Synnytys

Kun mikään ei mennyt kuin suunnitelmissa

Taustatarinaa, jotta paremmin ymmärtää syitä ja seurauksia: esikoinen syntyi 11/2015 sektiolla perätilan ja ison painoarvion vuoksi. Molemmissa raskauksissa ollut vahva hyperemeesi, ekassa diagnoosikin asiasta. Tässä raskaudessa ei tullut diagnoosia hyperemeesista, mutta oireet olivat pahemmat ja kestivät pidempään – käytännössä raskauden loppuun asti oireita. Tähän raskauteen valmistauduin nettivalmennuksilla ja doulan palkkaamisella – doula ei loppuunsa päässyt mukaan sairastapauksen vuoksi. Haluna oli alatiesynnytyksen yrittäminen mahdollisimman luomuna, mutta tilanteen mukaan luovien. Arvioitu paino oli jätkästä 4,5 kg ja käynnistys oli suunniteltu 9.4. tapahtuvaksi isokokoisuuden vuoksi.

Lapsivedet menivät sunnuntaiaamuna 8.4. Kotona odottelimme alkaako supistukset, olimme saaneet ohjeen mennä tarkistukseen illalla, jos supistukset eivät ala itsekseen. Käytin kotona jo TENSsiä välillä. Illalla menimme tarkastukseen ja jäin osastolle seurantaan lapsivesien takia. Yö meni pääosin nukkuessa ja jännittäessä, välillä supistellen epäsäännöllisesti.

Maanantaiaamuna lääkäri tuli opiskelijallääkärien kanssa kyselemään ajatuksia tilanteesta. Antoi vaihtoehtoja käynnistykselle, kertoi kuitenkin samalla riskeistä. Aiemman sektion takia tabletti (cytotec) olisi haastava, kun ei voida kontrolloida ja ballonki taas nostaisi infektioriskiä entisestään, kun lapsivedet olivat jo menneet. Jäljelle jäi siis oksitosiini.

Tilanne oksitosiinitippaa laittaessa oli se, että kohdunsuu sormelle auki ja paikat pehmeät ja kaulaakin oli enää muutama sentti jäljellä. Avautuminen oli hidasta ja kipeää itselleni, kun vertaa ns. normaaleihin supistuksiin, joita ehdin muutaman kokea. Joogaliinaa kokeiltiin ja TENS oli ahkerassa käytössä – mieheni myös auttoi todella paljon pitämällä jaloista kiinni. Kosketus auttoi omalla kohdalla paljon.

Ensimmäisenä kokeilin lääkkeellisistä menetelmistä ilokaasua ja kun sen voima loppui, laitettiin epiduraalista puudute, joka katkaisi pahimman kärjen supistuksista. Pitkä oli ajan kuluminen ja sentit tiukassa. Mies torkkui aina välillä lattialla, kunnes huusin apuun supistuksen läpikäyntiin. Lopulta kun päästiin pidemmälle synnytyksessä, sain epiduraaliin kipulääkkeen myös.

Lopulta olin kuuluisat kymmenen senttiä auki ja pääsimme kokeilemaan ponnistusvaihetta, jota kokeilimme vähän päälle tunnin (1,5h). Asentoja kokeilimme erilaisia: konttaus-puoli-istuva-kylkiasennot. Lopulta itse väsähdin ja lääkäri kokeili auttaa imukupilla useamman kerran siinä onnistumatta. Tästä päädyttiin sitten kiireelliseen sektioon.

Syy haastavalle synnytykselle selvisi siellä: 5115g, 54 cm ja py 39.2 cm täyttä jätkäenergiaa. Mieheni mittaama aika oli 22h salissa ja sektio päälle.

Osastolla tiemme jatkui haasteellisena sokereiden ja keltaisuuden seurannan takia. Sinivalossa käytiin useamman kerran, kotoa kuljimme ahkerasti kontrolleissa, vaikka välimatkaa oli enemmänkin. Bilirubiiniarvot lähtivät välillä uudestaan nousuun laskun jälkeen. Sydäntäkin tutkittiin pari kertaa, jotta voitiin varmistua, että kaikki on kunnossa.

