Synnytys

Kotona veteen syntynyt yllätysperätila

Meille syntyi vauva 28.3.2019. Kolmas lapsi ja toinen kotisynnytys, ensimmäinen joka tuli pylly edellä.

Edellinen kotisynnytys oli voimauttava ja pysyvästi elämän muuttava kokemus. Sain synnyttää veteen täydellisessä rauhassa, omaa kehoa kuunnellen ja itse valitun, luotettavan ammattilaisen tarkkaillessa. Kolmatta lasta odottaessa jännitti, voiko kaikki mennä toisenkin kerran niin täydellisesti ja kauniisti, voiko kokemus olla enää parempi. En olisi uskonut, että voidaan kokea uudelleen niin tajunnanräjäyttävä synnytys. Niin kuitenkin kävi.

Odotusaikana kuuntelin järkähtämättä omia tuntemuksia raskauden suhteen, ja punnitsin raskauden seurantaa ja mittauksia kysyen itseltäni, mitä me juuri nyt tarvitaan. Kätilön käynnillä pyysin tarkastamaan tarjontaa, kun oli ollut vähän outo tuntemus vauvan asennosta. Siellähän se istui, mutta oli aikaa vielä kääntyä oikein päin. Keskusteltiin perätilan synnyttämisestä ja siihen liittyvistä riskeistä ja päätin, että meille turvallisin paikka synnyttää vauva olisi joka tapauksessa kotona ja tästä eteenpäin luotin kehon ja vauvan toimivan tarjonnan suhteen juuri niin kuin olisi tarkoitus. Kieltäydyin neuvolassa ultraäänitutkimuksesta: en halunnut pelottelua ihmisiltä, jotka eivät ole perehtyneen koti- tai vesisynnytyksiin ja tuntui siltä, että vauva pääsi vielä pyörimäänkin halutessaan eikä tarjonnalla ollut siinä kohdassa siis niinkään väliä.

Kävin osteopaatilla ja huolehdin hyvistä asennoista. Spinning babies-harjoitteet oli tuttuja jo edellisistä raskauksista. Pian tuntuikin siltä, että vauva asettui raivotarjontaan ja neuvolassa pää tuntui syvällä lantiossa vielä rv 40+6.
41+1 alkoi tuntua siltä, että vauvan tulo olisi pian lähellä. Viikon kestäneet kevyet supistukset tuntuivat raskaammilta ja painostavammilta. Ilmoitin kätilölle ja kahdelle rakkaalle doulaystävälle, että tänään taidetaan vihdoin synnyttää. Päivän puuhailut lasten kanssa sujuivat mukavasti ja alkuillasta sain rauhan keskittyä voimistuviin supistuksiin. Yksitellen paikalle saapuvat tukihenkilöt saivat kaikki vuorollaan vauhdittaa supistuksia, kun ne välillä lopahtivat hädin tuskin tuntuviksi. Paineltiin akupisteitä, tehtiin Spinning babiesin 3 sistersiä ja kevytkosketushierontaa, saunoin, halailtiin ja supistukset ottivat taas vauhtia. Otin supistuksia vastaan suihkussa, ja ne tuntuivat erilaisilta kuin viimeksi, selän puolella. En pystynyt ottamaan supistuksia vastaan pallolla istuen, vaan piti seistä. Epäilin, että tarjonta oli vähän huono, ehkä avosuinen, mutta luotin että keho kertoisi miten autan vauvaa parempaan asentoon.

Pääsin altaaseen, tätä olin odottanut. Viime kerralla se oli vienyt kivun lähes kokonaan pois hetkeksi ja supistukset olivat olleet siedettäviä loppuun asti. Nyt supistukset tuntuivat kuitenkin kovempina ja edelleen enemmän selän puolella. Kun kalvot puhkesivat, odotin pääseväni pian ponnistamaan ja olin helpottunut. Viime kerralla ponnistaminen oli ollut nopeaa ja vauva oli syntynyt muutamalla ponnistuksella.

Supistukset kuitenkin jatkuivat entisellään jonkin aikaa ennen kuin muuttuivat hiljalleen työntäviksi ja aloin työskentelemään supistusten kanssa. Ponnistaminen kesti ja kun tunsin tarjoutuvan osan alhaalla, huomasin että se luiskahti aina takaisin sisään päin. Aloin turhautua mutta kätilö kannusti ponnistamaan rauhassa supistusten kanssa ja kokeilemaan asennon vaihtoa.

