Synnytys

Maaliskuuvauvan lempeä syntymä

Sunnuntai-iltana tuli muutamia kipeitä supistuksia epäsäännöllisesti. Otin panadolia ja painuin nukkumaan, olihan raskausviikkoja vasta 38+2 ja esikoinen syntyi 10pv yli lasketun ajan. Tämäkin vauva menisi siis yli, mielestäni olin pitkän kantoajan äitejä. Yöllä heräsin taas muutamaan epäsäännölliseen supistukseen ja valvoin noin tunnin. Uutta panadolia ja lisää unta, eihän nämä mitään tarkoita. Heräsin parin tunnin päästä taas supistuksiin, joita tuli jo hieman tiheämmin. Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja pakkasin sairaalakassin ja vauvan kotiutumisvaatteet valmiiksi, vaikka tuskin sitä lähtöä tulee vielä ainakaan pariin viikkoon. Keksin myös että turvakaukalon päälliset pitää laittaa pesukoneeseen. Komennan miehen töihin. Supistukset hieman harvenee vaikka ovatkin edelleen melko kipeitä.

Esikoinen vajaa 2v herää, aamutoimet ja klo 10 äitiysneuvolaan. Pitkin aamua supistaa epäsäännöllisesti mutta kipeästi, pitää hakea etukenoa asentoa ja hengitellä supistusten aikana. Terkka huomauttaa, että käynnin aikana (45min) tullut jo 4 supistusta, mutta edelleen olen sitä mieltä että kyllä nämä tästä vielä kerkeää loppua! Kotiin ja ulkoilua esikoisen kanssa, epäsäännöllisiä supistuksia. Sisälle syömään ja istuessa supistukset vähän laantuu. Kun nousen pöydän äärestä n. klo 13, alkaa kuitenkin supistaa kipeämmin ja hieman tiheämmin. Soitan miehen kotiin. Tultuaan hän laittaa heti mulle TENSin selkään ja esikoista päikkäreille. Supistusten tullessa nojaan kontillani jumppapalloon ja painan boostia, mies pitää alavatsalla kuumavesipulloa tai ”roikottaa” mua kantoliinassa. Klo 14 väkerretään vielä supistusten välissä turvakaukalon päällisiä paikoilleen. Klo 15 alkaa tuntua siltä, että voisi hipsiä sairaalaan päin, matkaa sinne n. 50km. Matkalla mietin, että seuraavan kyllä synnytän kotona…

Sairaalassa ollaan joskus klo 16 jälkeen, nopea sisätutkimus ja oon 8cm auki (mikä voittajafiilis!) Hetki seisten käyrillä. Pääsen pyynnöstä ammeeseen, jossa otan supistuksia vastaan 35min. Kätilö sanoo että käy jossain (en muista missä…) parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen mun pitäisi käydä salissa käyrillä. Haluan nousta ammeesta käymään suihkussa ja haluan miehen sinne mukaan. Suihkussa tulee muutama _todella_ kipeä supistus (tajuan että nämä on niitä viimeisiä ja odottelen että tulis pieni latenssivaihe ennen ponnistusta, olis tervetullut), mutta aivan yllättäen tunnen sen aivan käsittämättömän kokovartalo-oksennus-olon, hirveä paine alaspäin ja tuntuu että vauva vaan tippuu mun jalkojen välistä lattialle! Kiljun miehelle että ”tää tulee nyt”, ”soita kätilö” ja ”älä mee mihinkään”. Mies saa kuitenkin kätilön hälytettyä, ilmeisesti mun kiljuminen kuului käytävään koska heitä tuli heti huoneeseen useampi sängyn kanssa. Minä sängylle polvilleen, päälle pyyhkeitä ja kärrättiin saliin. Sängyltä alas ja seisten ponnistin 9min, klo 17.34 synty kaunis tummatukkainen tyttö. Keho teki työn omilla supistuksilla ja minä hieman avitin hengittelemällä. Hän syntyi siis rv 38+3 yllättäen kaikki.

Sain tästä toisesta synnytyksestäni korjaavan kokemuksen esikoisen synnytykseen, josta jäi useammastakin syystä kammo makaamista kohtaan. Nyt makasin vain kerran supistusten välin sairaalaan tullessa, kun tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Tällä kertaa koin, että minua kuunneltiin ja sain itse tehdä valintoja synnytykseeni liittyen, minun synnytysvoimaani luotettiin. Olin myös valmistautunut paremmin käymällä synnytysvalmennuksessa. Onneksi olin juuri vähän ennen synnytystä lukenut juttuja ponnistamisesta kehon omaan tahtiin kehoa kuunnellen – tyttö syntyi käsi poskella, mutta kätilön mukaan rauhallisella ponnistuksella säästyin isommilta repeämiltä.

Synnytys oli kokonaisuudessaan aivan mahtava kokemus, voisin tehdä sen koska vaan uudestaan! Tästä riittää voimavaroja pidemmäksikin aikaa.

– Marjukka, 26, Ylihärmä

Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.

Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Synnytys

Urhon syntymä

Aloin odottaa esikoistani ollessani 31-vuotias ja tuohon aikaan vielä kamppailin jonkin verran kehonkuvani ja ylipäätään kehoni kanssa. Sairastuin syömishäiriöön teini-ikäisenä ja jo tuota ennen kehonkuvani oli alkanut vahvasti vääristyä. Olin kipuillut kehoni ja mieleni kanssa vuosikausia ja esikoisen odotus olikin sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa ja pelottavaa jo pelkästään senkin takia, että jouduin päästämään irti kontrollista ja luottamaan kehooni. Samalla raskaus kuitenkin teki minulle todella hyvää, ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylpeä kehostani ja rakastin kasvaavaa vatsaani ja uusia muotojani.

Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja valmistautui synnytykseen, mieleni työskenteli myös tulevassa synnytyksessä. Etsin tietoa synnytyksestä, halusin tietää eri vaihtoehdoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Keskustelin asiasta joidenkin ystävieni kanssa ja mitä enemmän kuulin juttuja synnytyksestä ja imin tietoa siitä, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti ja välttää lääkkeellisiä kivunlievitysmenetelmiä. Vaikka kehoni oli pitkään ollut viholliseni, niin raskaus sai minut luottamaan siihen ja halusin tuntea synnytyksen ilman mitään puudutteita. Itse asiassa pelkäsin selkään laitettavia puudutuksia, pelkäsin niiden vievän tuntoa ja pelkäsin kadottavani sen yhteyden kehooni, jonka raskauden aikana olin löytänyt. Olin myös kokenut aiemmin yhden epäonnistuneen epiduraalipuudutusyrityksen leikkauksen yhteydessä. Halusin löytää vaihtoehtoja puudutteille ja niinpä tutustuin erilaisiin lääkkeettömiin kivunlievitysmenetelmiin ja aloin luoda mielikuvaa tulevasta synnytyksestä. Valitettavasti ihan kaikki tieto ei kuitenkaan tavoittanut minua, enkä muun muassa ymmärtänyt tuen tärkeyttä synnytyksessä. Kuvittelin pärjääväni sisulla, olihan isoäitinikin aikanaan hiihtänyt synnyttämään ja supistuksen tullessa polvistunut hankeen, samalla kun kätilö oli perässä tuupannut isoäitiä takapuolesta ja hokenut, että ”Sinä, et tänne hankeen synnytä!”.

Pelkäsin ja odotin synnytystä ja eniten pelkäsin sitä, että toiveitani ei kuunneltaisi ja joutuisin puolustamaan omia näkemyksiäni. Lopulta synnytys menikin pääosin niin kuin pelkäsin, ylitseni käveltiin, minuun synnyttäjänä ei luotettu, synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, en saanut mitään tukea ja synnytyksen loppuvaiheessa koin valtavaa kipua, jonka sisulla kyllä kärsin. Toisaalta sain hyvän kokemuksen siitä, että kehoni osaa synnyttää ja pärjäsin todella hyvin ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä suurimman osan aikaa. Siitä huolimatta, että sekä minä että mieheni traumatisoiduimme esikoisemme syntymästä, olimme myös äärimmäisen onnellisia esikoisestamme ja jo heti seuraavana päivänä synnytyksestä kävimme kokemaamme läpi ja yhdessä tuumin tulimme siihen tulokseen, että jos meille toinen lapsi suodaan niin tarvitsemme seuraavaan synnytykseen mukaan doulan aisapariksemme.

Kului melkein kaksi vuotta ennen kuin aika oli kypsä kuopukselle ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Noiden liki kahden vuoden aikana olin löytänyt Aktiivinen Synnytys Ry:n ja liittynyt siihen sekä lukenut lähestulkoon kaiken eteeni tulleen informaation koskien synnytystä, raskautta ja imetystä.

Asuimme tuohon aikaan Ranskassa ja olin löytänyt Doulas de France järjestön ja ottanut jonkin verran selvää siitä kuinka raskauden seuranta onnistuisi Ranskassa. Heti positiivisen raskaustestin tehtyäni otin yhteyttä erääseen paikalliseen doulaan jonka avustuksella löysin itselleni ihanan yksityisen kätilön raskauttani seuraamaan. Minulle oli tärkeää löytää kätilöksi ihminen, joka osaisi auttaa minua valmistautumaan tulevaan synnytykseen ja jakaisi kanssani samankaltaisen ajatusmaailman. Universumi johdatti minut Morganin, ihanan, lämminhenkisen ja kannustavan miehen luo. Kuukausittaiset käynnit hänen luonaan olivat kannustavan lämminhenkisiä ja hyvin erilaisia kuin mihin olin Suomessa tottunut. Minulla ei ollut neuvolakorttia, mitään lukuja ei koskaan sanottu ääneen tai kirjattu ylös. Jos kävin vaa’alla lukema oli aina ”très bien”, samoin muut arvot. Mittaamisen ja käppyröiden tuijottelun sijaan hän kysyi varovaisesti lupaa koskea vatsaani, asetti hellästi kätensä sen päälle, kuulosteli hiljaa ja ihasteli kuinka hyvin vauva liikkui tai kuinka läsnä vauva oli. Hän lainasi minulle kirjoja synnytyksestä ja imetyksestä ja keskusteli kanssani olotiloistani ja valmisteli minua tulevaan. Yksi hänen lainaamistaan kirjoista oli Ina May Gaskinin A Guide To Childbirth, josta muodostui minulle todella tärkeä opus. Luin huolella ja ajatuksella sitä, imin itseeni positiivista energiaa niistä kaikista ihanista synnytyskertomuksista joita kirjassa oli ja asetin aivoni sellaiseen tilaan, että ajattelin vain ja ainoastaan positiivisia, hyviä ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja vauvasta.

