myös sen, että synnytys ylipäänsä olisi tehnyt kipeää.

Minä en kerta kaikkiaan muista, että minuun olisi sattunut synnytyksessä, siis että olisin kärsinyt. Kysyin myöhemmin puolisoltani, vaikuttiko hänestä, että minuun sattui. Vastaus oli, että ehkä ihan loppuvaiheessa, jolloin sanoin ääneen, että minua kiristää. Tuon kiristyksen tunteen muistan itsekin. Muistan myös, että olin hetkittäin uupunut ja epätoivoinen. Mutta nuo hetket kestivät hyvin lyhyen aikaa, koska koin saavani paljon tukea ympäriltäni. Doulani katse kertoi, että kaikki etenee hyvin ja oikein. Puolisoni kädet sanoivat, että yhdessä jaksamme mitä vain. Kätilön ammattitaito kertoi, että kaikki on turvallista. Sisälläni oleva lapsi antoi ymmärtää liikkeillään, että hän on ja voi hyvin. Koin olevani isossa rakkauden kuplassa. Kärsimystä tuottava kipu ei siis välttämättä ole osa synnytystä.

Yksikään synnytys ei ole samanlainen, eikä mitään ideaalia synnytystä ole olemassakaan. Jokainen synnytys voi olla arvokas ja merkittävä. Kaikki synnytykset eivät kuitenkaan varmastikaan ole kauniita. Niin monta kauhutarinaa olen synnytyksistä kuullut, että tiedän synnytysten voivan olla myös hirveitä, katastrofaalisia, brutaaleja, rumia ja synkkiä. On ihanaa, että voin sanoa käsi sydämellä, että kauhun lisäksi, tai toivottavasti yhä useammin sen sijaan, synnytys voi olla kaunis, elämyksellinen ja voimaannuttava kokemus

Noora-Helena Korpelainen, 34, Espoo