Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Synnytys

Voimaannuttava ammesynnytys

Haluan jakaa tämän upean synnytyskokemuksen, vaikka synnytyksestä onkin kulunut jo jonkin aikaa. Minulla oli toiveissa mahdollisimman luonnollinen ja lääkkeetön synnytys, koska esikoisen synnytyksestä ei jäänyt kovin hyvät fiilikset. Tällä kertaa olin valmistautunut paremmin ja hankkinut itselleni doulan. Lääkkeettömyys kuitenkin jännitti minua ja ajatus tuntui minusta lähes hullulta. Pelkäsin etten pystyisi siihen ja tuottaisin suuren pettymyksen doulalleni Katalle. Onneksi puhuin asiasta Katalle, koska hän sanoi että synnytys etenee täysin minun toiveideni mukaan enkä voisi mitenkään olla yhtään sen huonompi synnyttäjä, vaikken pärjäisikään ilman lääkkeitä. Asian ääneen sanominen sai minut luottamaan taas itseeni. Kata oli myös väläytellyt ajatusta ammesynnytyksestä, enkä halunnut sulkea sitä mahdollisuutta pois vaikka mitään selkeää synnytyssuunnitelmaa minulla ei ollut. Siispä tässä synnytyskertomus toisen poikani syntymästä.

Oli torstai 26.10.2017 ja raskausviikot 40+5. Aamusta saakka oli tuntunut melko napakoita harjoitussupistuksia. Touhusimme tavalliseen tapaan Onnin kanssa. Kävimme ulkona ihmettelemässä ensilunta. Minulla oli tunne, että vauva syntyy pian, joten kävelimme Onnin kanssa vielä ostarilta hakemassa sairaalakassiin evästä. Nostin samalla käteistä, koska olin varannut iltapäiväksi ajan vyöhyketerapiaan. Ajattelin käydä hakemassa supistuksiin vähän lisää voimaa, mikäli ne eivät vahvistuisi iltaan mennessä. Ulkoilun jälkeen menin hetkeksi lepäilemään samalla kun Onni oli päiväunilla. Lepäilyn jälkeen supistukset olivat heikentyneet, joten päätin mennä varaamalleni vyöhyketerapeutille. Vyöhyketerapiahoidon aikana supistukset palasivat, mutta eivät olleet vielä kovinkaan kipeitä. Hoidon pituus oli 1h20min. Tulin kotiin ja söimme iltapalaa ja teimme Onnille iltatoimia. Supistuksia tuli vähänväliä, mutta edelleen melko kivuttomasti.

Noin 20-21 aikoihin supistukset alkoivat kipeytymään, joten laitoin Katalle viestiä ja kerroin supistuksiin tulleen lisää voimaa. Istuin jumppapallon päällä, mutta supistuksen aikaan se ei tuntunut hyvältä. Lähdin käyttämään koiria iltalenkillä, vaikka lantiossa tuntui jo kovaa särkyä ja aina supistuksen tullessa kävely oli hankalaa. Lenkiltä tultuani menin käymään suihkussa saadakseni apua lantiossa ja alaselässä tuntuvaan kipuun. Lämmin vesi tuntui hyvältä vatsalla ja selässä. Otin myös tässä kohtaa särkylääkkeen, mutta siitä ei ollut apua. Kata laittoi viestiä, että hänen kätilöystävänsä on yövuorossa Naistenklinikalla. Kyseinen kätilö oli hoitanut paljon ammesynnytyksiä ja perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityskeinoihin.

Katselimme illalla vielä tv:stä ohjelmaa ja yritin aina supistuksen tullessa hakea hyvää asentoa. Klo 23 aikoihin menimme nukkumaan. Tai oikeastaan Eetu meni nukkumaan, minun nukkumisestani ei tullut mitään. Makoilin sängyssä ehkä n. puolentoistatunnin ajan ja otin supistuksia vastaan hengitellen. Laskin aina supistuksen tullessa hitaasti kymmeneen ja siinä ajassa supistus oli usein ohi. Laskeminen auttoi minua jaksamaan supistuksen yli, koska tiesin sen olevan pian ohi. Supistukset olivat jo kipeitä ja niitä tuli melko usein. En kuitenkaan missään vaiheessa kellottanut supistuksia, kuuntelin vain kehoani.

Kellon ollessa n. 0:30 herätin Eetun ja pyysin häntä asentamaan TENS-laitteen selkääni. Soitin Naistenklinikalle ja puhelun aikana otin pari supistusta vastaan hengitellen ja TENSsin buustinappia painaen. Supistusten väli oli tässä vaiheessa enää muutamia minuutteja. Eetu oli soittanut isälleen ja pyytänyt häntä tulemaan meille, ettei Onnia tarvinnut herättää. Pian Eetun isä saapuikin taksilla pihaamme ja me jatkoimme samalla taksilla kohti Katan osoitetta ja Naistenklinikkaa. Taksimatka tuntui tuskaiselta ja kiemurtelin penkissä. Eetu yritti hieroa alaselkääni, mutta supistuksen tulessa se ei tuntunut hyvältä. Pian Katakin oli kyydissä ja muistutteli minua hengittämään ja rentouttamaan leukani. Hän myös silitti päätäni ja sanoi että otan supistuksia hienosti vastaan. Kun pääsimme perille, pyysin Kataa lisäämään TENSsiin tehoa.

Kirjauduimme sisään klo 1:36 ja otin heti yhden supistuksen vastaan käytävällä olevaan sairaalasänkyyn nojaillen. Kätilö ohjasi meidät synnytyssaliin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa selvisi että kohdunsuu oli jo 8-9cm auki. En voinut uskoa sitä todeksi. Onnin synnytyksessä olimme kiirehtineet synnytyssairaalalle aivan liian aikaisin, mutta nyt olin pärjännyt kivun kanssa paljon paremmin. Olin niin onnellinen, että puhkesin itkuun. Vauvalta otettiin vielä sydänkäyrää ja kärvistelin supistusten kanssa sen aikaa. Kätilö täytti ammeeseen veden ja ehdotti että voisin siirtyä sinne. Ammehuone oli hämärä, ainoastaan ammeen valot loistivat. Kätilö laittoi taustalle soimaan rauhallista musiikkia. Ennen ammeeseen siirtymistä TENS-laite oli otettava pois. Se jännitti minua hieman, koska TENS oli vienyt pahimman kivun pois.

Asettauduin ammeeseen polvilleni reunaan nojaillen. Eetu istui ammeen toisella puolella ja roikuin hänen kaulassaan lujasti puristaen. Supistukset kipeytyivät ja tihenivät nopeasti. En enää kyennyt rentoutumaan supistusten aikana, vaan hengittely muuttui huutamiseksi. Eetu sai minut hengittämään hänen kanssaan samaan rytmiin näyttämällä mallia. Se oli kuitenkin vaikeaa. Eetu kehui jatkuvasti kuinka hyvin minulla sujuu. Aina supistuksen tullessa kiemurtelin altaassa ja yritin löytää hyvää asentoa, välillä olin polvillaan, välillä kyykyssä. Eetu ja Kata tarjosivat juotavaa, painelivat alaselkää ja muistuttivat minua rentoutumaan. Ponnistelin aina supistuksen tullessa, mutten ollut täysin varma ponnistanko oikeaan suuntaan. Kuiskin Eetulle, että kaipaisin jotakin kivunlievitystä, mutta kätilöni sanoi että vauva on nyt ainoa kivunlievitykseni. Ponnistaessani tunsin sellaisen ”poks”, lapsivesi oli mennyt.

Kätilö kokeili vauvanpään korkeutta ja silloin myös tunsin minne päin ponnistan. Pian vauvan pää syntyi ja ajattelin että repesin varmasti pahasti. Hartiat eivät jostain syystä syntyneet heti seuraavan supistuksen aikana, joten kätilö avusti hieman vauvaa syntymään. Sen jälkeen kätilö pyysi sitten minua kääntymään ja katsomaan veteen. Nostin vauvan vedestä syliini. Eetulta valuivat kyyneleet, mutta itse en saanut edes itkettyä. Olin aivan hämmästynyt ja helpottunut että se oli ohi. Pitelin vauvaa sylissäni ja katselin häntä. Täydellinen poikavauva syntyi 27.10. klo 2:59 ammeeseen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, aivan kuten olin toivonut. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä mihin kroppani oli pystynyt. Ja vaikka synnytys olikin kivulias, olisin valmis tekemään saman uudestaan. Kata sanoi että olin tehnyt suuren työn. Eetukin oli ollut niin huikea, hän osasi tukea ja ohjata minua juuri oikealla tavalla. Sillä hetkellä huone tuntui olevan täynnä onnea ja rakkautta.

Kätilö ohjasi meidät viereiseen huoneeseen, jossa odotettiin istukan syntymää ja vauva sai tulla rinnalleni ihokontaktiin kokeilemaan imemistä. Vauva lähti heti imemään rintaa hyvin. Istukan synnyttyä Eetu sai leikata napanuoran ja otimme vauvasta kuvia. Kätilö paineli vielä kohdun ja sanoi etten ollut revennyt lainkaan, ei edes ainuttakkaan nirhaumaa. Sain mennä suihkuun ja sillävälin vauvaa pestiin ja mittailtiin. Vauva oli 4070g, 51cm ja päänympärys 35cm. Ihana pullukka poika.

Kuuden tunnin iässä tehtiin vauvalle lääkärintarkastus. Minulla ja vauvalla oli kaikki kunnossa ja imetys sujui, joten saimme luvan lähteä vauvan kanssa kotiin. Eetun isä tuli Onnin kanssa hakemaan meidät. Onni istui autossa ja näytti kasvaneen yönaikana isoksi pojaksi. Ajoimme kotiin ja Eetun isä haki meille ruokaa. Tuntui niin omituiselta olla kotona, vastahan me olimme lähteneet synnyttämään. Onni otti vauvan ihanasti vastaan ja halusi heti pussailla ja halailla. Meidän perhe tuntui niin täydelliseltä juuri nyt.

– Sara Karhusola, 25, Helsinki

Synnytys

Kotisynnytystarina – kuinka löysin oman voimani

Heräsin aamuyöstä siihen, että kohtua jomotti hetkittäin ja alaselkää poltteli taukoamatta. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta maatessa olo tuntui inhottavalta. Nousin sängystä ylös, kun mies ja esikoinen jatkoivat uniaan suloisesti vierekkäin, esikoinen oli jossain vaiheessa yötä kömpinyt meidän sänkyyn. Otin jumppapallon ja -maton esikoisen huoneeseen, ja söin aamupalaa pallon päällä lantiota pyöritellen. Kävin lämmittämässä kaurapussit alavatsalle ja selälle. Vain minä ja vauva tiesimme lähestyvästä synnytyksestä. Nautin tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Tasaisin väliajoin tulevat menkkajomotukset muuttuivat ja minulle tuli muutama selkeä supistus. Kuitenkaan ne eivät olleet vielä säännöllisiä. Laitoin anopille viestiä supistuksista, jotta hän osaisi varautua hakemaan esikoisen hetkeksi kylään.

