Synnytys

Kolmas ja normaali synnytys viimein

Esikoinen syntyi hätäsektiolla 36+3 istukan irtoamisen takia, toinen syntyi käynnistyksellä sydänvian takia (ballonki+kalvojen puhkaisu).

Kolmas synnytys lähti käyntiin supistuksilla klo 13 ja heti tuli säännöllisinä ja napakoina noin viiden minuutin välein. Mentiin sairaalaan klo 16 ja pikkuhiljaa supistukset piteni ja koveni. Kauratyynyn pyysin noin klo 19 ja noin klo 21 siirryttiin synnytyssaliin, kun alkoi tuntumaan, että tarvitsee jotain muutakin. Ilokaasun hyödynsin heti salissa ja olinkin auki jo 7-8 cm. Kysyttiin epiduraalista/spinaalista, mutta kieltäydyin kun keskimmäisessä olin ottanut epiduraalin ja ponnistusvaiheessa se vei koko tunnon ja tuntui tyhmältä koko ponnistusvaihe, vaikka vei myös kivut ja sai levättyä. Olo tuntui vielä ihan siedettävältä kuitenkin ja päätin kestää ilman.

Tens otettiin avuksi ja se auttoikin hyvin. Kipu oli kovaa ja tuntui tosi polttavalta ja repivältä nimenomaan pakaroiden, selän ja emättimen alueella. Sain pudendaalipuudutteen, mutta se ei tuonut mitään helpotusta tai auttanut yhtään. Tuntuu, ettei lapsi laskeutunut ollenkaan ja kipujen kovetessa ja tilanteen tuntuessa olevan vaan sama, sanoi kätilö kolme vaihtoehtoa – jatkaa näin tekemättä mitään, puhkaista kalvot tai kokeilla liikkumista. Valitsin liikkumisvaihtoehdon ja menin portatiiville, jossa lapsivedet poksahtikin 00:15. Ponnistusvaihe alkoi 00:20 ja lapsi syntyi 00:36. Ponnistusvaihe oli tällä kertaa kiva (vaikkakin äärettömän kivulias), kun ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ponnistaa supistuksen tullessa (mitä en epiduraalin kanssa tuntenut yhtään).

Näin jälkeenpäin oikein kiva kokemus tuntea omassa kropassa miltä synnytys tuntuu vaikka tuntu, että kestää ja kestää. Se lantion/pakaroiden/emättimen polttaminen oli kyllä ihan järjettömän tuntuista, mutta selvisin! Ilokaasusta ja tensistä oli kyllä tosi iso apu. Ekaa kertaa saatiin kokea normaalisynnytys ja sen käynnistyminen, ensimmäistä kertaa saatiin lapsi rinnalle syntymän jälkeen, saatiin aloittaa myös imetys heti ja oli kyllä oikein korjaava kokemus edellisten jälkeen! Aikaisemmat mennyt siis tehojen kautta ja imetys aloitettu pumppaamalla. Loppujen lopuksi voi siis sanoa, että oli oikein voimaannuttava kokemus ja ekaa kertaa olin myös tosi hyvässä kunnossa heti synnytyksen jälkeen!

Natalia, 26, Helsinki

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki
Synnytys

Synnytyksestä, käsi sydämellä

Synnytin kuutisen viikkoa sitten ihanan lapsen. Elämä uuden ihmeen kanssa on ollut alkuun haastavaa. Unta saa vähän ja pikkuisemme tykkää syödä lakkaamatta. Paljon muuta ei siis ehdi kuin imettää. Nyt, kun olemme yhdessä oppineet, miten se sujuu, pystyn jo hieman kirjoittamaan.

Kaunis synnytys?

Kysyin useamman vuoden, voiko synnytys olla kaunis. Vastaukseksi sain synnyttäneiltä naisilta lähes poikkeuksetta, että synnytys tekee hurjan kipeää, mutta kivun unohtaa, kun lapsi on sylissä. Monen mielestä kaunista synnytyksessä oli se hetki, kun lapsen saa syliin ensi kertaa, tai ainakin lapsi oli kaunis. Mutta miksei nimenomaan synnytys voisi olla kaunis? Onhan se lasta toivovan elämässä yksi merkittävimmistä kokemuksista.

Synnytys voi olla dramaattinen ja hirvittävä kokemus. Haluan kuitenkin kertoa, että synnytys ei lähtökohtaisesti ole sellainen. Toisin sanoen synnytys voi aivan hyvin olla ihana, voimaannuttava ja jopa orgastinen kokemus, joka tekee synnyttäjästä astetta vahvemman uskomaan omiin kykyihinsä ja kehomielensä luonnolliseen toimintaan. Se, millainen synnytys on, riippuu toki monista tekijöistä. Oman kokemukseni pohjalta haluan kuitenkin korostaa, että synnytykseen liittyvillä mielikuvilla on vaikutusta siihen, millainen kokemus synnytys on.