Raskaus oli kaikenkaikkiaan hyvin helppo pieniä vaivoja lukuunottamatta. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja se näkyi myös ulospäin. Hehkuin raskautta ja rakastin kehoani sekä sen tuottamaa elämää sisälläni. Uskalsin tällä kertaa myös antautua täysin raskaudelle, söin kaikkea mitä mieleni teki, kannoin ylpeänä kasvaavaa vatsaani ja kuuntelin herkästi kehoni viestejä. Ainut pieni pelkoni liittyi ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että syystä tai toisesta joutuisin synnyttämään vauvan Ranskassa. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli ollut traumaattinen Suomessa ja kokemukseni sairaalasynnytyksestä eivät olleet parhaimmat mahdolliset, halusin kuitenkin, että vauvani syntyisi Suomessa ja pystyisin kommunikoimaan omalla kielelläni. Keskitin siis taas ajatukseni siihen, että kaikki sujuu hyvin ja vauva syntyy Suomessa vasta täysiaikaisena. Lensin lopulta kotiin noin kahta kuukautta ennen laskettua aikaa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, kun pääsin takaisin Suomen maan kamaralle. Kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin.

Olin Ranskasta käsin ollut yhteydessä Tampereen Doulapiiriin ja keskustellut sähköpostitse muutaman vapaaehtoisen doulan kanssa. Tampereelle päästyäni tapasin nämä doulat yhdessä mieheni kanssa ja heti ensitapaamisella tiesin doulamme Maijun tavattuani, että olen löytänyt etsimäni. Maijusta huokui lämpö ja turvallisuus ja tajusin, että hänen seurassaan voisin olla täysin oma itseni. Tapasimme Maijun yhdessä mieheni kanssa joitakin kertoja ennen synnytystä ja sovimme pääpiirteittäin mikä kenenkin tontti olisi ja mitä toiveita meillä olisi häntä kohtaan.

Kävimme lisäksi mieheni kanssa yksityisessä synnytysvalmennuksessa ja itse kävin myös synnytyslaulukurssin. Olin edellisessä synnytyksessäni jo käyttänyt ääntäni, mutta kurssilta sain lisää vahvistusta siihen, että olin ollut oikeilla jäljillä, opin pari uutta tekniikkaa ja ennenkaikkea sain rohkeutta lisää. Yllätyksekseni miehenikin innostui äänen käytöstä ja ennen synnytystä harjoittelimme äänen käyttöä yhdessä ja harjoittelimme myös erilaisia asentoja joissa hänen olisi helppo auttaa minua rentoutumaan. Synnytykseen valmistautuminen muodostui yhteiseksi projektiksemme ja se oli samalla ihanaa ja jännittävää. Pääsimme myös käymään synnytyspelkopolilla puhumaan edellisestä synnytyksestä ja purkamaan siitä jäänyttä traumaa.

Vähä vähältä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja sekä mieheni että minä tunsimme olevamme todenteolla valmiita lapsen syntymään ja innolla odotimme tulevaa synnytystä ja uutta vauvaa.

Vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla kehoni alkoi antamaan viestejä vauvan saapumisesta. Ensilumi teki tuloaan ja talvirenkaat olisi saatava vaihdettua ennen vauvan syntymää. Suuntasimme torstaina aamupäivällä anoppilaan renkaiden vaihtoon. Laskettuun aikaan oli melkein viikko vielä, mutta minut yllätti kova pahoinvointi joka jatkui koko päivän anoppilassa. Minua närästi, nukuin päiväunia ja lepäilin. Pohdimme pitäisikö meidän jäädä sinne yöksi, olihan meillä sairaalakassit ja esikoisen tavaratkin varuilta mukana. Lopulta päätimme kuitenkin lähteä kotiin, jossa teimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan normaalisti. Ennen kuin ehdin nukahtaa, tunsin jokusen supistuksen tulevan ja jonkin ajan kuluttua tajusin, että nämä eivät olekaan normaaleja harkkasupistuksia, vaan nämä tulevat suhteellisen säännöllisesti, tuntuvat rintakehällä voimakkaina ja hengitykseen pitää keskittyä selkeästi. Juttelin mielessäni mahassa majailevalle vauvalle, että ”Älä pelkää, jos sinä olet valmis, niin minä myös olen valmis tähän”. Kannustin vauvaa ja supistuksia voimistumaan ja iloitsin siitä, että synnytys todellakin saattaisi olla kohta käsillä. Viivyin sängyssä ehkä tunnin verran ja päätin jossain vaiheessa nousta ylös. Tulin alakertaan, laitoin pehmoisen aamutakin päälle ja villasukat jalkaan, sytytin suitsukkeen ja kynttilöitä ja laitoin itselleni vadelmanlehtiteetä ja istuin alas kuuntelemaan supistuksia. Niitä tuli verkkaisaan tahtiin, en saanut kellotettua niitä joten selailin välillä puhelinta, laitoin doulallemme viestin ja mietin, pitäisikö minun herättää mieheni. Yöllä kahden maissa kävin varovaisesti herättämässä miehen, kuiskuttelin hänelle supistuksista ja innosta hihkuen saavuimme alakertaan. Iloitsimme siitä, että vihdoin pienokaisemme olisi valmis saapumaan maailmaan tai ainakin näytti merkkejä siitä. Noin tunnin verran ihmettelimme supistuksia, mutta sen jälkeen päätimme kuitenkin käydä takaisin nukkumaan. Sain lopulta hyvin unta, vaikka supistuksia taisi jonkin verran nukkuessa tullakin.