Esikoinen ja mies heräilivät aamulla ja laitoimme yhdessä aamupalaa ja teimme ruokaa. Vielä supistusten aikana pystyin tekemään muita juttuja ja puhumaan, eikä se vaatinut suurta keskittymistä. Laitoin kätilöille ja doulalle viestiä lähenevästä synnytyksestä. Yhdeksältä aamulla supistukset selkeästi voimistuivat ja minun tuli keskittyä hengittämään ja heiluttamaan lantiota, sekä hakeuduin hieman etäälle miehestä ja esikoisesta, mutta supistusten välillä jatkoin normaalia oloa. Eteisen korkeaan kenkähyllyyn oli hyvä nojata ja se oli juuri oikealla korkeudella. Halailemme ja suutelimme puolisoni kanssa.

Minulla tuli muutama supistus kymmenen minuutin sisään ja puoliso käski minua soittaa kätilö paikalle. Mies oli sitä mieltä, että hän soittaa heti, jos itse en suostu. Soitin kätilölle ja sovimme, että hän syö rauhassa aamupalan ja tulee sitten. Kätilö kehotti myös täyttämään synnytysaltaan. Mies soitti äidilleen, että kannattaa lähteä töistä meille hakemaan esikoista.

Täytimme altaan yhdessä esikoisen ja mieheni kanssa. Ja mies laittoi musiikkia soimaan. Se oli ihanan rauhallinen ja onnellinen hetki, toisaalta surullinen, koska tiesin, että se tulee olemaan viimeisiä hetkiä kolmihenkisenä perheenä. Esikoinen oli innoissaan ammeen täyttämisestä. Supistukset voimistuivat ja menin eteiseen hengittämään ja heiluttamaan lantiota. Kehoni vaati keskittymistä jokaiseen uuteen supistuksen aaltoon. Puhe supistuksen aikana herpaannutti minua, joten pyysin miestä olemaan puhumatta minulle. Kerroin myös esikoiselle, että minulla on supistuksia ja, että minun täytyy keskittyä hengittämään. Molemmat antoivat minulle tilaa jokaisen uuden aallon keskellä. Halailemme ja suutelimme.

Kätilö saapui kymmeneltä paikalle ja halasimme pitkään. Olimme molemmat iloisia, että pitkään odotettu hetki oli vihdoin koittanut. Anoppi tuli hakemaan esikoista ja hänen ollessa paikalla supistuksia oli, mutta todella mietoina. Sovimme esikoisen kanssa, että soitamme heti kun vauva on syntynyt. Anopin ja esikoisen poistuttua soitin doulalle ja pyysin häntä paikalle. Supistukset voimistuivat taas ja pyysin, että kätilö painaisi akupisteitä ristiselässä. Välillä tuli supistus heti toisensa perään. Välillä mies painoi akupisteitä ja välillä kätilö. Juttelimme niitä näitä supistusten välillä.

Doula saapui paikalle puoli 12. Halasimme pitkään ja hartaasti. Molemmilta valuivat kyyneleet. Doula sanoi, että näytän ihanalta, oikein synnytysjumalattarelta. Otin supistuksia vastaan nojaten eteisen hyllyyn ja mies painoi ristiselkää ja doula siveli sormenpäillä yläselkää ja kuiskasi, että osaan ottaa hienosti supistuksia vastaan. Voi, kuinka se tuntuikaan ihanalta! Toinen kätilö saapui paikalle ja halasimme pitkään ja hartaasti.

Olin omassa synnytyskuplassani ja se syveni jatkuvasti. Kokeilin suihkussa oloa, mutta se ei tuntunut hyvältä, koska olin siellä yksin. Sillä aikaa doula oli laittanut kynttilöitä ja ruusun terälehtiä tasoille ja ruusuja ammeeseen. Kaikki oli niin kaunista!

Kokeilin ammeessa oloa, mutta vesi oli liian kylmää, joten nousin ylös sieltä. Halusin suihkuun lämmittelemään, ja doula tuli mukaani. Suihkussa supistukset voimistuvat ja doula muistutti olemaan rentona ja kannusti käyttämään matalaa ääntä supistuksen yhteydessä. Huomasin jossain kohtaa supistusten muuttuvan ja halusin siirtyä takaisin ammeeseen. Ammeeseen laitettiin minulle sopivan lämpöistä vettä. Mieheni hieroi hartioitani supistusten välillä, jolloin lepäisin ja rentouduin ja doula tai kätilö painoi ristiselän akupisteitä supistuksen ja ponnistamisen aikana.

Ponnistaminen muuttui intensiivisemmäksi ja mölisin matalaa ääntä. Supistusten ja ponnistamisen välissä puhuin kehollisista tuntemuksista. Mieheni otti omaa tilaa. Alkuun menin kontalleen, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Vaihdoin asentoa ja lopulta olin kyykyssä ammeessa. Tunsin, kuinka kehoni avautui ja antoi tilaa vauvalle.

Mieleni valtasi epäilys, en uskonut vauvan syntyvän pitkään aikaan! Kätilö kannusti minua ja sanoi että voisin itse kokeilla tilannetta, jos se epäilytti. Tunsin pullottavat sikiökalvot, mutta epäilin tätäkin ja kätilö kysyi, haluanko sisätutkimuksen ja vastasin kyllä. Olin täysin auki ja vauva oli tulossa.

Supistus tuli ja ponnistin voimasanan saattelemana. Sikiökalvot rikkoutuivat, kun vauvan pää liukui ulos. Samassa hetkessä tunsin vauvan kääntyvän ja tulevan ulos, ilman supistusta. Otin hänet itse vastaan ja nostin hänet vedestä rinnalleni. Hän oli täydellinen, kaunis, niin pieni, mutta niin suuri. Hän parkaisi. Mieheni oli vierelläni ja kyyneleet valuivat, minä itkin onnesta ja helpotuksesta, että ponnistus oli ohi. Noin vartin myöhemmin esikoinen tuli kotiin ja olimme edelleen ammeessa, kun isoveli tuli katsomaan pikkusiskoaan. Synnytys oli ihana, hurja, voimakas ja voimaannuttava kokemus. Minä tein sen, synnytin hänet ihan itse ja vastaanotin tähän maailmaan!

– Kata Lindroos, 26, Helsinki

Synnytys

Tervetuloa kotiin, Voitto

Odotin sinua seitsemän pitkää vuotta. Jotkut niistä olivat pidempiä kuin toiset. Erityisen pitkä ja pimeä oli se syksy, jolloin sain kuulla, ettet sinä ikinä saapuisi. Tarvittiin paljon suuria ihmeitä, jotta viimein oltiin siinä pisteessä, että musta pimeys ja epätoivo vähitellen muuttui kaikissa taivaan väreissä hehkuvaksi toivoksi: ensin pieneksi ja heräileväksi, sitten yhdessä kesän kanssa täydessä kukassa kukkivaksi.

En tiennyt ketään koko maailmassa, joka olisi läpikäynyt saman kuin me, mutta ihmeellisellä tavalla heidät kuitenkin ympärilleni sain, kantamaan vaikeimpien vaiheiden läpi. Me kymmenet, täysin toisillemme tuntemattomat anonyymit sisaret ympäri maailmaa löysimme toisemme ja puhuimme samaa sydämen kaipauksen kieltä, kannattelimme toisiamme, surimme ja iloitsimme toistemme kanssa. Kuin hyvyyden voiman ihmeellinen taikapiiri, niin ympäröi tämä tuntemattomien kohtalotoveri-siskojen joukko minua joka hetki.

Ensimmäiset onnitteluni raskaudesta sain toiselta puolelta maailmaa näiltä ystäviltä, joita en ollut koskaan tavannut ja jotka eivät tienneet minusta mitään muuta kuin sen, mikä minut yhdisti heihin. Sinä päivänä, kun sain varmaksi viestin sinusta oli syntymäpäiväni. Olin tiennyt jo jonkin aikaa, että niin asia olisi. Sinä olisit tulossa. Kaikki oli niin varmaa, niin todellista. Tiesin, ettei mikään voisi enää mennä vikaan ja kaikella, mitä tulisi tapahtumaan, olisi tarkoituksensa kuten tähänkin asti.

Raskausaika oli ihaninta aikaa elämässäni, kuten aina. Odotimme sinua koko perheen voimin niin kovasti. Tiesin heti ja olin tiennyt jo ikuisuuden, että sinä syntyisit kotona. Se oli aina tuntunut niin hyvältä ja oikealta, eikä tämä ihana ja ihmeellinen tarina vain voisi päättyä millään toisella tavalla. Vähitellen asiat alkoivatkin loksahdella kohdalleen myös sen suhteen.

Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi. Mitä enemmän jäät sulivat ja ilma lämpeni, sitä lähempänä meidän tapaamisemme jo olisi. Joka päivä panin mielestäni pois kaikki surut, murheet ja huolet, jotka olisivat voineet tulla tielle ja tehdä loppumatkan raskaaksi kulkea. Kävelin pitkiä lenkkejä, odotin puihin hiirenkorvia ja viikkasin laatikoihin pieniä vaatteita. Kaikki oli niin täydellistä, valmista sinua varten.

Aika kului, laskettu aikasi oli ja meni. Kului viikko ja toinenkin, kuten minulla aina ennenkin. Silti alkoi tuntua siltä, että sinä olisit se maailmankaikkeuden ensimmäinen lapsi, joka todellakin jäisi vatsaan eikä tulisi ikinä pois.

Tuli lapsettomien lauantai, päivä jolloin meillä oli jo monenlaista ohjelmaa suunnitteilla. Aamulla huomasin kuitenkin paperissa jonkinlaista verta vessassa käydessäni ja pohdin, voisiko kyse olla limatulpasta. Pientä nipistelyäkin tuntui vatsassa. Viesteilin kotilolle ja valokuvaajalle, että ehkä, ehkä tänään saattaa jotain tapahtua. Valokuvaaja kehotti käymään keräämässä valkovuokkoja, ne näyttäisivät kauniilta kuvissa. Kotilon kanssa sovittiin, että ilmoittelen päivän mittaan tilanteen etenemisestä.