Voisinpa muuttaa elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskuvauksia. Se, että niissä synnytys näytetään sellaisena, jossa synnyttäjä kärsii ja häntä manipuloidaan ja leikellään ja hänelle huudetaan, vaikuttaa siten, että moni synnyttäjä pelkää synnyttämistä. Synnytyskulttuuri on kuitenkin ainakin Suomessa paljon lähempänä ”alkukantaista” synnyttämistä kuin puhtaasti lääketieteellistä operaatiota. Tarkoitan tällä sitä, että synnytys ymmärretään luonnollisena tapahtumana, jonka synnyttäjän oma keho osaa tehdä ilman apuakin, eikä medikaalisena toimenpiteenä, jonka vain lääkäri osaa härveleineen suorittaa. Synnytyksessä, jos missä, on hienoa, että luonnollisuus ja moderni lääketieteen kehitys voidaan tuoda yhteen äidin ja lapsen elämän ja terveyden turvaamiseksi. Vielä hienompaa on, että synnytys aletaan ymmärtää myös elämyksenä.

Synnytyksen elämyksellisyyden ja esteettisyyden korostamisen ei tarvitse viedä huomiota pois syntyvästä lapsesta tai turvallisuudesta. Päinvastoin, positiivinen synnytyskokemus voi auttaa rakentamaan hienoa yhteistä elämää vauvan kanssa. Positiivinen synnytyskokemus voi myös tukea turvallista ja terveellistä synnyttämistä, sillä synnyttäjän kokemat asiat synnytyksen aikana vaikuttavat synnytyksen kulkuun. Sillä, millainen ympäristö synnyttäjällä on, mitä hän kuulee, näkee, haistaa, maistaa, tuntee ja ymmärtää, on merkitystä sen kannalta, miten ja millä tavoin synnyttäjä voi olla toimijana synnytystapahtumassa.

Aistisuus on iso osa esteettisyyttä, mutta esteettiseen kokemukseen tarvitaan myös tietoisuutta ja tiedostamista. Synnyttäjä voi toki hypätä synnytykseen perehtymättä mihinkään luottaen intuition voimaan ja omaan kehoonsa. Silloin synnyttäjä on kuitenkin monen sattuman varassa. Synnytyksen esteettisyys muodostuukin aistikokemusten yhdistymisestä niiden havaitsemiseen ja tietoisuuteen synnytyksestä ja omasta kehomielestä, sen toiminnasta ja muutoksista – sanalla sanoen herkistymisestä kokemaan tapahtuvaa syvemmin.

Synnytyksen ei siis tarvitse olla helvetin esikartano, jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian. Sen ei tarvitse olla eritteiden splätteriä, eikä sen tarvitse olla kehoa rampauttava. Sivumennen sanottuna kyllä tuollaisetkin kokemukset voivat olla esteettisiä; ehkä ne liittyvät kauhun tai rumuuden estetiikkaan. Ja kyllä synnytys kyllä voi joskus olla myös äidin tai lapsen tappava kokemus, joten mitään takeita ei tietenkään ole sille, että synnytys olisi kaunis. Toisaalta, eihän taivaanrantakaan aina ole erityisen kaunis. Silti se voi olla aina merkityksellinen.

Moni varmaan ajattelee, ettei kauneudella voi olla tekemistä synnytyksen kanssa, koska synnytykseen liittyy käsitysten mukaan niin paljon kipua. Harva ehkä tietää, että nautinnon itse asiassa on oltava osa synnytystä. Synnytys ei nimittäin etene, ellei mielihyvää tuottavaa oksitosiinia erity. Kokemisen ja synnytyksen kulun yhteys juurtaa hormonitoiminnasta. Kaiken sen väitetyn kivun keskellä, olisi siis kyettävä kokemaan myös nautintoa. Mutta miten sitä nautintoa sitten voi kokea? Lääkkeellinen kivunlievitys ei välttämättä ja useinkaan helpota asiaa. Synteettinen oksitosiini tekee yleensä supistuksista tavanomaista voimakkaampia ja synnytyksestä rajumpaa. Kemiallisten lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei myöskään ole erityisen helppoa kokea synnytystä tietoisena ja herkin aistein, sillä silloin kokee ensisijaisesti ne lääkkeet. Nautinto olisi kyettävä löytämään omasta kehosta ja omasta mielestä. Tätä varten tarvitsemme kannustavia ja elämyksellisyyttä korostavia synnytystarinoita. Kerronkin seuraavaksi omakohtaisen kokemukseni.

Pikkuisemme synnytys, 21.08.2017 Naistenklinikalla

Kymmenvuotiaana näin yksityiskohtaisen valokuvasarjan synnytyksestä. Pelkäsin synnytystä siitä lähtien. Kun sitten tulin viimein raskaaksi, halu päästä tapaamaan omaa lasta oli tainnut syrjäyttää osan pelosta. Tiesin kuitenkin, että tarvitsisin apua selviytyäkseni synnytyksestä. Osa minusta halusi juosta karkuun. Päätin valmistautua synnytykseen huolella. Kiitos suomalaisen järjestelmän jäin äitiyslomalle kaksi kuukautta ennen synnytystä, minkä ajan käytin synnytystietouteen sukeltamiseen.
Luin kirjoja ja selasin nettiä. Löysin positiivisten synnytyskertomusten meren. Olin totaalisen viety. Miksi en ollut kuullut tällaisia tarinoita aiemmin? Mikä mahtava voima synnytykseen liittyikään. Aloin harjoittaa mieltäni ajattelemaan synnytystä elämyksellisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Pelko alkoi jäädä taka-alalle.

