Synnytys

Armin aamu

Oli perjantai, 2.11.2018 klo 02.00, kun heräsin, nousin ylös ja tunsin miten vedet menivät.

Edellisenä iltana olin ollut saunomassa siskoni luona ja tunsin oloni erilaiseksi. Supistuksia tuli harvakseltaan, mutta kuitenkin niin että sain kivasti harjoitella hengittämistä niiden läpi. Oloni oli rauhallinen ja levollinen. Silittelin vatsaani ja kerroin vauvalle, että hän voi syntyä. Täällä olisi kaikki valmista häntä varten. Kotiin päästyäni supistukset jatkuivat ja huomasin niiden tulevan n. 8 min välein. Laitoin vielä viestiä kätilölleni, että mikä tilanne oli, ennen kuin menin nukkumaan kuuma kaurapussi alaselällä.

Olin valmistautunut kotisynnytykseen hypnosynnytysharjoituksilla, tekemällä soittolistaa, rakentamalla synnytyspesää olohuoneen nurkkaan ja mielikuvaharjoituksilla siitä, miten synnytys tulisi menemään. Synnytyslauluun olin myös perehtynyt. Doulana tietotaitoni on toki melko laaja, mutta oli ihanaa käyttää kaikkea oppimaani nyt omassa raskaudessa ja huomata miten tietyt asiat valikoituivat itselle tärkeiksi.

Vesien mentyä herätin mieheni ja kerroin, että synnytys on varmaankin alkamassa. Halusin kuitenkin omaa aikaa ja annoin hänen jatkaa uniaan. Alkutärinöiden ja jännityksen jälkeen muistan, miten kehoni läpi tulvi onnellisuus ja rakkaus. Onnellisuus siitä, että saan olla kotona. Tunnetta on vaikea selittää sanoiksi, mutta itkin onnesta, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Olin onnellinen, että saan olla oman kodin tuoksuissa, tuttujen ihmisten ympäröimänä, eikä minun tarvitsisi selittää kenellekään mitään. Siivoilin vielä hiukan (minulle oli erittäin tärkeää, että koti on siisti, kun synnytän), sytyttelin paljon kynttilöitä ja laitoin synnytystä varten laatimani soittolistan soimaan. Olin tehnyt neljä eri listaa, eri fiiliksien mukaan. 😀 Lopulta kuuntelimme vain yhtä. Kun Enyan laulu Humming alkoi soimaan, huokaisin ja aloin etsiä hyvää asentoa. Ilmoitin myös kätilölleni, että supistukset voimistuvat pikkuhiljaa ja hän voisi lähteä tulemaan, koska matka hänellä oli pitkä. Yksi pelkoni olikin, että mitä jos synnytys meneekin niin nopeasti, ettei kukaan ehdi paikalle. Tämä osoittautui kuitenkin turhaksi.
Soitin myös doulalleni, joka hakisi ystäväni matkan varrelta kyytiin, sekä synnytyskuvaajalle ja siskolleni, että aika on koittanut.

Herätin mieheni ja kerroin, että synnytys on hyvässä vauhdissa ja toivoin, että hän laittaisi TENS-laitteen selkääni ja tulisi tuekseni. Ja siis TENS! Mikä ihana keksintö. Supistukset eivät tuntuneet lainkaan kipeiltä laitteen laiton jälkeen ja se tuntui vain hyvältä.

Tunsin oloni koko ajan rauhalliseksi ja hyväksi. Otin supistuksen vastaan yksi kerrallaan enimmäkseen pöytään nojaten ja lantiota keinutellen. Olin onnellinen ja minua ei pelottanut. Odotin vauvan syntymää ja oloni oli luottavainen ja ihana. Olin onnellinen, että aika oli koittanut, koska viikkoja oli jo 41+3 ja olin todella valmis synnyttämään. Kaikki huoleni siitä, että miten kestäsin supistukset ilman lääkkeitä tai pelkoni kontrollinmenetyksestä osoittautuivat turhiksi. En kertaakaan tuntenut tarvetta siirtyä sairaalaan ja lääkkeet eivät käyneet mielessäkään. Uppouduin täysin synnytykseen ja virran vietäväksi.

Jossain vaiheessa koko synnytystiimini oli paikalla ja tunsin, että nyt on hyvä. Kaikki ovat täällä minua varten, tukemassa minua ja antamassa voimaa jokainen omalla tavallaan. Nainen naiselle. Mieheni lähimpänä minua.

Jälkeenpäin olen ajatellut, miten jokaisen synnyttävän pitäisi kokea se sama. Se, kun olo on täysin tuettu ja turvallinen. Kunnioitettu ja rakastettu. Olen ikuisesti kiitollinen tiimilleni siitä. <3

Aikaisin aamulla myös isommat sisarukset heräsivät yöuniltaan ja tulivat alakertaan ihmettelemään pikkusisaruksen syntymää. Meille oli tärkeää, että isommat lapset ovat myös mukana synnytyksessä, jos he itse niin haluavat ja jos tilanne näyttää siltä, että lasten on turvallista olla läsnä. Olimme valmistautuneet yhdessä monta kertaa siihen, miltä synnytys tulee näyttämään ja miltä äiti saattaa näyttää ja kuulostaa. Olinkin hyvin rauhallinen ja synnytyslauloin läpi koko synnytyksen.

Pari tuntia ennen vauvan syntymää siirryin ammeeseen, johon toivoin synnyttäväni. Harmikseni TENS-laite piti ottaa pois selästä, mutta vesi antoi myös hyvää kivunlievitystä ja ammeessa oli helppo löytää hyvä asento. Vaihdoin asentoa tuntemuksien mukaan ja heittäydyin. Supistukset alkoivat olla jo melko intensiivisiä ja niitä tuli ihan parin minuutin välein. Nojailin välillä kätilöni käsiin, jotka supistusten välissä silittivät minua, jotta rentoudun. Välillä hain voimaa mieheni käsistä ja välillä tunsin pienen käden silittävän otsaani. Tajusin sen olevan jompi kumpi isommista lapsista ja kyynel vierähti poskelleni. Oli niin hyvä. Pidin silmät kiinni ja otin supistuksen vastaan yksi kerrallaan. Doula siveli vettä selkääni, painoi akupisteitä ja synnytyslauloi kanssani. Kuvaaja kuvasi joka hetken. Siskoni ja ystäväni pitivät huolta isommista sisaruksista ja lähettivät minulle hyvää energiaa.

Synnytys junnasi hieman paikallaan jossain kohtaa. Selkääni sattui kovasti myös supistusten välissä ja supistukset laantuivat hieman. Vauva oli luultavasti tulossa virhetarjonnassa. Jälkikäteen muistan, miten liikuin aika paljon tässä vaiheessa ja vaihdoin aktiivisesti asentoja. Tein tietämättäni muutamia Spinning Babies liikkeitä itsekseni vedessä, jotta vauva pääsisi laskeutumaan paremmin lantiossani ja sain tuoksuteltavaksi aromaterapeuttisia öljyjä, joita myös siveltiin selkääni. Sen jälkeen synnytys ottikin uudestaan voimaa ja supistusten luonne muuttui. Olin siihen asti laulanut pelkästään A tai O vokaalia, mutta yhtäkkiä se ei enää toiminutkaan ja vaistomaisesti vaihdoin vokaalit pörinään. Sanoin, etten taida jaksaa enää montaa supistusta, mutta koko tiimini valoi minulle voimaa ja sain uutta uskoa. Tiesin myös sisimmässäni, että nyt ollaan lähellä, koska iski epätoivo. Pörinä rentoutti niin hyvin, kuin synnytyksen loppumetreillä voi rentouttaa ja yhtäkkiä tunsin, miten kehoni alkoi työntää vauvaa alaspäin. Olin polvillani ammeessa, toinen jalka koukussa ja pidin mieheni käsistä kiinni. Tunsin miten vauva laskeutui ja kääntyi löytääkseen enemmän tilaa syntymiseen. Kehoni ponnisti puolestani ja minä kirjaimellisesti karjuin kuin leijonaemo vauvan maailmaan. Muutamalla karjaisulla Armi oli syntynyt. Kätilö otti Armin vastaan ja ojensi hänet minulle jalkojen välistä. Nostin hänet rinnalleni ja tunsin jotain sanoinkuvaamatonta. Olin tehnyt sen. Synnytin oman kodin suojassa, takkatulen lämmössä, kynttilänvalossa. Itkin onnesta, katsoin vuoroin vauvaani ja synnytystiimiäni ja olo oli häkeltynyt ja onnellinen. Siinä hän nyt oli, pieni tyttövauva. Emme halunneet raskausaikana tietää sukupuolta ja sen selvittyä, isosisko hyppi ilosta, kun hän sai pikkusiskon. Syntymäajaksi merkittiin 9.23.

Hetken häntä ihmeteltyämme, siirryin ammeesta patjalle lattialle odottamaan istukkaa. Jostain syystä istukka irtosi vain osittain ja aloin vuotamaan verta melko paljon. Siinä kohtaa oli parempi soittaa ambulanssi, jolla minut vietiin TYKSiin. Siellä lääkäri irroitti istukan ja jäimme yön yli veritankkaukseen, sekä tutustumaan vauvan kanssa paremmin toisiimme. Seuraavana iltana pääsimmekin takaisin kotiin aloittamaan uuden elämän viisihenkisenä perheenä.

Olen kiitollinen, että löysin ihanimman ja ammattitaitoisen kätilön rinnalleni, jota voin nykyään kutsua myös ystäväksi. Erinomaisen doulan ja lämpimän, sekä taitavan kuvaajan. Siskon, joka saunotti ja tuki jokaisessa hetkessä, sekä tärkeimmän ystäväni. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä mieheni, joka oli korvaamaton kaikissa käänteissä; tietysti synnytyksessä, mutta varsinkin sen jälkeen, kun toivuin massiivivuodosta ja opettelin elämää uuden tulokkan kanssa. Kiitos! <3

Äitinä, ehdottomasti elämäni huikein matka. Naisen keho on uskomaton ja voimakas. Vauvan lisäksi tästä matkasta syntyi täysin uusi äiti ja doula.