Aamiaisen jälkeen lähdin ulos lähimetsään, vaeltelin siellä päämäärättä, kuuntelin puron solinaa ja keräsin valkovuokkokimpun. Valtava levollisuus täytti mielen, tiesin että tänään minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Ei tarvitsisi kuin odottaa, ja kaikki tapahtuisi luonnostaan, omalla painollaan. Menisin kotiin, jossain vaiheessa kotilot ja kuvaaja tulisivat, illalla ehkä olisit jo sylissäni. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Iltapäivällä teimme isompien sisarustesi kanssa popcorneja ja puhalsimme ilmapalloja. Kiinnitin seinään viirinauhan “Happy birthday”. Nipistelyt alkoivat tuntua isommin. Aloin aavistella, että sitä tämä on. Kävimme asiaa läpi lasten kanssa, kun aloin huokailla ja keskittyä omiin maailmoihini. Kerroimme, että olet nyt tulossa ja ehkä aamulla olisit jo luonamme.

Jossakin vaiheessa vetäydyin omaan makuuhuoneeseen jumppapallo ja pehmeä lampaantalja seuranani. Äänet alkoivat tuntua kovilta ja aallot hurjemmilta. Ilta hämärtyi, kello kävi, lapset menivät huoneisiinsa ja nukkumaan. Viesteilimme kotilon kanssa, kuten olimme pitkin päivää tehneet. Jossakin vaiheessa sovimme, että kotilot lähtevät tulemaan. Olin edelleen makuuhuoneessa heidän saapuessaan, sydänäänet kuunneltiin ja kaikki hyvin. Sinä olisit täällä, ehkä jo tänä iltana.

Ammetta täytettiin olohuoneessa ja jossakin vaiheessa kävin sinne. Juttelin kovasti kotiloille ja huolehdin, ovatko he saaneet keittiöstä syötävää ym. Muistelen heidän sanoneen, ettei heistä tarvitse huolehtia vaan että minun tulisi päästää irti. Se oli uutta, aiemmin muistan synnytyksessä olleeni koko ajan tilanteen tasalla ja jutelleeni mukavia aina tilaisuuden tullen. Nyt asiat vain jotenkin sujuivat omalla painollaan. Lämmin vesi rauhoitti mukavasti, se tuntui hyvältä. Olin suunnitellut nousevani pois, mutta en sitä missään vaiheessa tehnytkään. En ajatellut enää rationaalisesti. Valtavien, kauniiden aaltojen välillä painoin pääni La Bassinen mukavaa, pehmeää reunaa vasten ja nukahdin siihen – sekunneiksi vai minuuteiksi, sitä en vielä tänä päivänäkään tiedä. Minulle ei kertaakaan koko synnytyksen aikana tehty sisätutkimusta. En tiennyt missä mennään eikä minua edes kiinnostanut. Aallot tulivat, minä otin ne vastaan ja sitten taas vaivuin uneen tai horrokseen hetkeksi ennen seuraavan tuloa. Se oli ihanaa, se oli taivas. Minä lepäsin. Kuin kaukaisuudesta havahduin aina unestani siihen miten ensin pieni aalto saapuu kaukaa mereltä ja kohtaa minut pian. Pian minua viedään niillä laineilla hetken ja sitten saan taas vaipua uneen.

En tiedä kauanko tätä kesti, mutta jossakin vaiheessa kotilo sanoi minun kuulostavan siltä, että olen 10 cm auki. En ollut uskoa korviani, sillä niin helpolta kaikki vielä tuntui. Sinä olit kuitenkin tulossa nyt. Vuorokausi oli vaihtunut lapsettomien lauantaista äitienpäiväksi, mutta minä en sitä vielä tiennyt. Tunsin käsissäni jotakin pehmeää, jota luulin ensin pääksi, mutta se olikin kalvopussi. Sinä syntyisit kenties kalvopussissa, onnenhuntu päässäsi. “Voi ei, tämä ei vielä ollutkaan pää, pahin on vasta edessä”, ajattelin. Ja sitten, ennen kuin ehdin tajuta mitään, jo seuraavalla kerralla pää oli ulkona ja sitten sinä. Pulahdit vedestä veteen, lempeästi.

En ollut uskoa silmiäni. En ollut uskoa silmiäni. Sitä minun oli pakko hokea kerta toisensa jälkeen. Oli mahdotonta uskoa silmiään, seitsemän pitkää vuotta ja sinä olit siinä. En ollut muistanut miltä vastasyntynyt näyttää, miltä kaikki tuntuu ja silti tavallaan muistin. Pidin sinua käsivarsillani ja jutustelin. Olit isokokoinen, komea, neljän ja puolen kilon poika. Pian syntyi istukka ja sitten siirryimmekin makuuhuoneeseen ensi-imetykseen. Sinä olit siinä, vuoroin minun rinnallani ja vuoroin isäsi. Olin häkeltynyt onnesta ja kaiken kauneudesta. Sillä aikaa kun me tutustuimme toisiimme, kotilot tyhjensivät ammeen ja siivosivat asunnon. Sinut mitattiin, punnittiin, lopulta toivotettiin hyvät yöt. Sain oksitosiinipiikin ja rautaa tavallista runsaamman verenvuodon vuoksi.

Kotiloiden lähdettyä menin vielä keittiöön syömään yöpalaa. Tuntui ihmeelliseltä olla siinä, omassa tutussa keittiössä, syödä ja käydä sitten levollisin mielin omaan sänkyyn nukkumaan, sinä pieni Voittoni vierellä ja kainalossa. Asuntokin näytti siltä, kuin siellä ei koskaan olisi kukaan synnyttänytkään.

Aamulla sisaruksesi olivat ihmeissään kuullessaan vauvan itkua. Juhlimme syntymäpäivää herkuilla ja ihailimme sinua kilpaa vuorotellen sylissämme pitäen. Kännykät räpsyivät ja silmät loistivat, kun näimme kaikki sinut ensi kertaa kirkkaassa päivänvalossa. Ulkona koivut puhkesivat tuhansiin hiirenkorviin ja lämmin tuulahdus kävi läpi koko maan. Kaukaisilta mailta saapuneet linnut lauloivat puissa ja valkovuokot täyttivät niityt. Yhtäkkiä muistin sen: tietysti, sillä onhan äitienpäivä.

Olin saanut sinut lahjakseni.


– Onnellinen äiti

Synnytys

Pakkasen pojan syntymä

Kirjoitan tätä nyt tasan vuosi siitä kuin kolmas synnytykseni oli käynnistymässä.

Kaipasimme mieheni kanssa pitkään kolmatta lasta, ja kuten yhdeksän vuotta sitten, niin myös tällä kertaa päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt vanhempana, ja jo äitinä, osasin kuitenkin olla kärsivällinen ja tiesin, että kolmas lapsemme saapuu meille vasta kun hän ja me perheenä olemme siihen valmiita. Olimme hyvin lähellä koeputkihedelmöitystä jo marraskuussa, mutta silloin minulla oli vielä tunne, ettei vielä ole oikea aika. Vitsailin myös usein sillä, että lapsi ei kuitenkaan saa alkuaan ennen kuin siihen saadaan taas yhteys syntymäpäiväni kanssa, aivan kuten oli tapahtunut kummankin aiemman lapsen kanssa. Ja näin tulikin käymään, syntymäpäiväni koittaessa kävimme koeputkihedelmöityksessä, missä vihdoin sai alkunsa meidän kolmas ihmeemme.

Jo ennen raskautta olin päättänyt että kolmas lapsemme tulee syntymään kotona, olin pyytänyt jo ystäväänikin kotiloksi. Ja lähestulkoon heti kun raskaus vahvistui meille, aloin katsoa enemmän kotisynnysvideoita ja vähitellen puhuin asiasta mieheni kanssa. Tiesin että hänelle on tärkeää saada miettiä asiaa hetken, ja lopulta tuli se ilta jolloin hän tokaisi saunan lauteilla ”niin vauva syntyy sitten meillä kotona vai?”.

Myös isommille lapsille kerroimme asiasta avoimesti, vastailimme kysymyksiin ja annoimme heille myös aikaa pohtia haluavatko he olla mukana pikkusisaruksen synnytyksessä vai eivät. Suunnitelmistamme synnyttää kotona tiesivät vain lähimmät ystävämme ja sukulaiset, etenkin minulle oli erittäin tärkeä saada olla omassa kuplassani suunnaten positiivisia ajatuksia kohti synnytystä.

Rakas ystäväni ja kotiloni oli ottanut lomaa lasketun ajan kummankin puolen, ja näin ollen ”päätimme” että vauva syntyy noiden päivien sisään. Ja kuinka ollakaan seuraavana yönä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä vessaan ja rappusia alas kävelessä tunsin kun pieni määrä lapsivettä lorahti housuihin! Vessaan päästessään tunsin ensimmäiset supistukset, mitkä välittömästi myös kovenivat. Kävin herättämässä mieheni ja aloin tutkia supistusten väliä. Kipu yltyi nopeaan ja supistukset tulivat tiheään. Pyysin miestäni soittamaan kotilolle sillä pelkäsin kaiken menevän todella nopeaan, aiemmissa synnyksissä kun lapsi on syntynyt jo pian vesienmenon jälkeen.

Siirryin olohuoneeseen, missä minua odotti synnytysallas, jota mieheni alkoi vähitellen täyttämään. Samaan aikaan hän sytytti takkaa, ja itse sytytin kynttilöitä joihin oli kiinnitetty Mothers blessing -juhlassani vahvoja sanoja rakkailta ympärilläni olevilta naisilta.

Laitoin soittolistan soimaan ja annoin tunnelman viedä. Kotiloni saapui ja alkoi heti hoivata minua. Ilmassa oli jännitystä ja intoa, mutta tunnelma oli niin kaunis ja pyhä. Supistukset vahvistuivat ja minä roikuin voimisteluerenkaissa, tanssin, lauloin, nojailin takkaa ja sain gua sha raaputusta selkääni.

Tuleva isoveli heräsi yöuniltaan ja säikähti alkuun tilannetta, mutta tuli lopulta auttamaan ammeen täytössä ja jutustelemaan mukavia. Huomasin että en päästänyt itseäni täysin supistusten vietäväksi kuusivuotiaan edessä vaan huolehdin, että hänellä on isä turvana. Aloin myös miettiä esikoista jolle oli kovin tärkeä olla mukana synnytyksessä ja nyt hän vain nukkui. Mieheni kävi herättämässä hänet ja vaihdoimme pitkät halaukset tyttäreni kanssa. Hän itki vuolaasti onnesta, tätä päivää hän oli niin odottanut!

Huomasin että supistukset alkoivat olla voimakkaampia mutta itse hiukan pidättelin kehoani. Lopulta pyysin miestäni soittamaan äitiäni hakemaan isompia lapsia pois, mutta hän kertoi tehneensä sen jo jokin aika sitten. Äitini saapuikin jo hetken päästä ja juttelimme hetken ja sovimme käytännön asioita lasten vielä pukiessa päälle. Lopulta mietin mielessäni kuinka ihmeen kauan he aikovat eteisessä oleilla, ja välittömästi kun ulko-ovi meni kiinni, tunsin valtavan supistusvyöryn kehossani. Tuosta hetkestä vaivuin oman itseni syvyyksiin enkä juurikaan enää kommunikoinut sanoin. Olin hetken aikaa vielä kuivalla maalla, mutta lopulta menin altaaseen ja tunsin veden valloittavan rentouttavan voiman! Sain ihanan hengähdystauon ja nautin olostani niin että itkin onnen kyyneleitä. Olin niin onnellinen juuri siitä hetkestä, mieheni ja rakkaan ystäväni kanssa, omassa olohuoneessani takkatulen ääressä, vastaanottamassa uutta elämää. Tunsin myös surua niiden monien naisten puolesta jotka eivät ole saaneet yhtä voimauttavia synnytyskokemuksia kuin minä, mikä tekee minusta näin etuoikeutetun?

Vähitellen supistusten voimistuttua aloin tuntea epätoivoa ja epäuskoa, onnen kyyneleet muuttuivat kuin pienen lapsen nyyhkytyksekseksi. Mietin mielessäni, että tämä on se hetki mistä olen puhunut synnytystiimilleni, voi kunpa he nyt reagoisivat! Ja kuinka ollakaan nenäni eteen laskettiin homeopaattisia ja sain samalla myös aromaterapiaa. Hetkessä mielialan muuttui ja tunsin kuinka kehoni alkoi tehdä työntöliikettä. Tunsin että vauva on pian tulossa! Annoin kehoni tehdä työtä omaan tahtiinsa, murisin ja karjuin välillä kuin leijonaemo, ja tunsin kuinka vauvan pää lähestyi. Vedessä oli suunnattoman ihana ja helppo olla. Lopulta tunsin pienen päälaen kädelläni! Kehoni työnsi vielä hiukan, jolloin puhkesivat kalvot lopullisesti, kolme ja puoli tuntia ensimmäisistä supistuksista, ja tämän jälkeen pääsinkin jo näkemään kolmannen lapseni viisaat silmät veden alla! Ihastelin häntä pienen hetken siinä, katsoimme toisiamme silmiin, ja nostin hänet lopulta syliini. Tuolla hetkellä minusta kuoriutui jotain niin suurta ja alkukantaista naiseutta mitä en ollut koskaan uskonut kokevani. Me teimme sen; uskoimme, luotimme ja synnytimme!

Sinä kauniina lokakuun aamuna, pieni pakkasen poikamme Oula toi mukanaan ensilumen, aivan kuten oli kummitätinsä unessa kertonut jo kauan sitten.

– Mira, kolmen lokakuun lapsen äiti, kätilö ja kotisynnyttäjä, 33, Vaasa

Synnytys

Tildan syntymä

5.7.2013

On kaunis kesäinen päivä. Kesä on ollut harvinaisen kuuma, ja olen käynyt meressä kävelemässä ja uimassa lähes joka päivä. Minua on supistanut paljon jo monta viikkoa, ja olen pari kertaa ehtinyt soittamaan doulalle luullen että synnytys on jo käynnissä. Olen käynyt läpi kaikkea sisälläni koko raskauden ajan, ja viimeisen viikon aikana käsitellyt viimeisiä pelkoja ja kaikkea mitä alitajunta on tuonut pintaan. Olen ihanan rauhallisessa tilassa lopulta. Vauva syntyy kun on oikea aika. Viikot ovat 41+6 mutta kotiloni on luvannut olla valmiudessa vielä senkin jälkeen kun 42 viikkoa tulee täyteen, koska edellinen raskautenikin oli pitkä. Olemme sopineet, että käyn maanantaina kontrollissa synnärillä. Tänään on perjantai.

Pitkin yötä on supistanut, ja aamulla myös, mutta koska supistuksia on tullut jo niin paljon aiemminkin, en kiinnitä niihin erityistä huomiota, tunnen että ehkä tänään vauva syntyy, mutta olen ajatellut niin kuitenkin jo monta viikkoa. Lapset, naapurit ja mieheni ovat talon takana pellolla leikkimässä. Ilmoitan ikkunasta, että yritän ottaa nokoset. Olen ollut epäsosiaalinen noin viikon, haluan olla yksin hiljaisuudessa, en kaipaa ystäviä ympärilleni. Käyn sänkyyn makaamaan, mutta pian tapahtuu jotain odottamatonta: vedet menevät. Yksikään aiemmista synnytyksistäni ei ole alkanut näin, olen hetken ihmeissäni, innoissani ja hämilläni. Vesi on haalean vaaleanpunertavaa. Kestositeet kastuvat hetkessä. Soitan doulalle ja kätilölle, joka kyselee lapsivedestä ja pyytää päivittämään häntä kun jotain tapahtuu. Heillä on matkaa yli kaksi tuntia meille autolla.

Lähden lainaamaan naapurilta siteitä: ”Ei, ei mua vielä supistele, tai siis, vähän mutta ei nämä vielä ole synnytystä.” Saan ihanilta naapureilta mukaan myös ruokaa, jonka mieheni lämmittää kotonamme. Minä juon vadelmanlehtijääteetä, en viitsi mainita supistuksia, koska ne ovat niin pehmeitä vielä. Mieheni siivoilee, minä laitan viimeisiä juttuja valmiiksi synnytystä varten, laventelia pieniin puisiin kulhoihin, gua shan, hierontaöljyä, pyyhkeitä. Mies ja tytöt täyttävät synnytysammeen ilmalla. Nojailen itse jumppapalloon, ja 2- ja 4-vuotiaat tytöt haluavat hieroa selkääni. Olemme yhdessä katsoneet niin monta lempeää synnytysvideoa, ja lukeneet Ina Maytä ääneen, että synnytys on heille jännittävää ja kivaa. Vietän aikaa yksin makuuhuoneessa, ikkuna auki merelle, sängyllä nelinkontin. Jossain vaiheessa soitan doulalle ja kätilölle, että voisivat kiireettä lähteä matkaan. Siskoni soittaa, kerron, että mulla on 5 minuuttia aikaa puhua ennen seuraavaa supistusta. Käytän supistusten tullessa ääntä apuna, hiljaa, matalaa oooo-ääntä, jota kukaan muu ei kuule, kun olen yksin huoneessani. Jossain vaiheessa lasten äänet kodissa alkavat vaivaamaan, mies on lähtenyt viemään roskia ja soitan hänet takaisin, hän palaa ja vie lapset naapureiden luo ulos leikkimään. Emme olleet tarkkaan suunnitelleet lasten paikkaa synnytyksen aikana, mutta ystävämme naapurissa sattuivat sopivasti olemaan kotona, ja olimme eläneet yhteistä elämää niin paljon, että lapset siirtyivät sinne helposti kun kaipasin enemmän rauhaa. Lasten iloiset äänet kantautuvat sisään ikkunasta. Supistukset tulevat 3 minuutin välein, niissä on voimaa, TENS, joka on ollut käytössä jo muutaman tunnin, ei enää vie supistuskipua pois. Nojailen olohuoneessa vanhaan laatikostoon ja hengittelen laventelin tuoksua astiasta, tuoksu tuntuu hyvältä. Korkeus on juuri sopiva, nojaan ja rentoutan lantion ja polvet, samalla ääntelen matalaa oooo-ääntä ja kohtu rentoutuu ja avautuu.

Mieheni on nyt vihdoin läsnä ja voin nojata häneen, kipu on siirtynyt lantioon, luut aukeavat liikaa, pyydän painamaan alaselkään ja sivuille lujaa. Olemme vähän aikaa kahdestaan, tuntuu ihmeelliseltä olla nyt tässä, ja kaikki menee niin nopeasti, ymmärränköhän vieläkään, että olen synnyttämässä. Ei tämä menekään hitaasti niin kuin luulin, en sano mitään mutta tunnen että olen jo aika pitkällä. Oksennan… (ja olen jo syvällä kuplassani, mutta jollain tajunnan tasolla mietin, että tämä on ehkä jo siirtymävaihetta, joka minulla tulee tässä kohtaa synnytystä) supistuksia tulee tiheään, selviän niistä vielä hyvin nojaamalla huonekaluihin, hymisemällä ja miehen avulla, joka painaa lujaa lantioon käsillään. Sanaton synnytysmusiikkini soi taustalla ja säestää etenemistäni.

Auto ajaa pihaan, doula ja kätilö saapuvat. Mietin hetken ennen kuin he tulevat sisään miten pystyn kohtaamaan ketään juuri nyt, supistuksia tulee lakkaamatta. Tuntuu, että he tulevat hymyillen, tunnen ilon vaikka en nosta heti päätäni. Kaikki on hyvin. He ovat paikalla, nyt ei ole mitään hätää, tässä me nyt olemme, kotona synnyttämässä ja sekä kätilö että doula pääsi paikalle, kaikki on hyvin. He siirtyvät keittiöön ja kuulen, samalla kun vastaanotan seuraavaa supistusta olohuoneessa, miten kätilö mainitsee doulalle jotain siitä, että kuulostaa siltä että synnytys on hyvässä vauhdissa. Tiedän kokemuksesta ja doulan työstäni, että äänestäni kuulee supistusten voimakkuuden. Kätilö tulee luokseni ja kysyy saako kuunnella vauva sydänääniä. Kätilöntorvella hän ei enää saa ääniä kuulumaan, joten kysyy minulta, saako käyttää doppleria, annan siihen luvan ja tietenkin sydänäänet ovat hyvät, olen hyvin tietoinen vauvan liikkeistä sisälläni ja siitä että hänellä on kaikki täydellisesti. Oksennan uudestaan, doula on nyt vieressäni ja painaa selkääni niin kuin mies aiemmin. Mies on täyttänyt ammeen aiemmin lasten kanssa kuumalla vedellä, ja haluan sinne NYT. Muut ehdottavat, että odotan hetken että vesi jäähtyy ja menen vaikka suihkuun, mutta olen jo riisunut vaatteeni ja astun ammeeseen. Mieheni kaataa jo ammeeseen kylmää vettä. Vesi, ihana vesi, niin kuin muistan, vie kivun, tuntuu tutulta, halaavalta. Nojaan ammeen reunaan, en tarvitse muuta. Vesi, musiikki, matala synnytyslaulu ja kosketus.

Jossain vaiheessa nuorempi tytöistä tulee sisälle. Mies tulee työn kanssa ammeen luo istumaan, ja tyttö tuijottaa ihan hiljaa. Epäilen, että hän hämmentyy, vaikka myöhemmin kertoi olleensa hiljaa vain siksi, että ei halunnut häiritä ja halusi katsoa, kun äiti synnyttää, mutta haluan miehen takaisin tuekseni lähelle. Jonkin ajan kuluttua mies saa lahjottua tytön Peppi Pitkätossu -dvd:llä ja jäätelöllä ja tämä lähtee dvd ja jäätelö kainalossa takaisin naapuriin.

