Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki
Synnytys

Vain yksi supistus kerrallaan

Tunsin esikoistani odottaessani, että minulle synnytys ei olisi vain se ikävä, kivulias ja pakollinen paha, jolla vauva saadaan mahasta maailmaan, vaan sillä olisi minulle suurempi, läpi elämän kantava merkitys. Synnytys ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla. Toivoin silloinkin, 2,5 vuotta aikaisemmin, luonnollista ja mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä, mutta sen hetken hieman vielä puutteellisten tietojeni varassa ja uuden jännittävän asian edessä asiat meni lopulta toisin. Yksi asia johti toiseen ja kolmanteen, enkä enää viimein kokemattomana ja kovissa kivuissani osannut soveltaa opiskelemiani asioita. Päädyin makaamaan sänkyyn epiduraalilla puudutettuna ja lopulta vauvallakin oli pinni päässä jatkuvien sykkeenlaskujen vuoksi. Vauvalle tuli ahdinko ja sykkeet laskivat joka supistuksella liikaa ja liian pitkäksi ajaksi. Ponnistin väkisin ilman luonnollista ponnistamisen tarvetta, vauva ei edennyt kanavassa ja lopulta oli jo kova kiire saada vauva syntymään ja episiotomiakin tehtiin tästä syystä. Imukuppikin oli jo valmiina, mutta se vältettiin juuri viime hetkellä kun vatsani päältä työnnettiin vauvaa ulospäin. Vauva syntyi säikähtäneenä, ei itkenyt, haukkoi vain vaivalloisesti henkeä ja hän oli veltto. Vauva vietiin suoraan virvoitteluun, enkä saanut häntä rinnalleni. Synnytys oli siis lopulta hyvin lääkkeellinen ja toimenpiteellinen. Koin epäonnistuneeni synnyttäjänä sekä minulle jäi tästä vauvan hädästä ja syntymähetken tilasta lievä synnytyspelko.

Toisen lapseni synnytys oli puolestaan ihana, voimaannuttava, lääkkeetön ja luonnollinen, mutta hyvin voimakas synnytys. Raskausaikana tiesin, että nyt tarvitsen aivan toisenlaisen, paremman ja luonnollisemman synnytyskokemuksen, kuin millainen esikoisen synnytys oli. Facebookista löysin Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmän, josta ammensin valtavasti lisää tietoa aktiivisesta ja luonnollisesta synnytyksestä, sekä sieltä löysin myös Turussa pidettävät doulien vetämät keskusteluillat, joissa kävin. Ystäväni suosituksesta päädyimme mieheni kanssa lopulta ottamaan myös oman doulan, mikä olikin yksi elämäni parhaista päätöksistä. Halusin olla valmistautunut tulevaan synnytykseeni niin hyvin kuin se vain etukäteen voisi olla mahdollista.

Synnytys oli kaikkien yllätykseksi nopea ja kesti vain kolme tuntia. Nopeus yllätti todenteolla myös minut itseni. Esikoisen synnytys kun kesti noin 10 tuntia. Siitäkin huolimatta, että synnytys eteni hurjaa vauhtia, kaikki sujui juuri niin kuin olin toivonut. Doulan kanssa kesän aikana yhdessä tehty huolellinen valmistautuminen synnytykseen, sekä hänen korvaamaton tuki sairaalassa mahdollisti sen, että en hätääntynyt synnytyksen edetessä niin hurjaa vauhtia ja pysyin henkisesti mukana kokoajan. Luotin alusta loppuun saakka oman kehoni kykyyn synnyttää ja tiesin selviäväni, vaikka kipu olikin lopulta todella kovaa.

En osannut aikaisemmin edes kuvitella ennen tätä kokemaani voimaannuttavaa ja niin eheyttävää synnytystä, miten suuri merkitys onnistuneella synnytyskokemuksella on kun takana oli jo ikävä synnytyskokemus synnytyspelkoineen. Kannan tätä synnytystä kiitollisena mukana sydämessäni joka ikinen päivä.

