Synnytys

Urhon syntymä

Aloin odottaa esikoistani ollessani 31-vuotias ja tuohon aikaan vielä kamppailin jonkin verran kehonkuvani ja ylipäätään kehoni kanssa. Sairastuin syömishäiriöön teini-ikäisenä ja jo tuota ennen kehonkuvani oli alkanut vahvasti vääristyä. Olin kipuillut kehoni ja mieleni kanssa vuosikausia ja esikoisen odotus olikin sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja pelottavaa jo pelkästään senkin takia, että jouduin päästämään irti kontrollista ja luottamaan kehooni. Samalla raskaus kuitenkin teki minulle todella hyvää, ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylpeä kehostani ja rakastin kasvaavaa vatsaani ja uusia muotojani.

Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja valmistautui synnytykseen, mieleni työskenteli myös tulevassa synnytyksessä. Etsin tietoa synnytyksestä, halusin tietää eri vaihtoehdoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Keskustelin asiasta joidenkin ystävieni kanssa ja mitä enemmän kuulin juttuja synnytyksestä ja imin tietoa siitä, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti ja välttää lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Vaikka kehoni oli pitkään ollut viholliseni, niin raskaus sai minut luottamaan siihen ja halusin tuntea synnytyksen ilman mitään puudutteita. Itse asiassa pelkäsin selkään laitettavia puudutuksia, pelkäsin niiden vievän tuntoa ja pelkäsin kadottavani sen yhteyden kehooni, jonka raskauden aikana olin löytänyt. Olin myös kokenut aiemmin yhden epäonnistuneen epiduraalipuudutusyrityksen leikkauksen yhteydessä. Halusin löytää vaihtoehtoja puudutteille ja niinpä tutustuin erilaisiin lääkkeettömiin kivunlievitysmenetelmiin ja aloin luoda mielikuvaa tulevasta synnytyksestä. Valitettavasti ihan kaikki tieto ei kuitenkaan tavoittanut minua, enkä muun muassa ymmärtänyt tuen tärkeyttä synnytyksessä. Kuvittelin pärjääväni sisulla, olihan isoäitinikin aikanaan hiihtänyt synnyttämään ja supistuksen tullessa polvistunut hankeen, samalla kun kätilö oli perässä tuupannut isoäitiä takapuolesta ja hokenut, että ”Sinä, et tänne hankeen synnytä!”.

Pelkäsin ja odotin synnytystä ja eniten pelkäsin sitä, että toiveitani ei kuunneltaisi ja joutuisin puolustamaan omia näkemyksiäni. Lopulta synnytys menikin pääosin niin kuin pelkäsin, ylitseni käveltiin, minuun synnyttäjänä ei luotettu, synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, en saanut mitään tukea ja synnytyksen loppuvaiheessa koin valtavaa kipua, jonka sisulla kyllä kärsin. Toisaalta sain hyvän kokemuksen siitä, että kehoni osaa synnyttää ja pärjäsin todella hyvin ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä suurimman osan aikaa. Siitä huolimatta, että sekä minä että mieheni traumatisoiduimme esikoisemme syntymästä, olimme myös äärimmäisen onnellisia esikoisestamme ja jo heti seuraavana päivänä synnytyksestä kävimme kokemaamme läpi ja yhdessä tuumin tulimme siihen tulokseen, että jos meille toinen lapsi suodaan niin tarvitsemme seuraavaan synnytykseen mukaan doulan aisapariksemme.

Kului melkein kaksi vuotta ennen kuin aika oli kypsä kuopukselle ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Noiden liki kahden vuoden aikana olin löytänyt Aktiivinen Synnytys Ry:n ja liittynyt siihen sekä lukenut lähestulkoon kaiken eteeni tulleen informaation koskien synnytystä, raskautta ja imetystä.

Asuimme tuohon aikaan Ranskassa ja olin löytänyt Doulas de France järjestön ja ottanut jonkin verran selvää siitä kuinka raskauden seuranta onnistuisi Ranskassa. Heti positiivisen raskaustestin tehtyäni otin yhteyttä erääseen paikalliseen doulaan jonka avustuksella löysin itselleni ihanan yksityisen kätilön raskauttani seuraamaan. Minulle oli tärkeää löytää kätilöksi ihminen, joka osaisi auttaa minua valmistautumaan tulevaan synnytykseen ja jakaisi kanssani samankaltaisen ajatusmaailman. Universumi johdatti minut Morganin, ihanan, lämminhenkisen ja kannustavan miehen luo. Kuukausittaiset käynnit hänen luonaan olivat kannustavan lämminhenkisiä ja hyvin erilaisia kuin mihin olin Suomessa tottunut. Minulla ei ollut neuvolakorttia, mitään lukuja ei koskaan sanottu ääneen tai kirjattu ylös. Jos kävin vaa’alla lukema oli aina ”très bien”, samoin muut arvot. Mittaamisen ja käppyröiden tuijottelun sijaan hän kysyi varovaisesti lupaa koskea vatsaani, asetti hellästi kätensä sen päälle, kuulosteli hiljaa ja ihasteli kuinka hyvin vauva liikkui tai kuinka läsnä vauva oli. Hän lainasi minulle kirjoja synnytyksestä ja imetyksestä ja keskusteli kanssani olotiloistani ja valmisteli minua tulevaan. Yksi hänen lainaamistaan kirjoista oli Ina May Gaskinin A Guide To Childbirth, josta muodostui minulle todella tärkeä opus. Luin huolella ja ajatuksella sitä, imin itseeni positiivista energiaa niistä kaikista ihanista synnytyskertomuksista joita kirjassa oli ja asetin aivoni sellaiseen tilaan, että ajattelin vain ja ainoastaan positiivisia, hyviä ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja vauvasta.