Supistukset muuttuvat voimakkaiksi, ja avautuminen koskee jo paljon. Lantioon painetaan aina kun supistus tulee. Mies on minua vastapäätä ammeen ulkopuolella, lähellä, niin on hyvä, en anna hänen edes mennä mihinkään. Saan hunajaa jossain vaiheessa. Valitan välillä ääneen: ”Sattuuuuuuu”. Alan pelätä, että kestää vielä kauan kauan… jos kestää kauan en ehkä jaksa, jos alkaa sattumaan niin kipeästi kuin edellisissä synnytyksissä. Kukaan ei muuten puhu mitään. Kätilö istuu sohvalla ja kirjoittaa, seuraa läheltä, ja doula ja mies ovat ammeen reunalla. Tiedän että doula ja kätilö tietävät tasan missä mennään, ilman että mitään sanotaan, koska kokenut ihminen kuulee ja näkee sen vain minua seuraamalla. Kun pelkään kivun kovenemista kätilö antaa minulle homeopaattista arnicaa. Kaikki etenee samalla tavalla, intensiivisesti mutta äärimmäisen rauhallisesti, tunnen avautumisen kehossani sekä vauvan laskeutumisen ja jollain tasolla supistuskivusta huolimatta todellakin nautin myös synnytyksestä, hiljaisesta ilmapiiristä, tuesta jonka tunnen ympärilläni ja soittolistan sanattomasta musiikista johon keskityn taustalla.

Yhtäkkiä kipu muuttuu, supistukset muuttuvat ja kipu lakkaa, tunnen kun kehoni alkaa ponnistamaan vauvaa ulos. Kerron kahdella sanalla englanniksi, että kehoni ponnistaa. Kätilö istuu kuin itse rauhallisuus sohvalla teekupin kanssa ja kirjoittaa, hän katsoo minuun rauhallisesti. Doula ja mies ovat luonani ammeen reunalla tukenani. Nojaan ammeen reunaan ja kätilö lukien minua oikein tuo minulle homeopaattista chamomillaa, koska jännitän enkä halua päästää irti. Kaipaan taukoa, ja saan sen. Nojaan ammeen reunaan ja luulen pitkän ajan kuluvan, mutta myöhemmin luen kätilön muistiinpanoista sen olleen vain 3 minuuttia. Taukoni nautittuani tunnen olevani valmis, annan kehon ponnistaa. Tunnen miten kehoni työntää vauvaa ulos, hengitän, ääntelen, ääni on muuttunut murinaksi ja välillä tekee mieli huutaakin vähän, mutta kätilö muistuttaa hengittämään ja tekemään matalia ääniä. Kukaan ei puhu paljon mitään, minua ei kysenalaisteta, vaan kaikki vain seuraavat ja antavat synnytyksen edetä. Kätilö on kirjoittanut muistiinpanoihinsa näin: ”Hengität hyvin supistusten aikana, rentoudut hienosti supistusten välillä. Ponnistusvaihe on rauhallinen, hengittelet ja työnnät omaa kehoa kuunnellen.”

Tunnen poltteen kun vauvan pää on aivan lähellä, polttaa polttaa, se sattuuu, joten päätän, että on päästettävä vauva ulos että polte loppuu. Huomaan kappaleen joka soi taustalla ja hetki tuntuu jotenkin voimakkaalta ja pyhältä. Autan kehoani vähän ja vauvan pää syntyy. Olen väsynyt. Kätilö on takanani, koska pään jälkeen muu keho ei synny heti, hän pyytää minua kääntymään ja auttaa vauvaa ulos, hänet nostetaan syliini, napanuora on lyhyt, mutta saan hänet pideltyä. Vauvamme on maailmassa klo 18.58. Rauhallisesti. Sanon: ”Se tuli niin helposti” ja kätilö tai doula, jompi kumpi sanoo, että ”ja kauniisti!”. Mies on ihmeissään, hän on kommentoinut välillä miten ihmeellisesti kaikki etenee, tiedän ettei hän odottanut vauvan syntyvän vielä, niin kuin minä hän odotti jotain pidempää ja vaikeampaa. Vauva syntyi vajaa 2 tuntia siitä kun kätilö ja doula saapuivat.

Olemme hetken vielä vedessä ja siirrymme sohvalle. Lantiooni koskee paljon enkä pysty oikein liikkumaan. Odotellaan istukkaa. Doula saa leikata napanuoran kun sen on lakannut sykkimästä. Mieheni ei ole ikinä halunnut, hän ei halua katkaista yhteyttä minun ja vauvan välillä. Saan paria homeopaattista ja noin 50min vauvan syntymästä istukka lopulta syntyy kun siirryn sohvalta seisomaan, plops se putoaa maahan… doula lähtee pesemään istukkaa ja laittamaan sitä jääkaappiin odottamaan. Istukasta vapaana siirryn sänkyyn vauvan kanssa. On autuas olo. Käyn suihkussa, kätilö tulee katsomaan, että voin hyvin suihkussa, doula tuo pallon että voin istua sen päällä. Ihmettelen suihkusta lähtiessä miten ystävällistä kätilöltä, että hän puhdistaa verta lattialta. Vuosin todella vähän, mutta sotkua luonnollisesti tulee jonkun verran.

Kun olen sängyssä, tulevat tytöt jossain vaiheessa kotiin ihailemaan siskoaan. Syön, juon, vauva punnitaan (hän on aika iso, n. 4,2kg), minut tikataan, kaksi tikkiä, pieni repeämä. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun kätilö tutkii minua synnytyksen aikana. Kätilö tutkii myös vauvan, joka voi hyvin. Menee kauan ennen kuin kaikki rauhoittuu, imetän vauvaa, tytöt pyörivät ympärillä ja ihailevat ja ihmettelevät. Jossain vaiheessa yöllä doula ja kätilö lähtevät ajamaan kotiin ja me rauhoitumme yöhön, ensimmäiseen yöhön viidestään, nukumme kaikki lähellä toisiamme ja on niin hyvä olla.


– Annamaria Mitchell, 35, Lahti

Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27

Synnytys

Synnytyksestä, käsi sydämellä

Synnytin kuutisen viikkoa sitten ihanan lapsen. Elämä uuden ihmeen kanssa on ollut alkuun haastavaa. Unta saa vähän ja pikkuisemme tykkää syödä lakkaamatta. Paljon muuta ei siis ehdi kuin imettää. Nyt, kun olemme yhdessä oppineet, miten se sujuu, pystyn jo hieman kirjoittamaan.

Kaunis synnytys?

Kysyin useamman vuoden, voiko synnytys olla kaunis. Vastaukseksi sain synnyttäneiltä naisilta lähes poikkeuksetta, että synnytys tekee hurjan kipeää, mutta kivun unohtaa, kun lapsi on sylissä. Monen mielestä kaunista synnytyksessä oli se hetki, kun lapsen saa syliin ensi kertaa, tai ainakin lapsi oli kaunis. Mutta miksei nimenomaan synnytys voisi olla kaunis? Onhan se lasta toivovan elämässä yksi merkittävimmistä kokemuksista.

Synnytys voi olla dramaattinen ja hirvittävä kokemus. Haluan kuitenkin kertoa, että synnytys ei lähtökohtaisesti ole sellainen. Toisin sanoen synnytys voi aivan hyvin olla ihana, voimaannuttava ja jopa orgastinen kokemus, joka tekee synnyttäjästä astetta vahvemman uskomaan omiin kykyihinsä ja kehomielensä luonnolliseen toimintaan. Se, millainen synnytys on, riippuu toki monista tekijöistä. Oman kokemukseni pohjalta haluan kuitenkin korostaa, että synnytykseen liittyvillä mielikuvilla on vaikutusta siihen, millainen kokemus synnytys on.

Voisinpa muuttaa elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskuvauksia. Se, että niissä synnytys näytetään sellaisena, jossa synnyttäjä kärsii ja häntä manipuloidaan ja leikellään ja hänelle huudetaan, vaikuttaa siten, että moni synnyttäjä pelkää synnyttämistä. Synnytyskulttuuri on kuitenkin ainakin Suomessa paljon lähempänä ”alkukantaista” synnyttämistä kuin puhtaasti lääketieteellistä operaatiota. Tarkoitan tällä sitä, että synnytys ymmärretään luonnollisena tapahtumana, jonka synnyttäjän oma keho osaa tehdä ilman apuakin, eikä medikaalisena toimenpiteenä, jonka vain lääkäri osaa härveleineen suorittaa. Synnytyksessä, jos missä, on hienoa, että luonnollisuus ja moderni lääketieteen kehitys voidaan tuoda yhteen äidin ja lapsen elämän ja terveyden turvaamiseksi. Vielä hienompaa on, että synnytys aletaan ymmärtää myös elämyksenä.

Synnytyksen elämyksellisyyden ja esteettisyyden korostamisen ei tarvitse viedä huomiota pois syntyvästä lapsesta tai turvallisuudesta. Päinvastoin, positiivinen synnytyskokemus voi auttaa rakentamaan hienoa yhteistä elämää vauvan kanssa. Positiivinen synnytyskokemus voi myös tukea turvallista ja terveellistä synnyttämistä, sillä synnyttäjän kokemat asiat synnytyksen aikana vaikuttavat synnytyksen kulkuun. Sillä, millainen ympäristö synnyttäjällä on, mitä hän kuulee, näkee, haistaa, maistaa, tuntee ja ymmärtää, on merkitystä sen kannalta, miten ja millä tavoin synnyttäjä voi olla toimijana synnytystapahtumassa.

Aistisuus on iso osa esteettisyyttä, mutta esteettiseen kokemukseen tarvitaan myös tietoisuutta ja tiedostamista. Synnyttäjä voi toki hypätä synnytykseen perehtymättä mihinkään luottaen intuition voimaan ja omaan kehoonsa. Silloin synnyttäjä on kuitenkin monen sattuman varassa. Synnytyksen esteettisyys muodostuukin aistikokemusten yhdistymisestä niiden havaitsemiseen ja tietoisuuteen synnytyksestä ja omasta kehomielestä, sen toiminnasta ja muutoksista – sanalla sanoen herkistymisestä kokemaan tapahtuvaa syvemmin.