On syyskuun 28. päivä, tiistai on vaihtunut keskiviikoksi ja raskausviikkoja on nyt 40+4. Kello on 1:30 kun olen hereillä ja havahdun vatsasta kuuluneeseen kovaääniseen napsahdukseen, jonka voimasta koko maha nytkähtää ja heilahtaa voimakkaasti. Mieheni on hetki sitten palauttanut kesken uniensa heränneen esikoisen takaisin omaan sänkyynsä ja on vielä hereillä ja hänkin kuulee tämän napsahduksen. Minä ihan pelästyn, että mikä ihme se oli. Ajattelen nopeasti, että kalvot varmasti puhkesivat ja kohta menee lapsivedet, mutta mitään ei tapahdu. Sitten tulee yksi lyhyt kipeä supistus. Tämän tuntuista supistusta ei raskauden aikana ole ollut ja heti muistui mieleeni esikoisen synnytyssupistukset. Nousen levottomana ylös sängystä jaloittelemaan ja ihmettelemään tilannetta. Mitään ei tapahdu. Aikani ravaan olohuoneessa edes takaisin ja turhaudun ja mietin jopa, että pitääköhän tässä nyt huolestua siitä vatsan poksahduksesta. Sitten yllättäen tulee toinen kipeä supistus. Ihmettelen ja odotan malttamattomana tilanteen etenemistä kun lyhyitä kipeitä supistuksia alkaa tulla harvakseltaan. Mietin ja toivon, että jospa nyt vihdoin päästäisiin synnyttämään.

Puolen tunnin kuluttua vatsasta kuuluneesta napsahduksesta, joka oletettavasti oli kalvojen puhkeaminen, supistukset iskevät päälle säännöllisinä ja voimakkaina 3-4 min välein. Luulen, että lapsivettä myös vähän tihkuu. Menen nyt sanomaan miehelle makuuhuoneeseen ”Nyt me synnytetään, mutta nuku sä vaan vielä, mä menen omaan rauhaan alakertaan kylpyhuoneeseen.”. Otan olohuoneesta jumppapallon mukaani. Alan kellottaa puhelimen supistuslaskurilla yhä kipeytyvämpiä supistuksia ja yllätyn kun niiden väli on jo alle neljä minuuttia ja kesto minuutin. Olen iloinen, onnellinen ja innoissani. Vihdoinkin vauva syntyy! Otan aluksi supistuksia vastaan kylpyhuoneessa seisten ja nojaten käsillä allaspöytään. Ei tunnu hyvältä. Sitten kokeilen jumppapallon päällä istumista käsillä allaspöytään nojaten. Tämä tuntuu hyvältä! Puolisen tuntia istun kylpyhuoneessa pallon päällä lantiota pyöritellen, välillä jaloittelen ja otan pallon päällä istuen vastaan kipeitä supistuksia ja mietin, että pitäisiköhän jo soittaa doulalle. Supistusten väli on enää kolme minuuttia ja kesto minuutin. Mietin kaikkia asioita, joita olemme doulan kanssa käyneet läpi juuri tätä hetkeä varten ja antaudun täysillä jokaiselle supistukselle, nautin ja rentoudun.

Soitan doulalle kun ensimmäisestä supistuksesta on kulunut aikaa 1,5 tuntia. Kerron hänelle tilanteen. Doula ehdottaa TENSin laittamista selkään kun en itse vielä ollut sitä muistanut, ja sovimme, että voisimme pikkuhiljaa lähteä sairaalaan. Itse ajattelin vielä ennen puhelua olevani hetken kotona, koska pärjään vielä hyvin supistusten kanssa, minulla ei ole mitään hätää ja enhän ole vielä suihkuunkaan ehtinyt lievittämään kipuja. Nautin kovasti yksin kylpyhuoneessa siitä hetkestä ja tunnelmasta, olen onnellinen ja uppoutunut täysin omaan synnytyskuplaani. Ajatus liian aikaisesta sairaalaan saapumisesta ja siellä tunti tolkulla kärvistelystä ei houkuttele. Kahdeksan minuuttia kestäneen puhelun aikana tuli kolme supistusta. Puhelun jälkeen huomaankin yllättäen, miten nopeasti supistusten kesto on pidentynyt ja väli lyhentynyt ja menen sanomaan miehelle, että nyt pitää lähteä. Hän laittaa minulle TENSin kiinni selkään, herättää esikoisen ja pukee hänelle vaatteet päälle. Sairaalakassi ja esikoisen hoitokassi ovat olleet jo muutamien päivien ajan valmiina eteisessä odottamassa lähtöä.