Poika on ihana, halunnut olla pulloruokinnasta huolimatta myös rinnalla. Muutenkaan en voi kokemuksen perusteella sanoa, että jäisi synnytyksestä tai osastohoidosta traumoja tai negatiivisia mietteitä. Täydellistä alatiesynnytystä emme saaneet, synnytystoivelistasta varmaan ainoastaan yksi kohta toimi, joka oli minun kanssani kommunikointi. Minun kanssani keskusteltiin ja käytiin läpi asiat mitä aina pitikin. Huumoria ei unohdettu. Olimme ihmisiä toisillemme.

Emme saaneet täydellistä alatiesynnytystä, mutta sain yrittää ja pääsimme pitkälle. Lopulta tulos voitti. 💕
Olen superkiitollinen auttajilleni ja henkisen tuen antajille. Loppuunsa olen kokenut että kokemus on ollut voimaannuttava.
Tiemme menee mutkitellen, mutta se on meidän oma tiemme.

– Kati Pietilä, 32, Pyhäjoki

Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.

Synnytys

Kun sinä synnyit – 31.3.13

Oikeastaan koko tämä pitkä tarina pitäisi aloittaa jo tammikuusta 2013. Silloin sinä päätit syntyä ensimmäisen kerran. Me ulkomaailmassa olimme toista mieltä. Seuraavien kahden viikon aikana puhelin oli juurtua käteen kiinni, kun soittelin ja selvittelin isoveljellesi Emilille päivähoitopaikkaa. Onneksi se järjestyi ja niin me sitten lepuuttelimme.

Kaikenlaista kränää oli matkan varrella: neuvolalääkäritarkastuksessa sydänäänesi aaltoilivat ja pyyhälsin vaihteeksi Kätilöopistolle taksilla tukka hulmuten selvittämään vointiasi. Kävi ilmi, että olet tulossa pylly edellä maailmaan ja lisäksi Emilin syntymän yhteydessä huomattu raskausajan trombosytopenia (verihiutalealenema) on uusinut. Siispä magneettikuvaan. Halusin kaikesta huolimatta yrittää alatiesynnytystä, ja siksi lantion mitat piti kuvata. Sain virallisen lääkärintodistuksen siitä, että peffani on leveä luiden, ei läskin vuoksi.

Laskettu aika 25.3. tuli ja meni ja minun oloni kävi yhä vain tukalammaksi. Kipuja alkoi olla paljon. Jopa niin paljon, että lähdin – vaihteeksi – Kätilöopistolle tutkimuksiin. Siellä tutkittiin ja ihmeteltiin miksi olin niin kipeä ja kas! Sinähän se siellä pitkänä poikana ojentelit jo pikkuvarpaitasi kohdunkanavaan. Ei ihmekään, että hieman kirvelsi. Todella mukava Camilla Isaksson -niminen naislääkäri totesi myötäeläen, että hän tietää minun toivovan jo ”pääsevän pälkähästä”, mutta olisi kaikkien kannalta parempi, jos synnytys alkaisi luonnollisesti. Hänen mielestään minulla oli jo supistuksia, ei enää vain tuota varpaiden aiheuttaa kipuilua. Lupasin hänelle Nobelin palkinnon, jos näin on. Illalla alkoikin sitten tapahtua.

Ensimmäisen supistuksen tunsin 18:40. Se oli niin selvä, että pistin kellonajan heti mieleen. Seurasin rauhassa ja kerroin isällesikin. Hän alkoi kirjoittamaan aikoja ylös. Pitkään supistukset tulivat 40 minuutin välein, sitten 30 minuutin välein, lopulta 20 minuutin välein. Tässä vaiheessa patistin isäsi nukkumaan, koska oli jo yli puolen yön. Itse kaivoin esiin iPadin, Tens-laitteen ja kännykän. Kännykällä raportoin edistystä ystäväpiirilleni Facebookissa, Tens-laitteella tujautin aina aimo annokset sähkövirtaa selkäytimeen supistuksen kipua lievittääkseni ja iPadilla laskin supistuksen välejä ja kestoja. Aika teknistä.

Noin kello kolmen aikaan supistukset tulivat 10 minuutin välein ja lähdettiin Kätilöopistolle. Päästiin siellä suoraan synnytyssaliin, laitettiin piuhat vatsan ympärille. Kätilö kokeili, että olisin ehkä jo 4 – 5 cm auki, mutta ei luvannut varmaksi, koska ne sinun varpaat siellä vähän häiritsivät tuntumaa… Hetkeksi supistukset hidastuivat ja minä jo ajattelin, että näinköhän tässä käy. Isäsi oikaisi pitkäkseen nurkkaan säkkituolille ja aloitti hiljaisen kuorsauksen.