Synnytyksen ei siis tarvitse olla helvetin esikartano, jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian. Sen ei tarvitse olla eritteiden splätteriä, eikä sen tarvitse olla kehoa rampauttava. Sivumennen sanottuna kyllä tuollaisetkin kokemukset voivat olla esteettisiä; ehkä ne liittyvät kauhun tai rumuuden estetiikkaan. Ja kyllä synnytys kyllä voi joskus olla myös äidin tai lapsen tappava kokemus, joten mitään takeita ei tietenkään ole sille, että synnytys olisi kaunis. Toisaalta, eihän taivaanrantakaan aina ole erityisen kaunis. Silti se voi olla aina merkityksellinen.

Moni varmaan ajattelee, ettei kauneudella voi olla tekemistä synnytyksen kanssa, koska synnytykseen liittyy käsitysten mukaan niin paljon kipua. Harva ehkä tietää, että nautinnon itse asiassa on oltava osa synnytystä. Synnytys ei nimittäin etene, ellei mielihyvää tuottavaa oksitosiinia erity. Kokemisen ja synnytyksen kulun yhteys juurtaa hormonitoiminnasta. Kaiken sen väitetyn kivun keskellä, olisi siis kyettävä kokemaan myös nautintoa. Mutta miten sitä nautintoa sitten voi kokea? Lääkkeellinen kivunlievitys ei välttämättä ja useinkaan helpota asiaa. Synteettinen oksitosiini tekee yleensä supistuksista tavanomaista voimakkaampia ja synnytyksestä rajumpaa. Kemiallisten lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei myöskään ole erityisen helppoa kokea synnytystä tietoisena ja herkin aistein, sillä silloin kokee ensisijaisesti ne lääkkeet. Nautinto olisi kyettävä löytämään omasta kehosta ja omasta mielestä. Tätä varten tarvitsemme kannustavia ja elämyksellisyyttä korostavia synnytystarinoita. Kerronkin seuraavaksi omakohtaisen kokemukseni.

Pikkuisemme synnytys, 21.08.2017 Naistenklinikalla

Kymmenvuotiaana näin yksityiskohtaisen valokuvasarjan synnytyksestä. Pelkäsin synnytystä siitä lähtien. Kun sitten tulin viimein raskaaksi, halu päästä tapaamaan omaa lasta oli tainnut syrjäyttää osan pelosta. Tiesin kuitenkin, että tarvitsisin apua selviytyäkseni synnytyksestä. Osa minusta halusi juosta karkuun. Päätin valmistautua synnytykseen huolella. Kiitos suomalaisen järjestelmän jäin äitiyslomalle kaksi kuukautta ennen synnytystä, minkä ajan käytin synnytystietouteen sukeltamiseen.
Luin kirjoja ja selasin nettiä. Löysin positiivisten synnytyskertomusten meren. Olin totaalisen viety. Miksi en ollut kuullut tällaisia tarinoita aiemmin? Mikä mahtava voima synnytykseen liittyikään. Aloin harjoittaa mieltäni ajattelemaan synnytystä elämyksellisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Pelko alkoi jäädä taka-alalle.

Lapsemme synnytykselle oli annettu aikataulu ennalta. Sisareni perheineen oli nimittäin vain kaksi viikkoa lasketun aikamme tietämillä Suomessa. Halusimme, että he tapaisivat vastasyntyneen pienokaisen. Minä olin myös toivonut koko raskauden ajan, että lapsemme syntyisi vähän aiemmin, jottei hän olisi kasvanut aivan äärimmilleen. Ajattelin itsekkäästi, että synnytys olisi silloin helpompi. Doulani puolestaan antoi muutamia päiviä, jolloin hän ei pääsisi paikan päälle. Ideoimme kaikki yhdessä, milloin olisi parasta synnyttää. Niin siinä sitten kävikin, että lapsemme syntyi kaksi päivää ennen laskettua aikaa juuri silloin, kun olimme suunnitelleetkin. Edes ruuhka ei päässyt haittaamaan matkaa. Sisareni ehti näkemään lapsemme peräti kahteen otteeseen.

Synnytyksen aikatauluttaminen kävi kuitenkin hermoilleni. Mukavasti sujunut raskaus sai loppua kohden vähän stressaavia sävyjä. En ollut odottanut lastamme lainkaan raskauden aikana. Olin elänyt hänen kanssaan mukavaa yhteiseloa. Viimeisinä viikkoina olotilani kuitenkin muuttui varsin odottavaksi, ei siksi, että minulla olisi ollut hurjan hankala olla, vaan siksi, että jännitin synnytyksen ajankohtaa. Päivää ennen synnytystä, sunnuntaiaamuna, heräsin ajatukseen, että minun olisi luovuttava koko aikataulusta. Päätin ottaa rennosti. Kuuntelimme suomi-reggaeta ja söimme brunssia rauhassa mieheni kanssa, nauroimme ja tanssimme. Lepäsin.

Kesä tuntui tekevän lähtöään. Välillä oli sumuista ja välillä paistoi aurinko. Päätimme mieheni kanssa toteuttaa vierailun viereisen saaren ravintolaan. Pääsimme siis hieman vesille saaristolautalla, kävelemään metsään ja syömään ulos terassille mäntyjen katveeseen. Ruoka oli varsin mieleistä meille molemmille ja söimmekin pitkän kaavan mukaan kuluja miettimättä.

Nautiskelimme kaksin. Iltapäivällä puhuin ystäväni kanssa pitkään puhelimessa nauttien auringosta parvekkeella. Kerroin, että vauva tulee, kun on tullakseen. Muutamia sukkapuikkosupistuksia oli jo tullut reilun viikon ajan. Illalla katsoimme puolisoni kanssa uskomattoman dokumentin valoa hohtavista eläimistä, kasveista ja bakteereista. Ihmettelimme elämän moninaisuutta. Saunoimme ja rakastelimme. Olimme hyviä toisillemme koko päivän.

Maanantaina kahden maissa yöllä heräsin vain hetken nukuttuani ensimmäiseen koskaan kokemaani synnytyssupistukseen. Koska se oli täysin erilainen kuin muut raskauden aikana kokemani niin kutsutut harjoitussupistukset, tiesin heti, mistä oli kyse. Nyt alamme synnyttää. Supistus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi osoittaa yhtä kohtaa, missä se tuntuisi. Se on kuin aalto, joka kulkee koko kehon läpi. Omat synnytyssupistukseni muistuttivat hyvin paljon voimakkaita kuukautiskipujani. Olin siis kokenut vastaavaa aiemminkin, itse asiassa lähes joka kuukausi. Nyt vain suhtauduin tilanteeseen täysin toisin. Puolisoni sanoikin myöhemmin, että olin kestänyt synnytyksen paremmin kuin yleensä kuukautiseni.

Herätin puolisoni, tankkasin juomaa, ja menin lähes välittömästi suihkuun. Olin innostunut, joskin hieman minua hirvitti. Mitä tästä tulee? Päätin kuitenkin luottaa kehooni ja tilanteeseen, vauvaankin. Olin valmistautunut ja tiesin, että mitä avoimemmin kykenisin suhtautumaan, sitä esteettömämmin synnytys etenisi. Päätin, etten asettuisi etenemisen esteeksi. Supistukset tulivatkin lähes välittömästi viiden minuutin välein ja kestivät noin minuutin.

Antauduin tuntemaan supistusaallon, heittäydyin sen mukaan ja tutkiskelin sitä. Kaikki muu katosi pikkuhiljaa, millään muulla ei ollut väliä, vajosin jokaisella supistuksella yhä syvemmälle aallokkoon. Intensiivisyys vei mukanaan. Etäällä kuulin puolisoni valmistelevan asioita sairaalaan lähtöä varten. Tunnin kuluttua hän soitti Jorvin sairaalaan ja ilmoitti meidät. Eipä siellä kuitenkaan uskottu, että synnytys voisi olla käynnissä. Moni ensisynnyttäjä synnyttää päivän tai parikin ja sairaalassa käydään kääntymässä ja kotiin tullaan uudelleen. Meidät kuitenkin kuulemma opastettiin sitten lopulta siirtymään Naistenklinikalle, koska Jorvissa oli täyttä.

Pikkuhiljaa kehoni veti minua kohti lattiaa. Kerroin, että minun oli hankala suihkuttaa alavatsaa ja alaselkää ja olla samaan aikaan kontillani. Istumaan en oikein kyennyt, edes saunajakkaralla. Tuntui sille, että keho kouristui nelinkontin, ja se tuntui hyvälle. Mieheni asensi kameranjalustasta suihkunpidikkeen ja näin pystyin vain kehoa siirtämällä saamaan suihkun juuri siihen kohtaan, mihin vesi toi lämpöä ja ihania pisaroita. Lorina ja sihinä rauhoittivat mieltä, tunsin uivani olemisen olemiseen, alkuperäiseen veteen, joka kannatteli minua ja kohdussa samalla vauvaani.

Toisen tunnin kuluttua mieheni soitti Naistenklinikalle. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi aika siirtyä, koska minusta alkoi tuntua mahdottomalle istua autossa. Mietin, pystyisinkö olemaan nelinkontin sielläkin jotenkin. Toisaalta samalla mietin, että ehkä voisimme jäädä synnyttämään kotiin, ehkä se olisi vain helpompaa. Naistenklinikalla ei oikein edelleenkään uskottu, että synnytys olisi käynnissä. Minulle tuli huono olo suihkussa ja oli päästävä pois. Menin nojaamaan sänkyyn ja ääntelin, sen minkä kykenin. Äänen avulla minun oli helpompi olla yhtä aaltojen kanssa.

Mieheni meni hakemaan auton talon eteen valmiiksi. Sillä välin sain kokea lapsivesien menon. Olin jo aiemmin suihkussa epäillyt, josko lapsivettä olisi jo mennyt. Se vesimassojen pläjähdys makkarimme parketille oli kuitenkin niin yllättävä ja koominen, etten voinut olla nauramatta. Samassa puolisoni toi minulle puhelimen. Naistenklinikalta halusivat kuulla supistuksen, jotta tietäisivät, mitä uskoa. Tuntui vastenmieliseltä alkaa esittää supistusta. Mieheni ohjeisti, että huutaisin lujaa, että päästäisivät meidät tulemaan. Minä en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt kärsiä, jotta pääsisin sairaalaan. Asetin puhelimen sen verran kauemmas, että saatoin jotenkin unohtaa, että minulla oli yleisöä. Kätilö sanoi epäluuloisen kuuloisena, että voisimme nyt sitten tulla, jos tosiaan kokisimme niin, etenkin kun lapsivesi oli juuri mennyt. Minä nauroin puhelimeen, että oli hankalaa, kun sitä vettä tuli lakkaamatta.

Mieheni auttoi minua pukemaan jotain päälle, onneksi ei ollut talvi. Minä ääntelin lähes lakkaamatta, supistusten välit olivat niin lyhyet. Tukiessaan minua mieheni huikkasi keittiön jääkaapinoven listasta voimalauseen: ”Mä aukeen niin kuin kukka.” Otin kopin ja aloin hokea sitä itselleni. Enkä vain hokenut, vaan todella kuvittelin olevani puhkeamaisillaan oleva kukka, vaaleanpunainen. Ajattelin, ja yritin tuntea, miten jokainen supistus avasi kukkaa hieman lisää. Sillä voimalla sain vedettyä läpsykät jalkaan ja kammettua itseni ulos ja autolle.

Ulkona oli viileä aamu, tai minulla oli vain lyhythihainen paita päällä. Virkeä, raikas ja puhdas ilma oli hyvää hengittää, tuntui valoisammalle. Pääsin takapenkille ja turvavöihin. Jalat nostin niin ylös kuin sain, eli melkein risti-istuntaan. Toivoin ääneen, että mieheni ei ajaisi ylinopeutta. Aamuruuhka oli kuitenkin tulossa vasta parin tunnin päästä ja tie oli selvä. Jossain välissä mieheni laittoi klassista musiikkia radiosta keskittyäkseen itse paremmin ajamiseen. Minä katselin, miten maisemat kiisivät ohi niitä juurikaan tajuamatta. Taivaanranta oli vaaleanpunainen. Rakastan näitä kauniita, aikaisia aamuja ja auringonnousua, ajattelin onnellisena siitä, että nyt synnytetään. Samalla pyörittelin päätä puolelta toiselle, etten purisi leukoja yhteen, ja hoin lakkaamatta, että aukean kuin kukka. Matka kesti parisenkymmentä minuuttia, kuulemma.

Köpöttelin Naistenklinikalla vastaanottoon mieheni tukemana. Muodollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kuulin, että joku kysyi, olivatko supistukset olleet koko ajan sellaisia. Minulle tuotiin pyörätuoli, mutta ennen sitä vajosin kontilleni lattialle. Tuntui, ettei mikään muu asento käynyt keholle, jokin minussa halusi olla niin. Vitsailin, voisinko olla kontillani pyörätuolissakin.

Synnytyssalissa minut ohjattiin sängylle, joka muistutti kyllä enemmän pöytää. Kömmin välittömästi kontilleni sen päälle. Selinmakuulla en aikonut olla. Sitten kuulin ihmeen: olin jo kahdeksan senttiä auki. Enää kaksi senttiä ja voisin ponnistaa lapsen maailmaan. Olin hämmentynyt ja ylpeä itsestäni. Tähän asti jos olin kestänyt, kestäisin kyllä loppuunkin asti. Minulta kysyttiin, halusinko vielä ammeeseen toivomuksemme mukaan. En tiennyt enää tässä vaiheessa mitään. Ehkä lapsi syntyisi hyvin pian sängylle. Kätilöt kuitenkin päättivät laittaa ammeen valmiiksi. Sillä välin minulle laitettiin jotain antureita vöihin ja minä kuvittelin aina vain olevani kukka.

Jälleen kuluivat parikymmentä minuuttia mystisesti huomaamatta ohi ja sitten minut autettiin allashuoneeseen. Pysähdyin hetkeksi huokaistakseni ihastuksesta. Voi hyvänen aika, saisinko todella synnyttää täällä? Keskellä hämärää huonetta oli iso, valkea amme, jonka pohjassa loisti valoa. Katossa ammeen päällä led-valot tuikkivat tähtitaivaana. Nurkassa oli viherkasveja, joita kohti suuntasin itseni ammeeseen päästyäni.

Joku kysyi, oliko hätätiellä oleva auto mieheni. Hän juoksi avojaloin siirtämään sen parkkiruutuun. Sillä välin minulle tuotiin punainen joogamatto, voimamatto, altaan reunalle. Siihen minä tarrauduin ja sitä vasten lepäsin edelleen kontillani ammeessa, vaikkakin ammeessa vesi kannatteli minua puoliksi. Vesi oli jälleen tukenani. Vesi, joka siveli minua, viilensi ja lämmitti yhtä aikaa. Vesi, joka hyväili minua. Kelluin vapaana altaassa, langattomat anturit vyölläni pitivät huolta, että lapsesta saatiin riittävästi tietoa.

Yhtäkkiä aurinkoinen doulani oli edessäni. Hän oli iloisen hämmästynyt ja ihmetteli, että synnytys oli näin nopeasti, parissa tunnissa, edennyt jo hyvin pitkälle. Samalla tuli mieheni takaisin ja he etsivät itselleen paikat edestäni ammeen vierestä. Kätilöt olivat takanani, kun olivat huoneessa ja nojailivat seinään. Välillä he korjasivat vöiden asemaa, jotta anturit piirtäisivät paremmin vauvan laskeutuessa alemmas.

Omasta mielestäni pitkään vietimme yhdessä aikaa rauhallisessa huoneessa. Doulani juotti minulle välillä pillillä mehukeittoa ja mehua, punaista ja keltaista voimaruokaa. Mieheni piti minua käsistäni kiinni ja lauloi minulle Medicine Buddha -mantraa ja Ganesha-mantraa, molemmat minulle tärkeitä ja rakkaita melodioita, rytmejä, ajatuksia ja sanoja. Olin opettanut ne miehelleni vähän ennen synnytystä. Itse olin kuunnellut niitä jo kauan Spotifysta. Ajattelin, että Buddha-mantra lääkitsi supistuksiani ja Ganesha-mantra avasi tietä vauvalle. Ennen kaikkea ne toivat huoneeseen mystisen rauhan ilmapiirin, johon vajosimme kaikki, kätilöitä myöten. He kommentoivat, miten ihanalta mantrojen laulaminen kuulosti, miten ihanalta huoneessa tuntui. Niin tuntuikin, tuntui, että olin rakkauden kuplassa.

Minua alkoi vähän ponnistuttaa, joten kätilöt tarkastivat tilanteen. He eivät antaneet lupaa ponnistaa kunnolla, koska vielä pieni lippa oli tiellä. Sanoivat, että se voi turvota, jos nyt ponnistan täysillä. Doula antoi puolestaan ohjeen, että päästäisin matalampaa ääntä. Myöhemmin hän kertoi, että pelkäsi minun pyörtyvän, koska olin haukkonut niin paljon henkeä. Tein työtä käskettyä ja aloin möristä oikein kunnolla. Puolisoni tuli mukaan mörinään ja muodostimme mörinäpilven rantaviivaan eli ammeen laidalle. Aiemmin en ollutkaan samalla tavalla mörissyt. Mikä voima tärisevässä matalassa äänessä onkaan! Hetkittäin tuntui, etten jaksaisi enää. Silloin katsoin doulaani silmiin ja ne tuntuivat polttavan minuun uskoa ja luottamusta. Tuntui, etten muuta nähnytkään, vain hänen silmänsä, jotka sanoivat, että kaikki on niin kuin pitää. Muistin lukeneeni, että sillä hetkellä, kun ei enää meinaa jaksaa, syntymä on tosi lähellä. Luotin siihen ja päätin jaksaa vielä vähän.

Sitten vaihtui kätilö. Hän tuntui aiempiin verrattuna viileältä ja etäiseltä, asialliselta. Pelästyin, että nytkö minut pakotetaan lääkkeisiin. Ärsytyksekseni hänkin halusi tutkia, miten paljon olen auki. Onnekseni hän kuitenkin antoi luvan ponnistaa kunnolla, lippa oli tiessään ja lapsella oli tie auki. Sitten ymmärsin, mitä oikea ponnistuttaminen tarkoittaa. En se ollut minä, joka ponnisti. Se oli jokin muu minussa, vauva. Ponnistus oli valtava pidättelemätön voima, joka kulki lävitseni ilman, että kykenin tekemään sille mitään. Yritin mennä sen mukaan, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Jälleen ikuisuudelta tuntuvan ajan mörisin ja hyppäsin ponnistuksen matkaan. Tunsin, miten vauva painui alemmas ja alemmas. Kätilö ja doula kannustivat ponnistamaan vahvemmin. Minä ajattelin, että joku muu joutuu kohta tekemään sen, kun minä en enää jaksa. Silti jälleen ärisimme ja mörisimme mieheni kanssa. Minä olin kadonneena maailmaan, joka on toinen.

Vauvan pää tuli näkyviin. Minua kehotettiin kokeilemaan sitä, että saisin lisävoimaa. Pieni kananmunan kokoinen tukkaläntti käteen tuntuikin. Mietin, miten ihmeessä koko kallo tulisi ulos ilman, että satuttaisin vauvaa. Kannustukset muuttuivat pian voimakkaammiksi. En kuitenkaan tohtinut ponnistaa kovaa, koska pelkäsin, että repeäisin. Sitten muistin maalauksen, jonka olin tehnyt juuri ennen synnytystä valmistautuakseni. Siinä synnyttäjä nojaa kiveen jalat levällään ja hänen jalkovälinsä on valtava. Muistin, että juuri se on se, mitä haluan. Minusta tulee valtava! Jätin kukka-ajatuksen ja siirryin suuntaamaan kohti sitä, että minusta tulee suorastaan jättimäinen. Aavistuksen jarruttelin silti, ja vauva heijasi edestakaisin. Pelkäsin, ettei tilanne edisty, koska tunsin vauvan liikkuvan takaisin, mutta kätilö ja doula edelleen kannustivat ja sanoivat, että se on normaalia. Alapäätäni kiristi ja kihelmöi.

Hetken kuluttua kätilö kuitenkin sanoi, että olisi laitettava scalp-anturi vauvan päähän, koska sydänäänet eivät kuuluneet kunnolla vauvan liikkumisen vuoksi. Kehotin siirtelemään vöitä mieluummin, mutta pian kätilö sanoi, että scalp on laitettava tai sitten on tultava ammeesta pois. Annoin vastentahtoisesti luvan. Vauvalla olisi todennäköisesti kaikki hyvin, mutta tässä kohtaa kätilö oli melko tiukka. Jokin hänen olemuksessaan sai minut vakuuttuneeksi, että häneen voi luottaa täysin. Luottamuksen syntymistä helpotti sekin, että doulani kyseli samalla kätilöltä, millainen työura hänellä oli ollut. Tämä kätilö oli hoitanut useita vesisynnytyksiä aiemminkin ja takana oli jo pitkä työura. Olin ammattilaisen käsissä, ja vauvani myös. Kun piikki laitettiin vauvani päähän, hän vetäytyi sisäänpäin ja liikehti niin, ettei minulle jäänyt epäselväksi toimenpiteen epämiellyttävyys. Kätilö ohjeisti minua kääntymään ympäri sen jälkeen kun pää olisi syntynyt. Vartalo syntyisi siten, että minä katsoisin taivaaseen. Hän sanoi, ettei olisi kiirettä nostaa vauvaa vedestä, vaan voisimme ihastella häntä rauhassa.

Kätilö alkoi painostaa lempeään sävyyn, että nyt pitää ponnistaa kunnolla. Jostain syystä ponnistaminen muuttuikin helpommaksi, ehkä siksi, että vyöt poistettiin, kun vauvalla oli nyt se pinni päässä. Tai ehkä ponnistamista helpotti se, että tunsin, miten kudokseni olivat ehtineet venyä, tai sitten luottamus kätilöön ja doulaan ja mieheeni. Pyysin kätilöä neuvomaan, minne suuntaan ponnistan. Koin, että nyt viimeistään on tosi kyseessä. Pistin kaikki voimani kehiin ja kadotin itseni täysin, annoin ponnistuksen tulla ja viedä minut mukanaan. Ponnistin vielä sittenkin, kun en enää jaksanut. Ja sitten tuntui plopsahdus. Pää oli tullut ulos.

Siirryin avun kanssa ammeen toiseen kulmaan ja nojasin yläselän mieheni käsivarsiin. Yhtäkkiä tunsin, että vauva kääntyi, kiertyi kuin korkkiruuvi. Se oli iso ja hätkähdyttävä, mahtava muljahdus. Kätilö sanoi, että seuraavan supistuksen aikana syntyy vartalo. Niin syntyikin. Toinen samanlainen, tai hieman helpompi järjetön antautuminen supistuksen ja ponnistuksen vietäväksi ja puristus vielä sen päätteeksi ja lapsi oli ulkona. Kätilö nappasi lapsen heti otteeseensa ja alkoi pyöritellä häntä vedessä. Napanuora oli tiukasti pari kertaa vauvan kaulan ympärillä. Minä olin ihan sekaisin. Tässä se nyt oli, vauva oli syntynyt noin kuusi tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Ihailin kätilön taitoa irrottaa napanuora, kunnes hän nosti parkaisevan vauvan vedestä syliini. Pieni, avuton olento oli yhtäkkiä rähmällään rintani päällä ja minä pelkäsin pudottavani hänet alas. Sininen väri alkoi heti vedestä tultua palautua punaiseksi. Jäntevä ihme piti heti elämää itsestään. Minä olin sekaisin. Oli vaikea tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kätilö ohjeisti minut nousemaan ylös ammeesta, vaikka en kyllä tajunnut, miten se olisi mahdollista. Tunsin itseni melkoisen uupuneeksi ja pelkäsin pudottavani vauvan. He kuitenkin auttoivat minut käsistä tukemalla kävelemään synnytyssalin sänkyyn napanuora jalkojen välissä roikkuen. Istukka ei saanut syntyä ammeeseen. Olin hemmetin ylpeä itsestäni. Tunsin itseni maailman vahvimmaksi, vaikka kroppa olikin jo ihan uupunut. Toistelin mielessäni, että olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja pidin sitä maailman ihmeellisimpänä asiana. Samalla tuijotin pientä vauvaamme ja kyllä, hän oli mielestäni hurjan kaunis, ehkä jopa maailman kaunein vauva. Hän on hurjan kaunis edelleen.

Vauva hamuili rinnallani ja yritimme kätilön avustuksella ensimmäistä imetystä. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, puolisoni katkaisi napanuoran. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi, annetaanko oksitosiinia verentulon lopettamiseksi ja istukan syntymisen helpottamiseksi. Minua vaivaannutti ja ihmetytti, miksi nyt olisi otettava jotain synteettistä, kun tähän asti oli selvitty ilman. Onneksi doulani komppasi minua ja ilmoitti, että jos sen voisi antaa vasta sitten, kun ei enää muuta voi. Vauvan vastaanottanut kätilö ymmärsi asian ja sanoi kokeilevansa josko istukka olisi jo irronnut. Istukka syntyikin kevyesti napanuorasta vetäisemällä ehjänä. Valtaisa pussi se olikin. Tuokinko vielä oli sisälläni? Vauva sai luvallani K-vitamiinipistoksen kantapäähän.

Kätilö ompeli paikallispuudutuksessa kaksi pientä tikkiä. Se ei tuntunut kivalta, mutta ei se kyllä järin sattunutkaan. Olin kuitenkin hurjan iloinen. Teki mieli pitää juhlat heti ihan vain sitäkin varten, että väliliha oli säilynyt täysin ehjänä. Juhlahan se olikin, vauva sylissä ja puoliso vierellä. Hetken päästä kätilö auttoi minut suihkuun. Kun minä jälleen nautiskelin veden palauttavasta virtauksesta, kätilö mittasi vauvan ja opasti puolisoani hoitamaan napatynkää ja pitelemään vauvaa. Sitten kätilö jätti meidät hetkeksi kolmestaan. Doula oli lähtenyt jo hieman aiemmin huomauttaen lähtiessään, että jos joskus saisin toisen lapsen, synnytys saattaisi olla todella nopea.

Pyyntömme perhehuoneesta oli kuultu ja siirryimme onnellisina simuloimaan kotia. Tunsin itseni kuningattareksi pidellessäni vauvaamme pyörätuolimatkalla sairaalan läpi. Jälkikipuihin minulle tarjottiin heti buranaa ja panadolia. Kysyin, miksi sitä pitäisi ottaa, kun ei minuun oikein sattunut. Mutta otin sitten kuitenkin myöhemmin pari kertaa nelisatasen buranan. Se olikin kovin lääke koko synnytyksen aikana.

Viidentenä päivänä, perjantaina, lähdimme kotiin. Pikkuisella oli ollut aavistus keltaisuutta ja oli ollut siksi unelias. Imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin ja pikkuisen paino laski liikaa. Lisämaidolla se saatiin nousuun ja minä opettelin pumppaamaan maitoa häntä varten, kun minulta viimein nousi maito keskiviikkoiltana antauduttuani kuuntelemaan oksitosiinin virtausta kehossani.

Nuo viisi päivää olivat hyvin intensiiviset, raskaat ja stressaavat, kuin vuoristorata. Ensin kaikki oli hienosti ja lääkärintarkastuksessa vauva sai huikeat kehut. Mutta sitten imetys teki järkyttävän kipeää, emmekä osanneet pelata vauvan kanssa kunnolla yhteen. Onneksi puolisoni pinna on paljon pidempi kuin omani. Huoli vauvan painosta ja siitä, ettei hän kuivuisi olivat musertaa minut, samoin se, ettemme nukkuneet juuri lainkaan. Torstaina piipahdimme puolisoni kanssa ulkona puiden suhinassa. Sillä voimalla kaikki kääntyi paremmaksi ja perjantaina katselin jo puita koti-ikkunan takana. Olin miettinyt vuosia, miltä tuntuisi vauvan tuhina minun ja puolisoni välissä. Yhtäkkiä se oli totta ja tässä. Syntymä on ihme. Kaunis ihme, kuten oli synnytyskin.

Miksei kaunis jos kerran joskus kauheakin?

Kuusiviikkoinen lapsi sylissäni mietin, voinko olla toipunut synnytyksestä, jos haluaisin kokea synnytyksen uudelleen? En keksi mitään muuta tilannetta tai tapahtumaa, joka vastaisi synnytystä edes vähäisimmässä määrin. Tiedän, etten ole ainoa, joka on kokenut synnytyksensä niin. Joillekin synnytys on ollut jopa orgastinen kokemus. Itselleni se oli vahvin läpikäymäni kokemus kehon ja mielen yhteydestä.

Oli uskomatonta kokea, seurata ja todistaa, miten välitön ja voimallinen yhteys kehon ja mielen välillä onkaan. Se, minkä ajattelin päässäni, tapahtui kehossani samalla, kun olin tietoinen tapahtumasta. Aukesin kuin kukka. Kasvoin valtavaksi. Tunsin, miten oksitosiini virtasi. En kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan, millaiselta todella tuntui kokea olevansa niin moniulotteisesti läsnä. Aivan kuin muotoni olisi ollut toinen. Ulotuin paljon itseäni kauemmas ja paljon itseäni lähemmäs kuin koskaan ennen. Ytimeni oli kohtu, joka sykki ja johti elämää, ajattelua ja tunteitani. Pääni vain seurasi, mitä tapahtui, oli todistajana. Jos jokin synnytyksessä oli harmillista, niin se, ettei sellainen tietoisuuden tila jatkunut synnytyksen jälkeen.

Synnytykseni vastasi ennalta kysymääni kysymykseen synnytyksen kauneudesta. Jopa synnytysraportissamme lukee, että pikkuisemme synnytys oli kaunis ammesynnytys. Sen kirjasi ajatuksistani tietämätön kätilö. Jaan hänen kokemuksensa. Lapsemme synnytys oli myös omasta mielestäni kuten myös doulani mielestä kaunis. Ymmärsin myös, että saadessaan lapsen syliin kaikki muu herkästi kaikkoaa mielestä. Kivut unohtuvat. Erikoista kuitenkin on, että olen unohtanut myös sen, että synnytys ylipäänsä olisi tehnyt kipeää.

Minä en kerta kaikkiaan muista, että minuun olisi sattunut synnytyksessä, siis että olisin kärsinyt. Kysyin myöhemmin puolisoltani, vaikuttiko hänestä, että minuun sattui. Vastaus oli, että ehkä ihan loppuvaiheessa, jolloin sanoin ääneen, että minua kiristää. Tuon kiristyksen tunteen muistan itsekin. Muistan myös, että olin hetkittäin uupunut ja epätoivoinen. Mutta nuo hetket kestivät hyvin lyhyen aikaa, koska koin saavani paljon tukea ympäriltäni. Doulani katse kertoi, että kaikki etenee hyvin ja oikein. Puolisoni kädet sanoivat, että yhdessä jaksamme mitä vain. Kätilön ammattitaito kertoi, että kaikki on turvallista. Sisälläni oleva lapsi antoi ymmärtää liikkeillään, että hän on ja voi hyvin. Koin olevani isossa rakkauden kuplassa. Kärsimystä tuottava kipu ei siis välttämättä ole osa synnytystä.

Yksikään synnytys ei ole samanlainen, eikä mitään ideaalia synnytystä ole olemassakaan. Jokainen synnytys voi olla arvokas ja merkittävä. Kaikki synnytykset eivät kuitenkaan varmastikaan ole kauniita. Niin monta kauhutarinaa olen synnytyksistä kuullut, että tiedän synnytysten voivan olla myös hirveitä, katastrofaalisia, brutaaleja, rumia ja synkkiä. On ihanaa, että voin sanoa käsi sydämellä, että kauhun lisäksi, tai toivottavasti yhä useammin sen sijaan, synnytys voi olla kaunis, elämyksellinen ja voimaannuttava kokemus

Noora-Helena Korpelainen, 34, Espoo