– Saija Virtanen, 29, Vehmaa

Kuvat: Elina Palosaari

Synnytys

Rakkauden täyttämä vesisynnytys

Odotin neljättä lastani ja suurin toiveeni oli synnyttää kotona. Taloudellinen tilanne ei kuitenkaan sitä suonut, joten valitsin sairaalasynnytyksen. Halusin myös mahdollisimman kodinomaisen synnytyksen sairaalassa eli vesisynnytyksen, edelliset lapset ensimmäistä syntymää lukuunottamatta olivat syntyneet niin nopeasti, ettei ammeeseen oltu keretty. Odotin innolla tulevaa neljättä synnytystäni.

Maanantaina 30.10. aamuyöllä viiden jälkeen tunsin kuukautismaisia jomotuksia selässä ja alavatsalla. Olin varannut ajan kymmeneksi vyöhyketerapiaan, jotta saisin lisärentoutta ja vauva ehkä innostuisi syntymään. Laskettu aika oli ollut edellisenä keskiviikkona. Kymmeneltä menin vyöhyketerapiaan, siellä ollessani tunsin muutamia supistuksia ja vyöhyketerapeutti totesikin, että nyt on paljon tapahtumassa kehossani. Kehoni oli täysin valmis ja avoinna hoidolle. Olin aivan onnessani ja suorastaan täppinöissäni. Oli hienoa tuntea, miten kehoni työskenteli ja rakkaan vauvan tapaaminen lähestyi.

Pitkin päivää tunsin epäsäännöllisiä supistusaaltoja. Hain pienemmät metsäkerhosta ja vanhin saapui koulusta. Pelailimme lautapelejä, söimme ruokaa ja puhuimme synnytyksestä. Innostuinpa pesemään myös vessoja siinä päivän aikana. Olin aivan haltioissani siitä, että sain tuntea pikkuhiljaa voimistuvia supistuksia ja tiesin, että nyt vauva tahtoi syntyä. Otin supistuksia vastaan syvähengitellen ja jumppapallon päällä lantiota keinuttaen. Ajattelin jokaisen supistuksen olevan upea aalto, jonka mukaan hyppäsin ja työskentelin yhdessä sen upean aallon kanssa, jokainen aalto oli lähempänä vauvani syliin saamista. Kuuntelin rentouttavaa musiikkia ja touhuilin lasteni kanssa. Lapsia jännitti hurjasti, kun pikkuveljen syntymä oli vihdoin koittanut. Isosiskolla pääsi jännityksen kyyneleet, kun keskustelimme synnytyksestä. Miten ihanasti jokainen olikaan mukana tässä syntymässä.

Seitsemän aikaan illalla alkoivat säännölliset supistusaallot ja tunsin, miten synnytys lähti kunnolla käyntiin. Koin silloin hyväksi soittaa sairaalaan, jotta varaisivat meille ammeen. Sanoin tulevani illan aikana. Olin helpottunut, kun amme oli vapaana ja saisin synnyttää pikkuisen rakkaamme veteen toivomallani tavalla.

Mieheni oli tullut töistä. Minä menin suihkuun ja lilluin lastemme kylpyammeessa (kyllä, luit oikein!) ottaen syvähengittäen vastaan vielä niin lempeitä, mutta varmoja supistusaaltoja. Tunsin niin syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta kehostani ja vauvastani sekä siitä, miten upeasti työskentelimme yhdessä. Tunsin oloni täysin rentoutuneeksi ja onnelliseksi. Hyvästelin rakkaat 6-, 5- ja 3-vuotiaat lapseni. He menivät naapuriin tuttuun ja turvalliseen kotiin hoitoon.

Me lähdimme mieheni kanssa ajelemaan kohti sairaalaa. Olin lämmittänyt kaurapussit matkalle ja supistuksia tuli noin 10 minuutin välein. Nauroimme mieheni kanssa supistusaaltojen välissä, miten menemme testaamaan Oulaisten uuden uimahallin ja muuta läppää lennättelimme.

Meillä oli kyllä hauskaa ja mahtava fiilis. Minulla oli niin turvallinen, rakastettu ja hyvä olla, sillä tiesin, että me olimme mieheni kanssa loistava tiimi. Oltiin oltu jokaisessa synnytyksessämme. Upeita ja kauniita kaikki ja taas saisimme kokea jotain todella upeaa, pyhää ja ainutlaatuista. Kohta me taas menisimme ”elefanttimarssia” sairaalan käytävällä, niin oli ollut jokaisessa synnytyksessä. Supistusaallon tullen minä syvähengittelin supistusaallon kanssa ja mieheni painoi kauratyynyä selkääni meidän hitaasti kävellen eteenpäin.

Saavuimme tuttuun sairaalaan puoli yhdeksältä. Annoin kätilölle luvan tehdä sisätutkimuksen, mutta sanoin myös, etten halua enempää sisätutkimuksia, kehoni kyllä osaa kertoa, milloin on aika hengitellä pieni ulos. Olin yllätyksekseni 7cm auki. Sanoinkin miehelleni käyrällä seisten ollessani, että miten uskomattoman hienosti olin auennut ja tilaa tehnyt vauvalle, vaikka minusta tuntui että synnytys oli vasta alussa. Syvähengitellen, kauratyynyjen avulla sekä lantiota keinutellen oli helppoa ja rentoa ottaa supistuksia vastaan. Tuntemukset olivat todella maltillisia ja niitä tuli edelleen 10 minuutin välein. Olin halunnut tulla ajoissa sairaalaan, jotta kerkeäisin olla vedessä rauhassa ennen vauvan syntymää.

Kätilö meni heti täyttämään ammetta ja pääsinkin yhdeksältä ammeeseen. Olin toivonut, että saisimme olla mieheni kanssa kahdestaan salissa. Jos haluaisimme kätilön huoneeseen soittaisimme kelloa. Kätilöt kunnioittivat toivettani. Menin ensin lillummaan veteen itsekseni. Vesi tuntui ihanalta, lempeältä ja rentouttavalta. Siellä oli ihanaa liikuskella juuri sillä tavalla, miten kehoni halusi. Supistusten tullessa roikuin narusta ja keinuttelin lantiota syvähengitellen, kuvittelin lantioni olevan kuin kaunis ruusu, joka avautuu ja tekee tilaa vauvalle. Mies laittoi kuumalla vedellä täytetyn minigrippussin selkääni joka supistuksella. Se helpotti selän kuumotusta. Kännykästä kuului valitsemaani rauhallista musiikkia, huoneessa oli hämärää ja hiljaista.

Ammeeseen mentyäni aloin kuin itsestään laulaa syvähengityksen lomassa synnytyslaulua eli matalaa aaaa supistusten tullessa. Se tuntui syventävän entisestään synnytyskuplaani ja vaivuin supistusten tullessa omaan ja vauvani yhteiseen maailmaan. Puolentoista tunnin päästä mieheni tuli kanssani ammeeseen. Oli ihanaa, kun hän tuli lähelleni, sain roikkua hänen sylissään halattavana ja olla lähellä. Supistukset alkoivat voimistua pikkuhiljaa entisestään ja syvähengitys ja synnytyslaulun avulla pärjäsimme hienosti. Mies painoi selkääni. Vesi tuntui ihanalta ja lempeältä ympärillämme. Välillä mieheni tarjosi minulle vettä.

Syntymä oli rauhallinen, lempeä ja kaunis. Eteni selvästi hitaasti. Vauvalla ei tuntunut olevan kiirettä. Naureskelimme, ehtisikö vauva syntyä tämän päivän puolella vai menisikö kuun viimeiselle päivälle. Nousin muutaman kerran ammeesta käymään vessassa ja ottamaan käyrää. Käyrää otettiin toiveistani seisten. Oli ihanaa palata veden syleilyyn takaisin.

Supistusten voimistuessa vaivuin yhä enemmän omaan maailmaan ja tunsin miten vauvamme matkasi jokaisella supistuksella yhä lähemmäa minua ja miestäni. Tuntemukset olivat upeita ja olin ihmeissäni jälleen niiden siitä voimasta mitä itsestäni löytyi. Kuvittelin ja tunsin miten omat kehoni endorfiinit ja oksitosiinit virtasivat.

Synnytyssalissa oli täysin hiljaista, vain minun matala aaaaa 7-5 minuutin välein kaikuin huoneessa. Olimme kuin kotona mieheni kanssa, koska kukaan ei häirinnyt meitä, olimme vain me ja vauvamme.

Viimeinen tunti kun alkoi ennen vauvan syntymää tuntui polte todella voimakkaasti ja tunsin heti, että nyt haluaisin paeta. Sanoin miehelleni, että nyt on se hetki, jolloin tuntuu epätoivoiselta, se täysin luonnollinen hetki, mutta jo lähellä syntymää. Mieheni tsemppasi, halasi, silitti selkää, sanoi, miten upeasti ja vahvasti työskentelin voimakkaiden tuntemusten ja supistusten kanssa. Se auttoi ja muistin jälleen, että jokainen supistusaalto on lähempänä pienen rakkaani syntymää. Puristin mieheni kaulaa yhä kovemmin ja muistaen kuitenkin pitää lantion keinunnassa ja avoimena, jotta pikkuisemme edelleen saisi laskeutua ja pian syntyä. Kehoni alkoikin kuin itsestään työntää vauvaa ulos, jolloin pyysin miestäni soittamaan kätilön paikalle. Olin kertonut haluavani ottaa vauvan itse vastaan. Tuntui hurjalta, että pikkuinen olisi kohta sylissämme. Jokainen supistusaalto tunsin kuinka vauva liikkui ja kääntyi synnytyskanavassa ja olin onnellinen kun vihdoin kohtaisimme.

Kaksi ihanaa kätilöä tuli paikalle. He istuivat taskulampun kanssa altaan vierellä hiljaa. Välillä kuuntelivat sydänääniä, tosin sitä en edes itse huomannut, sillä olin hyvin vahvasti omassa euforisessa tilassani.
Hengitellen ja synnytyslaulua laulaen kehoni työnsi kuin itsestään vauvaa alaspäin, minun ei tarvinnut ponnistaa kuten ei kahdessa aikaisemmassakaan synnytyksessä. Puhuin vauvalle, josko sinä haluaisit jo tulla sieltä. Sillä tunsin, että vauvalla oli selkeästi isompi pää kuin sisaruksillaan. Oli hieman yllätys ja myös ihanaa, ettei hän syntynyt syöksyllä. Lopulta klo 00.59 , 19 minuutin hengittelyn ja synnytyslaulun säestämänä syntyi ihana rakas poikamme, ja käännyin nostaen hänet itse ensimmäisenä syliini. Miten kaunis ja upea vauva ja synnytys. Vauva vain katseli ympärilleen minun ollessa mieheni syleilyssä ja vauva meidän molempien sylissä. Vauva ei itkenyt, hän katseli ja ihmetteli, hän oli saanut tulla lempeästi maailmaan minun syliini. Olimme niin onnellisia siinä, me kaikki kolme. Kätilöt siinä katsoen meidän ensimmäisiä hetkiämme. He olivat kunnioittaneet toivettani, olin ihan itse saanut käydä matkan vauvan ja mieheni kanssa, ilman mitään häiriöitä.

Synnytykseni oli täynnä rakkautta, rauhaa ja lempeyttä. Niiin kaunis ja voimaannuttava ja juuri niin täydellinen synnytys kuin olin etukäteen toivonut ja valmistautunut. Synnytykseni kesti 6 tuntia, joista 4 tuntia sain olla ammeessa. Aivan mieletön kokemus.

Kaikki neljä lastani on saanut syntyä Oulaskankaalla ja en voisi olla onnellisempi siitä paikasta. Siellä jos jossain onnistui tällainen todella kodinomainen synnytys.

– Rakkaudesta synnytyksiin, 28, Pohjois-Pohjanmaa

Synnytys

Lempeä vesisynnytys matkan päässä

Me matkustettiin synnyttämään aika kauas. Lähisairaalamme ei tarjoa mahdollisuutta vesisynnytykseen, mutta sellainen kiinnosti, joten teimme valmisteluja, jotta voimme matkustaa Oulaskankaalle asti synnyttämään.

Lasketun ajan tienoilla matkustimme Oulaisiin ja asuimme opiskelijasoluasunnossa odottaen synnytystä. Ei mikään paras tilanne rauhoittumisen kannalta kun pakkailut, matkustaminen ja uusi paikka stressasivat, mutta muutamassa päivässä saatiin lomatunnelma päälle ja tutustuttiin paikkoihin. Viikonloppuna Oulaisiin saapui myös äitini, joka olisi esikoisen kanssa synnytyksen ajan. Olen kovin kiitollinen hänelle, että hän halusi järjestää elämäänsä ja hypätä mukaan tähän seikkailuun.

Monta pitkältä tuntuvaa päivää saatiin katsella paikkoja ja odotella. Keskiviikkona keskellä päivää minulle tuli hirveä salamaväsy. Silmät eivät pysyneet enää millään auki ja unillehan sitä oli mentävä. Torkkuessani aloin käydä läpi tilannetta. Synnytyskassi on pakattu, musiikkilista on valmiina, synnytyskirje on neuvolakortin välissä, mies osaa hoitaa oman tonttinsa ja luotan häneen, esikoinen viihtyy mummonsa kanssa, minun tarvitsee vain antaa mennä. Kaikki on valmista, tervetuloa pikkuinen.

Torkkujen jälkeen lähdimme kävelylle. Lumen alta paljastunut kuiva asfaltti keväisin saa minut joka vuosi hyvälle tuulelle. Kävelyllä alkoi tulla supistuksia. Säännöllisesti n. 5 minuutin välein. Olin iloinen, mutta ajattelin että vielä menee aikaa. Ajan kuluksi ja huvikseen kellottelimme niitä supistussovelluksella. Iltaa kohden supistukset jatkuivat. Katsottiin porukalla elokuvaa. Luin esikoiselle iltasatua, kunnes piti alkaa keskittyä supistuksen aikana jo niin paljon, etten voinut puhua. Esikoinen lähti nukkumaan mummonsa kanssa ja minä ja mies jäätiin kahdestaan painelemaan selän akupisteitä ja hengittelemään suolalampun rauhoittavassa valossa.

Supistukset alkoivat olla jo voimakkaampia, niin että mies sai alkaa laittaa ajatustenlukutaitoaan käyttöön hieroessa ja painellessaan selkääni. En vielä ajatellut, että oltaisiin silti kovin lähellä maalia, ehkä aamulla voisi mennä sairaalaan katsomaan tilannetta. Alkoi väsyttää ja kokeilin olla hetken kylkimakuulla, jotta olisin voinut ehkä nukkua supistusten välissä. Sainkin ehkä lepäiltyä, mutta mieleen hiipi aavistus, että aamulla sairaalaan olisi jo myöhäistä mennä. Sanoin tästä miehelle, soitimme sairaalaan, josta meidät toivotettiin tervetulleiksi ja aloimme tehdä lähtöä. Sairaalan pihalla halusin kävellä raittiissa ilmassa, joten pysäköimme auton hieman kauemmas. Matkalla jouduimme kuitenkin pysähtymään jo useita kertoja ottamaan supistuksia vastaan, eikä niiden välillä varmasti ollut enää kuin minuutteja. Oli ihanaa nojata mieheeni, haistella hänen tuoksuaan ja tuntea hänen lämpönsä kylmässä yössä. Olimme tässä seikkailussa yhdessä.

Kun lopulta pääsimme sisälle, kaikkeen meni jo paljon aikaa, koska supistuksia tuli lähes jatkuvana nauhana. Tunnelma oli kuitenkin rauhallinen ja sain aina pysähtyä ottamaan supistuksen vastaan ja siirryimme saliin. Ammehuone oli vapaana. Viimein varmistui, että vesisynnytys on varmasti mahdollinen. Olooni alkoi puskea pieniä epätoivon sävyjä ja väsytti. Silti supistukset jatkuivat tiheään ja voimakkaina. Aloin ottaa ääntä käyttöön ja se helpotti.

Kun amme oli täynnä ja olisin sinne saanut hypätä, minuun iski epävarmuus. Olo oli niin kamala että voisiko tämä tuolla helpottaa. Mies ja kätilö saivat minut lopulta ammeeseen. Ja se tunne kun istahdin siihen veteen, on varmaan sellaista mitä ei voi unohtaa: Supistuksilta katosi terä välittömästi, vesi lämmitti ja kannatteli. Samalla helpotuksen aalto valtasi minut, en tehnyt pitkää matkaa valmisteluineen ja muiden ihmettelyistä huolimatta turhaa, tämä kannatti vaikka matkaa ja vaivaa olisi ollut tuplasti. Olo oli mahtava.

Ammeessa jatkoin synnytyslaulua ja supistukset alkoivat olla ärsyttäviä. Olinhan ajatellut sairaalaan lähtiessäni, että paikanvaihdos hidastaa hetkeksi synnytystä, jotta saan levätä, mutta niin ei käynytkään. Kätilö sanoi, että synnytys oli jo niin hyvässä vauhdissa ettei paikanvaihdos kai enää toiminut niin. Tuntui epäreilulta, mutta jotenkin myös hyväksyin kohtaloni. Supistukset voimistuivat ja tyydyin enää ihmettelemään supistuksen voimaa ja keskittymään hengitykseen ja äänen matalana pitämiseen.

Supistukset muuttuivat taas siten että alkoi tuntua että supistus menee alas, mutta minun pitäisi mennä ylös. Riuhdoin itseäni ylöspäin ja samalla tunsin lämmintä painetta. En uskonut lapsen vielä syntyvän, mutten vastustanut kehoni mielestäni ”liian aikaista” ponnistusta. Kyllä se tietää, mitä se tekee. En sekaannu itseäni isompien leikkeihin.

Parin tällaisen supistuksen jälkeen tunsin pienen pallon puhkeavan jalkojeni välissä suurella voimalla. Lapsivedet taisivat mennä. Sitten tunsin kuinka seuraavalla supistuksella jokin lämmin ja sileä liikkui määrätietoisesti alaspäin. Seuraavalla kahdella supistuksella syntyi pää ja heti perään tunsin kuinka vauvan hartiat vuorollaan kääntyivät ja lapsi syntyi pehmeästi itsekseeen veteen. En edes heti itse tajunnut, että lapsi jo syntyi. Takanani ollut mieheni otti vauvan kiinni ja kätilö ja opiskelija ohjasivat hänet antamaan vauvan minulle jalkojeni välistä ennen kuin hänet nostettaisiin pintaan. Nostin vauvan rinnalleni, hän ähkäisi ja alkoi hengittää. Availi silmiään ja katseli meitä. Ihmeteltiin kaikki pieni hetki toisiamme, mutta pian oli noustava ammeesta, sillä vesi oli värjääntynyt. Istukka syntyi sängyllä heti kun maltoin synnyttää sen vauvan ihmettelyn lomassa. Vauva ryömi rinnalle ja viihtyi siinä tovin, välillä vain pyytäen puolen vaihtoa. Nauroin ja tärisin, minulla oli hyvä olla. Sairaalaan saapumisestamme oli kulunut alle tunti, kun meillä oli jo lapsi sylissä.

Niin ikävää kuin se mielestäni onkin, oman valmistautumiseni päämoottorina oli tominut pelko. Pahin pelkoni oli, että synnytyksestä jäisi trauma ja hitaasti paranevia vaurioita ja ajattelin, että huolellinen valmistautuminen kaikkeen minimoisi ainakin trauman riskin. Siksi olin pohtinut tarkkaan, mikä olisi tahtoni missäkin tilanteessa, mitä eteeni voisi tulla ja valmistautunut pitämään puoliani tapahtui mitä tahansa. Olin raskausaikana kovin yksinäinen, jopa masentunut. Otin selvää kaikesta, luin ja katselin muiden kokemuksia, tein itsetutkiskelua ja kysyin itseltäni kipeitäkin kysymyksiä. Kaikkeen muuhun olin valmistautunut paitsi siihen, että synnytys sujuisi näin sujuvasti omalla painollaan. Synnytyksessä ihmetellessäni isoa supistuksen voimaa kehossani, ymmärsin että en enää pelännyt. Se mitä olin hokenut itselleni koko raskausajan piti todella paikkaansa: synnyttäminen olisi näin helppoa, eikä minun tarvitsisi muuta kuin olla kehossani ja antaa sen hoitaa se, minkä se osaa.

Hienoa oli myös se kuinka hyvin mieheni pystyi osallistumaan, helpottamaan oloani ja tukemaan ja kannustamaan. Hän sanoi itsekin, että esikoisen synnytykseen verrattuna hänellä oli paljon mukavampi olla mukana, kun tunsi, että voi todella auttaa minua ja osallistua lapsemme syntymään. Vauvan vastaanottaminen oli vielä kaunis kirsikka kakun päälle.

Keskiviikkona olimme päivällä käyneet kaupassa, jossa olin pysähtynyt katselemaan Muurlan Tommy Tabermann – juomalaseja. Yhdessä lasissa oli oheinen runo, jonka äärelle pysähdyin. Viisaita sanoja ja kuvaavat synnytystäni ehkä jopa paremmin kuin mitä itse osaisin kertoa.

Sitä että edes
häivähtävän hetken
uskaltaa olla suurempi
kuin onkaan, jättää
ohjakset hyvyydelle ja kauneudelle
sitä kutsutaan täydellä syyllä
mahdollisuudeksi
tulla ihmiseksi.

– Tommy Tabermann

-Anonyymi, 25, Pohjois-Suomi

Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Synnytys

Voimaannuttava ammesynnytys

Haluan jakaa tämän upean synnytyskokemuksen, vaikka synnytyksestä onkin kulunut jo jonkin aikaa. Minulla oli toiveissa mahdollisimman luonnollinen ja lääkkeetön synnytys, koska esikoisen synnytyksestä ei jäänyt kovin hyvät fiilikset. Tällä kertaa olin valmistautunut paremmin ja hankkinut itselleni doulan. Lääkkeettömyys kuitenkin jännitti minua ja ajatus tuntui minusta lähes hullulta. Pelkäsin etten pystyisi siihen ja tuottaisin suuren pettymyksen doulalleni Katalle. Onneksi puhuin asiasta Katalle, koska hän sanoi että synnytys etenee täysin minun toiveideni mukaan enkä voisi mitenkään olla yhtään sen huonompi synnyttäjä, vaikken pärjäisikään ilman lääkkeitä. Asian ääneen sanominen sai minut luottamaan taas itseeni. Kata oli myös väläytellyt ajatusta ammesynnytyksestä, enkä halunnut sulkea sitä mahdollisuutta pois vaikka mitään selkeää synnytyssuunnitelmaa minulla ei ollut. Siispä tässä synnytyskertomus toisen poikani syntymästä.

Oli torstai 26.10.2017 ja raskausviikot 40+5. Aamusta saakka oli tuntunut melko napakoita harjoitussupistuksia. Touhusimme tavalliseen tapaan Onnin kanssa. Kävimme ulkona ihmettelemässä ensilunta. Minulla oli tunne, että vauva syntyy pian, joten kävelimme Onnin kanssa vielä ostarilta hakemassa sairaalakassiin evästä. Nostin samalla käteistä, koska olin varannut iltapäiväksi ajan vyöhyketerapiaan. Ajattelin käydä hakemassa supistuksiin vähän lisää voimaa, mikäli ne eivät vahvistuisi iltaan mennessä. Ulkoilun jälkeen menin hetkeksi lepäilemään samalla kun Onni oli päiväunilla. Lepäilyn jälkeen supistukset olivat heikentyneet, joten päätin mennä varaamalleni vyöhyketerapeutille. Vyöhyketerapiahoidon aikana supistukset palasivat, mutta eivät olleet vielä kovinkaan kipeitä. Hoidon pituus oli 1h20min. Tulin kotiin ja söimme iltapalaa ja teimme Onnille iltatoimia. Supistuksia tuli vähänväliä, mutta edelleen melko kivuttomasti.

Noin 20-21 aikoihin supistukset alkoivat kipeytymään, joten laitoin Katalle viestiä ja kerroin supistuksiin tulleen lisää voimaa. Istuin jumppapallon päällä, mutta supistuksen aikaan se ei tuntunut hyvältä. Lähdin käyttämään koiria iltalenkillä, vaikka lantiossa tuntui jo kovaa särkyä ja aina supistuksen tullessa kävely oli hankalaa. Lenkiltä tultuani menin käymään suihkussa saadakseni apua lantiossa ja alaselässä tuntuvaan kipuun. Lämmin vesi tuntui hyvältä vatsalla ja selässä. Otin myös tässä kohtaa särkylääkkeen, mutta siitä ei ollut apua. Kata laittoi viestiä, että hänen kätilöystävänsä on yövuorossa Naistenklinikalla. Kyseinen kätilö oli hoitanut paljon ammesynnytyksiä ja perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityskeinoihin.

Katselimme illalla vielä tv:stä ohjelmaa ja yritin aina supistuksen tullessa hakea hyvää asentoa. Klo 23 aikoihin menimme nukkumaan. Tai oikeastaan Eetu meni nukkumaan, minun nukkumisestani ei tullut mitään. Makoilin sängyssä ehkä n. puolentoistatunnin ajan ja otin supistuksia vastaan hengitellen. Laskin aina supistuksen tullessa hitaasti kymmeneen ja siinä ajassa supistus oli usein ohi. Laskeminen auttoi minua jaksamaan supistuksen yli, koska tiesin sen olevan pian ohi. Supistukset olivat jo kipeitä ja niitä tuli melko usein. En kuitenkaan missään vaiheessa kellottanut supistuksia, kuuntelin vain kehoani.

Kellon ollessa n. 0:30 herätin Eetun ja pyysin häntä asentamaan TENS-laitteen selkääni. Soitin Naistenklinikalle ja puhelun aikana otin pari supistusta vastaan hengitellen ja TENSsin buustinappia painaen. Supistusten väli oli tässä vaiheessa enää muutamia minuutteja. Eetu oli soittanut isälleen ja pyytänyt häntä tulemaan meille, ettei Onnia tarvinnut herättää. Pian Eetun isä saapuikin taksilla pihaamme ja me jatkoimme samalla taksilla kohti Katan osoitetta ja Naistenklinikkaa. Taksimatka tuntui tuskaiselta ja kiemurtelin penkissä. Eetu yritti hieroa alaselkääni, mutta supistuksen tulessa se ei tuntunut hyvältä. Pian Katakin oli kyydissä ja muistutteli minua hengittämään ja rentouttamaan leukani. Hän myös silitti päätäni ja sanoi että otan supistuksia hienosti vastaan. Kun pääsimme perille, pyysin Kataa lisäämään TENSsiin tehoa.

Kirjauduimme sisään klo 1:36 ja otin heti yhden supistuksen vastaan käytävällä olevaan sairaalasänkyyn nojaillen. Kätilö ohjasi meidät synnytyssaliin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa selvisi että kohdunsuu oli jo 8-9cm auki. En voinut uskoa sitä todeksi. Onnin synnytyksessä olimme kiirehtineet synnytyssairaalalle aivan liian aikaisin, mutta nyt olin pärjännyt kivun kanssa paljon paremmin. Olin niin onnellinen, että puhkesin itkuun. Vauvalta otettiin vielä sydänkäyrää ja kärvistelin supistusten kanssa sen aikaa. Kätilö täytti ammeeseen veden ja ehdotti että voisin siirtyä sinne. Ammehuone oli hämärä, ainoastaan ammeen valot loistivat. Kätilö laittoi taustalle soimaan rauhallista musiikkia. Ennen ammeeseen siirtymistä TENS-laite oli otettava pois. Se jännitti minua hieman, koska TENS oli vienyt pahimman kivun pois.

Asettauduin ammeeseen polvilleni reunaan nojaillen. Eetu istui ammeen toisella puolella ja roikuin hänen kaulassaan lujasti puristaen. Supistukset kipeytyivät ja tihenivät nopeasti. En enää kyennyt rentoutumaan supistusten aikana, vaan hengittely muuttui huutamiseksi. Eetu sai minut hengittämään hänen kanssaan samaan rytmiin näyttämällä mallia. Se oli kuitenkin vaikeaa. Eetu kehui jatkuvasti kuinka hyvin minulla sujuu. Aina supistuksen tullessa kiemurtelin altaassa ja yritin löytää hyvää asentoa, välillä olin polvillaan, välillä kyykyssä. Eetu ja Kata tarjosivat juotavaa, painelivat alaselkää ja muistuttivat minua rentoutumaan. Ponnistelin aina supistuksen tullessa, mutten ollut täysin varma ponnistanko oikeaan suuntaan. Kuiskin Eetulle, että kaipaisin jotakin kivunlievitystä, mutta kätilöni sanoi että vauva on nyt ainoa kivunlievitykseni. Ponnistaessani tunsin sellaisen ”poks”, lapsivesi oli mennyt.

Kätilö kokeili vauvanpään korkeutta ja silloin myös tunsin minne päin ponnistan. Pian vauvan pää syntyi ja ajattelin että repesin varmasti pahasti. Hartiat eivät jostain syystä syntyneet heti seuraavan supistuksen aikana, joten kätilö avusti hieman vauvaa syntymään. Sen jälkeen kätilö pyysi sitten minua kääntymään ja katsomaan veteen. Nostin vauvan vedestä syliini. Eetulta valuivat kyyneleet, mutta itse en saanut edes itkettyä. Olin aivan hämmästynyt ja helpottunut että se oli ohi. Pitelin vauvaa sylissäni ja katselin häntä. Täydellinen poikavauva syntyi 27.10. klo 2:59 ammeeseen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, aivan kuten olin toivonut. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä mihin kroppani oli pystynyt. Ja vaikka synnytys olikin kivulias, olisin valmis tekemään saman uudestaan. Kata sanoi että olin tehnyt suuren työn. Eetukin oli ollut niin huikea, hän osasi tukea ja ohjata minua juuri oikealla tavalla. Sillä hetkellä huone tuntui olevan täynnä onnea ja rakkautta.

Kätilö ohjasi meidät viereiseen huoneeseen, jossa odotettiin istukan syntymää ja vauva sai tulla rinnalleni ihokontaktiin kokeilemaan imemistä. Vauva lähti heti imemään rintaa hyvin. Istukan synnyttyä Eetu sai leikata napanuoran ja otimme vauvasta kuvia. Kätilö paineli vielä kohdun ja sanoi etten ollut revennyt lainkaan, ei edes ainuttakkaan nirhaumaa. Sain mennä suihkuun ja sillävälin vauvaa pestiin ja mittailtiin. Vauva oli 4070g, 51cm ja päänympärys 35cm. Ihana pullukka poika.

Kuuden tunnin iässä tehtiin vauvalle lääkärintarkastus. Minulla ja vauvalla oli kaikki kunnossa ja imetys sujui, joten saimme luvan lähteä vauvan kanssa kotiin. Eetun isä tuli Onnin kanssa hakemaan meidät. Onni istui autossa ja näytti kasvaneen yönaikana isoksi pojaksi. Ajoimme kotiin ja Eetun isä haki meille ruokaa. Tuntui niin omituiselta olla kotona, vastahan me olimme lähteneet synnyttämään. Onni otti vauvan ihanasti vastaan ja halusi heti pussailla ja halailla. Meidän perhe tuntui niin täydelliseltä juuri nyt.

– Sara Karhusola, 25, Helsinki

Synnytys

Kotisynnytystarina – kuinka löysin oman voimani

Heräsin aamuyöstä siihen, että kohtua jomotti hetkittäin ja alaselkää poltteli taukoamatta. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta maatessa olo tuntui inhottavalta. Nousin sängystä ylös, kun mies ja esikoinen jatkoivat uniaan suloisesti vierekkäin, esikoinen oli jossain vaiheessa yötä kömpinyt meidän sänkyyn. Otin jumppapallon ja -maton esikoisen huoneeseen, ja söin aamupalaa pallon päällä lantiota pyöritellen. Kävin lämmittämässä kaurapussit alavatsalle ja selälle. Vain minä ja vauva tiesimme lähestyvästä synnytyksestä. Nautin tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Tasaisin väliajoin tulevat menkkajomotukset muuttuivat ja minulle tuli muutama selkeä supistus. Kuitenkaan ne eivät olleet vielä säännöllisiä. Laitoin anopille viestiä supistuksista, jotta hän osaisi varautua hakemaan esikoisen hetkeksi kylään.

Esikoinen ja mies heräilivät aamulla ja laitoimme yhdessä aamupalaa ja teimme ruokaa. Vielä supistusten aikana pystyin tekemään muita juttuja ja puhumaan, eikä se vaatinut suurta keskittymistä. Laitoin kätilöille ja doulalle viestiä lähenevästä synnytyksestä. Yhdeksältä aamulla supistukset selkeästi voimistuivat ja minun tuli keskittyä hengittämään ja heiluttamaan lantiota, sekä hakeuduin hieman etäälle miehestä ja esikoisesta, mutta supistusten välillä jatkoin normaalia oloa. Eteisen korkeaan kenkähyllyyn oli hyvä nojata ja se oli juuri oikealla korkeudella. Halailemme ja suutelimme puolisoni kanssa.

Minulla tuli muutama supistus kymmenen minuutin sisään ja puoliso käski minua soittaa kätilö paikalle. Mies oli sitä mieltä, että hän soittaa heti, jos itse en suostu. Soitin kätilölle ja sovimme, että hän syö rauhassa aamupalan ja tulee sitten. Kätilö kehotti myös täyttämään synnytysaltaan. Mies soitti äidilleen, että kannattaa lähteä töistä meille hakemaan esikoista.

Täytimme altaan yhdessä esikoisen ja mieheni kanssa. Ja mies laittoi musiikkia soimaan. Se oli ihanan rauhallinen ja onnellinen hetki, toisaalta surullinen, koska tiesin, että se tulee olemaan viimeisiä hetkiä kolmihenkisenä perheenä. Esikoinen oli innoissaan ammeen täyttämisestä. Supistukset voimistuivat ja menin eteiseen hengittämään ja heiluttamaan lantiota. Kehoni vaati keskittymistä jokaiseen uuteen supistuksen aaltoon. Puhe supistuksen aikana herpaannutti minua, joten pyysin miestä olemaan puhumatta minulle. Kerroin myös esikoiselle, että minulla on supistuksia ja, että minun täytyy keskittyä hengittämään. Molemmat antoivat minulle tilaa jokaisen uuden aallon keskellä. Halailemme ja suutelimme.

Kätilö saapui kymmeneltä paikalle ja halasimme pitkään. Olimme molemmat iloisia, että pitkään odotettu hetki oli vihdoin koittanut. Anoppi tuli hakemaan esikoista ja hänen ollessa paikalla supistuksia oli, mutta todella mietoina. Sovimme esikoisen kanssa, että soitamme heti kun vauva on syntynyt. Anopin ja esikoisen poistuttua soitin doulalle ja pyysin häntä paikalle. Supistukset voimistuivat taas ja pyysin, että kätilö painaisi akupisteitä ristiselässä. Välillä tuli supistus heti toisensa perään. Välillä mies painoi akupisteitä ja välillä kätilö. Juttelimme niitä näitä supistusten välillä.

Doula saapui paikalle puoli 12. Halasimme pitkään ja hartaasti. Molemmilta valuivat kyyneleet. Doula sanoi, että näytän ihanalta, oikein synnytysjumalattarelta. Otin supistuksia vastaan nojaten eteisen hyllyyn ja mies painoi ristiselkää ja doula siveli sormenpäillä yläselkää ja kuiskasi, että osaan ottaa hienosti supistuksia vastaan. Voi, kuinka se tuntuikaan ihanalta! Toinen kätilö saapui paikalle ja halasimme pitkään ja hartaasti.

Olin omassa synnytyskuplassani ja se syveni jatkuvasti. Kokeilin suihkussa oloa, mutta se ei tuntunut hyvältä, koska olin siellä yksin. Sillä aikaa doula oli laittanut kynttilöitä ja ruusun terälehtiä tasoille ja ruusuja ammeeseen. Kaikki oli niin kaunista!

Kokeilin ammeessa oloa, mutta vesi oli liian kylmää, joten nousin ylös sieltä. Halusin suihkuun lämmittelemään, ja doula tuli mukaani. Suihkussa supistukset voimistuvat ja doula muistutti olemaan rentona ja kannusti käyttämään matalaa ääntä supistuksen yhteydessä. Huomasin jossain kohtaa supistusten muuttuvan ja halusin siirtyä takaisin ammeeseen. Ammeeseen laitettiin minulle sopivan lämpöistä vettä. Mieheni hieroi hartioitani supistusten välillä, jolloin lepäisin ja rentouduin ja doula tai kätilö painoi ristiselän akupisteitä supistuksen ja ponnistamisen aikana.

Ponnistaminen muuttui intensiivisemmäksi ja mölisin matalaa ääntä. Supistusten ja ponnistamisen välissä puhuin kehollisista tuntemuksista. Mieheni otti omaa tilaa. Alkuun menin kontalleen, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Vaihdoin asentoa ja lopulta olin kyykyssä ammeessa. Tunsin, kuinka kehoni avautui ja antoi tilaa vauvalle.

Mieleni valtasi epäilys, en uskonut vauvan syntyvän pitkään aikaan! Kätilö kannusti minua ja sanoi että voisin itse kokeilla tilannetta, jos se epäilytti. Tunsin pullottavat sikiökalvot, mutta epäilin tätäkin ja kätilö kysyi, haluanko sisätutkimuksen ja vastasin kyllä. Olin täysin auki ja vauva oli tulossa.

Supistus tuli ja ponnistin voimasanan saattelemana. Sikiökalvot rikkoutuivat, kun vauvan pää liukui ulos. Samassa hetkessä tunsin vauvan kääntyvän ja tulevan ulos, ilman supistusta. Otin hänet itse vastaan ja nostin hänet vedestä rinnalleni. Hän oli täydellinen, kaunis, niin pieni, mutta niin suuri. Hän parkaisi. Mieheni oli vierelläni ja kyyneleet valuivat, minä itkin onnesta ja helpotuksesta, että ponnistus oli ohi. Noin vartin myöhemmin esikoinen tuli kotiin ja olimme edelleen ammeessa, kun isoveli tuli katsomaan pikkusiskoaan. Synnytys oli ihana, hurja, voimakas ja voimaannuttava kokemus. Minä tein sen, synnytin hänet ihan itse ja vastaanotin tähän maailmaan!

– Kata Lindroos, 26, Helsinki

Synnytys

Tervetuloa kotiin, Voitto

Odotin sinua seitsemän pitkää vuotta. Jotkut niistä olivat pidempiä kuin toiset. Erityisen pitkä ja pimeä oli se syksy, jolloin sain kuulla, ettet sinä ikinä saapuisi. Tarvittiin paljon suuria ihmeitä, jotta viimein oltiin siinä pisteessä, että musta pimeys ja epätoivo vähitellen muuttui kaikissa taivaan väreissä hehkuvaksi toivoksi: ensin pieneksi ja heräileväksi, sitten yhdessä kesän kanssa täydessä kukassa kukkivaksi.

En tiennyt ketään koko maailmassa, joka olisi läpikäynyt saman kuin me, mutta ihmeellisellä tavalla heidät kuitenkin ympärilleni sain, kantamaan vaikeimpien vaiheiden läpi. Me kymmenet, täysin toisillemme tuntemattomat anonyymit sisaret ympäri maailmaa löysimme toisemme ja puhuimme samaa sydämen kaipauksen kieltä, kannattelimme toisiamme, surimme ja iloitsimme toistemme kanssa. Kuin hyvyyden voiman ihmeellinen taikapiiri, niin ympäröi tämä tuntemattomien kohtalotoveri-siskojen joukko minua joka hetki.

Ensimmäiset onnitteluni raskaudesta sain toiselta puolelta maailmaa näiltä ystäviltä, joita en ollut koskaan tavannut ja jotka eivät tienneet minusta mitään muuta kuin sen, mikä minut yhdisti heihin. Sinä päivänä, kun sain varmaksi viestin sinusta oli syntymäpäiväni. Olin tiennyt jo jonkin aikaa, että niin asia olisi. Sinä olisit tulossa. Kaikki oli niin varmaa, niin todellista. Tiesin, ettei mikään voisi enää mennä vikaan ja kaikella, mitä tulisi tapahtumaan, olisi tarkoituksensa kuten tähänkin asti.

Raskausaika oli ihaninta aikaa elämässäni, kuten aina. Odotimme sinua koko perheen voimin niin kovasti. Tiesin heti ja olin tiennyt jo ikuisuuden, että sinä syntyisit kotona. Se oli aina tuntunut niin hyvältä ja oikealta, eikä tämä ihana ja ihmeellinen tarina vain voisi päättyä millään toisella tavalla. Vähitellen asiat alkoivatkin loksahdella kohdalleen myös sen suhteen.

Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi. Mitä enemmän jäät sulivat ja ilma lämpeni, sitä lähempänä meidän tapaamisemme jo olisi. Joka päivä panin mielestäni pois kaikki surut, murheet ja huolet, jotka olisivat voineet tulla tielle ja tehdä loppumatkan raskaaksi kulkea. Kävelin pitkiä lenkkejä, odotin puihin hiirenkorvia ja viikkasin laatikoihin pieniä vaatteita. Kaikki oli niin täydellistä, valmista sinua varten.

Aika kului, laskettu aikasi oli ja meni. Kului viikko ja toinenkin, kuten minulla aina ennenkin. Silti alkoi tuntua siltä, että sinä olisit se maailmankaikkeuden ensimmäinen lapsi, joka todellakin jäisi vatsaan eikä tulisi ikinä pois.

Tuli lapsettomien lauantai, päivä jolloin meillä oli jo monenlaista ohjelmaa suunnitteilla. Aamulla huomasin kuitenkin paperissa jonkinlaista verta vessassa käydessäni ja pohdin, voisiko kyse olla limatulpasta. Pientä nipistelyäkin tuntui vatsassa. Viesteilin kotilolle ja valokuvaajalle, että ehkä, ehkä tänään saattaa jotain tapahtua. Valokuvaaja kehotti käymään keräämässä valkovuokkoja, ne näyttäisivät kauniilta kuvissa. Kotilon kanssa sovittiin, että ilmoittelen päivän mittaan tilanteen etenemisestä.

Aamiaisen jälkeen lähdin ulos lähimetsään, vaeltelin siellä päämäärättä, kuuntelin puron solinaa ja keräsin valkovuokkokimpun. Valtava levollisuus täytti mielen, tiesin että tänään minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Ei tarvitsisi kuin odottaa, ja kaikki tapahtuisi luonnostaan, omalla painollaan. Menisin kotiin, jossain vaiheessa kotilot ja kuvaaja tulisivat, illalla ehkä olisit jo sylissäni. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Iltapäivällä teimme isompien sisarustesi kanssa popcorneja ja puhalsimme ilmapalloja. Kiinnitin seinään viirinauhan “Happy birthday”. Nipistelyt alkoivat tuntua isommin. Aloin aavistella, että sitä tämä on. Kävimme asiaa läpi lasten kanssa, kun aloin huokailla ja keskittyä omiin maailmoihini. Kerroimme, että olet nyt tulossa ja ehkä aamulla olisit jo luonamme.

Jossakin vaiheessa vetäydyin omaan makuuhuoneeseen jumppapallo ja pehmeä lampaantalja seuranani. Äänet alkoivat tuntua kovilta ja aallot hurjemmilta. Ilta hämärtyi, kello kävi, lapset menivät huoneisiinsa ja nukkumaan. Viesteilimme kotilon kanssa, kuten olimme pitkin päivää tehneet. Jossakin vaiheessa sovimme, että kotilot lähtevät tulemaan. Olin edelleen makuuhuoneessa heidän saapuessaan, sydänäänet kuunneltiin ja kaikki hyvin. Sinä olisit täällä, ehkä jo tänä iltana.

Ammetta täytettiin olohuoneessa ja jossakin vaiheessa kävin sinne. Juttelin kovasti kotiloille ja huolehdin, ovatko he saaneet keittiöstä syötävää ym. Muistelen heidän sanoneen, ettei heistä tarvitse huolehtia vaan että minun tulisi päästää irti. Se oli uutta, aiemmin muistan synnytyksessä olleeni koko ajan tilanteen tasalla ja jutelleeni mukavia aina tilaisuuden tullen. Nyt asiat vain jotenkin sujuivat omalla painollaan. Lämmin vesi rauhoitti mukavasti, se tuntui hyvältä. Olin suunnitellut nousevani pois, mutta en sitä missään vaiheessa tehnytkään. En ajatellut enää rationaalisesti. Valtavien, kauniiden aaltojen välillä painoin pääni La Bassinen mukavaa, pehmeää reunaa vasten ja nukahdin siihen – sekunneiksi vai minuuteiksi, sitä en vielä tänä päivänäkään tiedä. Minulle ei kertaakaan koko synnytyksen aikana tehty sisätutkimusta. En tiennyt missä mennään eikä minua edes kiinnostanut. Aallot tulivat, minä otin ne vastaan ja sitten taas vaivuin uneen tai horrokseen hetkeksi ennen seuraavan tuloa. Se oli ihanaa, se oli taivas. Minä lepäsin. Kuin kaukaisuudesta havahduin aina unestani siihen miten ensin pieni aalto saapuu kaukaa mereltä ja kohtaa minut pian. Pian minua viedään niillä laineilla hetken ja sitten saan taas vaipua uneen.

En tiedä kauanko tätä kesti, mutta jossakin vaiheessa kotilo sanoi minun kuulostavan siltä, että olen 10 cm auki. En ollut uskoa korviani, sillä niin helpolta kaikki vielä tuntui. Sinä olit kuitenkin tulossa nyt. Vuorokausi oli vaihtunut lapsettomien lauantaista äitienpäiväksi, mutta minä en sitä vielä tiennyt. Tunsin käsissäni jotakin pehmeää, jota luulin ensin pääksi, mutta se olikin kalvopussi. Sinä syntyisit kenties kalvopussissa, onnenhuntu päässäsi. “Voi ei, tämä ei vielä ollutkaan pää, pahin on vasta edessä”, ajattelin. Ja sitten, ennen kuin ehdin tajuta mitään, jo seuraavalla kerralla pää oli ulkona ja sitten sinä. Pulahdit vedestä veteen, lempeästi.

En ollut uskoa silmiäni. En ollut uskoa silmiäni. Sitä minun oli pakko hokea kerta toisensa jälkeen. Oli mahdotonta uskoa silmiään, seitsemän pitkää vuotta ja sinä olit siinä. En ollut muistanut miltä vastasyntynyt näyttää, miltä kaikki tuntuu ja silti tavallaan muistin. Pidin sinua käsivarsillani ja jutustelin. Olit isokokoinen, komea, neljän ja puolen kilon poika. Pian syntyi istukka ja sitten siirryimmekin makuuhuoneeseen ensi-imetykseen. Sinä olit siinä, vuoroin minun rinnallani ja vuoroin isäsi. Olin häkeltynyt onnesta ja kaiken kauneudesta. Sillä aikaa kun me tutustuimme toisiimme, kotilot tyhjensivät ammeen ja siivosivat asunnon. Sinut mitattiin, punnittiin, lopulta toivotettiin hyvät yöt. Sain oksitosiinipiikin ja rautaa tavallista runsaamman verenvuodon vuoksi.

Kotiloiden lähdettyä menin vielä keittiöön syömään yöpalaa. Tuntui ihmeelliseltä olla siinä, omassa tutussa keittiössä, syödä ja käydä sitten levollisin mielin omaan sänkyyn nukkumaan, sinä pieni Voittoni vierellä ja kainalossa. Asuntokin näytti siltä, kuin siellä ei koskaan olisi kukaan synnyttänytkään.

Aamulla sisaruksesi olivat ihmeissään kuullessaan vauvan itkua. Juhlimme syntymäpäivää herkuilla ja ihailimme sinua kilpaa vuorotellen sylissämme pitäen. Kännykät räpsyivät ja silmät loistivat, kun näimme kaikki sinut ensi kertaa kirkkaassa päivänvalossa. Ulkona koivut puhkesivat tuhansiin hiirenkorviin ja lämmin tuulahdus kävi läpi koko maan. Kaukaisilta mailta saapuneet linnut lauloivat puissa ja valkovuokot täyttivät niityt. Yhtäkkiä muistin sen: tietysti, sillä onhan äitienpäivä.

Olin saanut sinut lahjakseni.


– Onnellinen äiti

Synnytys

Pakkasen pojan syntymä

Kirjoitan tätä nyt tasan vuosi siitä kuin kolmas synnytykseni oli käynnistymässä.

Kaipasimme mieheni kanssa pitkään kolmatta lasta, ja kuten yhdeksän vuotta sitten, niin myös tällä kertaa päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt vanhempana, ja jo äitinä, osasin kuitenkin olla kärsivällinen ja tiesin, että kolmas lapsemme saapuu meille vasta kun hän ja me perheenä olemme siihen valmiita. Olimme hyvin lähellä koeputkihedelmöitystä jo marraskuussa, mutta silloin minulla oli vielä tunne, ettei vielä ole oikea aika. Vitsailin myös usein sillä, että lapsi ei kuitenkaan saa alkuaan ennen kuin siihen saadaan taas yhteys syntymäpäiväni kanssa, aivan kuten oli tapahtunut kummankin aiemman lapsen kanssa. Ja näin tulikin käymään, syntymäpäiväni koittaessa kävimme koeputkihedelmöityksessä, missä vihdoin sai alkunsa meidän kolmas ihmeemme.

Jo ennen raskautta olin päättänyt että kolmas lapsemme tulee syntymään kotona, olin pyytänyt jo ystäväänikin kotiloksi. Ja lähestulkoon heti kun raskaus vahvistui meille, aloin katsoa enemmän kotisynnysvideoita ja vähitellen puhuin asiasta mieheni kanssa. Tiesin että hänelle on tärkeää saada miettiä asiaa hetken, ja lopulta tuli se ilta jolloin hän tokaisi saunan lauteilla ”niin vauva syntyy sitten meillä kotona vai?”.

Myös isommille lapsille kerroimme asiasta avoimesti, vastailimme kysymyksiin ja annoimme heille myös aikaa pohtia haluavatko he olla mukana pikkusisaruksen synnytyksessä vai eivät. Suunnitelmistamme synnyttää kotona tiesivät vain lähimmät ystävämme ja sukulaiset, etenkin minulle oli erittäin tärkeä saada olla omassa kuplassani suunnaten positiivisia ajatuksia kohti synnytystä.

Rakas ystäväni ja kotiloni oli ottanut lomaa lasketun ajan kummankin puolen, ja näin ollen ”päätimme” että vauva syntyy noiden päivien sisään. Ja kuinka ollakaan seuraavana yönä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä vessaan ja rappusia alas kävelessä tunsin kun pieni määrä lapsivettä lorahti housuihin! Vessaan päästessään tunsin ensimmäiset supistukset, mitkä välittömästi myös kovenivat. Kävin herättämässä mieheni ja aloin tutkia supistusten väliä. Kipu yltyi nopeaan ja supistukset tulivat tiheään. Pyysin miestäni soittamaan kotilolle sillä pelkäsin kaiken menevän todella nopeaan, aiemmissa synnyksissä kun lapsi on syntynyt jo pian vesienmenon jälkeen.

Siirryin olohuoneeseen, missä minua odotti synnytysallas, jota mieheni alkoi vähitellen täyttämään. Samaan aikaan hän sytytti takkaa, ja itse sytytin kynttilöitä joihin oli kiinnitetty Mothers blessing -juhlassani vahvoja sanoja rakkailta ympärilläni olevilta naisilta.

Laitoin soittolistan soimaan ja annoin tunnelman viedä. Kotiloni saapui ja alkoi heti hoivata minua. Ilmassa oli jännitystä ja intoa, mutta tunnelma oli niin kaunis ja pyhä. Supistukset vahvistuivat ja minä roikuin voimisteluerenkaissa, tanssin, lauloin, nojailin takkaa ja sain gua sha raaputusta selkääni.

Tuleva isoveli heräsi yöuniltaan ja säikähti alkuun tilannetta, mutta tuli lopulta auttamaan ammeen täytössä ja jutustelemaan mukavia. Huomasin että en päästänyt itseäni täysin supistusten vietäväksi kuusivuotiaan edessä vaan huolehdin, että hänellä on isä turvana. Aloin myös miettiä esikoista jolle oli kovin tärkeä olla mukana synnytyksessä ja nyt hän vain nukkui. Mieheni kävi herättämässä hänet ja vaihdoimme pitkät halaukset tyttäreni kanssa. Hän itki vuolaasti onnesta, tätä päivää hän oli niin odottanut!

Huomasin että supistukset alkoivat olla voimakkaampia mutta itse hiukan pidättelin kehoani. Lopulta pyysin miestäni soittamaan äitiäni hakemaan isompia lapsia pois, mutta hän kertoi tehneensä sen jo jokin aika sitten. Äitini saapuikin jo hetken päästä ja juttelimme hetken ja sovimme käytännön asioita lasten vielä pukiessa päälle. Lopulta mietin mielessäni kuinka ihmeen kauan he aikovat eteisessä oleilla, ja välittömästi kun ulko-ovi meni kiinni, tunsin valtavan supistusvyöryn kehossani. Tuosta hetkestä vaivuin oman itseni syvyyksiin enkä juurikaan enää kommunikoinut sanoin. Olin hetken aikaa vielä kuivalla maalla, mutta lopulta menin altaaseen ja tunsin veden valloittavan rentouttavan voiman! Sain ihanan hengähdystauon ja nautin olostani niin että itkin onnen kyyneleitä. Olin niin onnellinen juuri siitä hetkestä, mieheni ja rakkaan ystäväni kanssa, omassa olohuoneessani takkatulen ääressä, vastaanottamassa uutta elämää. Tunsin myös surua niiden monien naisten puolesta jotka eivät ole saaneet yhtä voimauttavia synnytyskokemuksia kuin minä, mikä tekee minusta näin etuoikeutetun?

Vähitellen supistusten voimistuttua aloin tuntea epätoivoa ja epäuskoa, onnen kyyneleet muuttuivat kuin pienen lapsen nyyhkytyksekseksi. Mietin mielessäni, että tämä on se hetki mistä olen puhunut synnytystiimilleni, voi kunpa he nyt reagoisivat! Ja kuinka ollakaan nenäni eteen laskettiin homeopaattisia ja sain samalla myös aromaterapiaa. Hetkessä mielialan muuttui ja tunsin kuinka kehoni alkoi tehdä työntöliikettä. Tunsin että vauva on pian tulossa! Annoin kehoni tehdä työtä omaan tahtiinsa, murisin ja karjuin välillä kuin leijonaemo, ja tunsin kuinka vauvan pää lähestyi. Vedessä oli suunnattoman ihana ja helppo olla. Lopulta tunsin pienen päälaen kädelläni! Kehoni työnsi vielä hiukan, jolloin puhkesivat kalvot lopullisesti, kolme ja puoli tuntia ensimmäisistä supistuksista, ja tämän jälkeen pääsinkin jo näkemään kolmannen lapseni viisaat silmät veden alla! Ihastelin häntä pienen hetken siinä, katsoimme toisiamme silmiin, ja nostin hänet lopulta syliini. Tuolla hetkellä minusta kuoriutui jotain niin suurta ja alkukantaista naiseutta mitä en ollut koskaan uskonut kokevani. Me teimme sen; uskoimme, luotimme ja synnytimme!

Sinä kauniina lokakuun aamuna, pieni pakkasen poikamme Oula toi mukanaan ensilumen, aivan kuten oli kummitätinsä unessa kertonut jo kauan sitten.

– Mira, kolmen lokakuun lapsen äiti, kätilö ja kotisynnyttäjä, 33, Vaasa

Synnytys

Tildan syntymä

5.7.2013

On kaunis kesäinen päivä. Kesä on ollut harvinaisen kuuma, ja olen käynyt meressä kävelemässä ja uimassa lähes joka päivä. Minua on supistanut paljon jo monta viikkoa, ja olen pari kertaa ehtinyt soittamaan doulalle luullen että synnytys on jo käynnissä. Olen käynyt läpi kaikkea sisälläni koko raskauden ajan, ja viimeisen viikon aikana käsitellyt viimeisiä pelkoja ja kaikkea mitä alitajunta on tuonut pintaan. Olen ihanan rauhallisessa tilassa lopulta. Vauva syntyy kun on oikea aika. Viikot ovat 41+6 mutta kotiloni on luvannut olla valmiudessa vielä senkin jälkeen kun 42 viikkoa tulee täyteen, koska edellinen raskautenikin oli pitkä. Olemme sopineet, että käyn maanantaina kontrollissa synnärillä. Tänään on perjantai.

Pitkin yötä on supistanut, ja aamulla myös, mutta koska supistuksia on tullut jo niin paljon aiemminkin, en kiinnitä niihin erityistä huomiota, tunnen että ehkä tänään vauva syntyy, mutta olen ajatellut niin kuitenkin jo monta viikkoa. Lapset, naapurit ja mieheni ovat talon takana pellolla leikkimässä. Ilmoitan ikkunasta, että yritän ottaa nokoset. Olen ollut epäsosiaalinen noin viikon, haluan olla yksin hiljaisuudessa, en kaipaa ystäviä ympärilleni. Käyn sänkyyn makaamaan, mutta pian tapahtuu jotain odottamatonta: vedet menevät. Yksikään aiemmista synnytyksistäni ei ole alkanut näin, olen hetken ihmeissäni, innoissani ja hämilläni. Vesi on haalean vaaleanpunertavaa. Kestositeet kastuvat hetkessä. Soitan doulalle ja kätilölle, joka kyselee lapsivedestä ja pyytää päivittämään häntä kun jotain tapahtuu. Heillä on matkaa yli kaksi tuntia meille autolla.

Lähden lainaamaan naapurilta siteitä: ”Ei, ei mua vielä supistele, tai siis, vähän mutta ei nämä vielä ole synnytystä.” Saan ihanilta naapureilta mukaan myös ruokaa, jonka mieheni lämmittää kotonamme. Minä juon vadelmanlehtijääteetä, en viitsi mainita supistuksia, koska ne ovat niin pehmeitä vielä. Mieheni siivoilee, minä laitan viimeisiä juttuja valmiiksi synnytystä varten, laventelia pieniin puisiin kulhoihin, gua shan, hierontaöljyä, pyyhkeitä. Mies ja tytöt täyttävät synnytysammeen ilmalla. Nojailen itse jumppapalloon, ja 2- ja 4-vuotiaat tytöt haluavat hieroa selkääni. Olemme yhdessä katsoneet niin monta lempeää synnytysvideoa, ja lukeneet Ina Maytä ääneen, että synnytys on heille jännittävää ja kivaa. Vietän aikaa yksin makuuhuoneessa, ikkuna auki merelle, sängyllä nelinkontin. Jossain vaiheessa soitan doulalle ja kätilölle, että voisivat kiireettä lähteä matkaan. Siskoni soittaa, kerron, että mulla on 5 minuuttia aikaa puhua ennen seuraavaa supistusta. Käytän supistusten tullessa ääntä apuna, hiljaa, matalaa oooo-ääntä, jota kukaan muu ei kuule, kun olen yksin huoneessani. Jossain vaiheessa lasten äänet kodissa alkavat vaivaamaan, mies on lähtenyt viemään roskia ja soitan hänet takaisin, hän palaa ja vie lapset naapureiden luo ulos leikkimään. Emme olleet tarkkaan suunnitelleet lasten paikkaa synnytyksen aikana, mutta ystävämme naapurissa sattuivat sopivasti olemaan kotona, ja olimme eläneet yhteistä elämää niin paljon, että lapset siirtyivät sinne helposti kun kaipasin enemmän rauhaa. Lasten iloiset äänet kantautuvat sisään ikkunasta. Supistukset tulevat 3 minuutin välein, niissä on voimaa, TENS, joka on ollut käytössä jo muutaman tunnin, ei enää vie supistuskipua pois. Nojailen olohuoneessa vanhaan laatikostoon ja hengittelen laventelin tuoksua astiasta, tuoksu tuntuu hyvältä. Korkeus on juuri sopiva, nojaan ja rentoutan lantion ja polvet, samalla ääntelen matalaa oooo-ääntä ja kohtu rentoutuu ja avautuu.

Mieheni on nyt vihdoin läsnä ja voin nojata häneen, kipu on siirtynyt lantioon, luut aukeavat liikaa, pyydän painamaan alaselkään ja sivuille lujaa. Olemme vähän aikaa kahdestaan, tuntuu ihmeelliseltä olla nyt tässä, ja kaikki menee niin nopeasti, ymmärränköhän vieläkään, että olen synnyttämässä. Ei tämä menekään hitaasti niin kuin luulin, en sano mitään mutta tunnen että olen jo aika pitkällä. Oksennan… (ja olen jo syvällä kuplassani, mutta jollain tajunnan tasolla mietin, että tämä on ehkä jo siirtymävaihetta, joka minulla tulee tässä kohtaa synnytystä) supistuksia tulee tiheään, selviän niistä vielä hyvin nojaamalla huonekaluihin, hymisemällä ja miehen avulla, joka painaa lujaa lantioon käsillään. Sanaton synnytysmusiikkini soi taustalla ja säestää etenemistäni.

Auto ajaa pihaan, doula ja kätilö saapuvat. Mietin hetken ennen kuin he tulevat sisään miten pystyn kohtaamaan ketään juuri nyt, supistuksia tulee lakkaamatta. Tuntuu, että he tulevat hymyillen, tunnen ilon vaikka en nosta heti päätäni. Kaikki on hyvin. He ovat paikalla, nyt ei ole mitään hätää, tässä me nyt olemme, kotona synnyttämässä ja sekä kätilö että doula pääsi paikalle, kaikki on hyvin. He siirtyvät keittiöön ja kuulen, samalla kun vastaanotan seuraavaa supistusta olohuoneessa, miten kätilö mainitsee doulalle jotain siitä, että kuulostaa siltä että synnytys on hyvässä vauhdissa. Tiedän kokemuksesta ja doulan työstäni, että äänestäni kuulee supistusten voimakkuuden. Kätilö tulee luokseni ja kysyy saako kuunnella vauva sydänääniä. Kätilöntorvella hän ei enää saa ääniä kuulumaan, joten kysyy minulta, saako käyttää doppleria, annan siihen luvan ja tietenkin sydänäänet ovat hyvät, olen hyvin tietoinen vauvan liikkeistä sisälläni ja siitä että hänellä on kaikki täydellisesti. Oksennan uudestaan, doula on nyt vieressäni ja painaa selkääni niin kuin mies aiemmin. Mies on täyttänyt ammeen aiemmin lasten kanssa kuumalla vedellä, ja haluan sinne NYT. Muut ehdottavat, että odotan hetken että vesi jäähtyy ja menen vaikka suihkuun, mutta olen jo riisunut vaatteeni ja astun ammeeseen. Mieheni kaataa jo ammeeseen kylmää vettä. Vesi, ihana vesi, niin kuin muistan, vie kivun, tuntuu tutulta, halaavalta. Nojaan ammeen reunaan, en tarvitse muuta. Vesi, musiikki, matala synnytyslaulu ja kosketus.

Jossain vaiheessa nuorempi tytöistä tulee sisälle. Mies tulee työn kanssa ammeen luo istumaan, ja tyttö tuijottaa ihan hiljaa. Epäilen, että hän hämmentyy, vaikka myöhemmin kertoi olleensa hiljaa vain siksi, että ei halunnut häiritä ja halusi katsoa, kun äiti synnyttää, mutta haluan miehen takaisin tuekseni lähelle. Jonkin ajan kuluttua mies saa lahjottua tytön Peppi Pitkätossu -dvd:llä ja jäätelöllä ja tämä lähtee dvd ja jäätelö kainalossa takaisin naapuriin.

Supistukset muuttuvat voimakkaiksi, ja avautuminen koskee jo paljon. Lantioon painetaan aina kun supistus tulee. Mies on minua vastapäätä ammeen ulkopuolella, lähellä, niin on hyvä, en anna hänen edes mennä mihinkään. Saan hunajaa jossain vaiheessa. Valitan välillä ääneen: ”Sattuuuuuuu”. Alan pelätä, että kestää vielä kauan kauan… jos kestää kauan en ehkä jaksa, jos alkaa sattumaan niin kipeästi kuin edellisissä synnytyksissä. Kukaan ei muuten puhu mitään. Kätilö istuu sohvalla ja kirjoittaa, seuraa läheltä, ja doula ja mies ovat ammeen reunalla. Tiedän että doula ja kätilö tietävät tasan missä mennään, ilman että mitään sanotaan, koska kokenut ihminen kuulee ja näkee sen vain minua seuraamalla. Kun pelkään kivun kovenemista kätilö antaa minulle homeopaattista arnicaa. Kaikki etenee samalla tavalla, intensiivisesti mutta äärimmäisen rauhallisesti, tunnen avautumisen kehossani sekä vauvan laskeutumisen ja jollain tasolla supistuskivusta huolimatta todellakin nautin myös synnytyksestä, hiljaisesta ilmapiiristä, tuesta jonka tunnen ympärilläni ja soittolistan sanattomasta musiikista johon keskityn taustalla.

Yhtäkkiä kipu muuttuu, supistukset muuttuvat ja kipu lakkaa, tunnen kun kehoni alkaa ponnistamaan vauvaa ulos. Kerron kahdella sanalla englanniksi, että kehoni ponnistaa. Kätilö istuu kuin itse rauhallisuus sohvalla teekupin kanssa ja kirjoittaa, hän katsoo minuun rauhallisesti. Doula ja mies ovat luonani ammeen reunalla tukenani. Nojaan ammeen reunaan ja kätilö lukien minua oikein tuo minulle homeopaattista chamomillaa, koska jännitän enkä halua päästää irti. Kaipaan taukoa, ja saan sen. Nojaan ammeen reunaan ja luulen pitkän ajan kuluvan, mutta myöhemmin luen kätilön muistiinpanoista sen olleen vain 3 minuuttia. Taukoni nautittuani tunnen olevani valmis, annan kehon ponnistaa. Tunnen miten kehoni työntää vauvaa ulos, hengitän, ääntelen, ääni on muuttunut murinaksi ja välillä tekee mieli huutaakin vähän, mutta kätilö muistuttaa hengittämään ja tekemään matalia ääniä. Kukaan ei puhu paljon mitään, minua ei kysenalaisteta, vaan kaikki vain seuraavat ja antavat synnytyksen edetä. Kätilö on kirjoittanut muistiinpanoihinsa näin: ”Hengität hyvin supistusten aikana, rentoudut hienosti supistusten välillä. Ponnistusvaihe on rauhallinen, hengittelet ja työnnät omaa kehoa kuunnellen.”

Tunnen poltteen kun vauvan pää on aivan lähellä, polttaa polttaa, se sattuuu, joten päätän, että on päästettävä vauva ulos että polte loppuu. Huomaan kappaleen joka soi taustalla ja hetki tuntuu jotenkin voimakkaalta ja pyhältä. Autan kehoani vähän ja vauvan pää syntyy. Olen väsynyt. Kätilö on takanani, koska pään jälkeen muu keho ei synny heti, hän pyytää minua kääntymään ja auttaa vauvaa ulos, hänet nostetaan syliini, napanuora on lyhyt, mutta saan hänet pideltyä. Vauvamme on maailmassa klo 18.58. Rauhallisesti. Sanon: ”Se tuli niin helposti” ja kätilö tai doula, jompi kumpi sanoo, että ”ja kauniisti!”. Mies on ihmeissään, hän on kommentoinut välillä miten ihmeellisesti kaikki etenee, tiedän ettei hän odottanut vauvan syntyvän vielä, niin kuin minä hän odotti jotain pidempää ja vaikeampaa. Vauva syntyi vajaa 2 tuntia siitä kun kätilö ja doula saapuivat.

Olemme hetken vielä vedessä ja siirrymme sohvalle. Lantiooni koskee paljon enkä pysty oikein liikkumaan. Odotellaan istukkaa. Doula saa leikata napanuoran kun sen on lakannut sykkimästä. Mieheni ei ole ikinä halunnut, hän ei halua katkaista yhteyttä minun ja vauvan välillä. Saan paria homeopaattista ja noin 50min vauvan syntymästä istukka lopulta syntyy kun siirryn sohvalta seisomaan, plops se putoaa maahan… doula lähtee pesemään istukkaa ja laittamaan sitä jääkaappiin odottamaan. Istukasta vapaana siirryn sänkyyn vauvan kanssa. On autuas olo. Käyn suihkussa, kätilö tulee katsomaan, että voin hyvin suihkussa, doula tuo pallon että voin istua sen päällä. Ihmettelen suihkusta lähtiessä miten ystävällistä kätilöltä, että hän puhdistaa verta lattialta. Vuosin todella vähän, mutta sotkua luonnollisesti tulee jonkun verran.

Kun olen sängyssä, tulevat tytöt jossain vaiheessa kotiin ihailemaan siskoaan. Syön, juon, vauva punnitaan (hän on aika iso, n. 4,2kg), minut tikataan, kaksi tikkiä, pieni repeämä. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun kätilö tutkii minua synnytyksen aikana. Kätilö tutkii myös vauvan, joka voi hyvin. Menee kauan ennen kuin kaikki rauhoittuu, imetän vauvaa, tytöt pyörivät ympärillä ja ihailevat ja ihmettelevät. Jossain vaiheessa yöllä doula ja kätilö lähtevät ajamaan kotiin ja me rauhoitumme yöhön, ensimmäiseen yöhön viidestään, nukumme kaikki lähellä toisiamme ja on niin hyvä olla.


– Annamaria Mitchell, 35, Lahti

Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27