Synnytys

Matkasynnytys vol. 2

Esikoinen syntyi tammikuisena pakkasyönä ambulanssiin. Mun pää ei oikein ollut mukana koko prosessissa, en jotenkin voinut hyväksyä sitä, että lapsi oikeasti jo syntyy. Miehellekin vikisin, ettei tässä mitään vielä tapahdu, vaikka kierin kivusta jo lattialla. Lopulta soittelin anteeksipyytävästi synnärille, että oltaisiin tulossa, kunhan vaan ei olisi väärä hälytys. Meillä meni aika paljon aikaa hukkaan, kun ensin miehen piti käydä hakemassa oma auto työpaikalta ja lopulta meidän piti ajaa takaisinpäin ambulanssia vastaan, kun en kyennyt enää istumaan autossa. Makasin koko matkan kyljelläni ja ponnistin lähes makuuasennossa, kun en ensikertalaisena osannut ja uskaltanut toimia vaistojen mukaan. Ponnistinkin ehkä turhan lujaa ja lopulta sain kolmannen asteen repeämät. Lapsi syntyi terveenä ja hyvävointisena noin 30 km ennen määränpäätä (matkaa yhteensä hieman alle 200 km).

Synnärille päästyämme tapahtui aika monta asiaa, joiden näin jälkikäteen ajateltuna olisin halunnut menevän toisin. Jouduin leikkaussaliin paikattavaksi heti kunhan isä oli päässyt paikalle. Sitä ennen kätilöt pesivät ja punnitsivat vauvan eikä mua esimerkiksi ohjattu ensi-imetykseen ennen kuin vasta leikkauksen jälkeen. Ensimaidot lapsi sai pullosta isän sylissä. Mulla oli sittemmin imetysvaikeuksia ja kaikki ohjastivat eri tavalla, lapsi oli tyytymätön ja olin omasta olosta johtuen todella stressaantunut. Mulla oli virtsaamisvaikeuksia, koska rakko ehti venyä liikaa ja lisäksi mua vaivasi ummetus, joka laukesi vasta kun uskalsin pyytää siihen apua. Huonetoveri ahdisti ja mulla oli kamala koti-ikävä. Kun oma olo alkoi helpottaa, oli sitten taas lapsella paino pudonnut liikaa. Onneksi päästiin kuitenkin kotiin, siellä maito nousi kunnolla ja kaikki se stressi katosi samantien.

Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen voinkin siirtyä toiseen, täysin erilaiseen kokemukseen. Mulle ei jäänyt traumoja edellisestä synnytyksestä, vaikka koin, että olisin kaivannut siihen enemmän tukea, jota ensihoitajalla ei ollut tarjota. Tällä kertaa valmistauduin henkisesti paremmin tulevaan ja olin valmiiksi jo varautunut matkasynnytykseen. Tunsin synnytyksen käynnistyvän noin puolen yön aikaan. Ehdin siinä tehdä viimeiset valmistelut, pakata laukun loppuun ja herätellä miehen. Aina supistuksen tullen, annoin vaistolle vallan ja etsin hyvän asennon, missä ottaa supistus vastaan. Yhden aikaan ilmoitin synnärille, että tulossa ollaan, jonka jälkeen soitin ambulanssin. Hätäkeskusvirkailija kehotti menemään kylkiasentoon ja odottelemaan… Naureskelin miehelle, etten varmasti tässä makoile odottamassa ja puolen tunnin päästä kävelin ambulanssiin omin jaloin.

Alkuun pötköttelin kylkiasennossa ihan vaan turvavöiden takia mutta koska se ei ollut mulle hyvä asento supistaessa, päädyin jonkun ajan päästä kääntymään pysyvästi kontilleen, koska se jatkuva ympäripyörähtely ja vöiden kiinnittäminen uudelleen oli vaivalloista. Supistukset tulivat koko ajan epäsäännöllisesti vaikkakin tihenevästi. Oli kuitenkin ihanan vapauttavaa, kun tunsin olevani tilanteen herra edelliseen kertaan verrattuna. Sain olla minulle paremmassa asennossa, vaikka siinä kontillaankin ollessa jouduin olemaan vöissä kiinni turvallisuuden vuoksi. Onneksi ei porot hyppineet tielle sen matkan aikana. Myös ensihoitaja oli huipputyyppi ja hänestä oli tällä kertaa paljon enemmän apua kuin viime kerralla, vaikka viimeksikin ensihoitaja teki tietenkin kaiken parhaansa. Jopa kivunlievitykseksi olisi ollut tarjolla aquarakkuloita, mutta jätin ne väliin.