Perjantai aamuna heräsin ja totesin supistusten lopahtaneen jossain vaiheessa. Tunsin oloni hieman pettyneeksi, mutta samalla iloitsin siitä, että supistuksia todellakin oli tullut spontaanisti, säännöllisesti ja ne enteilivät selvästi lähestyvää synnytystä!

Soitin äidilleni ja kysyin voisivatko he lähteä seuraavana aamuna ajelemaan Tampereelle ja olla esikoisen kanssa meillä kotona ainakin yhden yön. Kerroin, että aavistelen vauvan saapuvan viikonlopun aikana. Sovimme, että pidän heidät ajantasalla ja että he valmistautuvat lähtöön seuraavana aamuna. Mies soitti omalle äidilleen ja pyysi häntä meille hoitamaan esikoista ja kysyi voisiko tämä jäädä yöksi. Minä informoin myös doulaamme ja lupasin herkästi kertoa olotiloistani.

Perjantaipäivä kului kotona normaaleissa askareissa, välillä supisteli, mutta tuntui ettei oikein mitään kuitenkaan tapahdu. Anoppi piti huolta esikoisesta ja me saimme miehen kanssa keskittyä tulevaan synnytykseen. Ehdotin miehelle, että pistäisin saunan päälle ja kokeilisimme myös sitä erittäin tehokasta ässää, eli seksiä. Emme olleet uskaltaneet edes kokeilla yhdyntää useampaan kuukauteen, kun jossain vaiheessa oli pelko siitä, että synnytys saattaisi käynnistyä ennenaikaisesti. Tuumasta toimeen, saunan lauteille, suihkuun ja yläkertaan vällyjen alle ja päätinpä vielä keittää itselleni kunnon pullakahvit päälle, mutta niin vain kävikin, että kahvit jäi keittimeen ja pullat uuniin, sillä seksin jälkeen supistukset vyöryivät päälle kuin juna ja alkoi kova menkkamainen jomotus ja sitä myöten tunne, että koko alavartaloni on tulessa ja avautuu voimalla. Pyysin miestä kiireesti soittamaan doulallemme, että tämä lähtisi tulemaan meille ja menin suorinta tietä suihkuun. Suihku oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja turvallinen kivunlievitysmenetelmä ja tunsin olevani enemmän kuin turvassa oman kotini suihkussa. Veden rummutus tuntui ihanalta, se lievitti mukavasti supistuksia joita tässä vaiheessa tuli jo joidenkin minuuttien välein. Doulamme ennätti paikalle ja tuli kanssani suihkuhuoneeseen, toi minulle vesipullon ja jutteli kanssani samalla kun istuin suihkussa pallon päällä. Keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja kaikesta muustakin siinä lomassa. Olin valtavan iloinen siitä, että vihdoin kokisin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja odotin innolla supistusten voimistumista ja koko synnytystä!

Seuraavaksi siirryin suihkusta makuuhuoneeseen ja otimme Tens-laitteen käyttöön, sillä sekin oli minulle edellisestä synnytyksestä tuttu ja hyväksi havaittu. Kello lähenteli kuutta ja istuimme kolmisin mieheni ja doulan kanssa yläkerrassa makuuhuoneessamme ja kuuntelimme musiikkia ja otimme vastaan supistuksia. Olimme kaikki kolme suunnattoman innoissamme siitä, että vihdoin olimme pääseet synnyttämään!

Jonkin ajan kuluttua siirryin alakertaan syömään, juomaan ja supistelemaan. Esikoinen kävi halailemassa minua ja ihmettelemässä tens-laitetta ja huomasin, että anoppini liikkuttui ja samalla myös ahdistui siitä, mitä näki. Doula jutteli anopin kanssa ja huomasin supistusten lomasta, että anoppini itkee, joten päätin että on parempi, jos menen yläkertaan omaan rauhaani. Yläkerrassa istuimme taas kolmisin makuuhuoneessa kynttilänvalossa, kuuntelimme joululauluja ja juttelimme kaikesta mukavasta. Oloni oli rakastettu ja turvallinen, mutta samalla murehdin hieman anopin reaktiota ja sitä miten anoppi ja esikoinen pärjäisivät yön yli, jos meidän pitäisi lähteä sairaalaan. Tullessa anoppi oli sanonut, ettei voi nousta portaita yläkertaan esikoisen kanssa jalkansa takia, joten tämän pitäisi nukkua alakerrassa eikä anoppi saanut poikaa nukutettua päiväunille. Yhtäkkiä en enää pystynytkään täysin antautumaan synnytykselle, vaan mielessäni välillä murehdin sitä miten yö tulisi sujumaan kotona, jos lähdemme synnyttämään ja myös sitä miten anoppi suhtautuisi jos näkisi minut uudelleen. Jäin mielessäni liikaa miettimään anopin reaktiota ja tunsin olevani ikäänkuin pakotettu pysymään yläkerrassa omassa rauhassani.

