Kuolema

Surun muoto

Suru muuttaa muotoaan, sanotaan.

Minun surullani on sinun muotosi,
se on hyvin pienen vauvan muoto
joka on kuollut
ja jonka pieni käsi
nojaa leukaan.

Välillä suru kulkee rinnallani tyttönä
jonka kättä pitelen kädessäni.

Viime yönä suru olin minä itse
sen lapsen hahmossa joka joskus olin.

Joskus suru on sen tietyn rakennuksen seinä,
joka vilahtaa bussin ikkunasta.

Tänään suru oli ulkoa tulviva auringon valo
jota sinä et näe.

Eilen se oli kissa
jonka kanssa näin sinun leikkivän
kun sydämesi vielä löi.

– Valerie

Synnytys

Tervetuloa kotiin, Voitto

Odotin sinua seitsemän pitkää vuotta. Jotkut niistä olivat pidempiä kuin toiset. Erityisen pitkä ja pimeä oli se syksy, jolloin sain kuulla, ettet sinä ikinä saapuisi. Tarvittiin paljon suuria ihmeitä, jotta viimein oltiin siinä pisteessä, että musta pimeys ja epätoivo vähitellen muuttui kaikissa taivaan väreissä hehkuvaksi toivoksi: ensin pieneksi ja heräileväksi, sitten yhdessä kesän kanssa täydessä kukassa kukkivaksi.

En tiennyt ketään koko maailmassa, joka olisi läpikäynyt saman kuin me, mutta ihmeellisellä tavalla heidät kuitenkin ympärilleni sain, kantamaan vaikeimpien vaiheiden läpi. Me kymmenet, täysin toisillemme tuntemattomat anonyymit sisaret ympäri maailmaa löysimme toisemme ja puhuimme samaa sydämen kaipauksen kieltä, kannattelimme toisiamme, surimme ja iloitsimme toistemme kanssa. Kuin hyvyyden voiman ihmeellinen taikapiiri, niin ympäröi tämä tuntemattomien kohtalotoveri-siskojen joukko minua joka hetki.

Ensimmäiset onnitteluni raskaudesta sain toiselta puolelta maailmaa näiltä ystäviltä, joita en ollut koskaan tavannut ja jotka eivät tienneet minusta mitään muuta kuin sen, mikä minut yhdisti heihin. Sinä päivänä, kun sain varmaksi viestin sinusta oli syntymäpäiväni. Olin tiennyt jo jonkin aikaa, että niin asia olisi. Sinä olisit tulossa. Kaikki oli niin varmaa, niin todellista. Tiesin, ettei mikään voisi enää mennä vikaan ja kaikella, mitä tulisi tapahtumaan, olisi tarkoituksensa kuten tähänkin asti.

Raskausaika oli ihaninta aikaa elämässäni, kuten aina. Odotimme sinua koko perheen voimin niin kovasti. Tiesin heti ja olin tiennyt jo ikuisuuden, että sinä syntyisit kotona. Se oli aina tuntunut niin hyvältä ja oikealta, eikä tämä ihana ja ihmeellinen tarina vain voisi päättyä millään toisella tavalla. Vähitellen asiat alkoivatkin loksahdella kohdalleen myös sen suhteen.

Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi. Mitä enemmän jäät sulivat ja ilma lämpeni, sitä lähempänä meidän tapaamisemme jo olisi. Joka päivä panin mielestäni pois kaikki surut, murheet ja huolet, jotka olisivat voineet tulla tielle ja tehdä loppumatkan raskaaksi kulkea. Kävelin pitkiä lenkkejä, odotin puihin hiirenkorvia ja viikkasin laatikoihin pieniä vaatteita. Kaikki oli niin täydellistä, valmista sinua varten.

Aika kului, laskettu aikasi oli ja meni. Kului viikko ja toinenkin, kuten minulla aina ennenkin. Silti alkoi tuntua siltä, että sinä olisit se maailmankaikkeuden ensimmäinen lapsi, joka todellakin jäisi vatsaan eikä tulisi ikinä pois.

Tuli lapsettomien lauantai, päivä jolloin meillä oli jo monenlaista ohjelmaa suunnitteilla. Aamulla huomasin kuitenkin paperissa jonkinlaista verta vessassa käydessäni ja pohdin, voisiko kyse olla limatulpasta. Pientä nipistelyäkin tuntui vatsassa. Viesteilin kotilolle ja valokuvaajalle, että ehkä, ehkä tänään saattaa jotain tapahtua. Valokuvaaja kehotti käymään keräämässä valkovuokkoja, ne näyttäisivät kauniilta kuvissa. Kotilon kanssa sovittiin, että ilmoittelen päivän mittaan tilanteen etenemisestä.

Aamiaisen jälkeen lähdin ulos lähimetsään, vaeltelin siellä päämäärättä, kuuntelin puron solinaa ja keräsin valkovuokkokimpun. Valtava levollisuus täytti mielen, tiesin että tänään minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Ei tarvitsisi kuin odottaa, ja kaikki tapahtuisi luonnostaan, omalla painollaan. Menisin kotiin, jossain vaiheessa kotilot ja kuvaaja tulisivat, illalla ehkä olisit jo sylissäni. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Iltapäivällä teimme isompien sisarustesi kanssa popcorneja ja puhalsimme ilmapalloja. Kiinnitin seinään viirinauhan “Happy birthday”. Nipistelyt alkoivat tuntua isommin. Aloin aavistella, että sitä tämä on. Kävimme asiaa läpi lasten kanssa, kun aloin huokailla ja keskittyä omiin maailmoihini. Kerroimme, että olet nyt tulossa ja ehkä aamulla olisit jo luonamme.