Raskaus oli kaikenkaikkiaan hyvin helppo pieniä vaivoja lukuunottamatta. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja se näkyi myös ulospäin. Hehkuin raskautta ja rakastin kehoani sekä sen tuottamaa elämää sisälläni. Uskalsin tällä kertaa myös antautua täysin raskaudelle, söin kaikkea mitä mieleni teki, kannoin ylpeänä kasvaavaa vatsaani ja kuuntelin herkästi kehoni viestejä. Ainut pieni pelkoni liittyi ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että syystä tai toisesta joutuisin synnyttämään vauvan Ranskassa. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli ollut traumaattinen Suomessa ja kokemukseni sairaalasynnytyksestä eivät olleet parhaimmat mahdolliset, halusin kuitenkin, että vauvani syntyisi Suomessa ja pystyisin kommunikoimaan omalla kielelläni. Keskitin siis taas ajatukseni siihen, että kaikki sujuu hyvin ja vauva syntyy Suomessa vasta täysiaikaisena. Lensin lopulta kotiin noin kahta kuukautta ennen laskettua aikaa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, kun pääsin takaisin Suomen maan kamaralle. Kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin.

Olin Ranskasta käsin ollut yhteydessä Tampereen Doulapiiriin ja keskustellut sähköpostitse muutaman vapaaehtoisen doulan kanssa. Tampereelle päästyäni tapasin nämä doulat yhdessä mieheni kanssa ja heti ensitapaamisella tiesin doulamme Maijun tavattuani, että olen löytänyt etsimäni. Maijusta huokui lämpö ja turvallisuus ja tajusin, että hänen seurassaan voisin olla täysin oma itseni. Tapasimme Maijun yhdessä mieheni kanssa joitakin kertoja ennen synnytystä ja sovimme pääpiirteittäin mikä kenenkin tontti olisi ja mitä toiveita meillä olisi häntä kohtaan.

Kävimme lisäksi mieheni kanssa yksityisessä synnytysvalmennuksessa ja itse kävin myös synnytyslaulukurssin. Olin edellisessä synnytyksessäni jo käyttänyt ääntäni, mutta kurssilta sain lisää vahvistusta siihen, että olin ollut oikeilla jäljillä, opin pari uutta tekniikkaa ja ennenkaikkea sain rohkeutta lisää. Yllätyksekseni miehenikin innostui äänen käytöstä ja ennen synnytystä harjoittelimme äänen käyttöä yhdessä ja harjoittelimme myös erilaisia asentoja joissa hänen olisi helppo auttaa minua rentoutumaan. Synnytykseen valmistautuminen muodostui yhteiseksi projektiksemme ja se oli samalla ihanaa ja jännittävää. Pääsimme myös käymään synnytyspelkopolilla puhumaan edellisestä synnytyksestä ja purkamaan siitä jäänyttä traumaa.

Vähä vähältä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja sekä mieheni että minä tunsimme olevamme todenteolla valmiita lapsen syntymään ja innolla odotimme tulevaa synnytystä ja uutta vauvaa.

Vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla kehoni alkoi antamaan viestejä vauvan saapumisesta. Ensilumi teki tuloaan ja talvirenkaat olisi saatava vaihdettua ennen vauvan syntymää. Suuntasimme torstaina aamupäivällä anoppilaan renkaiden vaihtoon. Laskettuun aikaan oli melkein viikko vielä, mutta minut yllätti kova pahoinvointi joka jatkui koko päivän anoppilassa. Minua närästi, nukuin päiväunia ja lepäilin. Pohdimme pitäisikö meidän jäädä sinne yöksi, olihan meillä sairaalakassit ja esikoisen tavaratkin varuilta mukana. Lopulta päätimme kuitenkin lähteä kotiin, jossa teimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan normaalisti. Ennen kuin ehdin nukahtaa, tunsin jokusen supistuksen tulevan ja jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä eivät olekaan normaaleja harkkasupistuksia, vaan nämä tulevat suhteellisen säännöllisesti, tuntuvat rintakehällä voimakkaina ja hengitykseen pitää keskittyä selkeästi. Juttelin mielessäni mahassa majailevalle vauvalle, että ”Älä pelkää, jos sinä olet valmis, niin minä myös olen valmis tähän”. Kannustin vauvaa ja supistuksia voimistumaan ja iloitsin siitä, että synnytys todellakin saattaisi olla kohta käsillä. Viivyin sängyssä ehkä tunnin verran ja päätin jossain vaiheessa nousta ylös. Tulin alakertaan, laitoin pehmoisen aamutakin päälle ja villasukat jalkaan, sytytin suitsukkeen ja kynttilöitä ja laitoin itselleni vadelmanlehtiteetä ja istuin alas kuuntelemaan supistuksia. Niitä tuli verkkaisaan tahtiin, en saanut kellotettua niitä joten selailin välillä puhelinta, laitoin doulallemme viestin ja mietin, pitäisikö minun herättää mieheni. Yöllä kahden maissa kävin varovaisesti herättämässä miehen, kuiskuttelin hänelle supistuksista ja innosta hihkuen saavuimme alakertaan. Iloitsimme siitä, että vihdoin pienokaisemme olisi valmis saapumaan maailmaan tai ainakin näytti merkkejä siitä. Noin tunnin verran ihmettelimme supistuksia, mutta sen jälkeen päätimme kuitenkin käydä takaisin nukkumaan. Sain lopulta hyvin unta, vaikka supistuksia taisi jonkin verran nukkuessa tullakin.

Perjantai aamuna heräsin ja totesin supistusten lopahtaneen jossain vaiheessa. Tunsin oloni hieman pettyneeksi, mutta samalla iloitsin siitä, että supistuksia todellakin oli tullut spontaanisti, säännöllisesti ja ne enteilivät selvästi lähestyvää synnytystä!

Soitin äidilleni ja kysyin voisivatko he lähteä seuraavana aamuna ajelemaan Tampereelle ja olla esikoisen kanssa meillä kotona ainakin yhden yön. Kerroin, että aavistelen vauvan saapuvan viikonlopun aikana. Sovimme, että pidän heidät ajantasalla ja että he valmistautuvat lähtöön seuraavana aamuna. Mies soitti omalle äidilleen ja pyysi häntä meille hoitamaan esikoista ja kysyi voisiko tämä jäädä yöksi. Minä informoin myös doulaamme ja lupasin herkästi kertoa olotiloistani.

Perjantaipäivä kului kotona normaaleissa askareissa, välillä supisteli, mutta tuntui ettei oikein mitään kuitenkaan tapahdu. Anoppi piti huolta esikoisesta ja me saimme miehen kanssa keskittyä tulevaan synnytykseen. Ehdotin miehelle, että pistäisin saunan päälle ja kokeilisimme myös sitä erittäin tehokasta ässää, eli seksiä. Emme olleet uskaltaneet edes kokeilla yhdyntää useampaan kuukauteen, kun jossain vaiheessa oli pelko siitä, että synnytys saattaisi käynnistyä ennenaikaisesti. Tuumasta toimeen, saunan lauteille, suihkuun ja yläkertaan vällyjen alle ja päätinpä vielä keittää itselleni kunnon pullakahvit päälle, mutta niin vain kävikin, että kahvit jäi keittimeen ja pullat uuniin, sillä seksin jälkeen supistukset vyöryivät päälle kuin juna ja alkoi kova menkkamainen jomotus ja sitä myöten tunne, että koko alavartaloni on tulessa ja avautuu voimalla. Pyysin miestä kiireesti soittamaan doulallemme, että tämä lähtisi tulemaan meille ja menin suorinta tietä suihkuun. Suihku oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja turvallinen kivunlievitysmenetelmä ja tunsin olevani enemmän kuin turvassa oman kotini suihkussa. Veden rummutus tuntui ihanalta, se lievitti mukavasti supistuksia joita tässä vaiheessa tuli jo joidenkin minuuttien välein. Doulamme ennätti paikalle ja tuli kanssani suihkuhuoneeseen, toi minulle vesipullon ja jutteli kanssani samalla kun istuin suihkussa pallon päällä. Keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja kaikesta muustakin siinä lomassa. Olin valtavan iloinen siitä, että vihdoin kokisin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja odotin innolla supistusten voimistumista ja koko synnytystä!

Seuraavaksi siirryin suihkusta makuuhuoneeseen ja otimme Tens-laitteen käyttöön, sillä sekin oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja hyväksi havaittu. Kello lähenteli kuutta ja istuimme kolmisin mieheni ja doulan kanssa yläkerrassa makuuhuoneessamme ja kuuntelimme musiikkia ja otimme vastaan supistuksia. Olimme kaikki kolme suunnattoman innoissamme siitä, että vihdoin olimme pääseet synnyttämään!