Makuuhuoneessa supistukset jatkuivat, mutta laimeampina. Ilta kului hyvissä merkeissä yläkerrassa, koitimme painella akupisteitä ja koitin stimuloida nännejä, mutta tuntui etteivät supistukset sittenkään enää olleet tarpeeksi voimakkaita. Mies lähti jossain välissä hakemaan syötävää Hesestä, söimme yhdessä hampurilaiset keittiössä alakerrassa ja sitten veinkin esikoisemme ylös nukkumaan ja taisin itsekin nukahtaa sinne hänen viereensä hetkeksi. Mieheni tuli sanomaan, että doulakin voisi mennä kotiin lepäämään myös ja niinpä päätimme kaikki mennä nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan. En saanut kuitenkaan unta, sillä selkääni särki omituisesti ja vatsaan myös koski. Mietin, että johtuivatko kivut osin siitä, että olin kuitenkin jännittänyt lihaksiani, mietin että oliko syömäni hampurilainen kuitenkin huono valinta vai oliko sittenkin jotain vialla.. Pohdin onko vauvan asento jotenkin epäedullinen, koska olin lukenut että synnytys voi pysähtyä, jos vauvan tarjonta on huono. Yritin saada nukuttua ja löytää hyvää asentoa, ja jossain vaiheessa tunsin kuinka vauva muutti asentoaan ja vatsakipu katosi ja olo helpottui muutenkin ja nukahdin.

Heräsin lauantaiaamuun hyvin nukkuneena, mutta selvästi myös pettyneenä, sillä olin jossain vaiheessa perjantaina varma, että vauva ehtii syntyä vielä sen illan aikana. Kävin vessassa ja huomasin, että limatulppa irtoaa oikein isoina klöntteinä ja jälleen kerran iloitsin siitä, että synnytys olisi lähempänä. Odottelin samalla vanhempiani saapuvaksi, soitin heille, mutta hepä eivät olleetkaan vielä lähteneet ajamaan Tampereelle. Vaikka sen kummempia synnytysoloja ei juuri siinä hetkessä ollut, niin vakuuttelin kuitenkin vanhemmilleni, että olisi parempi nyt vain lähteä tulemaan, koska sillä hetkellä halusin heidät lähelle. Jotenkin tajusin, etten tunne oloani tarpeeksi rennoksi ja murehdin liikaa anopin ja esikoisen pärjäämistä ja ymmärsin että voin antautua synnytykselle vasta sitten, kun omat vanhempani ovat paikalla. Samalla mietin myös, kuinka hienoa olisi, jos vanhempani olisivat paikalla todistamassa vauvan syntymää. Laitoin viestiä doulallemme ja lupasin jälleen kerran pitää hänet ajantasalla.

Vanhempani saapuivat lauantaina iltapäivällä ja siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista, limatulppaa tosin irtosi yhä selvästi. Siinä pari tuntia ihmeteltyämme aavistuksen tuskastuneena päätin, että nyt tämä homma laitetaan käyntiin, keitin taas pullakahvit, lähetin isäni esikoisen kanssa ulos ja painelimme miehen kanssa yläkertaan käynnistelemään synnytystä. Edellinen päivä oli osoittanut, että seksi buustaa hyvin supistuksia, joten hoidimme homman kotiin ja hyvin pian sen jälkeen supistukset käynnistyivät alati voimistuen. Vitsailimme miehen kanssa siitä, kuinka tehokas keino seksi olikin ja käskin miehen soittaa doulallemme. Olin juuri menossa suihkuun ja otin supistuksia vastaan sänkyyn nojaten, kun tunsin lapsivesien lorisevan ja olin aivan innoissani, vihdoin pääsisimme tosi toimiin! Menin suihkuun odottelemaan doulan saapumista ja vastaanottamaan supistuksia. Doula saapui ja kun hän kuuli, että lapsivesiä oli mennyt, oli hänkin aivan silmin nähden innostunut! Viivyin hyvän tovin suihkussa, välillä istuin pallon päällä ja välillä seisoin, välillä istuin hajareisin maassa ja tunsin kuinka supistukset voimistuivat koko ajan. Ne tuntuivat eniten poltteena alapäässä ja alavatsalla. Doula piti huolta, että join tarpeeksi ja välillä mieskin kävi siinä minua tsemppaamassa.

Suihkusta siirryin takaisin makuuhuoneeseen, laitoimme tens-laitteen minulle, doula lämmitteli kauratyynyä ja piti sitä vatsallani supistusten tullessa. Kokeilimme erilaisia asentoja, olin välillä polvillani ja nojasin palloon tai sänkyyn, välillä istuin pallon päällä ja halailin ja suukottelin miestäni ja välillä seisoin nojaillen seinään. Käytin koko ajan supistusten tullessa synnytyslaulua avukseni. Aluksi se oli aika kevyttä ”Haaaaaaaaaaaaa” ääntä, mutta mitä intensiivisemmiksi supistukset kävivät sitä voimakkaammaksi äänenkäyttö myös kävi. Mies tuki minua äänenkäytössä ja lauloi kanssani useaan otteeseen. Parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä olivat ne yhteiset ”laulut” mieheni kanssa, kun mieheni ääni resonoi kehossani ja yhdessä pääsimme supistuksesta seuraavaan. Oli tosi jännää ja hienoa huomata miten meidän jokaisen rooli tuli lopulta aika luonnostaan. Mies keskittyi enemmän minun tukemiseen ja silittelyyn sekä kanssani laulamiseen, kun taas doula piti huolta syömisestä, juomisesta ja auttoi tens-laitteen käytössä, paineli akupisteitä ja kellotti supistuksia. Hän myös kyseli miltä mikäkin tuntui ja piti huolta siitä, että olotilani oli turvallinen.

