Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Synnytys

Kun sinä synnyit – 31.3.13

Oikeastaan koko tämä pitkä tarina pitäisi aloittaa jo tammikuusta 2013. Silloin sinä päätit syntyä ensimmäisen kerran. Me ulkomaailmassa olimme toista mieltä. Seuraavien kahden viikon aikana puhelin oli juurtua käteen kiinni, kun soittelin ja selvittelin isoveljellesi Emilille päivähoitopaikkaa. Onneksi se järjestyi ja niin me sitten lepuuttelimme.

Kaikenlaista kränää oli matkan varrella: neuvolalääkäritarkastuksessa sydänäänesi aaltoilivat ja pyyhälsin vaihteeksi Kätilöopistolle taksilla tukka hulmuten selvittämään vointiasi. Kävi ilmi, että olet tulossa pylly edellä maailmaan ja lisäksi Emilin syntymän yhteydessä huomattu raskausajan trombosytopenia (verihiutalealenema) on uusinut. Siispä magneettikuvaan. Halusin kaikesta huolimatta yrittää alatiesynnytystä, ja siksi lantion mitat piti kuvata. Sain virallisen lääkärintodistuksen siitä, että peffani on leveä luiden, ei läskin vuoksi.

Laskettu aika 25.3. tuli ja meni ja minun oloni kävi yhä vain tukalammaksi. Kipuja alkoi olla paljon. Jopa niin paljon, että lähdin – vaihteeksi – Kätilöopistolle tutkimuksiin. Siellä tutkittiin ja ihmeteltiin miksi olin niin kipeä ja kas! Sinähän se siellä pitkänä poikana ojentelit jo pikkuvarpaitasi kohdunkanavaan. Ei ihmekään, että hieman kirvelsi. Todella mukava Camilla Isaksson -niminen naislääkäri totesi myötäeläen, että hän tietää minun toivovan jo ”pääsevän pälkähästä”, mutta olisi kaikkien kannalta parempi, jos synnytys alkaisi luonnollisesti. Hänen mielestään minulla oli jo supistuksia, ei enää vain tuota varpaiden aiheuttaa kipuilua. Lupasin hänelle Nobelin palkinnon, jos näin on. Illalla alkoikin sitten tapahtua.

Ensimmäisen supistuksen tunsin 18:40. Se oli niin selvä, että pistin kellonajan heti mieleen. Seurasin rauhassa ja kerroin isällesikin. Hän alkoi kirjoittamaan aikoja ylös. Pitkään supistukset tulivat 40 minuutin välein, sitten 30 minuutin välein, lopulta 20 minuutin välein. Tässä vaiheessa patistin isäsi nukkumaan, koska oli jo yli puolen yön. Itse kaivoin esiin iPadin, Tens-laitteen ja kännykän. Kännykällä raportoin edistystä ystäväpiirilleni Facebookissa, Tens-laitteella tujautin aina aimo annokset sähkövirtaa selkäytimeen supistuksen kipua lievittääkseni ja iPadilla laskin supistuksen välejä ja kestoja. Aika teknistä.

Noin kello kolmen aikaan supistukset tulivat 10 minuutin välein ja lähdettiin Kätilöopistolle. Päästiin siellä suoraan synnytyssaliin, laitettiin piuhat vatsan ympärille. Kätilö kokeili, että olisin ehkä jo 4 – 5 cm auki, mutta ei luvannut varmaksi, koska ne sinun varpaat siellä vähän häiritsivät tuntumaa… Hetkeksi supistukset hidastuivat ja minä jo ajattelin, että näinköhän tässä käy. Isäsi oikaisi pitkäkseen nurkkaan säkkituolille ja aloitti hiljaisen kuorsauksen.