Supistukset ovat jo niin voimakkaita, että nyt otan äänen käyttöön. Olen etukäteen vähän harjoitellut synnytyslaulua doulan kanssa ja yritän sitä nyt tehdä, mutta minun synnytyslaulu on vain kovaäänistä ”Aaaaaaaaa…” kun en kivuiltani pystynyt tekemään sitä niin kuin se oikeaoppisesti olisi kuulunut. Huomaan kuitenkin heti äänenkäytön auttavan, rentouttavan kroppaa ja mieltä. Huomaan keskittyväni omaan ääneeni ja huomio siirtyy pois pahimmasta kivusta. Supistuksen edetessä synnytyslaulan sitä lujempaa, mitä enemmän supistus sattuu saavuttaessaan huipun. Eteisessä lähtöä tehdessä mietin myös tietoisesti ja välillä hoen ääneenkin doulalta kuulemani ja hyvin mieleeni jääneen voimalauseen: ”Mun täytyy kestää vain yksi supistus kerrallaan, ja sitten tulee lepo. Vain yksi supistus kerrallaan!” Mieheni auttaa minua pukemaan housut jalkaan, koska itse en pysty enää kumartumaan. Esikoinen naureskelee eteisessä minua, koska hänestä on niin hirvittävän hauskaa kun äiti tuolla lailla nojailee seiniin ja huutaa. Mieheni sanoo esikoiselle ”Äiti laulaa vauvalle ja nyt me mennään hakemaan vauva kotiin.”

Ensimmäisestä supistuksesta on nyt kulunut noin kaksi tuntia. Astumme ulos pihalle pimeään syksyiseen yöhön kellon ollessa 3:40. Tuntuu aivan ihanalta hengittää raikasta ja viileää ulkoilmaa keuhkojen täydeltä. Otan pihalla vastaan voimakkaan supistuksen ja nojaudun käsillä omiin reisiini, yritän muistaa hengittää syvään supistuksen aikana, säädän TENSiä ja jatkan synnytyslauluani koko supistuksen ajan. Tuntuu kuin koko kroppa olisi jonkinlaisessa krampissa ja sattuu vaikka supistuskin on ohi. Olen kuitenkin kokoajan niin rentoutunut kuin vain pystyn, luotan täysin omaan kehooni synnyttää, hallitsin supistukset alusta loppuun ja hengitän syvään supistusten välissä. Antaudun täysillä supistusaaltojen vietäväksi, nautin, keskityn ja mietin, että kohta vauva on täällä. Tätä hetkeä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tunnen itseni valtavan onnelliseksi.

Paikallaan olo on tuskallista ja olo on levoton silloin kun ei supista. Kroppa käskee pysyä liikkeessä. Puuskutan miehelle, joka vie parhaillaan esikoista ja tavaroita autoon ”Mun pitää nyt kävellä kun en pysty olemaan paikallani, ota mut kyytiin matkan varrelta.” No enhän minä pääse pihaltamme edes kadulle asti kun taas tulee voimakas supistus. Nojaudun pimeässä yössä vain katulampun ja pihavalojemme kajastuksessa portin pielessä seisovaan roskapönttöömme ja synnytyslaulan nyt varmasti niin lujaa, että on ihme jos naapurit eivät maaseudun hiljaisuudessa kuule, että nyt me synnytetään.