Ylhäällä makuuhuoneessa meillä oli ihana oma tila ja tunnelma, turva ja lämpö, kun kynttilät paloivat ja kuuntelimme musiikkia. Samaan aikaan alakerrassa vanhempani ja esikoinen leikkivät ja katsoivat televisiota. Ajantaju alkoi jossain vaiheessa hämärtyä, mutta muistan että kävimme alakerrassa syömässä, ja minua supisti ja tilanne oli valtavan huvittava, kun doula ja mieheni olivat heti omissa toimissaan aivan kuin minulla olisi ollut oma hoviväki mukana, kumpiki teki juuri niin kuin käskin. Muistan myös, että isä ja äiti olivat tosi hyvillä mielin ja uteliaana seurasivat vierestä ja esikoiseni kävi minua silittelemässä jossain välissä.

Palasimme taas yläkertaan ja menin takaisin suihkuun. Kello lähenteli ilta yhdeksää ja minun ollessa suihkussa vanhempani ja esikoinen olivat siirtyneet nukkumaan makuuhuoneeseen, joten minä hoviväkeni kanssa laskeuduin alakertaan vastaanottamaan supistuksia.

Alakertaan mieheni ja doulamme olivat loihtineet hämärän valaistuksen sekä musiikkia ja kynttilöitä. Musiikkia ei ollut etukäteen mietitty, mieheni soitti siihen hetkeen ja aikaan sopivaa hyvän mielen musiikkia joka sattui pääosin olemaan joulumusiikkia. Jatkoimme hyväksi havaituilla tekniikoilla, Tens-laite oli käytössä, samoin synnytyslaulu, kauratyyny sekä lisäksi roikuin kyykkyasennossa käsilläni kantoliinassa, joka oli miehen harteilla. Tällä tavalla sain hartioita ja alaselkää avattua sekä rentoutettua. Supistukset kävivät koko ajan voimakkaammiksi ja mieheni oli selvästi vaikuttunut voimastani. Hän tsemppasi minua ja hoki vieressä, kuinka meidän pitäisi alkaa valmentamaan minua johonkin kilpaurheilulajiin, olinhan sen verran väkevä muija! Minä nyökyttelin ja mielessäni ajattelin, että jospa hoidetaan nyt tämä synnytyskin.

Sitä mukaa, kun supistukset voimistuivat ja väkevöityivät niin oma ajantajuni alkoi kadota ja vaivuin syvemmälle synnytykseen ja kehooni.

Noin puoliltaöin aloimme tekemään lähtöä sairaalaan. Muistan, että sanoin haluavani ammeeseen sairaalaan ja sovimme, että minä menen Maijun kyydissä ja mieheni ajaa edeltä synnytyssairaalaan ja parkkeeraa auton, jotta on sitten heti minua vastassa sielä. Maiju ja mieheni huolehtivat että kaikki tavarat olivat mukana ja minä lähinnä pidin huolta siitä , että minulla oli housut jalassa. Mies auttoi kengät minulle jalkaan ja astuimme yhdessä kaikki kolme kirpeään syysilmaan. Mietin, että nyt ei enää takaisin tulla ennenkuin vauva on syntynyt.

Automatkan ajan roikuin auton takana penkissä ja halailin sitä, supistukset olivat jo hyvin voimakkaita ja äänenkäyttö sen mukaista. Vaikka ajomatka kesti vain noin 10 minuuttia, muistan että se tuntui tosi pitkältä ja jännittävältä sekä samalla haikealta. Hengittelin, lauloin, ärisin ja murisin ja samalla yritin seurata matkaa. Pelotti ja jännitti, mietin millainen vastaanotto sairaalassa olisi.

Mies oli minua odottamassa synnärin ovilla ja menimme sisään yhdessä noin puoli yhden aikaan. En pystynyt enää juurikaan puhumaan, supistusten voima oli jo mahtava, joten kävelymatka ovilta synnytysvastaanottoon kesti melko pitkään, kun pysähtelin nojailemaan seiniin ja laulamaan ja kätilökin jo tuli meitä vastaan ja huuteli, että ponnistuttaako. Vastasin että ei ponnistuta, mutta supistaa. Minut ohjattiin vastaanottohuoneeseen, jossa kätilö tomerasti komensi minua riisumaan housut ja käymään pedille makuulle. Olimme juuri ennen lähtöä kotona puhuneet sairaalaan tulosta ja sekä doula että mies molemmat olivat muistuttaneet minua siitä, että kun joudun tuoksi hetkeksi yksin vastaanottoon, niin saan tehdä niin kuin haluan siitä huolimatta mitä kätilö käskee. Supistukset olivat tosi voimakkaita, enkä millään meinannut saada sen koommin housuja riisuttua kuin kammettua itseäni sängylle, olisin halunnut seistä ja vähän äkäisesti sanoinkin kätilölle, etteikö nyt voisi hetkeä odottaa, että en nyt tästä pääse mihinkään. Lopulta sain kuin sainkin itseni kammettua sängylle, käyrät otettiin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olen noin 6 cm auki. Minulta myös otettiin joku verinäyte ja siinä hetkessä se pistely tuntui totaalisen tarpeettomalta.