Jossakin vaiheessa vetäydyin omaan makuuhuoneeseen jumppapallo ja pehmeä lampaantalja seuranani. Äänet alkoivat tuntua kovilta ja aallot hurjemmilta. Ilta hämärtyi, kello kävi, lapset menivät huoneisiinsa ja nukkumaan. Viesteilimme kotilon kanssa, kuten olimme pitkin päivää tehneet. Jossakin vaiheessa sovimme, että kotilot lähtevät tulemaan. Olin edelleen makuuhuoneessa heidän saapuessaan, sydänäänet kuunneltiin ja kaikki hyvin. Sinä olisit täällä, ehkä jo tänä iltana.

Ammetta täytettiin olohuoneessa ja jossakin vaiheessa kävin sinne. Juttelin kovasti kotiloille ja huolehdin, ovatko he saaneet keittiöstä syötävää ym. Muistelen heidän sanoneen, ettei heistä tarvitse huolehtia vaan että minun tulisi päästää irti. Se oli uutta, aiemmin muistan synnytyksessä olleeni koko ajan tilanteen tasalla ja jutelleeni mukavia aina tilaisuuden tullen. Nyt asiat vain jotenkin sujuivat omalla painollaan. Lämmin vesi rauhoitti mukavasti, se tuntui hyvältä. Olin suunnitellut nousevani pois, mutta en sitä missään vaiheessa tehnytkään. En ajatellut enää rationaalisesti. Valtavien, kauniiden aaltojen välillä painoin pääni La Bassinen mukavaa, pehmeää reunaa vasten ja nukahdin siihen – sekunneiksi vai minuuteiksi, sitä en vielä tänä päivänäkään tiedä. Minulle ei kertaakaan koko synnytyksen aikana tehty sisätutkimusta. En tiennyt missä mennään eikä minua edes kiinnostanut. Aallot tulivat, minä otin ne vastaan ja sitten taas vaivuin uneen tai horrokseen hetkeksi ennen seuraavan tuloa. Se oli ihanaa, se oli taivas. Minä lepäsin. Kuin kaukaisuudesta havahduin aina unestani siihen miten ensin pieni aalto saapuu kaukaa mereltä ja kohtaa minut pian. Pian minua viedään niillä laineilla hetken ja sitten saan taas vaipua uneen.

En tiedä kauanko tätä kesti, mutta jossakin vaiheessa kotilo sanoi minun kuulostavan siltä, että olen 10 cm auki. En ollut uskoa korviani, sillä niin helpolta kaikki vielä tuntui. Sinä olit kuitenkin tulossa nyt. Vuorokausi oli vaihtunut lapsettomien lauantaista äitienpäiväksi, mutta minä en sitä vielä tiennyt. Tunsin käsissäni jotakin pehmeää, jota luulin ensin pääksi, mutta se olikin kalvopussi. Sinä syntyisit kenties kalvopussissa, onnenhuntu päässäsi. “Voi ei, tämä ei vielä ollutkaan pää, pahin on vasta edessä”, ajattelin. Ja sitten, ennen kuin ehdin tajuta mitään, jo seuraavalla kerralla pää oli ulkona ja sitten sinä. Pulahdit vedestä veteen, lempeästi.

En ollut uskoa silmiäni. En ollut uskoa silmiäni. Sitä minun oli pakko hokea kerta toisensa jälkeen. Oli mahdotonta uskoa silmiään, seitsemän pitkää vuotta ja sinä olit siinä. En ollut muistanut miltä vastasyntynyt näyttää, miltä kaikki tuntuu ja silti tavallaan muistin. Pidin sinua käsivarsillani ja jutustelin. Olit isokokoinen, komea, neljän ja puolen kilon poika. Pian syntyi istukka ja sitten siirryimmekin makuuhuoneeseen ensi-imetykseen. Sinä olit siinä, vuoroin minun rinnallani ja vuoroin isäsi. Olin häkeltynyt onnesta ja kaiken kauneudesta. Sillä aikaa kun me tutustuimme toisiimme, kotilot tyhjensivät ammeen ja siivosivat asunnon. Sinut mitattiin, punnittiin, lopulta toivotettiin hyvät yöt. Sain oksitosiinipiikin ja rautaa tavallista runsaamman verenvuodon vuoksi.

Kotiloiden lähdettyä menin vielä keittiöön syömään yöpalaa. Tuntui ihmeelliseltä olla siinä, omassa tutussa keittiössä, syödä ja käydä sitten levollisin mielin omaan sänkyyn nukkumaan, sinä pieni Voittoni vierellä ja kainalossa. Asuntokin näytti siltä, kuin siellä ei koskaan olisi kukaan synnyttänytkään.

Aamulla sisaruksesi olivat ihmeissään kuullessaan vauvan itkua. Juhlimme syntymäpäivää herkuilla ja ihailimme sinua kilpaa vuorotellen sylissämme pitäen. Kännykät räpsyivät ja silmät loistivat, kun näimme kaikki sinut ensi kertaa kirkkaassa päivänvalossa. Ulkona koivut puhkesivat tuhansiin hiirenkorviin ja lämmin tuulahdus kävi läpi koko maan. Kaukaisilta mailta saapuneet linnut lauloivat puissa ja valkovuokot täyttivät niityt. Yhtäkkiä muistin sen: tietysti, sillä onhan äitienpäivä.

Olin saanut sinut lahjakseni.


– Onnellinen äiti