Lapsemme synnytykselle oli annettu aikataulu ennalta. Sisareni perheineen oli nimittäin vain kaksi viikkoa lasketun aikamme tietämillä Suomessa. Halusimme, että he tapaisivat vastasyntyneen pienokaisen. Minä olin myös toivonut koko raskauden ajan, että lapsemme syntyisi vähän aiemmin, jottei hän olisi kasvanut aivan äärimmilleen. Ajattelin itsekkäästi, että synnytys olisi silloin helpompi. Doulani puolestaan antoi muutamia päiviä, jolloin hän ei pääsisi paikan päälle. Ideoimme kaikki yhdessä, milloin olisi parasta synnyttää. Niin siinä sitten kävikin, että lapsemme syntyi kaksi päivää ennen laskettua aikaa juuri silloin, kun olimme suunnitelleetkin. Edes ruuhka ei päässyt haittaamaan matkaa. Sisareni ehti näkemään lapsemme peräti kahteen otteeseen.

Synnytyksen aikatauluttaminen kävi kuitenkin hermoilleni. Mukavasti sujunut raskaus sai loppua kohden vähän stressaavia sävyjä. En ollut odottanut lastamme lainkaan raskauden aikana. Olin elänyt hänen kanssaan mukavaa yhteiseloa. Viimeisinä viikkoina olotilani kuitenkin muuttui varsin odottavaksi, ei siksi, että minulla olisi ollut hurjan hankala olla, vaan siksi, että jännitin synnytyksen ajankohtaa. Päivää ennen synnytystä, sunnuntaiaamuna, heräsin ajatukseen, että minun olisi luovuttava koko aikataulusta. Päätin ottaa rennosti. Kuuntelimme suomi-reggaeta ja söimme brunssia rauhassa mieheni kanssa, nauroimme ja tanssimme. Lepäsin.

Kesä tuntui tekevän lähtöään. Välillä oli sumuista ja välillä paistoi aurinko. Päätimme mieheni kanssa toteuttaa vierailun viereisen saaren ravintolaan. Pääsimme siis hieman vesille saaristolautalla, kävelemään metsään ja syömään ulos terassille mäntyjen katveeseen. Ruoka oli varsin mieleistä meille molemmille ja söimmekin pitkän kaavan mukaan kuluja miettimättä.

Nautiskelimme kaksin. Iltapäivällä puhuin ystäväni kanssa pitkään puhelimessa nauttien auringosta parvekkeella. Kerroin, että vauva tulee, kun on tullakseen. Muutamia sukkapuikkosupistuksia oli jo tullut reilun viikon ajan. Illalla katsoimme puolisoni kanssa uskomattoman dokumentin valoa hohtavista eläimistä, kasveista ja bakteereista. Ihmettelimme elämän moninaisuutta. Saunoimme ja rakastelimme. Olimme hyviä toisillemme koko päivän.

Maanantaina kahden maissa yöllä heräsin vain hetken nukuttuani ensimmäiseen koskaan kokemaani synnytyssupistukseen. Koska se oli täysin erilainen kuin muut raskauden aikana kokemani niin kutsutut harjoitussupistukset, tiesin heti, mistä oli kyse. Nyt alamme synnyttää. Supistus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi osoittaa yhtä kohtaa, missä se tuntuisi. Se on kuin aalto, joka kulkee koko kehon läpi. Omat synnytyssupistukseni muistuttivat hyvin paljon voimakkaita kuukautiskipujani. Olin siis kokenut vastaavaa aiemminkin, itse asiassa lähes joka kuukausi. Nyt vain suhtauduin tilanteeseen täysin toisin. Puolisoni sanoikin myöhemmin, että olin kestänyt synnytyksen paremmin kuin yleensä kuukautiseni.

Herätin puolisoni, tankkasin juomaa, ja menin lähes välittömästi suihkuun. Olin innostunut, joskin hieman minua hirvitti. Mitä tästä tulee? Päätin kuitenkin luottaa kehooni ja tilanteeseen, vauvaankin. Olin valmistautunut ja tiesin, että mitä avoimemmin kykenisin suhtautumaan, sitä esteettömämmin synnytys etenisi. Päätin, etten asettuisi etenemisen esteeksi. Supistukset tulivatkin lähes välittömästi viiden minuutin välein ja kestivät noin minuutin.

Antauduin tuntemaan supistusaallon, heittäydyin sen mukaan ja tutkiskelin sitä. Kaikki muu katosi pikkuhiljaa, millään muulla ei ollut väliä, vajosin jokaisella supistuksella yhä syvemmälle aallokkoon. Intensiivisyys vei mukanaan. Etäällä kuulin puolisoni valmistelevan asioita sairaalaan lähtöä varten. Tunnin kuluttua hän soitti Jorvin sairaalaan ja ilmoitti meidät. Eipä siellä kuitenkaan uskottu, että synnytys voisi olla käynnissä. Moni ensisynnyttäjä synnyttää päivän tai parikin ja sairaalassa käydään kääntymässä ja kotiin tullaan uudelleen. Meidät kuitenkin kuulemma opastettiin sitten lopulta siirtymään Naistenklinikalle, koska Jorvissa oli täyttä.

Pikkuhiljaa kehoni veti minua kohti lattiaa. Kerroin, että minun oli hankala suihkuttaa alavatsaa ja alaselkää ja olla samaan aikaan kontillani. Istumaan en oikein kyennyt, edes saunajakkaralla. Tuntui sille, että keho kouristui nelinkontin, ja se tuntui hyvälle. Mieheni asensi kameranjalustasta suihkunpidikkeen ja näin pystyin vain kehoa siirtämällä saamaan suihkun juuri siihen kohtaan, mihin vesi toi lämpöä ja ihania pisaroita. Lorina ja sihinä rauhoittivat mieltä, tunsin uivani olemisen olemiseen, alkuperäiseen veteen, joka kannatteli minua ja kohdussa samalla vauvaani.

Toisen tunnin kuluttua mieheni soitti Naistenklinikalle. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi aika siirtyä, koska minusta alkoi tuntua mahdottomalle istua autossa. Mietin, pystyisinkö olemaan nelinkontin sielläkin jotenkin. Toisaalta samalla mietin, että ehkä voisimme jäädä synnyttämään kotiin, ehkä se olisi vain helpompaa. Naistenklinikalla ei oikein edelleenkään uskottu, että synnytys olisi käynnissä. Minulle tuli huono olo suihkussa ja oli päästävä pois. Menin nojaamaan sänkyyn ja ääntelin, sen minkä kykenin. Äänen avulla minun oli helpompi olla yhtä aaltojen kanssa.

Mieheni meni hakemaan auton talon eteen valmiiksi. Sillä välin sain kokea lapsivesien menon. Olin jo aiemmin suihkussa epäillyt, josko lapsivettä olisi jo mennyt. Se vesimassojen pläjähdys makkarimme parketille oli kuitenkin niin yllättävä ja koominen, etten voinut olla nauramatta. Samassa puolisoni toi minulle puhelimen. Naistenklinikalta halusivat kuulla supistuksen, jotta tietäisivät, mitä uskoa. Tuntui vastenmieliseltä alkaa esittää supistusta. Mieheni ohjeisti, että huutaisin lujaa, että päästäisivät meidät tulemaan. Minä en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt kärsiä, jotta pääsisin sairaalaan. Asetin puhelimen sen verran kauemmas, että saatoin jotenkin unohtaa, että minulla oli yleisöä. Kätilö sanoi epäluuloisen kuuloisena, että voisimme nyt sitten tulla, jos tosiaan kokisimme niin, etenkin kun lapsivesi oli juuri mennyt. Minä nauroin puhelimeen, että oli hankalaa, kun sitä vettä tuli lakkaamatta.

Mieheni auttoi minua pukemaan jotain päälle, onneksi ei ollut talvi. Minä ääntelin lähes lakkaamatta, supistusten välit olivat niin lyhyet. Tukiessaan minua mieheni huikkasi keittiön jääkaapinoven listasta voimalauseen: ”Mä aukeen niin kuin kukka.” Otin kopin ja aloin hokea sitä itselleni. Enkä vain hokenut, vaan todella kuvittelin olevani puhkeamaisillaan oleva kukka, vaaleanpunainen. Ajattelin, ja yritin tuntea, miten jokainen supistus avasi kukkaa hieman lisää. Sillä voimalla sain vedettyä läpsykät jalkaan ja kammettua itseni ulos ja autolle.

Ulkona oli viileä aamu, tai minulla oli vain lyhythihainen paita päällä. Virkeä, raikas ja puhdas ilma oli hyvää hengittää, tuntui valoisammalle. Pääsin takapenkille ja turvavöihin. Jalat nostin niin ylös kuin sain, eli melkein risti-istuntaan. Toivoin ääneen, että mieheni ei ajaisi ylinopeutta. Aamuruuhka oli kuitenkin tulossa vasta parin tunnin päästä ja tie oli selvä. Jossain välissä mieheni laittoi klassista musiikkia radiosta keskittyäkseen itse paremmin ajamiseen. Minä katselin, miten maisemat kiisivät ohi niitä juurikaan tajuamatta. Taivaanranta oli vaaleanpunainen. Rakastan näitä kauniita, aikaisia aamuja ja auringonnousua, ajattelin onnellisena siitä, että nyt synnytetään. Samalla pyörittelin päätä puolelta toiselle, etten purisi leukoja yhteen, ja hoin lakkaamatta, että aukean kuin kukka. Matka kesti parisenkymmentä minuuttia, kuulemma.