Mies ajaa autolla minun viereeni ja vaivoin saan kammettua itseni etupenkille. Istuminen tuntuu hirveältä tuskalta ja kroppani käskee kokoajan nousemaan minua pystyyn. Yritän vääntäytyä turvavyön ja ison vatsani sallimissa rajoissa parhaaseen mahdolliseen asentoon ja lasken selkänojaakin vähän alas, mutta ei sekään tunnu hyvältä. Mies soittaa äidilleen ja ilmoittaa, että nyt lähdettiin synnyttämään ja tuodaan esikoinen sinun luo, kuten olemme sopineet. Seuraavaksi mies soittaa doulalle, että olemme nyt matkalla ja kertoo supistusten olevan tiheitä, pitkiä ja voimakkaita. Doula neuvoo miestäni seuraamaan minun hengitystä ja muistuttamaan minua hengittämään supistuksen ajan rauhallisesti sisään ja ääntä käyttäen ulos. Mies tekee työtä käskettyä ja hyvä niin, koska oma otteeni on alkanut herpaantua, sillä autossa matkustaminen häiritsee todenteolla supistuksiin keskittymistä ja synnytyskuplani on puhkeamaisillaan. Doula lähti nyt myös itse sairaalaan meitä odottamaan. Mutta emme ehtineet ajaa montaa kilometriä kun minua alkaa aivan yllättäen ponnistuttaa ja edelleen kiemurtelen kivun kannalta pahimmassa mahdollisessa asennossa turvavöissä istuen. Mies soittaa uudelleen doulalle, että nyt minua ponnistuttaa ja sopivat, että mummille koukkauksen sijaan ajammekin suoraan sairaalaan. Itse ajattelin vielä sisällä lähtöä tehdessämme, että ehdimme hyvin heittää esikoisen mummin luo, koska siihen koukkaukseen menisi ylimääräistä aikaa vain noin 20 minuuttia. Mies soittaa uudelleen äidilleen, että tulikin suunnitelmiin muutos ja niin mummi lähtee heti myös ajamaan sairaalaan meitä vastaan autossaan valmiiksi kiinnitettynä esikoisen turvaistuin juuri tällaisen tilanteen varalta.

25 kilometrin automatka sairaalaan on hirveää tuskaa ja on synnytyksen pahin vaihe. Muistui sillä hetkellä hyvin elävästi kirkkaana mieleen muistot kun esikoisen synnytyksen käynnistyttyä istuin autossa tämän saman matkan, samaan aikaan aamuyöllä, kipeiden supistusten kourissa. Supistuksia tulee nyt jo noin kahden minuutin välein. Jokainen aivan pienen pienikin töyssy tiessä sattuu aivan jumalattoman paljon ja supistusten aikana alan yhä enemmän ja enemmän tahtomattani ponnistaa. Huudan miehelle ”Ei helvetti, nyt mä oikeesti ponnistan, mä ponnistan!” ja samalla huudan mun synnytyslaulua ja yritän parhaani mukaan keskittyä pitkiin, voimakkaisiin ja tiheinä tuleviin supistuksiin. TENSin kaukosäädin pyörii jossain lattialla minun jalkojeni seassa ja sen asetuksetkin ovat jo ihan mitä sattuu. En pysty itse enää automatkalla säätämään sitä, mutta päällä se on kokoajan onneksi.

Olemme päässeet jo maantieltä pois kaupunkialueelle ja minä en enää yksinkertaisesti pysty olemaan istuma-asennossa. Muistan miettineeni, että kohta varmasti syöksyn liikennevaloihin pysähtyneestä autosta ulos kadulle, koska en vaan yksinkertaisesti voi enää istua tässä, olla niin ahtaasti ja paikallani. Kunnes taas supistuksen tullen ponnistan tahtomattani voimakkaasti. Seuraavaksi mitään ajattelematta täysin vaistojeni varassa avaan turvavyön ja käännyn penkillä ympäri selkä menosuuntaan, nousen polviseisontaan ja kiedon kädet lujasti penkin selkänojan ympäri. Tässä asennossa supistusten vastaanottaminen helpottui heti huomattavasti, pahin kipu hävisi ja pystyin taas todenteolla keskittymään. Mutta esikoisella on takapenkillä nyt hirvittävän hauskaa ja hän nauraa ja räkättää minua kun minä synnytyslaulan, tai siis huudan, ja minun väärinpäin kääntymiseen hän komentaa innoissaan hihkuen ”Äiti ei noin, ei noin!!!”.