Onnekseni mies pääsi luikahtamaan minun kanssani samaan tilaan ja auttoi minua kestämään käyrilläolon sekä piti puoliani ja piti huolta siitä, että vastaanottanut kätilö oli ajantasalla toiveideni kanssa. Käyrien jälkeen pääsimme heti suuntaamaan synnytyssaliin. Minulle oli luvattu pääsy ammeeseen ja olin jo synnytysosaston ovilla riisumassa kaikki vaatteet ajatuksella, että menen suoraa päätä sinne ammeeseen, mutta voi sitä pettymystä, kun kuulin, ettei amme ollut vielä valmis! Halusin kiireen vilkkaa suihkuun, sillä supistukset vavisuttivat koko vartaloani ja pieni epätoivo alkoi hiipiä. Muistan kuinka jalat tärisivät supistusten voimasta ja istuin suihkussa, käänsin suihkua kuumemmalle, koitin käsisuihkulla rentouttaa jalkoja jotka kramppasivat pahasti. Tässä kohtaa epätoivo kasvoi, kun tajusin ettei suihku enää toimi, vaan nyt pitäisi päästä sinne ammeeseen tai jotain muuta. Jalat tutisten kuivasin itseäni, jotta pääsin pois suihkusta, kävelin saliin ja nojasin alasti sairaalasänkyyn. Supistukset vyöryivät valtavina aaltoina lävitseni. Kätilö tuli ja kertoi, että amme olisi valmis, mutta nyt vaikuttaa siltä, että taidat olla aika loppuvaiheessa, joten hänen täytyy tarkistaa kohdunsuun tilanne ennen kuin päästää minut sinne, koska talon säännöt sanelee, ettei ammeeseen saa ponnistaa.

Sisätutkimus tehtiin ja kätilö ilmoitti, että olen noin 8cm auki, enkä siis pääse ammeeseen. Siinä vaiheessa jämähdin siihen sängynreunalle nojailemaan. Reuna nostettiin niin ylös, että sain nojattua ylävartaloni sängyn reunan päälle ja yritin olla mahdollisimman rentona. Mies hieroi yläselkääni ja pussaili ja halaili ja silitteli minua, kun taas Maiju paineli akupisteitä alaselästäni ja tämä auttoi tosi hyvin. Supistukset olivat hurjan intensiivisiä ja menin jonkinlaiseen transsiin ja ölisin, välillä suustani meinasi jo päästä ”Aijaijai!”, mutta muistin synnytyslauluopettajan vinkin ja aloin kannustamaan itseäni ja kohdunsuutani ja sanoin ”Aaauki! Jooo, auki!” Jatkoin sen hokemista kuin mantraa. Yhtäkkiä tunsin kuinka lapsivedet valuivat pitkin jalkojani ja olin iloinen, että tilanne etenee. Mielessä kävi välillä, että olen hullu kun pistän itseni tähän ja samaan aikaan mieleni täytti valtava euforia siitä, kun supistus toisensa jälkeen pystyin vastaanottamaan ne ja selviämään eteenpäin. Joitakin kertoja, supistuksen alkaessa tuntemus alkoi kertakaikkiaan niin intensiivisenä, että en edes yrittänyt tehdä mitään vaan antauduin täysin sen vietäväksi ja hämmästyin siitä kuinka vähän se lopulta sattui, kun pystyin olemaan täysin rentona. Olin aika helpottunut lopulta, kun tajusin, että nyt ollaan siinä ”apua en enää kestä” -vaiheessa joka siis tarkoittaa, että loppu häämöttää ja minä kestinkin. Se helpotus, kun tajusin, että tällä kertaa mun ei tarvitse enää miettiä että pitäisikö sittenkin ottaa jotain lääkettä, kun en voi enää ottaa mitään. Enkä tarvinnut mitään, sillä minulla oli kasa hyviä lääkkettömiä keinoja!

Kätilö ajoi siinä samalla vauvan sydänkäyrää useampaan otteeseen ja sanoi jossain vaiheessa, että nyt minun pitää mennä makuulle, koska hän ei saa kunnon käyrää. Tuossa kohtaa mietin, että ei tule mitään, jos joudun makuulleni niin en enää selviä niistä supistuksista. Makuulle kuitenkin pääsin ja kätilö ohjasi minut kyljelleni ja toisen jalkani ylös koukkuun, kuin olisin ponnistamassa kylkiasennossa ja tuo jalannosto yllättäen lievitti kipua. Otin pari supistusta vastaan niin, mutta koska kipua kuitenkin oli, niin hädissäni tokaisin, että kuka painaisi mun selkää ja ihana Maiju hyökkäsi taas apuun painelemaan selän akupisteitä ja samalla mies yhä silitteli minua. Loput supistukset siis otin vastaan makuultani eikä se lopulta ollut ollenkaan paha juttu, sain samalla levättyä siinä.

Käyrät näyttivät, että vauvan sydänäänissä oli laskuja, joten kätilö jämäkästi, mutta lempeästi kertoi minulle, että hänen pitää nyt laittaa scalp-anturi vauvalle niiden laskujen takia. Hän painotti, että uskoo kaiken olevan hyvin, mutta jos hän ei anturia laita, niin kohta ovesta paukkaa lääkäreitä eikä meistä kukaan halua sitä. Nyökkäsin ja sanoin että ymmärrän asian, tee niinkuin täytyy tehdä. Anturin laitto kävi nopeasti, mutta tunsin kuinka vauva potki mahassa, kun se laitettiin. Selvästi hänelle tuo toimenpide oli inhottava. Anturin laiton jälkeen sydänäänet piirtyivät nätisti eikä niistä tarvinnut enää huolehtia.