Köpöttelin Naistenklinikalla vastaanottoon mieheni tukemana. Muodollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kuulin, että joku kysyi, olivatko supistukset olleet koko ajan sellaisia. Minulle tuotiin pyörätuoli, mutta ennen sitä vajosin kontilleni lattialle. Tuntui, ettei mikään muu asento käynyt keholle, jokin minussa halusi olla niin. Vitsailin, voisinko olla kontillani pyörätuolissakin.

Synnytyssalissa minut ohjattiin sängylle, joka muistutti kyllä enemmän pöytää. Kömmin välittömästi kontilleni sen päälle. Selinmakuulla en aikonut olla. Sitten kuulin ihmeen: olin jo kahdeksan senttiä auki. Enää kaksi senttiä ja voisin ponnistaa lapsen maailmaan. Olin hämmentynyt ja ylpeä itsestäni. Tähän asti jos olin kestänyt, kestäisin kyllä loppuunkin asti. Minulta kysyttiin, halusinko vielä ammeeseen toivomuksemme mukaan. En tiennyt enää tässä vaiheessa mitään. Ehkä lapsi syntyisi hyvin pian sängylle. Kätilöt kuitenkin päättivät laittaa ammeen valmiiksi. Sillä välin minulle laitettiin jotain antureita vöihin ja minä kuvittelin aina vain olevani kukka.

Jälleen kuluivat parikymmentä minuuttia mystisesti huomaamatta ohi ja sitten minut autettiin allashuoneeseen. Pysähdyin hetkeksi huokaistakseni ihastuksesta. Voi hyvänen aika, saisinko todella synnyttää täällä? Keskellä hämärää huonetta oli iso, valkea amme, jonka pohjassa loisti valoa. Katossa ammeen päällä led-valot tuikkivat tähtitaivaana. Nurkassa oli viherkasveja, joita kohti suuntasin itseni ammeeseen päästyäni.

Joku kysyi, oliko hätätiellä oleva auto mieheni. Hän juoksi avojaloin siirtämään sen parkkiruutuun. Sillä välin minulle tuotiin punainen joogamatto, voimamatto, altaan reunalle. Siihen minä tarrauduin ja sitä vasten lepäsin edelleen kontillani ammeessa, vaikkakin ammeessa vesi kannatteli minua puoliksi. Vesi oli jälleen tukenani. Vesi, joka siveli minua, viilensi ja lämmitti yhtä aikaa. Vesi, joka hyväili minua. Kelluin vapaana altaassa, langattomat anturit vyölläni pitivät huolta, että lapsesta saatiin riittävästi tietoa.

Yhtäkkiä aurinkoinen doulani oli edessäni. Hän oli iloisen hämmästynyt ja ihmetteli, että synnytys oli näin nopeasti, parissa tunnissa, edennyt jo hyvin pitkälle. Samalla tuli mieheni takaisin ja he etsivät itselleen paikat edestäni ammeen vierestä. Kätilöt olivat takanani, kun olivat huoneessa ja nojailivat seinään. Välillä he korjasivat vöiden asemaa, jotta anturit piirtäisivät paremmin vauvan laskeutuessa alemmas.

Omasta mielestäni pitkään vietimme yhdessä aikaa rauhallisessa huoneessa. Doulani juotti minulle välillä pillillä mehukeittoa ja mehua, punaista ja keltaista voimaruokaa. Mieheni piti minua käsistäni kiinni ja lauloi minulle Medicine Buddha -mantraa ja Ganesha-mantraa, molemmat minulle tärkeitä ja rakkaita melodioita, rytmejä, ajatuksia ja sanoja. Olin opettanut ne miehelleni vähän ennen synnytystä. Itse olin kuunnellut niitä jo kauan Spotifysta. Ajattelin, että Buddha-mantra lääkitsi supistuksiani ja Ganesha-mantra avasi tietä vauvalle. Ennen kaikkea ne toivat huoneeseen mystisen rauhan ilmapiirin, johon vajosimme kaikki, kätilöitä myöten. He kommentoivat, miten ihanalta mantrojen laulaminen kuulosti, miten ihanalta huoneessa tuntui. Niin tuntuikin, tuntui, että olin rakkauden kuplassa.

Minua alkoi vähän ponnistuttaa, joten kätilöt tarkastivat tilanteen. He eivät antaneet lupaa ponnistaa kunnolla, koska vielä pieni lippa oli tiellä. Sanoivat, että se voi turvota, jos nyt ponnistan täysillä. Doula antoi puolestaan ohjeen, että päästäisin matalampaa ääntä. Myöhemmin hän kertoi, että pelkäsi minun pyörtyvän, koska olin haukkonut niin paljon henkeä. Tein työtä käskettyä ja aloin möristä oikein kunnolla. Puolisoni tuli mukaan mörinään ja muodostimme mörinäpilven rantaviivaan eli ammeen laidalle. Aiemmin en ollutkaan samalla tavalla mörissyt. Mikä voima tärisevässä matalassa äänessä onkaan! Hetkittäin tuntui, etten jaksaisi enää. Silloin katsoin doulaani silmiin ja ne tuntuivat polttavan minuun uskoa ja luottamusta. Tuntui, etten muuta nähnytkään, vain hänen silmänsä, jotka sanoivat, että kaikki on niin kuin pitää. Muistin lukeneeni, että sillä hetkellä, kun ei enää meinaa jaksaa, syntymä on tosi lähellä. Luotin siihen ja päätin jaksaa vielä vähän.

