Synnytys

Kotisynnytystarina – kuinka löysin oman voimani

Heräsin aamuyöstä siihen, että kohtua jomotti hetkittäin ja alaselkää poltteli taukoamatta. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta maatessa olo tuntui inhottavalta. Nousin sängystä ylös, kun mies ja esikoinen jatkoivat uniaan suloisesti vierekkäin, esikoinen oli jossain vaiheessa yötä kömpinyt meidän sänkyyn. Otin jumppapallon ja -maton esikoisen huoneeseen, ja söin aamupalaa pallon päällä lantiota pyöritellen. Kävin lämmittämässä kaurapussit alavatsalle ja selälle. Vain minä ja vauva tiesimme lähestyvästä synnytyksestä. Nautin tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Tasaisin väliajoin tulevat menkkajomotukset muuttuivat ja minulle tuli muutama selkeä supistus. Kuitenkaan ne eivät olleet vielä säännöllisiä. Laitoin anopille viestiä supistuksista, jotta hän osaisi varautua hakemaan esikoisen hetkeksi kylään.

Esikoinen ja mies heräilivät aamulla ja laitoimme yhdessä aamupalaa ja teimme ruokaa. Vielä supistusten aikana pystyin tekemään muita juttuja ja puhumaan, eikä se vaatinut suurta keskittymistä. Laitoin kätilöille ja doulalle viestiä lähenevästä synnytyksestä. Yhdeksältä aamulla supistukset selkeästi voimistuivat ja minun tuli keskittyä hengittämään ja heiluttamaan lantiota, sekä hakeuduin hieman etäälle miehestä ja esikoisesta, mutta supistusten välillä jatkoin normaalia oloa. Eteisen korkeaan kenkähyllyyn oli hyvä nojata ja se oli juuri oikealla korkeudella. Halailemme ja suutelimme puolisoni kanssa.

Minulla tuli muutama supistus kymmenen minuutin sisään ja puoliso käski minua soittaa kätilö paikalle. Mies oli sitä mieltä, että hän soittaa heti, jos itse en suostu. Soitin kätilölle ja sovimme, että hän syö rauhassa aamupalan ja tulee sitten. Kätilö kehotti myös täyttämään synnytysaltaan. Mies soitti äidilleen, että kannattaa lähteä töistä meille hakemaan esikoista.

Täytimme altaan yhdessä esikoisen ja mieheni kanssa. Ja mies laittoi musiikkia soimaan. Se oli ihanan rauhallinen ja onnellinen hetki, toisaalta surullinen, koska tiesin, että se tulee olemaan viimeisiä hetkiä kolmihenkisenä perheenä. Esikoinen oli innoissaan ammeen täyttämisestä. Supistukset voimistuivat ja menin eteiseen hengittämään ja heiluttamaan lantiota. Kehoni vaati keskittymistä jokaiseen uuteen supistuksen aaltoon. Puhe supistuksen aikana herpaannutti minua, joten pyysin miestä olemaan puhumatta minulle. Kerroin myös esikoiselle, että minulla on supistuksia ja, että minun täytyy keskittyä hengittämään. Molemmat antoivat minulle tilaa jokaisen uuden aallon keskellä. Halailemme ja suutelimme.

Kätilö saapui kymmeneltä paikalle ja halasimme pitkään. Olimme molemmat iloisia, että pitkään odotettu hetki oli vihdoin koittanut. Anoppi tuli hakemaan esikoista ja hänen ollessa paikalla supistuksia oli, mutta todella mietoina. Sovimme esikoisen kanssa, että soitamme heti kun vauva on syntynyt. Anopin ja esikoisen poistuttua soitin doulalle ja pyysin häntä paikalle. Supistukset voimistuivat taas ja pyysin, että kätilö painaisi akupisteitä ristiselässä. Välillä tuli supistus heti toisensa perään. Välillä mies painoi akupisteitä ja välillä kätilö. Juttelimme niitä näitä supistusten välillä.

Doula saapui paikalle puoli 12. Halasimme pitkään ja hartaasti. Molemmilta valuivat kyyneleet. Doula sanoi, että näytän ihanalta, oikein synnytysjumalattarelta. Otin supistuksia vastaan nojaten eteisen hyllyyn ja mies painoi ristiselkää ja doula siveli sormenpäillä yläselkää ja kuiskasi, että osaan ottaa hienosti supistuksia vastaan. Voi, kuinka se tuntuikaan ihanalta! Toinen kätilö saapui paikalle ja halasimme pitkään ja hartaasti.