Hyvin nopeasti tilanne muuttui ja sain sytkäytellä jo ihan roimia sähköannoksia Tens-laitteella. Isäsikin pudisteli unet silmistään ja tuli viereeni kädestä pitämään kiinni. Nyt sain jo pari siemausta ilokaasuakin. Yritin siinä hengittää niin syvään ja rauhallisesti kuin vain voin. Kätilöt totesivat, että nyt on syytä kutsua useampi lääkäri paikalle ja kukas sieltä saapuikaan, kuin se edellä mainittu Camilla, iloisesti hymyillen! Pakko oli kysyä, että nytkö minä sen Nobelin joudun hänelle hankkimaan… Camilla tutki ja sanoi, että ”Olet ollut todella reipas ja rohkea, mutta vauva on tulossa ulos yksi jalka edellä ja se ei ole hyvä juttu, nyt me lähdemme tekemään hätäsektion”. Vaikka jo ponnistutti kovasti (aina silmät kiinni huusin, että saako ponnistaa ja sitten kun kiellettiin, pidättelin), ymmärsin ja nyökkäsin. Minut siirrettiin tai siirryin, en ihan tiedä, kun olin aika pöllyssä siitä ilokaasusta, toiselle vuoteelle ja kun minua kärrättiin ulos, hihkaisin isällesi, että ”Facebook, Tammimammat, kerro!” Minulle tuli kauhean suuri tarve kertoa Emilin odotusaikana muodostuneelle äitiryhmälle, että missä mennään. Heidän oli saatava tietää! Isäsi soperteli, ettei hän kuulu ryhmään, jolloin ovelta vielä huudahdin, että ”Minun kännykällä, idiootti!” (En juuri koskaan nimittele isääsi, nyt tuli aika sujuvasti).

Seuraavat minuutit menivät todella nopeasti. Hiukan vilisi silmissä, olin hississä ja sain juoda vatsahappoja neutraloivaa ainetta pikkukupillisen, seuraavaksi vilisi silmissä taas ja sitten olinkin jo tilavassa ja kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa. Huomio kiinnittyi siihen, että Camilla ja muut olivat jo salissa ja muistan miettineeni, että miten ihmeessä se ehtivät sinne ennen minua… Camilla hallitsi tilanteen niin vahvasti ja opasti kaikkia: ”Minä haluan tämän vauvan ulos 10 minuutissa”, että minäkin motivoiduin niin, että siinä supistuksten ja ponnistushalujen ja kipujen keskellä pomppasin itse leikkauslaverille makaamaan. Minulle tarjottiin naamaria, jota oletin nukutusaineeksi ja vetelin siitä pari roimaa henkäystä. Ei nukuttanut. Kysyin, että mitä tämä on ja sain tietää saaneeni happea. Lykkäsin naamarin pois ja tokaisin, että ”Ei tätä, nyt pitää nukuttaa, ettekö ymmärrä, että on kiire!” Samassa lykkäsi anestesialääkäri piikin vasempaan kämmenselkään ja tunsin kuinka kylmä aine levisi nopeasti kädessä ylöspäin. Olin todella tyytyväinen, koska tunsin juuri seuraavan ponnistuksen lähenevän. Siihen sammuivat valot.

Muutamaa hetkeä myöhemmin sinut oli viety isälle, joka puki sinut ja otti syliinsä odottamaan. Olit kuulemma parin tunnin ajan jaksanut sitkeästi hamuta syötävää, mutta sitten väsy voitti. Synnyit 31.03.2013 klo 7:47, syntymäpainosi oli 4,2kg ja pituus 53cm.

Minä heräsin puoli kymmenen aikaan heräämöstä ja sain kuulla painosi. Ajattelin, että olipa melkoinen lykky, että syntymäsi meni kuten meni, sillä perätilassa alatiesynnytyksen raja on 4kg. Sinut oli arvioitu 3,5 kg painoiseksi. Että aika metsään meni! Olisi siinä oltu helisemässä molemmat, jos olisit tullut peffa edellä maailmaan…

Minut kärrättiin osastolle 3, huoneeseen 13 ja te tulitte minua katsomaan. En muista oikein mitään noista ensimmäisistä hetkistä, olin vielä vähän sekaisin nukutuksesta.

Me olimme isäsi kanssa ihan tavattoman onnellisia.

– Anne, 38, Vantaa