Sitten vaihtui kätilö. Hän tuntui aiempiin verrattuna viileältä ja etäiseltä, asialliselta. Pelästyin, että nytkö minut pakotetaan lääkkeisiin. Ärsytyksekseni hänkin halusi tutkia, miten paljon olen auki. Onnekseni hän kuitenkin antoi luvan ponnistaa kunnolla, lippa oli tiessään ja lapsella oli tie auki. Sitten ymmärsin, mitä oikea ponnistuttaminen tarkoittaa. En se ollut minä, joka ponnisti. Se oli jokin muu minussa, vauva. Ponnistus oli valtava pidättelemätön voima, joka kulki lävitseni ilman, että kykenin tekemään sille mitään. Yritin mennä sen mukaan, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Jälleen ikuisuudelta tuntuvan ajan mörisin ja hyppäsin ponnistuksen matkaan. Tunsin, miten vauva painui alemmas ja alemmas. Kätilö ja doula kannustivat ponnistamaan vahvemmin. Minä ajattelin, että joku muu joutuu kohta tekemään sen, kun minä en enää jaksa. Silti jälleen ärisimme ja mörisimme mieheni kanssa. Minä olin kadonneena maailmaan, joka on toinen.

Vauvan pää tuli näkyviin. Minua kehotettiin kokeilemaan sitä, että saisin lisävoimaa. Pieni kananmunan kokoinen tukkaläntti käteen tuntuikin. Mietin, miten ihmeessä koko kallo tulisi ulos ilman, että satuttaisin vauvaa. Kannustukset muuttuivat pian voimakkaammiksi. En kuitenkaan tohtinut ponnistaa kovaa, koska pelkäsin, että repeäisin. Sitten muistin maalauksen, jonka olin tehnyt juuri ennen synnytystä valmistautuakseni. Siinä synnyttäjä nojaa kiveen jalat levällään ja hänen jalkovälinsä on valtava. Muistin, että juuri se on se, mitä haluan. Minusta tulee valtava! Jätin kukka-ajatuksen ja siirryin suuntaamaan kohti sitä, että minusta tulee suorastaan jättimäinen. Aavistuksen jarruttelin silti, ja vauva heijasi edestakaisin. Pelkäsin, ettei tilanne edisty, koska tunsin vauvan liikkuvan takaisin, mutta kätilö ja doula edelleen kannustivat ja sanoivat, että se on normaalia. Alapäätäni kiristi ja kihelmöi.

Hetken kuluttua kätilö kuitenkin sanoi, että olisi laitettava scalp-anturi vauvan päähän, koska sydänäänet eivät kuuluneet kunnolla vauvan liikkumisen vuoksi. Kehotin siirtelemään vöitä mieluummin, mutta pian kätilö sanoi, että scalp on laitettava tai sitten on tultava ammeesta pois. Annoin vastentahtoisesti luvan. Vauvalla olisi todennäköisesti kaikki hyvin, mutta tässä kohtaa kätilö oli melko tiukka. Jokin hänen olemuksessaan sai minut vakuuttuneeksi, että häneen voi luottaa täysin. Luottamuksen syntymistä helpotti sekin, että doulani kyseli samalla kätilöltä, millainen työura hänellä oli ollut. Tämä kätilö oli hoitanut useita vesisynnytyksiä aiemminkin ja takana oli jo pitkä työura. Olin ammattilaisen käsissä, ja vauvani myös. Kun piikki laitettiin vauvani päähän, hän vetäytyi sisäänpäin ja liikehti niin, ettei minulle jäänyt epäselväksi toimenpiteen epämiellyttävyys. Kätilö ohjeisti minua kääntymään ympäri sen jälkeen kun pää olisi syntynyt. Vartalo syntyisi siten, että minä katsoisin taivaaseen. Hän sanoi, ettei olisi kiirettä nostaa vauvaa vedestä, vaan voisimme ihastella häntä rauhassa.

Kätilö alkoi painostaa lempeään sävyyn, että nyt pitää ponnistaa kunnolla. Jostain syystä ponnistaminen muuttuikin helpommaksi, ehkä siksi, että vyöt poistettiin, kun vauvalla oli nyt se pinni päässä. Tai ehkä ponnistamista helpotti se, että tunsin, miten kudokseni olivat ehtineet venyä, tai sitten luottamus kätilöön ja doulaan ja mieheeni. Pyysin kätilöä neuvomaan, minne suuntaan ponnistan. Koin, että nyt viimeistään on tosi kyseessä. Pistin kaikki voimani kehiin ja kadotin itseni täysin, annoin ponnistuksen tulla ja viedä minut mukanaan. Ponnistin vielä sittenkin, kun en enää jaksanut. Ja sitten tuntui plopsahdus. Pää oli tullut ulos.