Olin omassa synnytyskuplassani ja se syveni jatkuvasti. Kokeilin suihkussa oloa, mutta se ei tuntunut hyvältä, koska olin siellä yksin. Sillä aikaa doula oli laittanut kynttilöitä ja ruusun terälehtiä tasoille ja ruusuja ammeeseen. Kaikki oli niin kaunista!

Kokeilin ammeessa oloa, mutta vesi oli liian kylmää, joten nousin ylös sieltä. Halusin suihkuun lämmittelemään, ja doula tuli mukaani. Suihkussa supistukset voimistuvat ja doula muistutti olemaan rentona ja kannusti käyttämään matalaa ääntä supistuksen yhteydessä. Huomasin jossain kohtaa supistusten muuttuvan ja halusin siirtyä takaisin ammeeseen. Ammeeseen laitettiin minulle sopivan lämpöistä vettä. Mieheni hieroi hartioitani supistusten välillä, jolloin lepäisin ja rentouduin ja doula tai kätilö painoi ristiselän akupisteitä supistuksen ja ponnistamisen aikana.

Ponnistaminen muuttui intensiivisemmäksi ja mölisin matalaa ääntä. Supistusten ja ponnistamisen välissä puhuin kehollisista tuntemuksista. Mieheni otti omaa tilaa. Alkuun menin kontalleen, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Vaihdoin asentoa ja lopulta olin kyykyssä ammeessa. Tunsin, kuinka kehoni avautui ja antoi tilaa vauvalle.

Mieleni valtasi epäilys, en uskonut vauvan syntyvän pitkään aikaan! Kätilö kannusti minua ja sanoi että voisin itse kokeilla tilannetta, jos se epäilytti. Tunsin pullottavat sikiökalvot, mutta epäilin tätäkin ja kätilö kysyi, haluanko sisätutkimuksen ja vastasin kyllä. Olin täysin auki ja vauva oli tulossa.

Supistus tuli ja ponnistin voimasanan saattelemana. Sikiökalvot rikkoutuivat, kun vauvan pää liukui ulos. Samassa hetkessä tunsin vauvan kääntyvän ja tulevan ulos, ilman supistusta. Otin hänet itse vastaan ja nostin hänet vedestä rinnalleni. Hän oli täydellinen, kaunis, niin pieni, mutta niin suuri. Hän parkaisi. Mieheni oli vierelläni ja kyyneleet valuivat, minä itkin onnesta ja helpotuksesta, että ponnistus oli ohi. Noin vartin myöhemmin esikoinen tuli kotiin ja olimme edelleen ammeessa, kun isoveli tuli katsomaan pikkusiskoaan. Synnytys oli ihana, hurja, voimakas ja voimaannuttava kokemus. Minä tein sen, synnytin hänet ihan itse ja vastaanotin tähän maailmaan!

– Kata Lindroos, 26, Helsinki

Synnytys

Tervetuloa kotiin, Voitto

Odotin sinua seitsemän pitkää vuotta. Jotkut niistä olivat pidempiä kuin toiset. Erityisen pitkä ja pimeä oli se syksy, jolloin sain kuulla, ettet sinä ikinä saapuisi. Tarvittiin paljon suuria ihmeitä, jotta viimein oltiin siinä pisteessä, että musta pimeys ja epätoivo vähitellen muuttui kaikissa taivaan väreissä hehkuvaksi toivoksi: ensin pieneksi ja heräileväksi, sitten yhdessä kesän kanssa täydessä kukassa kukkivaksi.

En tiennyt ketään koko maailmassa, joka olisi läpikäynyt saman kuin me, mutta ihmeellisellä tavalla heidät kuitenkin ympärilleni sain, kantamaan vaikeimpien vaiheiden läpi. Me kymmenet, täysin toisillemme tuntemattomat anonyymit sisaret ympäri maailmaa löysimme toisemme ja puhuimme samaa sydämen kaipauksen kieltä, kannattelimme toisiamme, surimme ja iloitsimme toistemme kanssa. Kuin hyvyyden voiman ihmeellinen taikapiiri, niin ympäröi tämä tuntemattomien kohtalotoveri-siskojen joukko minua joka hetki.