Vihdoin työntö alkoi tuntumaan raivokkalta ja tunsin, kun tarjoutuva osa venytti polttaen kudoksia. Muistin, miten helpottavalta oli viimeksi tuntunut, kun pää oli vihdoin ulkona ja tiesin, että loppu vain luiskahtaisi ulos. Nyt polte ei kuitenkaan loppunut ja kyselin, onko pää jo syntynyt. Kukaan ei vastannut. Katsoin alas. Näin pienen pyllyn.

Pelästyin hieman, mutta kätilö rauhoitteli ja kielsi koskemasta. Seuraavalla ponnistuksella syntyi pää ja kätilö nosti vauvan altaasta ja minut autettiin mukana. Vauva oli hyvävointinen ja sain hänet iholle. Isosisaruksia heräteltiin katsomaan vauvaa, tunnelma oli hilpeä ja yllättynyt.

Olen todella iloinen, etten tiennyt vauvan perätilasta etukäteen. Tieto erilaisesta tarjonnasta olisi vaikuttanut varmasti mielenrauhaani ja synnytyksen edistymiseen. Kaikki sujui juuri, kuten toivoinkin: luonnollisesti ja rauhassa.

– Maria, 27, Riihimäki

Synnytys

Elämältä kaiken sain

Vuorokausi on juuri vaihtunut. 4. marraskuuta, lauantai ja pyhä, rv 41+0. Nousen supistusten ajamana sängystä, mies nukkuu jo sikeästi. Kello lyö yksi yöllä, kun alan kellottamaan supistuksia. 5 minuutin välein, 30-60 sekuntia. Kellotan tunnin, katson Greyn Anatomiaa ja toivon sormet ristissä, että supistukset jatkuvat. Klo 03:00 tajuan, että olen vastaanottanut reilun minuutin kestäviä supistuksia 4-5 min välein kaksi tuntia. Soitan sairaalaan, että nyt on synnytys käynnissä ja että yksi vesisynnyttäjä olisi tulossa kohta sinne. Koska vedet eivät olleet menneet, sain luvan sinnitellä kotona niin kauan kuin pystyn. Viiden jälkeen soitan äidilleni, kerron että nyt vihdoin tapahtuu ja pohdin, voinko olla vielä kotona. Tulee supistus, pistän puhelimen pöydälle, roikun ovenkarmissa ja synnytyslaulan. Tai no, pidän ääntä. Olen ensisynnyttäjä ja fakta on, että en todellakaan tiedä, mitä teen. Tai olen tekemässä. Äitini kehoittaa herättämään miehen heti ja lähtemään sairaalaan. Mies herää hiljalleen, pakkaamme sairaalakassia supistusten lomassa. Sänky jää petaamatta, kotikaan ei ole vastasiivottu. En ole trendikkäissä vaatteissa, turvonneiden jalkojen tunkeminen kenkiin kestää vartin. Synnytysfiilis on silti korkealla. Supistukset sattuvat, mutta päällimmäinen tunne on, että bring it on!

Saavumme Lohjan sairaalaan ennen seitsemää. Pakollinen valokuva salin ovien edessä, vielä pystyy hymyilemään supistusten välissä. Käyrillä olo on tuskaa, pitäisi maata. Jäimme kahdestaan vastaanottohuoneeseen 45 minuutiksi. Tätäkö tämä synnyttäminen on, kidun henkselit mahan ympärillä ilman apua ja joku tulee katsomaan sitten, kun huoneessa on jo yksi ihminen enemmän? Tehdään sisätutkimus. Kohdunkaula takana, ei auennut. Vaihtoehtoina on jäädä osastolle lepäämään kipupiikin turvin tai palata kotiin odottamaan. Valitsimme jälkimmäisen. Kotona sauna päälle, ei me vissiin synnytetäkään. Supistuksia tulee jatkuvasti alle 5 minuutin. Menen suihkuun, saunaan en koskaan ehtinyt. Klo 11 totesin, että pakko päästä sairaalaan, hetken päästä en selviä autossa puolta tuntia. Nyt kotiin jäi jo kengätkin, ei mahdu enää jalkaan, aamutossuilla mennään. Synnärillä takaisin puolen päivän aikaan, enää ei valokuvata vaan rynnätään sisään.