Siirryin avun kanssa ammeen toiseen kulmaan ja nojasin yläselän mieheni käsivarsiin. Yhtäkkiä tunsin, että vauva kääntyi, kiertyi kuin korkkiruuvi. Se oli iso ja hätkähdyttävä, mahtava muljahdus. Kätilö sanoi, että seuraavan supistuksen aikana syntyy vartalo. Niin syntyikin. Toinen samanlainen, tai hieman helpompi järjetön antautuminen supistuksen ja ponnistuksen vietäväksi ja puristus vielä sen päätteeksi ja lapsi oli ulkona. Kätilö nappasi lapsen heti otteeseensa ja alkoi pyöritellä häntä vedessä. Napanuora oli tiukasti pari kertaa vauvan kaulan ympärillä. Minä olin ihan sekaisin. Tässä se nyt oli, vauva oli syntynyt noin kuusi tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Ihailin kätilön taitoa irrottaa napanuora, kunnes hän nosti parkaisevan vauvan vedestä syliini. Pieni, avuton olento oli yhtäkkiä rähmällään rintani päällä ja minä pelkäsin pudottavani hänet alas. Sininen väri alkoi heti vedestä tultua palautua punaiseksi. Jäntevä ihme piti heti elämää itsestään. Minä olin sekaisin. Oli vaikea tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kätilö ohjeisti minut nousemaan ylös ammeesta, vaikka en kyllä tajunnut, miten se olisi mahdollista. Tunsin itseni melkoisen uupuneeksi ja pelkäsin pudottavani vauvan. He kuitenkin auttoivat minut käsistä tukemalla kävelemään synnytyssalin sänkyyn napanuora jalkojen välissä roikkuen. Istukka ei saanut syntyä ammeeseen. Olin hemmetin ylpeä itsestäni. Tunsin itseni maailman vahvimmaksi, vaikka kroppa olikin jo ihan uupunut. Toistelin mielessäni, että olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja pidin sitä maailman ihmeellisimpänä asiana. Samalla tuijotin pientä vauvaamme ja kyllä, hän oli mielestäni hurjan kaunis, ehkä jopa maailman kaunein vauva. Hän on hurjan kaunis edelleen.

Vauva hamuili rinnallani ja yritimme kätilön avustuksella ensimmäistä imetystä. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, puolisoni katkaisi napanuoran. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi, annetaanko oksitosiinia verentulon lopettamiseksi ja istukan syntymisen helpottamiseksi. Minua vaivaannutti ja ihmetytti, miksi nyt olisi otettava jotain synteettistä, kun tähän asti oli selvitty ilman. Onneksi doulani komppasi minua ja ilmoitti, että jos sen voisi antaa vasta sitten, kun ei enää muuta voi. Vauvan vastaanottanut kätilö ymmärsi asian ja sanoi kokeilevansa josko istukka olisi jo irronnut. Istukka syntyikin kevyesti napanuorasta vetäisemällä ehjänä. Valtaisa pussi se olikin. Tuokinko vielä oli sisälläni? Vauva sai luvallani K-vitamiinipistoksen kantapäähän.

Kätilö ompeli paikallispuudutuksessa kaksi pientä tikkiä. Se ei tuntunut kivalta, mutta ei se kyllä järin sattunutkaan. Olin kuitenkin hurjan iloinen. Teki mieli pitää juhlat heti ihan vain sitäkin varten, että väliliha oli säilynyt täysin ehjänä. Juhlahan se olikin, vauva sylissä ja puoliso vierellä. Hetken päästä kätilö auttoi minut suihkuun. Kun minä jälleen nautiskelin veden palauttavasta virtauksesta, kätilö mittasi vauvan ja opasti puolisoani hoitamaan napatynkää ja pitelemään vauvaa. Sitten kätilö jätti meidät hetkeksi kolmestaan. Doula oli lähtenyt jo hieman aiemmin huomauttaen lähtiessään, että jos joskus saisin toisen lapsen, synnytys saattaisi olla todella nopea.

Pyyntömme perhehuoneesta oli kuultu ja siirryimme onnellisina simuloimaan kotia. Tunsin itseni kuningattareksi pidellessäni vauvaamme pyörätuolimatkalla sairaalan läpi. Jälkikipuihin minulle tarjottiin heti buranaa ja panadolia. Kysyin, miksi sitä pitäisi ottaa, kun ei minuun oikein sattunut. Mutta otin sitten kuitenkin myöhemmin pari kertaa nelisatasen buranan. Se olikin kovin lääke koko synnytyksen aikana.

Viidentenä päivänä, perjantaina, lähdimme kotiin. Pikkuisella oli ollut aavistus keltaisuutta ja oli ollut siksi unelias. Imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin ja pikkuisen paino laski liikaa. Lisämaidolla se saatiin nousuun ja minä opettelin pumppaamaan maitoa häntä varten, kun minulta viimein nousi maito keskiviikkoiltana antauduttuani kuuntelemaan oksitosiinin virtausta kehossani.

Nuo viisi päivää olivat hyvin intensiiviset, raskaat ja stressaavat, kuin vuoristorata. Ensin kaikki oli hienosti ja lääkärintarkastuksessa vauva sai huikeat kehut. Mutta sitten imetys teki järkyttävän kipeää, emmekä osanneet pelata vauvan kanssa kunnolla yhteen. Onneksi puolisoni pinna on paljon pidempi kuin omani. Huoli vauvan painosta ja siitä, ettei hän kuivuisi olivat musertaa minut, samoin se, ettemme nukkuneet juuri lainkaan. Torstaina piipahdimme puolisoni kanssa ulkona puiden suhinassa. Sillä voimalla kaikki kääntyi paremmaksi ja perjantaina katselin jo puita koti-ikkunan takana. Olin miettinyt vuosia, miltä tuntuisi vauvan tuhina minun ja puolisoni välissä. Yhtäkkiä se oli totta ja tässä. Syntymä on ihme. Kaunis ihme, kuten oli synnytyskin.

Miksei kaunis jos kerran joskus kauheakin?

Kuusiviikkoinen lapsi sylissäni mietin, voinko olla toipunut synnytyksestä, jos haluaisin kokea synnytyksen uudelleen? En keksi mitään muuta tilannetta tai tapahtumaa, joka vastaisi synnytystä edes vähäisimmässä määrin. Tiedän, etten ole ainoa, joka on kokenut synnytyksensä niin. Joillekin synnytys on ollut jopa orgastinen kokemus. Itselleni se oli vahvin läpikäymäni kokemus kehon ja mielen yhteydestä.

Oli uskomatonta kokea, seurata ja todistaa, miten välitön ja voimallinen yhteys kehon ja mielen välillä onkaan. Se, minkä ajattelin päässäni, tapahtui kehossani samalla, kun olin tietoinen tapahtumasta. Aukesin kuin kukka. Kasvoin valtavaksi. Tunsin, miten oksitosiini virtasi. En kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan, millaiselta todella tuntui kokea olevansa niin moniulotteisesti läsnä. Aivan kuin muotoni olisi ollut toinen. Ulotuin paljon itseäni kauemmas ja paljon itseäni lähemmäs kuin koskaan ennen. Ytimeni oli kohtu, joka sykki ja johti elämää, ajattelua ja tunteitani. Pääni vain seurasi, mitä tapahtui, oli todistajana. Jos jokin synnytyksessä oli harmillista, niin se, ettei sellainen tietoisuuden tila jatkunut synnytyksen jälkeen.

Synnytykseni vastasi ennalta kysymääni kysymykseen synnytyksen kauneudesta. Jopa synnytysraportissamme lukee, että pikkuisemme synnytys oli kaunis ammesynnytys. Sen kirjasi ajatuksistani tietämätön kätilö. Jaan hänen kokemuksensa. Lapsemme synnytys oli myös omasta mielestäni kuten myös doulani mielestä kaunis. Ymmärsin myös, että saadessaan lapsen syliin kaikki muu herkästi kaikkoaa mielestä. Kivut unohtuvat. Erikoista kuitenkin on, että olen unohtanut myös sen, että synnytys ylipäänsä olisi tehnyt kipeää.

Minä en kerta kaikkiaan muista, että minuun olisi sattunut synnytyksessä, siis että olisin kärsinyt. Kysyin myöhemmin puolisoltani, vaikuttiko hänestä, että minuun sattui. Vastaus oli, että ehkä ihan loppuvaiheessa, jolloin sanoin ääneen, että minua kiristää. Tuon kiristyksen tunteen muistan itsekin. Muistan myös, että olin hetkittäin uupunut ja epätoivoinen. Mutta nuo hetket kestivät hyvin lyhyen aikaa, koska koin saavani paljon tukea ympäriltäni. Doulani katse kertoi, että kaikki etenee hyvin ja oikein. Puolisoni kädet sanoivat, että yhdessä jaksamme mitä vain. Kätilön ammattitaito kertoi, että kaikki on turvallista. Sisälläni oleva lapsi antoi ymmärtää liikkeillään, että hän on ja voi hyvin. Koin olevani isossa rakkauden kuplassa. Kärsimystä tuottava kipu ei siis välttämättä ole osa synnytystä.

Yksikään synnytys ei ole samanlainen, eikä mitään ideaalia synnytystä ole olemassakaan. Jokainen synnytys voi olla arvokas ja merkittävä. Kaikki synnytykset eivät kuitenkaan varmastikaan ole kauniita. Niin monta kauhutarinaa olen synnytyksistä kuullut, että tiedän synnytysten voivan olla myös hirveitä, katastrofaalisia, brutaaleja, rumia ja synkkiä. On ihanaa, että voin sanoa käsi sydämellä, että kauhun lisäksi, tai toivottavasti yhä useammin sen sijaan, synnytys voi olla kaunis, elämyksellinen ja voimaannuttava kokemus

Noora-Helena Korpelainen, 34, Espoo