Hyvin nopeasti tilanne muuttui ja sain sytkäytellä jo ihan roimia sähköannoksia Tens-laitteella. Isäsikin pudisteli unet silmistään ja tuli viereeni kädestä pitämään kiinni. Nyt sain jo pari siemausta ilokaasuakin. Yritin siinä hengittää niin syvään ja rauhallisesti kuin vain voin. Kätilöt totesivat, että nyt on syytä kutsua useampi lääkäri paikalle ja kukas sieltä saapuikaan, kuin se edellä mainittu Camilla, iloisesti hymyillen! Pakko oli kysyä, että nytkö minä sen Nobelin joudun hänelle hankkimaan… Camilla tutki ja sanoi, että ”Olet ollut todella reipas ja rohkea, mutta vauva on tulossa ulos yksi jalka edellä ja se ei ole hyvä juttu, nyt me lähdemme tekemään hätäsektion”. Vaikka jo ponnistutti kovasti (aina silmät kiinni huusin, että saako ponnistaa ja sitten kun kiellettiin, pidättelin), ymmärsin ja nyökkäsin. Minut siirrettiin tai siirryin, en ihan tiedä, kun olin aika pöllyssä siitä ilokaasusta, toiselle vuoteelle ja kun minua kärrättiin ulos, hihkaisin isällesi, että ”Facebook, Tammimammat, kerro!” Minulle tuli kauhean suuri tarve kertoa Emilin odotusaikana muodostuneelle äitiryhmälle, että missä mennään. Heidän oli saatava tietää! Isäsi soperteli, ettei hän kuulu ryhmään, jolloin ovelta vielä huudahdin, että ”Minun kännykällä, idiootti!” (En juuri koskaan nimittele isääsi, nyt tuli aika sujuvasti).

Seuraavat minuutit menivät todella nopeasti. Hiukan vilisi silmissä, olin hississä ja sain juoda vatsahappoja neutraloivaa ainetta pikkukupillisen, seuraavaksi vilisi silmissä taas ja sitten olinkin jo tilavassa ja kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa. Huomio kiinnittyi siihen, että Camilla ja muut olivat jo salissa ja muistan miettineeni, että miten ihmeessä se ehtivät sinne ennen minua… Camilla hallitsi tilanteen niin vahvasti ja opasti kaikkia: ”Minä haluan tämän vauvan ulos 10 minuutissa”, että minäkin motivoiduin niin, että siinä supistuksten ja ponnistushalujen ja kipujen keskellä pomppasin itse leikkauslaverille makaamaan. Minulle tarjottiin naamaria, jota oletin nukutusaineeksi ja vetelin siitä pari roimaa henkäystä. Ei nukuttanut. Kysyin, että mitä tämä on ja sain tietää saaneeni happea. Lykkäsin naamarin pois ja tokaisin, että ”Ei tätä, nyt pitää nukuttaa, ettekö ymmärrä, että on kiire!” Samassa lykkäsi anestesialääkäri piikin vasempaan kämmenselkään ja tunsin kuinka kylmä aine levisi nopeasti kädessä ylöspäin. Olin todella tyytyväinen, koska tunsin juuri seuraavan ponnistuksen lähenevän. Siihen sammuivat valot.

Muutamaa hetkeä myöhemmin sinut oli viety isälle, joka puki sinut ja otti syliinsä odottamaan. Olit kuulemma parin tunnin ajan jaksanut sitkeästi hamuta syötävää, mutta sitten väsy voitti. Synnyit 31.03.2013 klo 7:47, syntymäpainosi oli 4,2kg ja pituus 53cm.

Minä heräsin puoli kymmenen aikaan heräämöstä ja sain kuulla painosi. Ajattelin, että olipa melkoinen lykky, että syntymäsi meni kuten meni, sillä perätilassa alatiesynnytyksen raja on 4kg. Sinut oli arvioitu 3,5 kg painoiseksi. Että aika metsään meni! Olisi siinä oltu helisemässä molemmat, jos olisit tullut peffa edellä maailmaan…

Minut kärrättiin osastolle 3, huoneeseen 13 ja te tulitte minua katsomaan. En muista oikein mitään noista ensimmäisistä hetkistä, olin vielä vähän sekaisin nukutuksesta.

Me olimme isäsi kanssa ihan tavattoman onnellisia.

– Anne, 38, Vantaa