Käyrillä, saan liikkua. Sisätutkimus, kohdunkaula lyhentynyt, sormelle auki. Epätoivo, kuinka kauan kestän vielä tätä tahtia? Pääsimme omaan huoneeseen, jossa tein oloni mukavaksi. Supistuksia alle 5 min välein reilun minuutin kestoilla oli tullut nyt 12 tuntia. Ei ammeeseen vielä. Otan reiteen kipupiikin, jotta voisin rentoutua ja edistää synnytystä. Kivut eivät helpota, mutta pompin jumppapallon päällä rennommalla kropalla. Kiinnitämme vuokratun tens-laitteen. Tuntuu, että jaksan ja kestän. Tankkaan vettä ja suolakeksejä. Mies käy Subwayssä hakemassa leivät, keksejä ja kokista sekä karkkia. Tsemppaan liikkeellä, pallolla ja äänellä klo 23 saakka, jolloin mieheni lähtee sairaalan vaatimuksesta kotiin. Kätilö tutkii vielä, toteaa avotarjonnan. Sunnuntai 5. marraskuuta vaihtuu. Käyn tulikuumassa suihkussa jumppapallon kanssa. Ajatukset vilistävät äärimmäisestä epätoivosta hurjaan tahtotilaan saada vauva ulos. Supistukset kovenevat. Teemme kätilön kanssa spinning babies -harjoituksia yön hiljaisuudessa. Tunnen, kuinka vauva kääntyilee kohdussa. Olen kipeä ja tuskainen, mutta osaava kätilö tuo turvaa ja voimaa. Haluaisin mieheni paikalle. Klo 03:00 tarvitsen lisäapua. En pysy enää hereillä, en jaksa vastaanottaa supistuksia. Säännöllisiä, kivuliaita supistuksia on tullut nyt 26 tuntia, hetkeäkään hellittämättä. Saan uuden kipupiikin lihakseen, siirrymme synnytyssaliin. Pelkkä tilan vaihtaminen toi uutta uskoa synnytyksen etenemiseen. Tämän vuorokauden aikana tämä on tavalla tai toisella ohi. Soitan miehelleni, että voi rauhaksiin lähteä ajelemaan takaisin. Hän tulee kiireellä, tietämättä että vielä kestää. Ja kestää…

Salissa kätilö tarjoaa ilokaasua. Kokeilen ja toivon siitä apua. Ei auta, haluan käyttää ääntä supistuksen aikana. Kuljen Eva-telineen turvin ympäri huonetta. Jalat painavat tonnin väsymyksestä, haluan vain nukkumaan. Suunnittelemme ammeen täyttöä, kun repivä kipu valtaa koko kehon ja alan vuotamaan verta. Iskee kipupaniikki. Supistuskipu loppuu, kipu tulee tasaisena ja terävänä. Tunnen, että kaikki ei ole normaalisti. Sisätutkimus, 5 cm auki. Kätilö ehdottaa kiireellisenä epiduraalia, jotta avotarjonnassa oleva vauva saataisiin laskeutumaan täysin rennossa kropassa paremmin. Suostun ja huudan kipua pois. Hitot ammeesta, nyt täytyy vain selviytyä. Minuutit tuntuvat vuosilta. Yritän selviytyä pois paniikista, en keksi muuta selviytymiskeinoa kuin äänenkäyttö. Hallinnantunne katoaa, kunnes puudute alkaa vaikuttaa. Kivut helpottavat, vaikka supistukset tuntuvat vielä. Päätän nukkua hetken ennen kuin on pakko nousta pystyyn tukemaan synnytyksen edistymistä. Nukahdan, herään vesien menoon. Tarkastan veden värin, mies kutsuu kätilön. Taas uudet ihmiset, neljä työvuoroa jo vaihtunut. Synnytys etenee. Kävelen, keinutan lantiota, pompin pallolla. Haluaisin edelleen vain nukkua. Lähes kivuton olo tuntuu taivaanlahjalta. Ponnistusvaihe pelottaa, voimat ovat täysin loppu, nukahtelen tahattomasti pallon päällä. Kivut palaavat yllättäen voimakkaina. Saan lisäannoksen puudutetta ja kipulääkettä, koska synnytys alkoi etenemään niin hyvin. Lepään makuulla ja liikun pystyssä vuorotellen. Odotan jo ponnistamista enemmän kuin pelkään. Olen herännyt torstaiaamuna klo 6, nyt mennään nukkumatta sunnuntaiaamussa klo 10. Pelkkä väsymys on jo turruttanut mielen ja kropan.