Jonkin ajan kuluttua siirryin alakertaan syömään, juomaan ja supistelemaan. Esikoinen kävi halailemassa minua ja ihmettelemässä tens-laitetta ja huomasin, että anoppini liikkuttui ja samalla myös ahdistui siitä, mitä näki. Doula jutteli anopin kanssa ja huomasin supistusten lomasta, että anoppini itkee, joten päätin että on parempi, jos menen yläkertaan omaan rauhaani. Yläkerrassa istuimme taas kolmisin makuuhuoneessa kynttilänvalossa, kuuntelimme joululauluja ja juttelimme kaikesta mukavasta. Oloni oli rakastettu ja turvallinen, mutta samalla murehdin hieman anopin reaktiota ja sitä miten anoppi ja esikoinen pärjäisivät yön yli, jos meidän pitäisi lähteä sairaalaan. Tullessa anoppi oli sanonut, ettei voi nousta portaita yläkertaan esikoisen kanssa jalkansa takia, joten tämän pitäisi nukkua alakerrassa eikä anoppi saanut poikaa nukutettua päiväunille. Yhtäkkiä en enää pystynytkään täysin antautumaan synnytykselle, vaan mielessäni välillä murehdin sitä miten yö tulisi sujumaan kotona, jos lähdemme synnyttämään ja myös sitä miten anoppi suhtautuisi jos näkisi minut uudelleen. Jäin mielessäni liikaa miettimään anopin reaktiota ja tunsin olevani ikäänkuin pakotettu pysymään yläkerrassa omassa rauhassani.

Makuuhuoneessa supistukset jatkuivat, mutta laimeampina. Ilta kului hyvissä merkeissä yläkerrassa, koitimme painella akupisteitä ja koitin stimuloida nännejä, mutta tuntui etteivät supistukset sittenkään enää olleet tarpeeksi voimakkaita. Mies lähti jossain välissä hakemaan syötävää Hesestä, söimme yhdessä hampurilaiset keittiössä alakerrassa ja sitten veinkin esikoisemme ylös nukkumaan ja taisin itsekin nukahtaa sinne hänen viereensä hetkeksi. Mieheni tuli sanomaan, että doulakin voisi mennä kotiin lepäämään myös ja niinpä päätimme kaikki mennä nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan. En saanut kuitenkaan unta, sillä selkääni särki omituisesti ja vatsaan myös koski. Mietin, että johtuivatko kivut osin siitä, että olin kuitenkin jännittänyt lihaksiani, mietin että oliko syömäni hampurilainen kuitenkin huono valinta vai oliko sittenkin jotain vialla.. Pohdin onko vauvan asento jotenkin epäedullinen, koska olin lukenut että synnytys voi pysähtyä, jos vauvan tarjonta on huono. Yritin saada nukuttua ja löytää hyvää asentoa, ja jossain vaiheessa tunsin kuinka vauva muutti asentoaan ja vatsakipu katosi ja olo helpottui muutenkin ja nukahdin.

Heräsin lauantaiaamuun hyvin nukkuneena, mutta selvästi myös pettyneenä, sillä olin jossain vaiheessa perjantaina varma, että vauva ehtii syntyä vielä sen illan aikana. Kävin vessassa ja huomasin, että limatulppa irtoaa oikein isoina klöntteinä ja jälleen kerran iloitsin siitä, että synnytys olisi lähempänä. Odottelin samalla vanhempiani saapuvaksi, soitin heille, mutta hepä eivät olleetkaan vielä lähteneet ajamaan Tampereelle. Vaikka sen kummempia synnytysoloja ei juuri siinä hetkessä ollut, niin vakuuttelin kuitenkin vanhemmilleni, että olisi parempi nyt vain lähteä tulemaan, koska sillä hetkellä halusin heidät lähelle. Jotenkin tajusin, etten tunne oloani tarpeeksi rennoksi ja murehdin liikaa anopin ja esikoisen pärjäämistä ja ymmärsin että voin antautua synnytykselle vasta sitten, kun omat vanhempani ovat paikalla. Samalla mietin myös, kuinka hienoa olisi, jos vanhempani olisivat paikalla todistamassa vauvan syntymää. Laitoin viestiä doulallemme ja lupasin jälleen kerran pitää hänet ajantasalla.