Matkaa sairaalaan on vielä jäljellä viitisen minuuttia. Huudan synnytyslauluani yhä vaan kovempaa ja ponnistan yhä vaan voimakkaammin ja nyt tunnen kuinka vauvan pää alkaa painaa. Taas minä puuskutan miehelle ”Tää syntyy ihan kohta!”. Miehellä alkaa olla ratin takana naama totisena ja hän vilkuilee minua hermostuneena. Melkein hätäännyn jo itsekin, koska esikoisen synnytyksessä epiduraalin puuduttamana en tuntenut luonnollista ponnistamisen tarvetta. Nyt tiesin heti mistä on kyse, mutta minut yllättää ponnistuksen valtava voima mikä kehostani lähtee, ja mihin en pysty mitenkään vaikuttamaan. Mutta kuitenkin olen samaan aikaan äärettömän tyytyväinen siitä, että saan nyt vihdoin tuntea miltä synnyttäminen oikeasti tuntuu ja miten luonto on asian tarkoittanut tapahtuvaksi. Luotan täysin itseeni ja kehooni, eikä minun tarvitse muuta kuin olla mukana ja antautua supistuksille ja vauvani syntymälle.  On äärettömän upeaa tuntea miten vauva on kokoajan lähempänä syntymää. Kaiken sen kivun keskellä tunsin kokoajan myös olevani hyvin onnellinen.

Kello on neljä aamuyöllä ja mahan napsahduksesta ja ensimmäisestä supistuksesta on kulunut 2,5 tuntia. Ajomatka sairaalaan kesti vain 20 minuuttia ylinopeuden takia ja saavutaan synnytysosaston oven eteen aivan samaan aikaan mummin kanssa. Mies yrittää ottaa minut autosta ulos, mutta en pysty heti nousemaan, koska supistuksia tulee jo niin tiheään ja lisäksi taukojen aikana kroppa tuntuu olevan yhä enemmän ja enemmän krampissa ja joka paikkaa sattuu. Kun vihdoin pääsen ylös autosta, voi mikä helpotus se onkaan päästä jaloilleen seisomaan! Kunnes taas tulee supistus ja minä ponnistan keskellä sairaalan pihaa. Nyt näen sivusilmällä kun mummi seisoo muutaman metrin päässä autonsa vieressä ihan hiljaa liikkumatta ja katsoo meitä. Kysyin häneltä jälkeenpäin, että mitä hän tuumi siinä pihalla kun näki minut. Sanoi olevansa vähän kauhuissaan ja ajatteli, että onpa synnytys jo todella pitkällä. Sitten näen doulamme tulevan ovesta pihalle minua vastaan. Voi miten hyvältä tuntui nähdä hänet! Sain heti valtavasti uutta voimaa ja puhtia, mitkä tuskallinen automatka oli ehtinyt verottaa minusta, mutta nyt tiesin taas, että minä selviän tästä kyllä! Hän ottaa minut määrätietoisesti ja tiukasti käsikynkkään, taluttaa minua hitaasti minun omalla tahdilla sisälle. Mies menee takaisin autolle siirtämään esikoisen ja tavarat mummin autoon.

Doula on kertonut jo etukäteen synnytysostastolla, että sieltä tulee uudelleensynnyttäjä, joka jo ponnistaa autossa ja kätilöt ovatkin jo heti minua vastassa. Supistuksia tulee jo niin tiheään, että kätilö ohjaa meidät aulasta suoraan synnytyssaliin, jossa on amme. Doula oli myös maininnut toiveestani päästä ammeeseen ja olen iloinen kun ammehuone on vapaana, sillä ammeeseen pääseminen avautumisvaiheessa oli kaikista suurin toiveeni. Muutamien metrien matka synnytyssaliin kestää ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska minun on vaikea enää liikkua, kroppa on ihan jäykkä ja voimakkaita supistuksia tulee tiheään, enää alle 2 minuutin välein ja kestävätkin jo yli minuutin. Salissa on aluksi doulan lisäksi kaksi kätilöä ja kandi. Mies ei ole vielä ehtinyt paikalle. Doula säätää TENSin täysille ja huolehtii nyt siitä. Ponnistan tahtomattani jo todella voimakkaasti jokaisella supistuksella. Minä seison ja nojaan käsilläni sänkyyn. Asento tuntuu hyvältä, näin on hyvä olla.