Tunnen tarvetta ponnistaa. Tarve kovenee minuutti minuutilta. Oksennan vauhdilla koko mahalaukun tyhjäksi. Kätilö passittaa vessaan. Pinnistelen ponnistamista vastaan minkä pystyn. Olen 9 cm auki, en saa ponnistaa vielä. Tuskaisena huudan, etten pysty olemaan ponnistamatta. Saan puudutteen ilman kipulääkettä, jotta pystyn odottamaan täyttä aukeamista. Menee hetki, klo 11:10 saan ponnistaa seuraavalla supistuksella. Nojaan pystyssä Eva-telineeseen. Ponnistan, mutta supistukset ovat melko heikkoja. En löydä suuntaa pystyssä. Siirryn sänkyyn konttausasentoon, nojaan tyynyihin, mieheni tukee edestä kainaloista. En tunne kipua, vain kiristystä. Tällä tunteella on tarkoitus ja voin tehdä jotain itse helpottaakseni sitä. Pusken ja pusken, mutta en saa tarpeeksi voimaa. Supistukset ovat liian heikkoja, keho liian väsynyt. Laitetaan vauhdilla oksitosiini. Kätilö pyytää kyljelleen ponnistamaan. Löydän paremmin suunnan ja vauva laskeutuu. Vauva on tulossa viistosti poski edellä. Täytyy siirtyä puoli-istuvaan asentoon. Juuri siihen, mistä ehdottomasti halusin kieltäytyä. Nyt taisteltiin kelloa vastaan, vauvan sykkeet alkavat laskea. Saan kätilöiltä aikaa kaksi ponnistusta, sitten täytyy saada lapsi ulos tavalla tai toisella. Toisella ponnistuksella klo 11:45, 35 minuutin jälkeen ensimmäisestä ponnistuksesta, syntyy pää ja hartiat samalla. Tyttö 3150 g ja 50 cm huutaa äänettömästi. Kätilöt hierovat pientä ja siroa vauvaa. Pyydän heitä antamaan hänelle happea. Tyttö lähtee saamaan ylipainehappihoitoa 8 minuutiksi. Raukka oli säikähtänyt ja ollut hieman ahdingossa, oli niellyt lapsivettä. Jäin pöydälle paikattavaksi, laskimo oli revennyt, ei muita vaurioita. Istukka tuli ulos melkein heti perään, ehdimme ihmetellä sitä miehen ja kätilön kanssa ennen kuin tyttö tuotiin takaisin. Sain vauvan rinnalle ja pääsin imettämään. Mieheni itki onnesta, minä hämmästelin vauvaa ja olin aivan turta. Minua paikattiin tunnin verran vuodon vaikean sijainnin vuoksi. Odottelin sitä hormoniryöppyä, josta kaikki äidit puhuvat. Sitä, kuinka vauvan saaminen syliin kuittaa kaikki synnytyksen kivut ja kuinka se on paras tunne maailmassa. Ihan suloinen tuo tyttö oli, mutta mietin lähinnä, kehtaisiko synnärille tilata pizzaa. Eikä se kolmelle vuorokaudelle jakautunut synnytys tosiaan unohtunut.

Saimme perhehuoneen. Tuijotin vauvaa kapaloituna kärryssä ja kysyin mieheltäni, että mitäs nyt tehdään. Oli epätodellinen olo, en tiennyt miten tuon pienen olennon kanssa eletään. Pelkäsin koskea häneen. Olin kuolemanväsynyt, mutta en osannut nukkua. Vietimme sairaalassa kolme päivää. Tytön sokeriarvoja seurattiin 24 h. Opin hoitamaan vauvaa enkä enää pelännyt koskea. Vasta kotona koin sen maailman parhaan tunteen, joka kuittaa kaikki kivut ja epätoivon hetket, ei vain synnytyksessä vaan koko elämän ajalta. Sen tunteen, jolloin voi todeta katsoen lastani ja miestäni, että elämältä kaiken sain.

– Essi Talvasto, 24, Vihti