Kätilö teki uuden sisätutkimuksen, kertoi että olen täysin auki ja sanoi, että pikkuhiljaa tuntemusten mukaan voisin alkaa ponnistamaan. Olin toivonut synnytysjakkaraa, sellainen oli huoneessa valmiina odottamassakin, mutta scalpin takia en oikein olisi päässyt siihen menemään, joten kätilö ehdotti, että teemme sängystä jakkaran. Sänky siis oli sellainen uudempi synnytyssänky, joka saadaan ikäänkuin istuimeksi, kun pääty nostetaan ja siihen asennetaan jalakset. En tässä kohtaa tajunnut odottaa omia supistuksia kunnolla, olin aika pökerryksissä ja uupunut kaikesta supistelusta, joten ponnistin ensin aika pienillä supistuksilla ja tuntui, että oli vaikeaa saada tuntumaa siihen ponnistamiseen. Synnytysvalmennuksessa opetettiin ihan erilainen tekniikka kuin perinteinen ”pidätä henkeä- leuka rintaan-ponnista kunnes pää räjähtää-tekniikka” ja koitin ensin sitä synnytysvalmennuksessa opittua. En osannut, vaikka miehenikin kannusti minua vieressä. Lähinnä sain vain suoleni tyhjenemään sillä tekniikalla.

Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan ja aloin saada tuntumaa siihen mihin pitää ponnistaa ja miten. Mies auttoi toisesta jalasta ja Maiju toisesta ja ponnistin lopulta sillä vanhalla hengityksenpidätystekniikalla. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen pitkä, liki puoli tuntia ja tuntui inhottavan repivältä loppuvaiheessa, vaikka en revennyt lainkaan. Sain pyynnöstäni kokeilla lapsen päätä juuri ennen syntymää, ja se tuntui äärimmäisen hienolta. Muistan kuinka kätilö sanoi, että näkyy paljon tummaa tukkaa ja mietin, että ei voi olla minun lapsellani, sillä esikoiseni oli vaalea ja melkein kalju syntyessään.

Ihana Urhomme syntyi taianomaiseen joulunalustunnelmaan, rauhallisena loppusyksyn yönä, juuri ennen talviaikaan siirtymistä klo 3.54. Hauska sattuma oli, että jälkeiset syntyivät kahdeksan minuuttia myöhemmin eli virallisen ajan mukaan kello 3.02, koska kello siirtyi tunnilla taaksepäin.

Urhon synnyttyä kaikki kivut loppuivat kuin seinään, kun sain pojan rinnalleni ja olin aivan skarppi ja täysin voimissani. Kerroin hänelle kuinka olimmekaan häntä odottaneet!

Urho imi heti hyvin rintaa, mutta säikäytti meidät, kun yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Kätilö nopeasti hieroi pojan jalkoja ja virvoitteli häntä ja siitä selvittiin tosiaan vaan säikähdyksellä. Ilmeisesti vauva minun rinnallani luuli olevansa taas kohdussa ja unohti hetkeksi hengittää. Varmuudeksi kätilö laittoi Urholle mittarin joka piipitti koko ajan ja mittasi hapetusarvoa ensimmäisten tuntien ajan.

Olimme onnellisia ja ihmeissämme pienestä nyytistä, joka ei näyttänytkään esikoiselta kuten olin ajatellut, vaan ihan omanlaiseltaan Urholta tummine paksuine hiuksineen ja miehekkäine piirteineen! Urho oli tosi pieni, vain reilut kolme kiloa ja mietin että miten nämä näin pieniä olivatkin nämä vastasyntyneet ja miten muka oli niin vaikea ponnistaa tuollaista pientä ulos. Myöhemmin kätilö selitti, että Urho tuli vähän epäedullisessa tarjonnassa, joten luultavasti siksi ponnistusvaihe oli hieman haasteellinen. Myöhemmin otin vielä selvää mitä tarkoittaa synnytyskertomukseen merkattu pään matala poikkitila ja sain selityksen, että vauva on laskeutunut loppuvaiheessa niin nopeasti, että normaali rotaatio on jäänyt tekemättä, vauva ei siis ole ehtinyt tekemään kaikkia käännöksiään ja syntyi kasvot vasten minun oikeaa reittä pää vähän nuokullaan ja tämä asento on ilmeisesti hankala silloin, kun vauva pitäisi saada ponnistettua häpyluun alta. Onneksi tilaa oli hyvin joten ei tullut ongelmia eikä repeämiä.

Pääsimme synnytyssalista potilashotelliin varhain sunnuntai aamuna aloittelemaan elämään nelihenkisenä perheenä. Urhon imetys sujui alusta asti hyvin, palautuminen synnytyksestä kävi hurjan nopeasti ja synnytys kokemuksena oli sanoinkuvaamattoman hieno ja eheyttävä, voimaanuttava ja meille miehen kanssa uskomaton yhteinen kokemus siitä, mikä voima meissä ja minussa asuu. Doulan tuki oli ensiarvoisen tärkeää ja se miten kaikki luottivat minuun ja kehooni korjasi jotakin minussa.

Urhon syntymän jälkeen olen vihdoin uskaltanut ylpeästi olla se nainen, joka olen aina ollut ja kannan ylpeydellä ja rakkaudella kehoani. Olen myös tullut naisena jämäkämmäksi ja olen uskaltanut tunnustaa rajani sekä kehon että mielen suhteen. Kaiken kaikkiaan olen kokenut eheytyneeni ihmisenä ja naisena.

En olisi voinut toivoa parempaa kokemusta, parempaa puolisoa, doulaa, kätilöä, mitään. Yhä nyt vuoden jälkeen palaan usein tuohon viikonloppuun ja sen tunnelmiin. Ja joka kerta haluan uudelleen synnyttämään.

– Annakaisa Frankberg, 35, Tampere