Vanhempani saapuivat lauantaina iltapäivällä ja siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista, limatulppaa tosin irtosi yhä selvästi. Siinä pari tuntia ihmeteltyämme aavistuksen tuskastuneena päätin, että nyt tämä homma laitetaan käyntiin, keitin taas pullakahvit, lähetin isäni esikoisen kanssa ulos ja painelimme miehen kanssa yläkertaan käynnistelemään synnytystä. Edellinen päivä oli osoittanut, että seksi buustaa hyvin supistuksia, joten hoidimme homman kotiin ja hyvin pian sen jälkeen supistukset käynnistyivät alati voimistuen. Vitsailimme miehen kanssa siitä, kuinka tehokas keino seksi olikin ja käskin miehen soittaa doulallemme. Olin juuri menossa suihkuun ja otin supistuksia vastaan sänkyyn nojaten, kun tunsin lapsivesien lorisevan ja olin aivan innoissani, vihdoin pääsisimme tosi toimiin! Menin suihkuun odottelemaan doulan saapumista ja vastaanottamaan supistuksia. Doula saapui ja kun hän kuuli, että lapsivesiä oli mennyt, oli hänkin aivan silmin nähden innostunut! Viivyin hyvän tovin suihkussa, välillä istuin pallon päällä ja välillä seisoin, välillä istuin hajareisin maassa ja tunsin kuinka supistukset voimistuivat koko ajan. Ne tuntuivat eniten poltteena alapäässä ja alavatsalla. Doula piti huolta, että join tarpeeksi ja välillä mieskin kävi siinä minua tsemppaamassa.

Suihkusta siirryin takaisin makuuhuoneeseen, laitoimme tens-laitteen minulle, doula lämmitteli kauratyynyä ja piti sitä vatsallani supistusten tullessa. Kokeilimme erilaisia asentoja, olin välillä polvillani ja nojasin palloon tai sänkyyn, välillä istuin pallon päällä ja halailin ja suukottelin miestäni ja välillä seisoin nojaillen seinään. Käytin koko ajan supistusten tullessa synnytyslaulua avukseni. Aluksi se oli aika kevyttä ”Haaaaaaaaaaaaa” ääntä, mutta mitä intensiivisemmiksi supistukset kävivät sitä voimakkaammaksi äänenkäyttö myös kävi. Mies tuki minua äänenkäytössä ja lauloi kanssani useaan otteeseen. Parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä olivat ne yhteiset ”laulut” mieheni kanssa, kun mieheni ääni resonoi kehossani ja yhdessä pääsimme supistuksesta seuraavaan. Oli tosi jännää ja hienoa huomata miten meidän jokaisen rooli tuli lopulta aika luonnostaan. Mies keskittyi enemmän minun tukemiseen ja silittelyyn sekä kanssani laulamiseen, kun taas doula piti huolta syömisestä, juomisesta ja auttoi tens-laitteen käytössä, paineli akupisteitä ja kellotti supistuksia. Hän myös kyseli miltä mikäkin tuntui ja piti huolta siitä, että olotilani oli turvallinen.

Ylhäällä makuuhuoneessa meillä oli ihana oma tila ja tunnelma, turva ja lämpö, kun kynttilät paloivat ja kuuntelimme musiikkia. Samaan aikaan alakerrassa vanhempani ja esikoinen leikkivät ja katsoivat televisiota. Ajantaju alkoi jossain vaiheessa hämärtyä, mutta muistan että kävimme alakerrassa syömässä, ja minua supisti ja tilanne oli valtavan huvittava, kun doula ja mieheni olivat heti omissa toimissaan aivan kuin minulla olisi ollut oma hoviväki mukana, kumpiki teki juuri niin kuin käskin. Muistan myös, että isä ja äiti olivat tosi hyvillä mielin ja uteliaana seurasivat vierestä ja esikoiseni kävi minua silittelemässä jossain välissä.

Palasimme taas yläkertaan ja menin takaisin suihkuun. Kello lähenteli ilta yhdeksää ja minun ollessa suihkussa vanhempani ja esikoinen olivat siirtyneet nukkumaan makuuhuoneeseen, joten minä hoviväkeni kanssa laskeuduin alakertaan vastaanottamaan supistuksia.

Alakertaan mieheni ja doulamme olivat loihtineet hämärän valaistuksen sekä musiikkia ja kynttilöitä. Musiikkia ei ollut etukäteen mietitty, mieheni soitti siihen hetkeen ja aikaan sopivaa hyvän mielen musiikkia joka sattui pääosin olemaan joulumusiikkia. Jatkoimme hyväksi havaituilla tekniikoilla, Tens-laite oli käytössä, samoin synnytyslaulu, kauratyyny sekä lisäksi roikuin kyykkyasennossa käsilläni kantoliinassa, joka oli miehen harteilla. Tällä tavalla sain hartioita ja alaselkää avattua sekä rentoutettua. Supistukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi ja mieheni oli selvästi vaikuttunut voimastani. Hän tsemppasi minua ja hoki vieressä, kuinka meidän pitäisi alkaa valmentamaan minua johonkin kilpaurheilulajiin, olinhan sen verran väkevä muija! Minä nyökyttelin ja mielessäni ajattelin, että jospa hoidetaan nyt tämä synnytyskin.