Otamme doulan kanssa yhdessä supistuksia vastaan, hän pitää minua kädestä kiinni ja minä puristan rystyset valkoisina lujaa hänen kättä, olemme kiinni toisissamme, katsomme toisiamme silmiin ja synnytyslauletaan yhdessä yhteen ääneen. Taikka se minun synnytyslaulu on yhä enemmän vaan huutamista, mutta hallittua, ja edelleen hallitsen supistukset ja äänenkäyttö helpottaa paljon. Tuntuu äärettömän hyvältä ottaa voimakkaita supistuksia vastaan yhdessä näin jonkun kanssa, joka ymmärtää ja jakaa tämän hetken koko sydämellään minun kanssa ja on täällä vain minua varten. Tätä hetkeä me ollaan odotettu. Minun ei tarvitse olla yksin tai peloissani, koska mies ei ole vieläkään ehtinyt paikalle. Tunnen olevani turvassa. Minun on hyvä olla tässä just nyt näin. Minä hallitsen tämän tilanteen ja luotan täysin kehooni. Minä tiedän selviäväni tästä. Sinä autat minua ja me tehdään tämä yhdessä. Nyt me synnytetään!

Kätilö kehottaa minua siirtymään sängylle, jotta nähdään kohdunsuun tilanne. Minä en pysty kumartumaan ja taittamaan itseäni makuulle vaan minun on pakko olla seisaallani ja nojaan edelleen käsilläni sängyn reunaan. Hetken päästä minua kehotetaan taas menemään sängylle makaamaan. Nyt doula auttaa riisumaan minulta kaikki housut ja ottaa kengät pois. Makaaminen tuntuu nyt vihoviimeiseltä asialta, jonka haluan tehdä. Supistusten väliset tauot ovat jo todella lyhyet. Välillä tulee kaksikin supistusta ilman taukoa. Doula painelee minun alaselästä akupisteitä, mutta ei siitä tainnut olla enää tuossa vaiheessa mainittavaa hyötyä.

Miestä ei näy vieläkään missään. Hän meni parkkeeraamaan auton, mutta sen jälkeen ei tiennyt mistä salista meidät löytää, eikä nähnyt henkilökuntaa missään. Minulta kysellään neuvolakorttia ja miten pitkällä raskaus on. Saan soperrettua, että kortti on kassissa. Kassia ei näy missään. Se on autossa! Saan seuraavaksi sanottua, että 40+4. Sitten kyselevät sotua. Saan puuskutettua sen epäselvästi ja doula tulkkaa sen kätilölle, joka näpyttää tietokonetta ja kaivaa esitietolomakkeeni sieltä esiin. Sitten minä sisuunnun ja päätän, että minun on nyt pakko mennä tuohon sängylle makaamaan, jotta todella nähdään missä vaiheessa synnytys on. Minä vääntäydyin väkisin kyljelleni sängylle ja kätilö katsoo nopeasti supistusten välissä tilanteen ja toteaa, että pieni reuna enää edessä ja sitten päästään ponnistamaan. Kohdunsuuni on auki jo yhdeksän senttiä! Tämän iloisen, mutta niin epäuskoisen uutisen kuullessani olen samaan aikaan sekä kauhuissani, että tyytyväinen, koska synnytys on todella näin pitkällä ja vauva on ihan oikeasti kohta täällä! Lisäksi koen suurta helpotusta kun tajuan, että en joudu tässä synnytyksessä siihen tilanteeseen, jossa joutuisin arvioimaan pärjäänkö enää ja jaksanko ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Toiveeni luonnollisesta ja lääkkeettömästä synnytyksestä oli siis kovaa vauhtia toteutumassa!