Ensimmäiset onnitteluni raskaudesta sain toiselta puolelta maailmaa näiltä ystäviltä, joita en ollut koskaan tavannut ja jotka eivät tienneet minusta mitään muuta kuin sen, mikä minut yhdisti heihin. Sinä päivänä, kun sain varmaksi viestin sinusta oli syntymäpäiväni. Olin tiennyt jo jonkin aikaa, että niin asia olisi. Sinä olisit tulossa. Kaikki oli niin varmaa, niin todellista. Tiesin, ettei mikään voisi enää mennä vikaan ja kaikella, mitä tulisi tapahtumaan, olisi tarkoituksensa kuten tähänkin asti.

Raskausaika oli ihaninta aikaa elämässäni, kuten aina. Odotimme sinua koko perheen voimin niin kovasti. Tiesin heti ja olin tiennyt jo ikuisuuden, että sinä syntyisit kotona. Se oli aina tuntunut niin hyvältä ja oikealta, eikä tämä ihana ja ihmeellinen tarina vain voisi päättyä millään toisella tavalla. Vähitellen asiat alkoivatkin loksahdella kohdalleen myös sen suhteen.

Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi. Mitä enemmän jäät sulivat ja ilma lämpeni, sitä lähempänä meidän tapaamisemme jo olisi. Joka päivä panin mielestäni pois kaikki surut, murheet ja huolet, jotka olisivat voineet tulla tielle ja tehdä loppumatkan raskaaksi kulkea. Kävelin pitkiä lenkkejä, odotin puihin hiirenkorvia ja viikkasin laatikoihin pieniä vaatteita. Kaikki oli niin täydellistä, valmista sinua varten.

Aika kului, laskettu aikasi oli ja meni. Kului viikko ja toinenkin, kuten minulla aina ennenkin. Silti alkoi tuntua siltä, että sinä olisit se maailmankaikkeuden ensimmäinen lapsi, joka todellakin jäisi vatsaan eikä tulisi ikinä pois.

Tuli lapsettomien lauantai, päivä jolloin meillä oli jo monenlaista ohjelmaa suunnitteilla. Aamulla huomasin kuitenkin paperissa jonkinlaista verta vessassa käydessäni ja pohdin, voisiko kyse olla limatulpasta. Pientä nipistelyäkin tuntui vatsassa. Viesteilin kotilolle ja valokuvaajalle, että ehkä, ehkä tänään saattaa jotain tapahtua. Valokuvaaja kehotti käymään keräämässä valkovuokkoja, ne näyttäisivät kauniilta kuvissa. Kotilon kanssa sovittiin, että ilmoittelen päivän mittaan tilanteen etenemisestä.

Aamiaisen jälkeen lähdin ulos lähimetsään, vaeltelin siellä päämäärättä, kuuntelin puron solinaa ja keräsin valkovuokkokimpun. Valtava levollisuus täytti mielen, tiesin että tänään minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Ei tarvitsisi kuin odottaa, ja kaikki tapahtuisi luonnostaan, omalla painollaan. Menisin kotiin, jossain vaiheessa kotilot ja kuvaaja tulisivat, illalla ehkä olisit jo sylissäni. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Iltapäivällä teimme isompien sisarustesi kanssa popcorneja ja puhalsimme ilmapalloja. Kiinnitin seinään viirinauhan “Happy birthday”. Nipistelyt alkoivat tuntua isommin. Aloin aavistella, että sitä tämä on. Kävimme asiaa läpi lasten kanssa, kun aloin huokailla ja keskittyä omiin maailmoihini. Kerroimme, että olet nyt tulossa ja ehkä aamulla olisit jo luonamme.

Jossakin vaiheessa vetäydyin omaan makuuhuoneeseen jumppapallo ja pehmeä lampaantalja seuranani. Äänet alkoivat tuntua kovilta ja aallot hurjemmilta. Ilta hämärtyi, kello kävi, lapset menivät huoneisiinsa ja nukkumaan. Viesteilimme kotilon kanssa, kuten olimme pitkin päivää tehneet. Jossakin vaiheessa sovimme, että kotilot lähtevät tulemaan. Olin edelleen makuuhuoneessa heidän saapuessaan, sydänäänet kuunneltiin ja kaikki hyvin. Sinä olisit täällä, ehkä jo tänä iltana.