Sitä mukaa, kun supistukset voimistuivat ja väkevöityivät niin oma ajantajuni alkoi kadota ja vaivuin syvemmälle synnytykseen ja kehooni.

Noin puoliltaöin aloimme tekemään lähtöä sairaalaan. Muistan, että sanoin haluavani ammeeseen sairaalaan ja sovimme, että minä menen Maijun kyydissä ja mieheni ajaa edeltä synnytyssairaalaan ja parkkeeraa auton, jotta on sitten heti minua vastassa sielä. Maiju ja mieheni huolehtivat että kaikki tavarat olivat mukana ja minä lähinnä pidin huolta siitä , että minulla oli housut jalassa. Mies auttoi kengät minulle jalkaan ja astuimme yhdessä kaikki kolme kirpeään syysilmaan. Mietin, että nyt ei enää takaisin tulla ennenkuin vauva on syntynyt.

Automatkan ajan roikuin auton takana penkissä ja halailin sitä, supistukset olivat jo hyvin voimakkaita ja äänenkäyttö sen mukaista. Vaikka ajomatka kesti vain noin 10 minuuttia, muistan että se tuntui tosi pitkältä ja jännittävältä sekä samalla haikealta. Hengittelin, lauloin, ärisin ja murisin ja samalla yritin seurata matkaa. Pelotti ja jännitti, mietin millainen vastaanotto sairaalassa olisi.

Mies oli minua odottamassa synnärin ovilla ja menimme sisään yhdessä noin puoli yhden aikaan. En pystynyt enää juurikaan puhumaan, supistusten voima oli jo mahtava, joten kävelymatka ovilta synnytysvastaanottoon kesti melko pitkään, kun pysähtelin nojailemaan seiniin ja laulamaan ja kätilökin jo tuli meitä vastaan ja huuteli, että ponnistuttaako. Vastasin että ei ponnistuta, mutta supistaa. Minut ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kätilö tomerasti komensi minua riisumaan housut ja käymään pedille makuulle. Olimme juuri ennen lähtöä kotona puhuneet sairaalaan tulosta ja sekä doula että mies molemmat olivat muistuttaneet minua siitä, että kun joudun tuoksi hetkeksi yksin vastaanottoon, niin saan tehdä niin kuin haluan siitä huolimatta mitä kätilö käskee. Supistukset olivat tosi voimakkaita, enkä millään meinannut saada sen koommin housuja riisuttua kuin kammettua itseäni sängylle, olisin halunnut seistä ja vähän äkäisesti sanoinkin kätilölle, etteikö nyt voisi hetkeä odottaa, että en nyt tästä pääse mihinkään. Lopulta sain kuin sainkin itseni kammettua sängylle, käyrät otettiin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olen noin 6 cm auki. Minulta myös otettiin joku verinäyte ja siinä hetkessä se pistely tuntui totaalisen tarpeettomalta.

Onnekseni mies pääsi luikahtamaan minun kanssani samaan tilaan ja auttoi minua kestämään käyrilläolon sekä piti puoliani ja piti huolta siitä, että vastaanottanut kätilö oli ajantasalla toiveideni kanssa. Käyrien jälkeen pääsimme heti suuntaamaan synnytyssaliin. Minulle oli luvattu pääsy ammeeseen ja olin jo synnytysosaston ovilla riisumassa kaikki vaatteet ajatuksella, että menen suoraa päätä sinne ammeeseen, mutta voi sitä pettymystä, kun kuulin, ettei amme ollut vielä valmis! Halusin kiireen vilkkaa suihkuun, sillä supistukset vavisuttivat koko vartaloani ja pieni epätoivo alkoi hiipiä. Muistan kuinka jalat tärisivät supistusten voimasta ja istuin suihkussa, käänsin suihkua kuumemmalle, koitin käsisuihkulla rentouttaa jalkoja jotka kramppasivat pahasti. Tässä kohtaa epätoivo kasvoi, kun tajusin ettei suihku enää toimi, vaan nyt pitäisi päästä sinne ammeeseen tai jotain muuta. Jalat tutisten kuivasin itseäni, jotta pääsin pois suihkusta, kävelin saliin ja nojasin alasti sairaalasänkyyn. Supistukset vyöryivät valtavina aaltoina lävitseni. Kätilö tuli ja kertoi, että amme olisi valmis, mutta nyt vaikuttaa siltä, että taidat olla aika loppuvaiheessa, joten hänen täytyy tarkistaa kohdunsuun tilanne ennen kuin päästää minut sinne, koska talon säännöt sanelee, ettei ammeeseen saa ponnistaa.

