Synnytys

Pakkasen pojan syntymä

Kirjoitan tätä nyt tasan vuosi siitä kuin kolmas synnytykseni oli käynnistymässä.

Kaipasimme mieheni kanssa pitkään kolmatta lasta, ja kuten yhdeksän vuotta sitten, niin myös tällä kertaa päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt vanhempana, ja jo äitinä, osasin kuitenkin olla kärsivällinen ja tiesin, että kolmas lapsemme saapuu meille vasta kun hän ja me perheenä olemme siihen valmiita. Olimme hyvin lähellä koeputkihedelmöitystä jo marraskuussa, mutta silloin minulla oli vielä tunne, ettei vielä ole oikea aika. Vitsailin myös usein sillä, että lapsi ei kuitenkaan saa alkuaan ennen kuin siihen saadaan taas yhteys syntymäpäiväni kanssa, aivan kuten oli tapahtunut kummankin aiemman lapsen kanssa. Ja näin tulikin käymään, syntymäpäiväni koittaessa kävimme koeputkihedelmöityksessä, missä vihdoin sai alkunsa meidän kolmas ihmeemme.

Jo ennen raskautta olin päättänyt että kolmas lapsemme tulee syntymään kotona, olin pyytänyt jo ystäväänikin kotiloksi. Ja lähestulkoon heti kun raskaus vahvistui meille, aloin katsoa enemmän kotisynnysvideoita ja vähitellen puhuin asiasta mieheni kanssa. Tiesin että hänelle on tärkeää saada miettiä asiaa hetken, ja lopulta tuli se ilta jolloin hän tokaisi saunan lauteilla ”niin vauva syntyy sitten meillä kotona vai?”.

Myös isommille lapsille kerroimme asiasta avoimesti, vastailimme kysymyksiin ja annoimme heille myös aikaa pohtia haluavatko he olla mukana pikkusisaruksen synnytyksessä vai eivät. Suunnitelmistamme synnyttää kotona tiesivät vain lähimmät ystävämme ja sukulaiset, etenkin minulle oli erittäin tärkeä saada olla omassa kuplassani suunnaten positiivisia ajatuksia kohti synnytystä.

Rakas ystäväni ja kotiloni oli ottanut lomaa lasketun ajan kummankin puolen, ja näin ollen ”päätimme” että vauva syntyy noiden päivien sisään. Ja kuinka ollakaan seuraavana yönä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä vessaan ja rappusia alas kävelessä tunsin kun pieni määrä lapsivettä lorahti housuihin! Vessaan päästessään tunsin ensimmäiset supistukset, mitkä välittömästi myös kovenivat. Kävin herättämässä mieheni ja aloin tutkia supistusten väliä. Kipu yltyi nopeaan ja supistukset tulivat tiheään. Pyysin miestäni soittamaan kotilolle sillä pelkäsin kaiken menevän todella nopeaan, aiemmissa synnyksissä kun lapsi on syntynyt jo pian vesienmenon jälkeen.

Siirryin olohuoneeseen, missä minua odotti synnytysallas, jota mieheni alkoi vähitellen täyttämään. Samaan aikaan hän sytytti takkaa, ja itse sytytin kynttilöitä joihin oli kiinnitetty Mothers blessing -juhlassani vahvoja sanoja rakkailta ympärilläni olevilta naisilta.

Laitoin soittolistan soimaan ja annoin tunnelman viedä. Kotiloni saapui ja alkoi heti hoivata minua. Ilmassa oli jännitystä ja intoa, mutta tunnelma oli niin kaunis ja pyhä. Supistukset vahvistuivat ja minä roikuin voimisteluerenkaissa, tanssin, lauloin, nojailin takkaa ja sain gua sha raaputusta selkääni.

Tuleva isoveli heräsi yöuniltaan ja säikähti alkuun tilannetta, mutta tuli lopulta auttamaan ammeen täytössä ja jutustelemaan mukavia. Huomasin että en päästänyt itseäni täysin supistusten vietäväksi kuusivuotiaan edessä vaan huolehdin, että hänellä on isä turvana. Aloin myös miettiä esikoista jolle oli kovin tärkeä olla mukana synnytyksessä ja nyt hän vain nukkui. Mieheni kävi herättämässä hänet ja vaihdoimme pitkät halaukset tyttäreni kanssa. Hän itki vuolaasti onnesta, tätä päivää hän oli niin odottanut!

Huomasin että supistukset alkoivat olla voimakkaampia mutta itse hiukan pidättelin kehoani. Lopulta pyysin miestäni soittamaan äitiäni hakemaan isompia lapsia pois, mutta hän kertoi tehneensä sen jo jokin aika sitten. Äitini saapuikin jo hetken päästä ja juttelimme hetken ja sovimme käytännön asioita lasten vielä pukiessa päälle. Lopulta mietin mielessäni kuinka ihmeen kauan he aikovat eteisessä oleilla, ja välittömästi kun ulko-ovi meni kiinni, tunsin valtavan supistusvyöryn kehossani. Tuosta hetkestä vaivuin oman itseni syvyyksiin enkä juurikaan enää kommunikoinut sanoin. Olin hetken aikaa vielä kuivalla maalla, mutta lopulta menin altaaseen ja tunsin veden valloittavan rentouttavan voiman! Sain ihanan hengähdystauon ja nautin olostani niin että itkin onnen kyyneleitä. Olin niin onnellinen juuri siitä hetkestä, mieheni ja rakkaan ystäväni kanssa, omassa olohuoneessani takkatulen ääressä, vastaanottamassa uutta elämää. Tunsin myös surua niiden monien naisten puolesta jotka eivät ole saaneet yhtä voimauttavia synnytyskokemuksia kuin minä, mikä tekee minusta näin etuoikeutetun?

Vähitellen supistusten voimistuttua aloin tuntea epätoivoa ja epäuskoa, onnen kyyneleet muuttuivat kuin pienen lapsen nyyhkytyksekseksi. Mietin mielessäni, että tämä on se hetki mistä olen puhunut synnytystiimilleni, voi kunpa he nyt reagoisivat! Ja kuinka ollakaan nenäni eteen laskettiin homeopaattisia ja sain samalla myös aromaterapiaa. Hetkessä mielialan muuttui ja tunsin kuinka kehoni alkoi tehdä työntöliikettä. Tunsin että vauva on pian tulossa! Annoin kehoni tehdä työtä omaan tahtiinsa, murisin ja karjuin välillä kuin leijonaemo, ja tunsin kuinka vauvan pää lähestyi. Vedessä oli suunnattoman ihana ja helppo olla. Lopulta tunsin pienen päälaen kädelläni! Kehoni työnsi vielä hiukan, jolloin puhkesivat kalvot lopullisesti, kolme ja puoli tuntia ensimmäisistä supistuksista, ja tämän jälkeen pääsinkin jo näkemään kolmannen lapseni viisaat silmät veden alla! Ihastelin häntä pienen hetken siinä, katsoimme toisiamme silmiin, ja nostin hänet lopulta syliini. Tuolla hetkellä minusta kuoriutui jotain niin suurta ja alkukantaista naiseutta mitä en ollut koskaan uskonut kokevani. Me teimme sen; uskoimme, luotimme ja synnytimme!

Sinä kauniina lokakuun aamuna, pieni pakkasen poikamme Oula toi mukanaan ensilumen, aivan kuten oli kummitätinsä unessa kertonut jo kauan sitten.

– Mira, kolmen lokakuun lapsen äiti, kätilö ja kotisynnyttäjä, 33, Vaasa