Makaan kyljelläni sängyllä ja kätilö kuuntelee vauvan sykettä, joka on hyvä. Doula pyytää, että tuovat minun toiveesta synnytysjakkaran huoneeseen. Olin etukäteen ajatellut haluavani ponnistaa jakkaralla ja ajatus tuntui edelleen hyvältä, koska pystyssä oli hyvä olla. Mieskin on nyt löytänyt jossain välissä meidän luokse. Minun sisäänhengitys supistusten aikana on nyt vaikeaa, enkä saa kunnolla vedettyä henkeä sisään vaan haukoin vaivalloisesti lyhyitä pätkiä. Minulle annetaan lisähappea maskin kautta. Raikas happi tuntuu hyvältä ja se rentouttaa vähän jännittyneitä lihaksia ja kehoa. Mies ja doula pitävät maskia vuorotellen kasvoillani ja itse keskityn vain supistustykitykseen. Edelleen lauletaan doulan kanssa yhdessä synnytyslaulua ja hän tsemppaa minua. Pyydän nousta ylös sängyltä ja pääsen taas seisomaan sängynreunaan nojaten, joka tuntui edelleen parhaalta asennolta. Jalat tutisevat jo aika lailla ja itseni kannatteleminen seisaallaan alkaa olla työlästä. Paitakin riisutaan vielä pois ennen jakkaralle siirtymistä ja olen nyt ihan ilkosillani hämärästi valaistussa huoneessa. Kätilö menee vielä polvilleen lattialle ja pikaisesti kuuntelee vauvan sykettä samalla kun synnytyslaulamme supistusten tahdissa kehoni ponnistaessa yhä lujemmin ja voimakkaammin. Nyt tunnen kuinka vauva liikkuu alemmas ja paine kasvaa entisestään alapäässä ja nyt tiedän, että olemme jo ihan lähellä!

Vihdoin siirryn sängyn viereen asetetulle jakkaralle, jonka takana mieheni istuu tuolilla ja minä asettaudun istumaan hänen eteen ja nojaan hänen jalkojensa väliin. Minun on hyvä istua tässä kun ei enää tarvitse kannatella itseäni vaan nyt voin keskittyä pelkästään ponnistamiseen. Tunnen myös oloni siinä jakkaralla mieheni sylissä hyväksi ja turvalliseksi. Minulla on varma ja luottavainen olo tästä. Supistusten tullen ponnistan nyt aktiivisesti. Toisen supistuksen kohdalla tunnen vauvan pään alkavan kiristää. Sitten supistus loppuu kesken kun vauvan pää on jo puoliksi tulossa. Nyt vähän hätäännyn, koska kiristys on valtava ja uuden supistuksen odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Kaikki tsemppaavat minua. Kun vauvan pää vihdoin syntyy minut valtaa sillä sekunnilla sanoinkuvaamattoman voimakas onnen tunne. Kätilö kysyy, että haluanko kokeilla syntynyttä vauvan päätä ja minä kokeilen. Liikutun hetkeksi kyyneliin kun tunnen kättäni vasten syntymässä olevan vauvani lämpimän pään. Vauva syntyy seuraavalla supistuksella, 25 minuuttia sairaalaan saapumisen jälkeen, neljä minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen päätteeksi. Kätilö ottaa vauvan vastaan. Vauva itkee heti ja kätilö nostaa hänet rintaani vasten. Esikoisen syntyessä tämä korvaamaton ensitapaaminen oman vauvani kanssa jäi kokematta, koska vauva vietiin heti pois. Nyt tunnen itseni yhtäkkiä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi, ja jostain vyöryy sekunnissa päälleni aivan valtava rakkaudentunne sitä pientä, avutonta, lämmintä vastasyntynyttä myttyä kohtaan, joka niin tarmokkaasti itkee painautuneena rintaani vasten.

Jakkaralta siirryn tärisevin jaloin, rakkaudesta pakahtuen, vauvaani tiukasti rintaani vasten puristaen sänkyyn makaamaan. Napanuora on vielä kiinni ja sen annetaan rauhassa sykkiä loppuun kunnes mies leikkaa sen. Vauva on virkeä, punnertaa kovasti, kannattelee heti hyvin päätään ja ryömii päälläni hamuillen rintaa suuhunsa. Vain kolme tuntia aikaisemmin olin vielä kotona omassa sängyssä, juuri heränneenä unesta, vauvan ollessa vielä turvassa vatsassa, enkä tiennyt mikä ikimuistoinen koitos meitä odottaisi. Jälkeiset syntyvät luonnollisesti itsestään 11 minuutin kuluttua. Oloni on mitä mahtavin, tunnen olevani heti täydessä terässä, ajatus virtaa ja olen kuin elämäni parhaimmassa kunnossa, vaikka juuri synnytin.

– Maarit, 34