Sisätutkimus tehtiin ja kätilö ilmoitti, että olen noin 8cm auki, enkä siis pääse ammeeseen. Siinä vaiheessa jämähdin siihen sängynreunalle nojailemaan. Reuna nostettiin niin ylös, että sain nojattua ylävartaloni sängyn reunan päälle ja yritin olla mahdollisimman rentona. Mies hieroi yläselkääni ja pussaili ja halaili ja silitteli minua, kun taas Maiju paineli akupisteitä alaselästäni ja tämä auttoi tosi hyvin. Supistukset olivat hurjan intensiivisiä ja menin jonkinlaiseen transsiin ja ölisin, välillä suustani meinasi jo päästä ”Aijaijai!”, mutta muistin synnytyslauluopettajan vinkin ja aloin kannustamaan itseäni ja kohdunsuutani ja sanoin ”Aaauki! Jooo, auki!” Jatkoin sen hokemista kuin mantraa. Yhtäkkiä tunsin kuinka lapsivedet valuivat pitkin jalkojani ja olin iloinen, että tilanne etenee. Mielessä kävi välillä, että olen hullu kun pistän itseni tähän ja samaan aikaan mieleni täytti valtava euforia siitä, kun supistus toisensa jälkeen pystyin vastaanottamaan ne ja selviämään eteenpäin. Joitakin kertoja, supistuksen alkaessa tuntemus alkoi kertakaikkiaan niin intensiivisenä, että en edes yrittänyt tehdä mitään vaan antauduin täysin sen vietäväksi ja hämmästyin siitä kuinka vähän se lopulta sattui, kun pystyin olemaan täysin rentona. Olin aika helpottunut lopulta, kun tajusin, että nyt ollaan siinä ”apua en enää kestä” -vaiheessa joka siis tarkoittaa, että loppu häämöttää ja minä kestinkin. Se helpotus, kun tajusin, että tällä kertaa mun ei tarvitse enää miettiä että pitäisikö sittenkin ottaa jotain lääkettä, kun en voi enää ottaa mitään. Enkä tarvinnut mitään, sillä minulla oli kasa hyviä lääkkettömiä keinoja!

Kätilö ajoi siinä samalla vauvan sydänkäyrää useampaan otteeseen ja sanoi jossain vaiheessa, että nyt minun pitää mennä makuulle, koska hän ei saa kunnon käyrää. Tuossa kohtaa mietin, että ei tule mitään, jos joudun makuulleni niin en enää selviä niistä supistuksista. Makuulle kuitenkin pääsin ja kätilö ohjasi minut kyljelleni ja toisen jalkani ylös koukkuun, kuin olisin ponnistamassa kylkiasennossa ja tuo jalannosto yllättäen lievitti kipua. Otin pari supistusta vastaan niin, mutta koska kipua kuitenkin oli, niin hädissäni tokaisin, että kuka painaisi mun selkää ja ihana Maiju hyökkäsi taas apuun painelemaan selän akupisteitä ja samalla mies yhä silitteli minua. Loput supistukset siis otin vastaan makuultani eikä se lopulta ollut ollenkaan paha juttu, sain samalla levättyä siinä.

Käyrät näyttivät, että vauvan sydänäänissä oli laskuja, joten kätilö jämäkästi, mutta lempeästi kertoi minulle, että hänen pitää nyt laittaa scalp-anturi vauvalle niiden laskujen takia. Hän painotti, että uskoo kaiken olevan hyvin, mutta jos hän ei anturia laita, niin kohta ovesta paukkaa lääkäreitä eikä meistä kukaan halua sitä. Nyökkäsin ja sanoin että ymmärrän asian, tee niinkuin täytyy tehdä. Anturin laitto kävi nopeasti, mutta tunsin kuinka vauva potki mahassa, kun se laitettiin. Selvästi hänelle tuo toimenpide oli inhottava. Anturin laiton jälkeen sydänäänet piirtyivät nätisti eikä niistä tarvinnut enää huolehtia.

Kätilö teki uuden sisätutkimuksen, kertoi että olen täysin auki ja sanoi, että pikkuhiljaa tuntemusten mukaan voisin alkaa ponnistamaan. Olin toivonut synnytysjakkaraa, sellainen oli huoneessa valmiina odottamassakin, mutta scalpin takia en oikein olisi päässyt siihen menemään, joten kätilö ehdotti, että teemme sängystä jakkaran. Sänky siis oli sellainen uudempi synnytyssänky, joka saadaan ikäänkuin istuimeksi, kun pääty nostetaan ja siihen asennetaan jalakset. En tässä kohtaa tajunnut odottaa omia supistuksia kunnolla, olin aika pökerryksissä ja uupunut kaikesta supistelusta, joten ponnistin ensin aika pienillä supistuksilla ja tuntui, että oli vaikeaa saada tuntumaa siihen ponnistamiseen. Synnytysvalmennuksessa opetettiin ihan erilainen tekniikka kuin perinteinen ”pidätä henkeä- leuka rintaan-ponnista kunnes pää räjähtää-tekniikka” ja koitin ensin sitä synnytysvalmennuksessa opittua. En osannut, vaikka miehenikin kannusti minua vieressä. Lähinnä sain vain suoleni tyhjenemään sillä tekniikalla.

Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan ja aloin saada tuntumaa siihen mihin pitää ponnistaa ja miten. Mies auttoi toisesta jalasta ja Maiju toisesta ja ponnistin lopulta sillä vanhalla hengityksenpidätystekniikalla. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen pitkä, liki puoli tuntia ja tuntui inhottavan repivältä loppuvaiheessa, vaikka en revennyt lainkaan. Sain pyynnöstäni kokeilla lapsen päätä juuri ennen syntymää, ja se tuntui äärimmäisen hienolta. Muistan kuinka kätilö sanoi, että näkyy paljon tummaa tukkaa ja mietin, että ei voi olla minun lapsellani, sillä esikoiseni oli vaalea ja melkein kalju syntyessään.

Ihana Urhomme syntyi taianomaiseen joulunalustunnelmaan, rauhallisena loppusyksyn yönä, juuri ennen talviaikaan siirtymistä klo 3.54. Hauska sattuma oli, että jälkeiset syntyivät kahdeksan minuuttia myöhemmin eli virallisen ajan mukaan kello 3.02, koska kello siirtyi tunnilla taaksepäin.

Urhon synnyttyä kaikki kivut loppuivat kuin seinään, kun sain pojan rinnalleni ja olin aivan skarppi ja täysin voimissani. Kerroin hänelle kuinka olimmekaan häntä odottaneet!

Urho imi heti hyvin rintaa, mutta säikäytti meidät, kun yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Kätilö nopeasti hieroi pojan jalkoja ja virvoitteli häntä ja siitä selvittiin tosiaan vaan säikähdyksellä. Ilmeisesti vauva minun rinnallani luuli olevansa taas kohdussa ja unohti hetkeksi hengittää. Varmuudeksi kätilö laittoi Urholle mittarin joka piipitti koko ajan ja mittasi hapetusarvoa ensimmäisten tuntien ajan.

Olimme onnellisia ja ihmeissämme pienestä nyytistä, joka ei näyttänytkään esikoiselta kuten olin ajatellut, vaan ihan omanlaiseltaan Urholta tummine paksuine hiuksineen ja miehekkäine piirteineen! Urho oli tosi pieni, vain reilut kolme kiloa ja mietin että miten nämä näin pieniä olivatkin nämä vastasyntyneet ja miten muka oli niin vaikea ponnistaa tuollaista pientä ulos. Myöhemmin kätilö selitti, että Urho tuli vähän epäedullisessa tarjonnassa, joten luultavasti siksi ponnistusvaihe oli hieman haasteellinen. Myöhemmin otin vielä selvää mitä tarkoittaa synnytyskertomukseen merkattu pään matala poikkitila ja sain selityksen, että vauva on laskeutunut loppuvaiheessa niin nopeasti, että normaali rotaatio on jäänyt tekemättä, vauva ei siis ole ehtinyt tekemään kaikkia käännöksiään ja syntyi kasvot vasten minun oikeaa reittä pää vähän nuokullaan ja tämä asento on ilmeisesti hankala silloin, kun vauva pitäisi saada ponnistettua häpyluun alta. Onneksi tilaa oli hyvin joten ei tullut ongelmia eikä repeämiä.

Pääsimme synnytyssalista potilashotelliin varhain sunnuntai aamuna aloittelemaan elämään nelihenkisenä perheenä. Urhon imetys sujui alusta asti hyvin, palautuminen synnytyksestä kävi hurjan nopeasti ja synnytys kokemuksena oli sanoinkuvaamattoman hieno ja eheyttävä, voimaanuttava ja meille miehen kanssa uskomaton yhteinen kokemus siitä, mikä voima meissä ja minussa asuu. Doulan tuki oli ensiarvoisen tärkeää ja se miten kaikki luottivat minuun ja kehooni korjasi jotakin minussa.

Urhon syntymän jälkeen olen vihdoin uskaltanut ylpeästi olla se nainen, joka olen aina ollut ja kannan ylpeydellä ja rakkaudella kehoani. Olen myös tullut naisena jämäkämmäksi ja olen uskaltanut tunnustaa rajani sekä kehon että mielen suhteen. Kaiken kaikkiaan olen kokenut eheytyneeni ihmisenä ja naisena.

En olisi voinut toivoa parempaa kokemusta, parempaa puolisoa, doulaa, kätilöä, mitään. Yhä nyt vuoden jälkeen palaan usein tuohon viikonloppuun ja sen tunnelmiin. Ja joka kerta haluan uudelleen synnyttämään.

– Annakaisa Frankberg, 35, Tampere