Lopulta aloin tuntea ponnistamisen tarvetta ja tunsin kuinka lapsen pää on sieltä laskeutumassa. Kun kerroin, että nyt se tulee, olisi ensihoitaja halunnut minun kääntyvän ympäri. Ilmoitin, etten pysty ja sain myös synnyttää siinä kontillani ollessa. Loppujen lopuksi lapsi syntyi lähes samalle pysäkille kuin isoveljensä ja olin onneni huipulla, koska synnytys meni niin hyvin. Pärjäsin hengittämällä ja ihan vain sillä, että tällä kertaa olin henkisestikin menossa mukana. Annoin vaiston sanoa, kuinka minun tulee toimia, kuinka ottaa supistukset vastaan ja kuuntelin kehoani.

Minulla oli heti synnytyksen jälkeen sellainen olo, että voisihan sitä lähteä samaa kyytiä kotiinkin. Myös lapsen kanssa osasin toimia eri tavalla. Heti kun sain lapsen syliini, ohjasin hänet rinnalle. Siinä hän sai hapuilla ja sairaalaan päästyämme hän nappasi rinnasta kiinni ja imutteli mestarin lailla lähes kaksi tuntia! Siinä lapsen imiessä repeämät tikattiin ja odoteltiin muuta perhettä saapuvaksi paikalle. Myös isoveli herätettiin yöunilta isän matkaan, koska hänelle oli luvattu, että
pääsee matkaan ja se olikin lapselle tosi tärkeää. Siinä aamuyön tunteina saatiin yhdessä tutustua rauhassa uuteen tulokkaaseen, minnekkään ei ollut kiire. Kaikille tuotiin myös evästä ja juotavaa. Isoveli tuijotti onnesta soikeana imevää vauvaa ja päästiinpä heti kokeilemaan hommaa myös tandemina sen verran mitä isoveli ihailultaan malttoi. Pitkän matkan vuoksi perhe ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan, sillä pitkä ajomatka ja uneton yö verottivat voimia ja koska samoilla silmillä oli ajettava takaisin, niin oli parempi lähteä ajoissa tien päälle.

Itse jäin synnärille muutamaksi päiväksi. Vaikka oloni olikin mainio ja sen puolesta olisin voinut kyllä lähteä aiemminkin, niin oli silti ihan mukava olla pienen kanssa kahden ja tutustua toisiimme ihan rauhassa. Huonetoverikin lähti tällä kertaa jo seuraavana päivänä ja sain olla omassa rauhassa. Koska oloni oli hyvä, en tarvinnut edes särkylääkettä ja kun imetys sujui, ei hoitohenkilökuntaakaan pyörinyt meidän luona jatkuvasti kuten edellisellä kerralla. Ei stressiä, ei terveydellisiä ongelmia, vain me kaksi.

Todella voimaannuttava ja omalla tavallaan korjaavakin kokemus tämänkertainen synnytys. Vaikka olen aina hokenut, ettei eka kerta vaivaa mua, niin kyllä siinä oli monta elementtiä, jotka nousivat tämän raskauden aikana mieleen. Juurikin se etten ollut tarpeeksi valmistautunut, koska ”kyllä ne kätilöt sitten neuvovat” ja se etten halunnut hyväksyä synnytyksen jo alkaneen. Ensikertalaisena kaiketi vain pelotti liikaa. Supistuksetkin tuntuivat niin erilaisilta, kun ne otti vastaan eikä vain kärsinyt niiden takia. Ekalla kerralla oikeasti vannoin mielessäni, etten kyllä koskaan enää
ja nyt mietin ennemminkin, että milloin uudestaan. Tensin olisin vielä halunnut matkaan, mutta nyt sen vuokraaminen ei ollut mahdollista. Ehkä ensi kerralla,
mikäli sellainen vielä tulee…

– SB90