Ammetta täytettiin olohuoneessa ja jossakin vaiheessa kävin sinne. Juttelin kovasti kotiloille ja huolehdin, ovatko he saaneet keittiöstä syötävää ym. Muistelen heidän sanoneen, ettei heistä tarvitse huolehtia vaan että minun tulisi päästää irti. Se oli uutta, aiemmin muistan synnytyksessä olleeni koko ajan tilanteen tasalla ja jutelleeni mukavia aina tilaisuuden tullen. Nyt asiat vain jotenkin sujuivat omalla painollaan. Lämmin vesi rauhoitti mukavasti, se tuntui hyvältä. Olin suunnitellut nousevani pois, mutta en sitä missään vaiheessa tehnytkään. En ajatellut enää rationaalisesti. Valtavien, kauniiden aaltojen välillä painoin pääni La Bassinen mukavaa, pehmeää reunaa vasten ja nukahdin siihen – sekunneiksi vai minuuteiksi, sitä en vielä tänä päivänäkään tiedä. Minulle ei kertaakaan koko synnytyksen aikana tehty sisätutkimusta. En tiennyt missä mennään eikä minua edes kiinnostanut. Aallot tulivat, minä otin ne vastaan ja sitten taas vaivuin uneen tai horrokseen hetkeksi ennen seuraavan tuloa. Se oli ihanaa, se oli taivas. Minä lepäsin. Kuin kaukaisuudesta havahduin aina unestani siihen miten ensin pieni aalto saapuu kaukaa mereltä ja kohtaa minut pian. Pian minua viedään niillä laineilla hetken ja sitten saan taas vaipua uneen.

En tiedä kauanko tätä kesti, mutta jossakin vaiheessa kotilo sanoi minun kuulostavan siltä, että olen 10 cm auki. En ollut uskoa korviani, sillä niin helpolta kaikki vielä tuntui. Sinä olit kuitenkin tulossa nyt. Vuorokausi oli vaihtunut lapsettomien lauantaista äitienpäiväksi, mutta minä en sitä vielä tiennyt. Tunsin käsissäni jotakin pehmeää, jota luulin ensin pääksi, mutta se olikin kalvopussi. Sinä syntyisit kenties kalvopussissa, onnenhuntu päässäsi. “Voi ei, tämä ei vielä ollutkaan pää, pahin on vasta edessä”, ajattelin. Ja sitten, ennen kuin ehdin tajuta mitään, jo seuraavalla kerralla pää oli ulkona ja sitten sinä. Pulahdit vedestä veteen, lempeästi.

En ollut uskoa silmiäni. En ollut uskoa silmiäni. Sitä minun oli pakko hokea kerta toisensa jälkeen. Oli mahdotonta uskoa silmiään, seitsemän pitkää vuotta ja sinä olit siinä. En ollut muistanut miltä vastasyntynyt näyttää, miltä kaikki tuntuu ja silti tavallaan muistin. Pidin sinua käsivarsillani ja jutustelin. Olit isokokoinen, komea, neljän ja puolen kilon poika. Pian syntyi istukka ja sitten siirryimmekin makuuhuoneeseen ensi-imetykseen. Sinä olit siinä, vuoroin minun rinnallani ja vuoroin isäsi. Olin häkeltynyt onnesta ja kaiken kauneudesta. Sillä aikaa kun me tutustuimme toisiimme, kotilot tyhjensivät ammeen ja siivosivat asunnon. Sinut mitattiin, punnittiin, lopulta toivotettiin hyvät yöt. Sain oksitosiinipiikin ja rautaa tavallista runsaamman verenvuodon vuoksi.

Kotiloiden lähdettyä menin vielä keittiöön syömään yöpalaa. Tuntui ihmeelliseltä olla siinä, omassa tutussa keittiössä, syödä ja käydä sitten levollisin mielin omaan sänkyyn nukkumaan, sinä pieni Voittoni vierellä ja kainalossa. Asuntokin näytti siltä, kuin siellä ei koskaan olisi kukaan synnyttänytkään.

Aamulla sisaruksesi olivat ihmeissään kuullessaan vauvan itkua. Juhlimme syntymäpäivää herkuilla ja ihailimme sinua kilpaa vuorotellen sylissämme pitäen. Kännykät räpsyivät ja silmät loistivat, kun näimme kaikki sinut ensi kertaa kirkkaassa päivänvalossa. Ulkona koivut puhkesivat tuhansiin hiirenkorviin ja lämmin tuulahdus kävi läpi koko maan. Kaukaisilta mailta saapuneet linnut lauloivat puissa ja valkovuokot täyttivät niityt. Yhtäkkiä muistin sen: tietysti, sillä onhan äitienpäivä.

Olin saanut sinut lahjakseni.


– Onnellinen äiti

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki