Synnytys

Pakkasen pojan syntymä

Kirjoitan tätä nyt tasan vuosi siitä kuin kolmas synnytykseni oli käynnistymässä.

Kaipasimme mieheni kanssa pitkään kolmatta lasta, ja kuten yhdeksän vuotta sitten, niin myös tällä kertaa päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt vanhempana, ja jo äitinä, osasin kuitenkin olla kärsivällinen ja tiesin, että kolmas lapsemme saapuu meille vasta kun hän ja me perheenä olemme siihen valmiita. Olimme hyvin lähellä koeputkihedelmöitystä jo marraskuussa, mutta silloin minulla oli vielä tunne, ettei vielä ole oikea aika. Vitsailin myös usein sillä, että lapsi ei kuitenkaan saa alkuaan ennen kuin siihen saadaan taas yhteys syntymäpäiväni kanssa, aivan kuten oli tapahtunut kummankin aiemman lapsen kanssa. Ja näin tulikin käymään, syntymäpäiväni koittaessa kävimme koeputkihedelmöityksessä, missä vihdoin sai alkunsa meidän kolmas ihmeemme.

Jo ennen raskautta olin päättänyt että kolmas lapsemme tulee syntymään kotona, olin pyytänyt jo ystäväänikin kotiloksi. Ja lähestulkoon heti kun raskaus vahvistui meille, aloin katsoa enemmän kotisynnysvideoita ja vähitellen puhuin asiasta mieheni kanssa. Tiesin että hänelle on tärkeää saada miettiä asiaa hetken, ja lopulta tuli se ilta jolloin hän tokaisi saunan lauteilla ”niin vauva syntyy sitten meillä kotona vai?”.

Myös isommille lapsille kerroimme asiasta avoimesti, vastailimme kysymyksiin ja annoimme heille myös aikaa pohtia haluavatko he olla mukana pikkusisaruksen synnytyksessä vai eivät. Suunnitelmistamme synnyttää kotona tiesivät vain lähimmät ystävämme ja sukulaiset, etenkin minulle oli erittäin tärkeä saada olla omassa kuplassani suunnaten positiivisia ajatuksia kohti synnytystä.

Rakas ystäväni ja kotiloni oli ottanut lomaa lasketun ajan kummankin puolen, ja näin ollen ”päätimme” että vauva syntyy noiden päivien sisään. Ja kuinka ollakaan seuraavana yönä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä vessaan ja rappusia alas kävelessä tunsin kun pieni määrä lapsivettä lorahti housuihin! Vessaan päästessään tunsin ensimmäiset supistukset, mitkä välittömästi myös kovenivat. Kävin herättämässä mieheni ja aloin tutkia supistusten väliä. Kipu yltyi nopeaan ja supistukset tulivat tiheään. Pyysin miestäni soittamaan kotilolle sillä pelkäsin kaiken menevän todella nopeaan, aiemmissa synnyksissä kun lapsi on syntynyt jo pian vesienmenon jälkeen.

Siirryin olohuoneeseen, missä minua odotti synnytysallas, jota mieheni alkoi vähitellen täyttämään. Samaan aikaan hän sytytti takkaa, ja itse sytytin kynttilöitä joihin oli kiinnitetty Mothers blessing -juhlassani vahvoja sanoja rakkailta ympärilläni olevilta naisilta.

Laitoin soittolistan soimaan ja annoin tunnelman viedä. Kotiloni saapui ja alkoi heti hoivata minua. Ilmassa oli jännitystä ja intoa, mutta tunnelma oli niin kaunis ja pyhä. Supistukset vahvistuivat ja minä roikuin voimisteluerenkaissa, tanssin, lauloin, nojailin takkaa ja sain gua sha raaputusta selkääni.

Tuleva isoveli heräsi yöuniltaan ja säikähti alkuun tilannetta, mutta tuli lopulta auttamaan ammeen täytössä ja jutustelemaan mukavia. Huomasin että en päästänyt itseäni täysin supistusten vietäväksi kuusivuotiaan edessä vaan huolehdin, että hänellä on isä turvana. Aloin myös miettiä esikoista jolle oli kovin tärkeä olla mukana synnytyksessä ja nyt hän vain nukkui. Mieheni kävi herättämässä hänet ja vaihdoimme pitkät halaukset tyttäreni kanssa. Hän itki vuolaasti onnesta, tätä päivää hän oli niin odottanut!

Huomasin että supistukset alkoivat olla voimakkaampia mutta itse hiukan pidättelin kehoani. Lopulta pyysin miestäni soittamaan äitiäni hakemaan isompia lapsia pois, mutta hän kertoi tehneensä sen jo jokin aika sitten. Äitini saapuikin jo hetken päästä ja juttelimme hetken ja sovimme käytännön asioita lasten vielä pukiessa päälle. Lopulta mietin mielessäni kuinka ihmeen kauan he aikovat eteisessä oleilla, ja välittömästi kun ulko-ovi meni kiinni, tunsin valtavan supistusvyöryn kehossani. Tuosta hetkestä vaivuin oman itseni syvyyksiin enkä juurikaan enää kommunikoinut sanoin. Olin hetken aikaa vielä kuivalla maalla, mutta lopulta menin altaaseen ja tunsin veden valloittavan rentouttavan voiman! Sain ihanan hengähdystauon ja nautin olostani niin että itkin onnen kyyneleitä. Olin niin onnellinen juuri siitä hetkestä, mieheni ja rakkaan ystäväni kanssa, omassa olohuoneessani takkatulen ääressä, vastaanottamassa uutta elämää. Tunsin myös surua niiden monien naisten puolesta jotka eivät ole saaneet yhtä voimauttavia synnytyskokemuksia kuin minä, mikä tekee minusta näin etuoikeutetun?

Vähitellen supistusten voimistuttua aloin tuntea epätoivoa ja epäuskoa, onnen kyyneleet muuttuivat kuin pienen lapsen nyyhkytyksekseksi. Mietin mielessäni, että tämä on se hetki mistä olen puhunut synnytystiimilleni, voi kunpa he nyt reagoisivat! Ja kuinka ollakaan nenäni eteen laskettiin homeopaattisia ja sain samalla myös aromaterapiaa. Hetkessä mielialan muuttui ja tunsin kuinka kehoni alkoi tehdä työntöliikettä. Tunsin että vauva on pian tulossa! Annoin kehoni tehdä työtä omaan tahtiinsa, murisin ja karjuin välillä kuin leijonaemo, ja tunsin kuinka vauvan pää lähestyi. Vedessä oli suunnattoman ihana ja helppo olla. Lopulta tunsin pienen päälaen kädelläni! Kehoni työnsi vielä hiukan, jolloin puhkesivat kalvot lopullisesti, kolme ja puoli tuntia ensimmäisistä supistuksista, ja tämän jälkeen pääsinkin jo näkemään kolmannen lapseni viisaat silmät veden alla! Ihastelin häntä pienen hetken siinä, katsoimme toisiamme silmiin, ja nostin hänet lopulta syliini. Tuolla hetkellä minusta kuoriutui jotain niin suurta ja alkukantaista naiseutta mitä en ollut koskaan uskonut kokevani. Me teimme sen; uskoimme, luotimme ja synnytimme!

Sinä kauniina lokakuun aamuna, pieni pakkasen poikamme Oula toi mukanaan ensilumen, aivan kuten oli kummitätinsä unessa kertonut jo kauan sitten.

– Mira, kolmen lokakuun lapsen äiti, kätilö ja kotisynnyttäjä, 33, Vaasa

Synnytys

Lailan syntymä

Joulukuussa 2016 lähdimme mieheni kanssa Thaimaahan matkalle tietäen vahvasti, että tällä matkalla uusi elämä saisi alkunsa. Tämä lapsi oli ilmoitellut meille tulostaan jo vuosi aikaisemmin, mutta odotimme oikeaa hetkeä että antaisimme vauvalle luvan tulla. Paratiisin keskellä täydenkuun aikaan tapahtuikin sitten hedelmöittymisen hetki ja rakkauden siemenemme alkoi kasvaa sisälläni. 

Loppumatkassa jouduimme vakavaan bussionnettomuuteen, pienen siemenen jo kasvaessa kohdussani. En ole uskonnollinen mutta henkisyys kuuluu vahvasti osana elämääni ja uskon, että kaikella on syvempi merkitys. Kohdatessa kuoleman näin läheltä otin sen vahvasti viestinä. Olen elossa, mutta uskallanko todella elää omat unelmani todeksi?! En voi tietää, kuinka monta päivää minulla on elettävänä mutta aion elää ne vahvemmin rakkaudelle uskollisena enkä antaa pelon hallita! Onnettomuus herätti syvää itsetutkiskelua ja elämän ja kuoleman pohdiskelua. Tähän päälle vielä alkuraskauden tuoma hormoonimylläkkä ja jopas uiskenneltiinkin syvissä vesissä! 

Kotiin palattuamme teimme laulun tulevasta sadonkorjuun lapsestamme, laskettu aika kun ajoittui syyskuuhun. Laulaen ilmoitimme tämän ilouutisen läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille ja itkimme kaikki ilosta. Koko raskausajan keskityin hyvin vahvasti vain itseeni ja sisälläni kasvavaan ihmeeseen. Olen doulaopintojeni kautta perehtynyt synnytykseen jo useamman vuoden ajan ja ollut mukana sairaalasynnytyksissä, joten tiedon ahmimisen sijaan keskityin enemmän sisäiseen maailmaani. Emme käyneet missään raskausajan tutkimuksissa tai ultraäänissä, koska en kokenut niitä tarpeellisiksi. Sen sijaan kuuntelin kehoni viestejä, luotin omaan vaistooni ja juttelin vauvalleni. Halusin olla kuin ensimmäinen maan päällä synnyttävä nainen, ilman laitteita ja tutkimuksia, luottaen kehoni kykyyn kasvattaa ja synnyttää uutta elämää! Olin jo pitkään tutustunut myös ”freebirthing”- tapaan synnyttää ilman lääketieteellistä apua. Jo ennen raskautta puhuimme mieheni kanssa kotona kahdestaan synnyttämisestä ja se tuntui meistä kummastakin meille parhaimmalta vaihtoehdolta. Tiesin, että pystyisin rentoutumaan parhaiten itsekseni ja kumppanini seurassa. Koimme myös, että synnytys on niin intiimi ja pyhä tapahtuma, ettemme halunneet ketään ”ylimääräistä” läsnä edes tarkkailemaan tilannetta. Tunsimme myös, että tämä oli vahvasti lapsemme valitsema syntymätapa. Pidimme pitkään tämän synnytyssuunnitelman kuitenkin vain itsellämme, koska emme halunneet muiden pelkojen vaikuttavan suunnitelmiimme. Olimme valmiit ottamaan täyden vastuun lapsemme syntymästä ja halusimme vapauden synnyttää omalla tavallamme. 

Nautin raskausajasta hyvin paljon. Mieheni keksikin termin ”raskaushyvinvointi” kuvatessaan olotilaani muille. Tunsin olevani täyteläinen ja kukoistava ja nautin pyöristyvästä vatsastani ja kohdussani liikkuvasta lapsesta. Raskausaika oli myös hyvä syy käydä usein hoidoissa ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiini. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vähemmän olin sosiaalisesti aktiivinen ja viihdyin paljon kotona. 

Valmistauduimme synnytykseen hyvin. Luin lukuisia kirjoja ja tarinoita luonnollisesta, orgastisesta ja avustamattomasta synnytyksestä, katsoimme yhdessä synnytysvideoita, kävimme hypnosynnytysretriitin sekä kävin säännöllisesti raskausajan vyöhyketerapiassa. Sen lisäksi teimme paljon itsetutkiskelua, kohtasimme pelkojamme liittyen synnytykseen, visioimme unelmiemme synnytystä ja kirjoitimme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Ennen kaikkea loin luottamusta ikiaikaiseen luonnolliseen syntymän voimaan ja luotin kehoni kykyyn synnyttää. Uskon, että se miten synnymme vaikuttaa meihin koko elämämme ajan ja toivoin lapselleni mahdollisimman lempeää syntymää. Valmistelimme myös konkreettiset asiat, hankimme synnytysaltaan ja kotisynnytyspakkauksen sekä korin ja paljon suolaa ja yrttejä istukan säilyttämistä varten. Halusimme kunnioittaa vauvan ja istukan yhteyttä ja antaa tytärellemme lootus-synnytyksen, jossa napanuora jätetään leikkaamatta ja annetaan irrota itsestään. 

Sitten koitti maaginen syntymäpäivä! 

Yöllä 11.9. tunsin ensimmäisen synnytyssupistuksen. Mieheni oli ollut edellisen illan ystävien kanssa sienimetsällä ja saunomassa ja palasi vasta yöllä kotiin. Minä olin edellisenä iltana vielä valmistellut synnytystilaamme ja järjestellyt asioita kotona. Hetki mieheni saapumisensa jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat selvästi erilaisia kuin aiemmin tuntemani vatsankovettumiset mutta en vielä uskonut synnytyksen tästä alkavan. Raskausviikkoja oli 38+6 ja ensisynnyttäjänä olin täysin uppoutunut ajatukseen että lapsemme syntyisi vasta aikaisintaan viikon päästä. Koitin levätä koko yön, mutta heräsin aina supistuksen tullessa. Aamupäivällä mieheni lähti viemään minua vyöhyketerapiahoitoon, johon olin jo aiemmin varannut ajan. Kerroin siellä, että supistuksia on tullut jo koko yön mutta arvelin että ne vielä laantuisivat. Hoito oli todella rentouttava ja taisin jopa nukahtaa hetkeksi sen aikana. Mieheni oli hoidon aikana käynyt kotona laittamassa synnytysaltaan valmiiksi, hakenut postista synnytystä varten tilaamani homeopaattiset lääkkeet sekä tuonut ruusuja synnytysalttarillemme. Kotiin päästyämme en vieläkään myöntänyt täysin että synnytys oli todellakin käynnistynyt, vaikka supistuksia tuli säännöllisesti. Nautin vauvamahastani niin paljon, etten olisi ollut vielä valmis päästämään muhkeasta olomuodostani irti! Vauvani oli kuitenkin päättänyt syntyä tänään ja pian se kävi minullekin selväksi. Yritin syödä hieman mieheni valmistamaa ruokaa, mutta supistusaallon tullessa pöydän ääressä istuminen ei enää onnistunut eikä ruoka maistunut. Pyysimme kämppistämme ottamaan vielä kuvia meistä ulkona, tämä tapahtui neljä tuntia ennen kuin tyttäremme jo syntyi. Saimmekin ihanat muistot ikuistettua meistä pihlajan alla, vauva vielä mahassa jo matkaansa tälle puolen tehden. 

Siitä siirryinkin jo yläkertaan synnytystilaamme. Supistukset alkoivat käydä voimakkaimmiksi ja tiheämmiksi ja aloin vaipumaan yhä vahvemmin omaan unenomaiseen maailmaani. Mieheni oli alakerrassa kuistilla perkaamassa edellisen illan sienisaalistaan ja taisin muutamaan kertaan huikata hänelle että nyt olisi tarvetta hänen siirtyä tuekseni. Kuuntelin hetken hypnosynnytysrentoutusnauhaa mieheni hieroessa selkääni gua-sha -kammalla, mutta en enää pystynyt pysymään paikallani. Vaivuin synnytystranssiin ja jälkikäteen olenkin saanut kysellä yksityiskohtia tapahtumien kulusta mieheltäni. Supistusaallot liikuttivat kehoani milloin mihinkin asentoon ja hengittelin syvään. Jos yritin supistusten välissä käydä makuulle, niin ponnahdin kyllä nopeasti jaloilleni supistuksen aikana. Pyysin ikiaikaista Luoja Äitiä avukseni selviämään tästä intensiivisestä koitoksesta ja käytin vahvasti ääntäni supistusten tullessa. Liikutin lanteitani, keinuin ja konttasin sekä ryömin maassa. Vauvamme oli matkalla luoksemme ja tämä kehollinen tunne tuntui välillä liian intensiiviseltä kestettäväksi! Tästä en kuitenkaan pääsisi pakoon, joten luovuin kontrollista ja antauduin tälle vahvalle voimalle joka kehoni lävitse virtasi. Mieheni järjesteli käytännön asioita ja tarjosi minulle vähän väliä juotavaa pillillä sekä syötävää. En kaivannut kenenkään kosketusta vaan tunsin että tämä oli minun ja vauvani matka ja me yhdessä selviäisimme tästä. Synnytysmusiikkina soi Peruquois, joka lauloi voimaa antavia lauluja muinaisesta viisaudesta ja naiseuden voimasta. 

Pian tunsin kehossani suuren ponnistuksen tarpeen ja tunsin sikiökalvojen työntyvän sisältäni. Sain vaivoin sanotuksi miehelleni, että nyt olisi hyvä aika alkaa täyttää allasta! Hänellä oli kädet täynnä tohinaa tehden etukäteen toivomiani asioita mm. kynttilöiden ja takkatulen sytyttämistä mutta en huomannut hänen puuhiaan ollenkaan keskittyessä vain supistusaaltojen vastaanottamiseen. Olin syvällä synnytyskuplassani, päivätietoisuuden ulottumattomissa, ”theta~aaltojen” tasolla. Seuraavalla supistuksella kehoni ponnisti luonnostaan ja sikiökalvot puhkesivat lapsiveden virratessa lattialle. Yllätyin, että synnytys oli edennyt loppua kohden nopeasti ja kohta oltaisiin jo ponnistusvaiheessa! Mieheni toi minulle välillä eteerisiä öljyjä haisteltaviksi ja toiset työnsin heti pois ja toisia tuoksuttelin mielelläni. Siirryin altaaseen ja vedessä olo tuntui taivaalliselta. Tunsin miten kehoni alkoi ponnistaa täysin itsestään ja hengittelin syviä uloshengityksiä aina ponnistuksen aikana. Kokeilin itseäni jalkojen välissä ja tunsin tukun hiuksia. Mieheni halusi koittaa myös vauvan tukkaa, mutta taisin älähtää hänelle vain ”älä koske!”. Kehoni oli äärimmilleen herkkänä ja auki. Tunsin miten vauvan pää tuli muutamalla supistuksella jo todella lähelle mutta seilasi taas kauemmaksi supistusten välissä. Tiesin, että tämäkin on täysin normaalia ja avaa tietä vauvalle. Tässä vaiheessa äänenkäyttöni muistutti jo vähintään karhuemon karjahduksia. Tuntui etten tietoisesti karjahdellut vaan ääni virtasi sisältäni samoin kuin ponnistusaallotkin. Tunsin olevani Villinainen raa’an ja aidon, kaunistelemattoman elämänvoiman äärellä. En tuntenut pelkoa missään vaiheessa synnytystä vaikka karjahdukseni saattoivat ulkopuolisen korviin hurjilta kuullostaa. Olin täysin alkukantaisten vaistojeni varassa, tilassa, jossa kehoni vain teki sen mitä kuuluikin. 

Peruquoisin laulu Come my love soi samalla hetkellä kun tyttäremme pää syntyi ja aivan samassa hetkessä tupsahti koko kehokin perässä. Nostin tyttäremme vedestä syliini ja mieheni hyppäsi tässä vaiheessa kyynelehtien altaaseen kanssamme. Muistutin häntä katsomaan kellosta syntymäajan, kello oli 20:13. Tyttäremme katseli meitä täysin virkeänä ja puhtaana, sirona vastasyntyneenä. Ilokseni en revennyt synnytyksessä ollenkaan. Siirryimme altaasta sohvan eteen levitetylle taljalle ja pyyhkeille. Vauva ryömi rinnalleni ja ensi-imetys ja ihmetys tapahtui maagisen ilmapiirin vallitessa koko tilassa. Me teimme sen! Synnytimme lapsemme juuri niinkuin olimme toivoneet! Tuntui että aika oli pysähtynyt kun katselimme toisiamme. Istukka syntyi kolme tuntia myöhemmin. Tiesin, että jos olisimme olleet sairaalassa, istukkaa ei olisi odotettu näin kauan. Olin kuitenkin makuuasennossa vauvan kanssa ja vasta kun tunsin, että nyt haluan istukan syntyvän, annoin vauvan miehelle ja kyykistyin emali-astian päälle johon istukka syntyi. 

Tyttäremme päästi irti napanuorastaan kuusi päivää synnytyksen jälkeen ja sen ajan istukka oli haudattuna suolaan ja yrtteihin korissa. Tämä aika oli myös hyvin pyhää, jonka vietimme vain kolmestaan tuoreena perheenä toisiimme tutustuen ja imetystä opetellen. Synnytyksen jälkeen vietimme niin sanottua ”babymoonia” pitkään kotona ollen, toipuen synnytyksestä ja antaen tilaa tälle todella herkälle ajalle ja suurelle elämänmuutokselle johon olimme nyt astuneet kaikki yhdessä. 

Synnytys oli yksi voimaannuttavimmista kokemuksista elämässäni. Sain kokea tämän maagisen ja pyhän tapahtuman omassa kodissani rakkaimpani läsnäollessa juuri niinkuin olin toivonut ja visioinut. Tämä oli myös osoitus meille, että mikä tahansa on mahdollista, jos ei anna pelolle valtaa vaan luottaa omaan vaistoonsa ja uskoo unelmaansa! Ennen kaikkea tässä oli kyse myös oman voimani, vapauteni ja lapseni syntymän kunnioittamisesta. Tänä vuonna, jolloin kävin lähellä kuolemaa, sainkin mahdollisuuden syntyä uudelleen, Äidiksi. Haluan myös osoittaa syvimmän kiitoksen miehelleni, joka uskoi alusta asti kykyyni synnyttää, oli tukenani kaikessa ja valoi luottamusta minuun silloin kun itse epäröin. On ilo ja kunnia kulkea kanssasi tätä rakkautemme polkua! Kiitos myös rakkaalle tyttärellemme Lailalle, että saimme kokea niin ihmeellisen matkan yhdessä perheeksi syntyen.

– Maria Aronson, 27

Synnytys

Syöksyllä maailmaan

Oksensin joka päivä koko raskauden ajan ja voin todella heikosti niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oksentelu ja 2-vuotias vilkas esikoinen veivät voimat. Liitoskivut piinasivat ja oli tosi kurja olla. Tuntui raskaalta ajatella pitkää kivuliasta synnytystä. Tällä kertaa kuitenkin päätin olla viisaampi kuin edellisessä synnytyksessä ja ottaa asioista selvää ja valmistautua hyvin synnytykseen. Pyysin doulaksi minulle tutun ihmisen joka on aiemminkin ollut synnytyksissä mukana. Lisäksi kävin vyöhyketerapiassa. Vyöhyketerapeutin kanssa puhuimme paljon hoidon aikana tulevasta synnytyksestä. Vyöhyketerapeuttini sanoi doulalleni heidän kohdatessa ovella, että kannattaa laittaa teltta sairaalan pihaan jos meinaa synnytykseen keretä. Tämä nauratti minua kovasti ja luulin sen olevan hauska vitsi. Toisin kuitenkin kävi.

Lasketun ajan lähestyessä minua supisteli jokseenkin kovasti. Paria päivää ennen laskettua aikaa alkoi minulla 10-20min välillä olevat supistukset. Ne eivät kuitenkaan tehneet niin hirveän kipeää, että olisin näytille lähtenyt. Synnytystä edeltävänä yönä kuitenkin aloin tuntea kuinka pissa tuli housuun joka supistuksella. Tunsin oloni jotenkin noloksi kun tällä tavalla alkaa valua housuun. Soittelin synnärille miettien voisiko pissa sittenkin olla lapsivettä. Synnärillä oltiin sitä mieltä, että pissaa se varmaankin on ja johtuu siitä, että lantionpohjalihakseni eivät ole ihan parhaimmassa kunnossa. He eivät nähneet syytä tulla vielä näytille. Tämä sopi minulle mitä mainioimmin. Ei minulla ollut mikään kiire päästä synnärille ennen kuin on tosi kyseessä.

Istahdin koneelle hetkeksi puhelun jälkeen ja yhtäkkiä lapsivesi hulahti rakkaalle konetuolilleni. Kello oli tällöin 1.30 ja soitin doulalleni kertoakseni, että lähden käymään näytillä. Sanoin, ettei tarvitse pitää kiirettä kun supistusten väli on kuitenkin niin iso. Minua jännitti kovasti, mutta en kovin kauaa kerennyt miettiä asiaa sillä suljettuani puhelimen supistukset vetivät minut kontilleen. Konttailin ympäri asuntoa ja huusin miestäni hereille. Mieheni rauhoitteli minua ja soitti taksin. Oli ihanaa kuinka rauhallisena hän pysyi, vaikka näki minusta pienen paniikin. Hän myös pakkasi kameran ja puhelimen laukkuuni.

Olin kontillaan eteisen lattialla ja tuntui siltä että pitää ponnistaa. Huusin hysteerisenä ”nyt se tulee” ja mietin pitääkö repiä housut jalasta pois. Pelotti ihan hirveästi. Entä jos vauva syntyisikin kotiin. Siihen en ollut ollenkaan valmistautunut. Esikoinen heräsi ja pussasin häntä poskelle ja kerroin, että sisko syntyy nyt. Kerroin, että aamulla voi tulla katsomaan siskoa isin kanssa. Tämä sai minut tuntemaan oloni rauhalliseksi.

Supistusten välillä pääsin taksiin. Olin vieläkin siinä luulossa, että tässä menee vielä useita tunteja ennen kuin vauva syntyy. Kerroin taksikuskille synnyttäväni ja sanoin, että voisi ajaa rivakkaan nyt kuitenkin. Taksikuski selvästi kauhistui tilanteesta. Vielä enemmän kauhuissaan hän oli kun supistuksen tullessa aloin mylviä eläimellisesti ja huusin kaikki kirosanat mitä osasin. Koitin pidätellä vauvan tuloa kaikin voimini. Taksikuski ajoi lujaa ja hoki ihanasti koko ajan ”ei ole mitään hätää, kohta olemme perillä”. Kuskin jatkuva rauhottelu sai minut pysymään rauhallisena kaikesta huolimatta.

Lyhyen, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajomatkan jälkeen avasin auton oven synnärin pihassa ja lensin polvilleni maahan. Kello oli tällöin 2.05. Taksikuski haki kätilöt sisältä ja he raahasivat minut sisälle. Mylvin, että halua ykköshuoneeseen jossa on amme. Kätilöt nauroivat, että en minä enää mihinkään ammeeseen ehdi. Minuakin nauratti. En ollut tajunnut muka, että vauva tulee ihan just nyt, vaikka olin pidätellyt vauvan tuloa koko matkan sairaalaan.

Menimme synnytyssaliin kiireen vilkkaa ja minulta otettiin pikapikaa housut pois jalasta. Minut käskettiin sängylle makaamaan. Hoin kuinka haluan synnyttää pystyssä, mutta sitten tunsinkin kuinka vauvan pää työntyi ulos. Minua pyydettiin kokeilemaan ja tunnustelin vauvan päätä hellästi. Samalla tunsin kuinka supistus tulee ja ponnistin. Vauva syntyi klo 2.14.

Sain rakkaan tyttäreni rinnalle ja olo oli tosi pökkyräinen ja hämmästynyt. Hän alkoi imeä rintaa kuin vanha tekijä. Edellinen synnytys oli ollut pitkä ja tuskallinen. Nyt vauva syöksyikin maailmaan valtavalla kiireellä. Oli sellainen olo, että voisin synnytellä pari kolmekin vauvaa vielä samaan syssyyn.

Hoitajat alkoivat katselemaan vahinkoja alapäässäni ja samalla saapui doula. Hän silitteli minua päästä kun hoitajat parsivat pimppiäni kasaan.  Doulani oli suureksi avuksi synnytyksen jälkeisissä hetkissä.

Olo oli ihan uskomaton. Sain lasillisen appelsiinimehua ja en oksentanut sitä ulos. Kaikki hormonit hyrräsivät valtavalla voimalla ja olo oli mitä mainioin. Hoitajat sanoivat, että kummallakaan meillä ei olisi ollut hätää vaikka lapsi olisi päättänyt tulla eteiseen.

44 minuutin uskomaton synnytysmatka päättyi valtavaan onneen ja rakkauteen. Olin mykistynyt tämän synnytykseni voimaannuttavasta vaikutuksesta. Lapseni katsoi minua syvälle silmiin ja tervehti minua katseellaan. Olin ihan onnesta sekaisin.

 

– Mari Karjalainen, Loimaa

Synnytys

Romeon syntymä

Haluan rohkaista kaikkia, varsinkin niitä, joilla on ei niin voimaannuttava synnytys takanaan, sekä ensisynnyttäjiä: jokainen synnytys on erilainen.

Tämä oli minun kolmas synnytykseni.

Ensimmäinen synnytys oli lyhyesti kuvattuna oksitosiinilla ja kalvojenpuhkaisulla nopeutettu ilman kivunlievitystä ja se tuntui elävältä teurastamiselta. Epiduraali ei toiminut ja minua ei uskottu. Ehdin saada pudendaali- ja välilihanpuudutuksen juuri ennen ponnistamista.

Toisessa synnytyksessä taas epiduraali toimi. En tuntenut mitään ja pahinta oli, että se meni päähän ja olin niin huumattu ja sekaisin, etten tajunnut edes omista käsistäni mitä ne ovat. Yksi elämäni kauheimmista kaksituntisista. Onneksi vaikutus lakkasi ennen ponnistusvaihetta ja loppu synnytys oli hieno kokemus jakkaralla.

Kolmas synnytykseni oli voimaannuttava ja kaikinpuolin mahtava synnytys hengittäen altaaseen. En ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä ilman doulaa. Minulla oli pelko synnyttää ilman epiduraalia sekä sen avulla, joten en tiennyt miten voisin selvitä.

Otin doulaani yhteyttä heti kun selvisi, että olen raskaana. Hänen kanssaan sain avoimesti jakaa kaikki pelkoni ja ajatukseni. Hän opasti ja neuvoi minua, miten voin lähteä valmistautumaan synnytykseen. Häneltä sain vinkkejä kursseista ja materiaalista, joista voin opiskella ja miten voin valmistautua. Sain kuulla Aktiivinen synnytys ry:n FB-ryhmästä ja olen lukenut kaikki Sydänääni-lehdet sekä osallistuin Rento synnytys -verkkokurssille.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahdesta eteenpäin minua supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti aamuun saakka niin, että välillä nousin ylös toivoen, että supistukset alkaisivat tulla kivuliaiksi. Aamulla, kun aloitin aamutoimet ja aamupalan laiton perheelle, hävisivät tietenkin kaikki tuntemukset. Kirjoitin doulalleni klo 7:30, että mitähän sitä tänään tekisi, raskausviikkoja oli koossa 40+4. Tälläisiä öitä oli ollut takana jo saman viikon torstaina sekä rv 35.

Klo 10:46 soitin doulalleni, kun olin juuri asentanut mieheni kanssa TENS- laitteen ja tuli pikkuisen napakampi aalto. Molemmat aiemmat synnytykseni olivat olleet melko nopeita, 4-5 tuntia, joten tiesin, että nyt oli pakko olla tosi kyseessä. Saija lähti samantien kohti Naistenklinikkaa Vehmaalta.

Doula neuvoi minua olemaan sairaalaan yhteydessä ja kertomaan ammetoiveestani ja että tulemme vielä tänään. Soitin sairaalaan klo 11:40.

Mieheni ja anoppini olivat lähdössä lasten kanssa ulos. Tällöin synnytysaallot tuntuivat sen verran voimakkaasti 7-10 minuutin välein, että sanoin miehelleni, etteivät lähtisi kauaksi kotoa. Mieheni jäi lopulta kotiin kanssani. Laitoimme rentouttavaa musiikkia ja aaltojen välissä laitoin tavarat valmiiksi. Kahdeltatoista aaltoja tuli jo 3-5 minuutin välein, mutta pystyin vielä olemaan kotona kipujen kanssa. Puoli yhden aikaan vielä juttelin Saijan kanssa, että hän tulisi meille ensin.

Lapsetkin tulivat sisään ja söimme lounaan. Lounaan aikana nousin ottamaan synnytysaallon vastaan ja ensimmäistä kertaa mukaan tuli ääni. 3,5-vuotias esikoiseni kysyi, mikä äitillä on. Klo 12:48 soitin Saijalle, että tulee sairaalaan suoraan. Juuri tätä ennen tuli sellainen aalto, että kaipasin olla jo sairaalassa. Sanoin miehelleni hieman jo hätääntyneellä äänellä, että NYT mennään. Soitin sairaalaan autosta klo 13:00.

Matkalla sairaalaan otin vastaan yhden kevyemmän aallon sekä juuri ennen sairaalaa todella voimakkaan aallon. Mieheni meinasi ajaa minne sattuu, kun ”synnytyslauluni” oli jo melko voimakas.

Saija odotti minua ovella ja mieheni meni parkkeeraamaan auton. Huonetta odotellessa otin vastaan pari voimakasta aaltoa aulassa sohvaan nojaten ja käytin ääntä. Olin jo niin omassa kuplassani, ettei muiden ihmisten läsnäolo haitannut.

Vihdoin meidät kirjattiin sisään klo 13:29 ja kätilö ohjasi meidät huoneeseen, jossa nojailin tasoon ja välillä mieheeni ja vastaanotin kaksi tai kolme aaltoa. Sitten sain itseni aaltojen välissä sängylle sydänkäyrää ja sisätutkimusta varten. Olin auki 5-6cm. Ajattelin, että vielä noin 1-1,5h kunnes vauva syntyy. Tässä vaiheessa aallot olivat niin voimakkaita, että oli lähellä, että pysyykö mieli mukana ja säilyykö usko itseeni.

Oli aika siirtyä altaaseen ja minua pelotti, miten selviän ilman TENS-laitetta, sillä tiesin, että muuta en enää voi saada kivunlievitykseen. Otin vielä vastaan aallon halaten aviomiestäni. Mieheni syleily ja suukot helpotti hetkeä ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Minua helpotti myös se, kun Saija aina aallon aikana painoi lantiosta ja rohkaisi minua.

Muistan kuinka tärisin pelosta, kun Saija otti TENS-laitteen elektrodit irti ja kätilö ihanasti kannusti, että ”vesi kyllä auttaa sinua, sinä pystyt siihen”.

Nousin ammeeseen ja menin polvilleni vastaanottamaan seuraavan aallon, ja sitten menikin vedet. Vaisto saneli laittamaan käden haarojen väliin ja tunsin hiukset. Saija kuiskaili minulle kuunnella ja myötäillä kehoa ja hengittää. Vedin uudelleen henkeä ja hengitin ääneen ulos ja pieni pää oli kädessäni. Kehoni lepäsi hetken, ja seuraavalla aallolla hengitin vauvan tähän maailmaan. Kätilö auttoi kanssani vauvan syliini ja otti napanuoran kaulan ympäriltä. Siinä hän nyt oli: meidän pieni ja täydellinen Romeo. Kello oli 14:03.

Kiitos Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmä, doulani Saija Kiviniemi, kätilöni ja mieheni ja synnytyksen kuvannut siskoni sekä Rento Synnytys -kurssi, ilman teitä tämä ei olisi onnistunut.

Kuva: Krista Mantsinen
– Jenni Marika Dias, 35, Helsinki
Synnytys

Synnytyksestä, käsi sydämellä

Synnytin kuutisen viikkoa sitten ihanan lapsen. Elämä uuden ihmeen kanssa on ollut alkuun haastavaa. Unta saa vähän ja pikkuisemme tykkää syödä lakkaamatta. Paljon muuta ei siis ehdi kuin imettää. Nyt, kun olemme yhdessä oppineet, miten se sujuu, pystyn jo hieman kirjoittamaan.

Kaunis synnytys?

Kysyin useamman vuoden, voiko synnytys olla kaunis. Vastaukseksi sain synnyttäneiltä naisilta lähes poikkeuksetta, että synnytys tekee hurjan kipeää, mutta kivun unohtaa, kun lapsi on sylissä. Monen mielestä kaunista synnytyksessä oli se hetki, kun lapsen saa syliin ensi kertaa, tai ainakin lapsi oli kaunis. Mutta miksei nimenomaan synnytys voisi olla kaunis? Onhan se lasta toivovan elämässä yksi merkittävimmistä kokemuksista.

Synnytys voi olla dramaattinen ja hirvittävä kokemus. Haluan kuitenkin kertoa, että synnytys ei lähtökohtaisesti ole sellainen. Toisin sanoen synnytys voi aivan hyvin olla ihana, voimaannuttava ja jopa orgastinen kokemus, joka tekee synnyttäjästä astetta vahvemman uskomaan omiin kykyihinsä ja kehomielensä luonnolliseen toimintaan. Se, millainen synnytys on, riippuu toki monista tekijöistä. Oman kokemukseni pohjalta haluan kuitenkin korostaa, että synnytykseen liittyvillä mielikuvilla on vaikutusta siihen, millainen kokemus synnytys on.

Voisinpa muuttaa elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskuvauksia. Se, että niissä synnytys näytetään sellaisena, jossa synnyttäjä kärsii ja häntä manipuloidaan ja leikellään ja hänelle huudetaan, vaikuttaa siten, että moni synnyttäjä pelkää synnyttämistä. Synnytyskulttuuri on kuitenkin ainakin Suomessa paljon lähempänä ”alkukantaista” synnyttämistä kuin puhtaasti lääketieteellistä operaatiota. Tarkoitan tällä sitä, että synnytys ymmärretään luonnollisena tapahtumana, jonka synnyttäjän oma keho osaa tehdä ilman apuakin, eikä medikaalisena toimenpiteenä, jonka vain lääkäri osaa härveleineen suorittaa. Synnytyksessä, jos missä, on hienoa, että luonnollisuus ja moderni lääketieteen kehitys voidaan tuoda yhteen äidin ja lapsen elämän ja terveyden turvaamiseksi. Vielä hienompaa on, että synnytys aletaan ymmärtää myös elämyksenä.

Synnytyksen elämyksellisyyden ja esteettisyyden korostamisen ei tarvitse viedä huomiota pois syntyvästä lapsesta tai turvallisuudesta. Päinvastoin, positiivinen synnytyskokemus voi auttaa rakentamaan hienoa yhteistä elämää vauvan kanssa. Positiivinen synnytyskokemus voi myös tukea turvallista ja terveellistä synnyttämistä, sillä synnyttäjän kokemat asiat synnytyksen aikana vaikuttavat synnytyksen kulkuun. Sillä, millainen ympäristö synnyttäjällä on, mitä hän kuulee, näkee, haistaa, maistaa, tuntee ja ymmärtää, on merkitystä sen kannalta, miten ja millä tavoin synnyttäjä voi olla toimijana synnytystapahtumassa.

Aistisuus on iso osa esteettisyyttä, mutta esteettiseen kokemukseen tarvitaan myös tietoisuutta ja tiedostamista. Synnyttäjä voi toki hypätä synnytykseen perehtymättä mihinkään luottaen intuition voimaan ja omaan kehoonsa. Silloin synnyttäjä on kuitenkin monen sattuman varassa. Synnytyksen esteettisyys muodostuukin aistikokemusten yhdistymisestä niiden havaitsemiseen ja tietoisuuteen synnytyksestä ja omasta kehomielestä, sen toiminnasta ja muutoksista – sanalla sanoen herkistymisestä kokemaan tapahtuvaa syvemmin.

Synnytyksen ei siis tarvitse olla helvetin esikartano, jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian. Sen ei tarvitse olla eritteiden splätteriä, eikä sen tarvitse olla kehoa rampauttava. Sivumennen sanottuna kyllä tuollaisetkin kokemukset voivat olla esteettisiä; ehkä ne liittyvät kauhun tai rumuuden estetiikkaan. Ja kyllä synnytys kyllä voi joskus olla myös äidin tai lapsen tappava kokemus, joten mitään takeita ei tietenkään ole sille, että synnytys olisi kaunis. Toisaalta, eihän taivaanrantakaan aina ole erityisen kaunis. Silti se voi olla aina merkityksellinen.

Moni varmaan ajattelee, ettei kauneudella voi olla tekemistä synnytyksen kanssa, koska synnytykseen liittyy käsitysten mukaan niin paljon kipua. Harva ehkä tietää, että nautinnon itse asiassa on oltava osa synnytystä. Synnytys ei nimittäin etene, ellei mielihyvää tuottavaa oksitosiinia erity. Kokemisen ja synnytyksen kulun yhteys juurtaa hormonitoiminnasta. Kaiken sen väitetyn kivun keskellä, olisi siis kyettävä kokemaan myös nautintoa. Mutta miten sitä nautintoa sitten voi kokea? Lääkkeellinen kivunlievitys ei välttämättä ja useinkaan helpota asiaa. Synteettinen oksitosiini tekee yleensä supistuksista tavanomaista voimakkaampia ja synnytyksestä rajumpaa. Kemiallisten lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei myöskään ole erityisen helppoa kokea synnytystä tietoisena ja herkin aistein, sillä silloin kokee ensisijaisesti ne lääkkeet. Nautinto olisi kyettävä löytämään omasta kehosta ja omasta mielestä. Tätä varten tarvitsemme kannustavia ja elämyksellisyyttä korostavia synnytystarinoita. Kerronkin seuraavaksi omakohtaisen kokemukseni.

Pikkuisemme synnytys, 21.08.2017 Naistenklinikalla

Kymmenvuotiaana näin yksityiskohtaisen valokuvasarjan synnytyksestä. Pelkäsin synnytystä siitä lähtien. Kun sitten tulin viimein raskaaksi, halu päästä tapaamaan omaa lasta oli tainnut syrjäyttää osan pelosta. Tiesin kuitenkin, että tarvitsisin apua selviytyäkseni synnytyksestä. Osa minusta halusi juosta karkuun. Päätin valmistautua synnytykseen huolella. Kiitos suomalaisen järjestelmän jäin äitiyslomalle kaksi kuukautta ennen synnytystä, minkä ajan käytin synnytystietouteen sukeltamiseen.
Luin kirjoja ja selasin nettiä. Löysin positiivisten synnytyskertomusten meren. Olin totaalisen viety. Miksi en ollut kuullut tällaisia tarinoita aiemmin? Mikä mahtava voima synnytykseen liittyikään. Aloin harjoittaa mieltäni ajattelemaan synnytystä elämyksellisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Pelko alkoi jäädä taka-alalle.

Lapsemme synnytykselle oli annettu aikataulu ennalta. Sisareni perheineen oli nimittäin vain kaksi viikkoa lasketun aikamme tietämillä Suomessa. Halusimme, että he tapaisivat vastasyntyneen pienokaisen. Minä olin myös toivonut koko raskauden ajan, että lapsemme syntyisi vähän aiemmin, jottei hän olisi kasvanut aivan äärimmilleen. Ajattelin itsekkäästi, että synnytys olisi silloin helpompi. Doulani puolestaan antoi muutamia päiviä, jolloin hän ei pääsisi paikan päälle. Ideoimme kaikki yhdessä, milloin olisi parasta synnyttää. Niin siinä sitten kävikin, että lapsemme syntyi kaksi päivää ennen laskettua aikaa juuri silloin, kun olimme suunnitelleetkin. Edes ruuhka ei päässyt haittaamaan matkaa. Sisareni ehti näkemään lapsemme peräti kahteen otteeseen.

Synnytyksen aikatauluttaminen kävi kuitenkin hermoilleni. Mukavasti sujunut raskaus sai loppua kohden vähän stressaavia sävyjä. En ollut odottanut lastamme lainkaan raskauden aikana. Olin elänyt hänen kanssaan mukavaa yhteiseloa. Viimeisinä viikkoina olotilani kuitenkin muuttui varsin odottavaksi, ei siksi, että minulla olisi ollut hurjan hankala olla, vaan siksi, että jännitin synnytyksen ajankohtaa. Päivää ennen synnytystä, sunnuntaiaamuna, heräsin ajatukseen, että minun olisi luovuttava koko aikataulusta. Päätin ottaa rennosti. Kuuntelimme suomi-reggaeta ja söimme brunssia rauhassa mieheni kanssa, nauroimme ja tanssimme. Lepäsin.

Kesä tuntui tekevän lähtöään. Välillä oli sumuista ja välillä paistoi aurinko. Päätimme mieheni kanssa toteuttaa vierailun viereisen saaren ravintolaan. Pääsimme siis hieman vesille saaristolautalla, kävelemään metsään ja syömään ulos terassille mäntyjen katveeseen. Ruoka oli varsin mieleistä meille molemmille ja söimmekin pitkän kaavan mukaan kuluja miettimättä.

Nautiskelimme kaksin. Iltapäivällä puhuin ystäväni kanssa pitkään puhelimessa nauttien auringosta parvekkeella. Kerroin, että vauva tulee, kun on tullakseen. Muutamia sukkapuikkosupistuksia oli jo tullut reilun viikon ajan. Illalla katsoimme puolisoni kanssa uskomattoman dokumentin valoa hohtavista eläimistä, kasveista ja bakteereista. Ihmettelimme elämän moninaisuutta. Saunoimme ja rakastelimme. Olimme hyviä toisillemme koko päivän.

Maanantaina kahden maissa yöllä heräsin vain hetken nukuttuani ensimmäiseen koskaan kokemaani synnytyssupistukseen. Koska se oli täysin erilainen kuin muut raskauden aikana kokemani niin kutsutut harjoitussupistukset, tiesin heti, mistä oli kyse. Nyt alamme synnyttää. Supistus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi osoittaa yhtä kohtaa, missä se tuntuisi. Se on kuin aalto, joka kulkee koko kehon läpi. Omat synnytyssupistukseni muistuttivat hyvin paljon voimakkaita kuukautiskipujani. Olin siis kokenut vastaavaa aiemminkin, itse asiassa lähes joka kuukausi. Nyt vain suhtauduin tilanteeseen täysin toisin. Puolisoni sanoikin myöhemmin, että olin kestänyt synnytyksen paremmin kuin yleensä kuukautiseni.

Herätin puolisoni, tankkasin juomaa, ja menin lähes välittömästi suihkuun. Olin innostunut, joskin hieman minua hirvitti. Mitä tästä tulee? Päätin kuitenkin luottaa kehooni ja tilanteeseen, vauvaankin. Olin valmistautunut ja tiesin, että mitä avoimemmin kykenisin suhtautumaan, sitä esteettömämmin synnytys etenisi. Päätin, etten asettuisi etenemisen esteeksi. Supistukset tulivatkin lähes välittömästi viiden minuutin välein ja kestivät noin minuutin.

Antauduin tuntemaan supistusaallon, heittäydyin sen mukaan ja tutkiskelin sitä. Kaikki muu katosi pikkuhiljaa, millään muulla ei ollut väliä, vajosin jokaisella supistuksella yhä syvemmälle aallokkoon. Intensiivisyys vei mukanaan. Etäällä kuulin puolisoni valmistelevan asioita sairaalaan lähtöä varten. Tunnin kuluttua hän soitti Jorvin sairaalaan ja ilmoitti meidät. Eipä siellä kuitenkaan uskottu, että synnytys voisi olla käynnissä. Moni ensisynnyttäjä synnyttää päivän tai parikin ja sairaalassa käydään kääntymässä ja kotiin tullaan uudelleen. Meidät kuitenkin kuulemma opastettiin sitten lopulta siirtymään Naistenklinikalle, koska Jorvissa oli täyttä.

Pikkuhiljaa kehoni veti minua kohti lattiaa. Kerroin, että minun oli hankala suihkuttaa alavatsaa ja alaselkää ja olla samaan aikaan kontillani. Istumaan en oikein kyennyt, edes saunajakkaralla. Tuntui sille, että keho kouristui nelinkontin, ja se tuntui hyvälle. Mieheni asensi kameranjalustasta suihkunpidikkeen ja näin pystyin vain kehoa siirtämällä saamaan suihkun juuri siihen kohtaan, mihin vesi toi lämpöä ja ihania pisaroita. Lorina ja sihinä rauhoittivat mieltä, tunsin uivani olemisen olemiseen, alkuperäiseen veteen, joka kannatteli minua ja kohdussa samalla vauvaani.

Toisen tunnin kuluttua mieheni soitti Naistenklinikalle. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi aika siirtyä, koska minusta alkoi tuntua mahdottomalle istua autossa. Mietin, pystyisinkö olemaan nelinkontin sielläkin jotenkin. Toisaalta samalla mietin, että ehkä voisimme jäädä synnyttämään kotiin, ehkä se olisi vain helpompaa. Naistenklinikalla ei oikein edelleenkään uskottu, että synnytys olisi käynnissä. Minulle tuli huono olo suihkussa ja oli päästävä pois. Menin nojaamaan sänkyyn ja ääntelin, sen minkä kykenin. Äänen avulla minun oli helpompi olla yhtä aaltojen kanssa.

Mieheni meni hakemaan auton talon eteen valmiiksi. Sillä välin sain kokea lapsivesien menon. Olin jo aiemmin suihkussa epäillyt, josko lapsivettä olisi jo mennyt. Se vesimassojen pläjähdys makkarimme parketille oli kuitenkin niin yllättävä ja koominen, etten voinut olla nauramatta. Samassa puolisoni toi minulle puhelimen. Naistenklinikalta halusivat kuulla supistuksen, jotta tietäisivät, mitä uskoa. Tuntui vastenmieliseltä alkaa esittää supistusta. Mieheni ohjeisti, että huutaisin lujaa, että päästäisivät meidät tulemaan. Minä en ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt kärsiä, jotta pääsisin sairaalaan. Asetin puhelimen sen verran kauemmas, että saatoin jotenkin unohtaa, että minulla oli yleisöä. Kätilö sanoi epäluuloisen kuuloisena, että voisimme nyt sitten tulla, jos tosiaan kokisimme niin, etenkin kun lapsivesi oli juuri mennyt. Minä nauroin puhelimeen, että oli hankalaa, kun sitä vettä tuli lakkaamatta.

Mieheni auttoi minua pukemaan jotain päälle, onneksi ei ollut talvi. Minä ääntelin lähes lakkaamatta, supistusten välit olivat niin lyhyet. Tukiessaan minua mieheni huikkasi keittiön jääkaapinoven listasta voimalauseen: ”Mä aukeen niin kuin kukka.” Otin kopin ja aloin hokea sitä itselleni. Enkä vain hokenut, vaan todella kuvittelin olevani puhkeamaisillaan oleva kukka, vaaleanpunainen. Ajattelin, ja yritin tuntea, miten jokainen supistus avasi kukkaa hieman lisää. Sillä voimalla sain vedettyä läpsykät jalkaan ja kammettua itseni ulos ja autolle.

Ulkona oli viileä aamu, tai minulla oli vain lyhythihainen paita päällä. Virkeä, raikas ja puhdas ilma oli hyvää hengittää, tuntui valoisammalle. Pääsin takapenkille ja turvavöihin. Jalat nostin niin ylös kuin sain, eli melkein risti-istuntaan. Toivoin ääneen, että mieheni ei ajaisi ylinopeutta. Aamuruuhka oli kuitenkin tulossa vasta parin tunnin päästä ja tie oli selvä. Jossain välissä mieheni laittoi klassista musiikkia radiosta keskittyäkseen itse paremmin ajamiseen. Minä katselin, miten maisemat kiisivät ohi niitä juurikaan tajuamatta. Taivaanranta oli vaaleanpunainen. Rakastan näitä kauniita, aikaisia aamuja ja auringonnousua, ajattelin onnellisena siitä, että nyt synnytetään. Samalla pyörittelin päätä puolelta toiselle, etten purisi leukoja yhteen, ja hoin lakkaamatta, että aukean kuin kukka. Matka kesti parisenkymmentä minuuttia, kuulemma.

Köpöttelin Naistenklinikalla vastaanottoon mieheni tukemana. Muodollisuudet tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kuulin, että joku kysyi, olivatko supistukset olleet koko ajan sellaisia. Minulle tuotiin pyörätuoli, mutta ennen sitä vajosin kontilleni lattialle. Tuntui, ettei mikään muu asento käynyt keholle, jokin minussa halusi olla niin. Vitsailin, voisinko olla kontillani pyörätuolissakin.

Synnytyssalissa minut ohjattiin sängylle, joka muistutti kyllä enemmän pöytää. Kömmin välittömästi kontilleni sen päälle. Selinmakuulla en aikonut olla. Sitten kuulin ihmeen: olin jo kahdeksan senttiä auki. Enää kaksi senttiä ja voisin ponnistaa lapsen maailmaan. Olin hämmentynyt ja ylpeä itsestäni. Tähän asti jos olin kestänyt, kestäisin kyllä loppuunkin asti. Minulta kysyttiin, halusinko vielä ammeeseen toivomuksemme mukaan. En tiennyt enää tässä vaiheessa mitään. Ehkä lapsi syntyisi hyvin pian sängylle. Kätilöt kuitenkin päättivät laittaa ammeen valmiiksi. Sillä välin minulle laitettiin jotain antureita vöihin ja minä kuvittelin aina vain olevani kukka.

Jälleen kuluivat parikymmentä minuuttia mystisesti huomaamatta ohi ja sitten minut autettiin allashuoneeseen. Pysähdyin hetkeksi huokaistakseni ihastuksesta. Voi hyvänen aika, saisinko todella synnyttää täällä? Keskellä hämärää huonetta oli iso, valkea amme, jonka pohjassa loisti valoa. Katossa ammeen päällä led-valot tuikkivat tähtitaivaana. Nurkassa oli viherkasveja, joita kohti suuntasin itseni ammeeseen päästyäni.

Joku kysyi, oliko hätätiellä oleva auto mieheni. Hän juoksi avojaloin siirtämään sen parkkiruutuun. Sillä välin minulle tuotiin punainen joogamatto, voimamatto, altaan reunalle. Siihen minä tarrauduin ja sitä vasten lepäsin edelleen kontillani ammeessa, vaikkakin ammeessa vesi kannatteli minua puoliksi. Vesi oli jälleen tukenani. Vesi, joka siveli minua, viilensi ja lämmitti yhtä aikaa. Vesi, joka hyväili minua. Kelluin vapaana altaassa, langattomat anturit vyölläni pitivät huolta, että lapsesta saatiin riittävästi tietoa.

Yhtäkkiä aurinkoinen doulani oli edessäni. Hän oli iloisen hämmästynyt ja ihmetteli, että synnytys oli näin nopeasti, parissa tunnissa, edennyt jo hyvin pitkälle. Samalla tuli mieheni takaisin ja he etsivät itselleen paikat edestäni ammeen vierestä. Kätilöt olivat takanani, kun olivat huoneessa ja nojailivat seinään. Välillä he korjasivat vöiden asemaa, jotta anturit piirtäisivät paremmin vauvan laskeutuessa alemmas.

Omasta mielestäni pitkään vietimme yhdessä aikaa rauhallisessa huoneessa. Doulani juotti minulle välillä pillillä mehukeittoa ja mehua, punaista ja keltaista voimaruokaa. Mieheni piti minua käsistäni kiinni ja lauloi minulle Medicine Buddha -mantraa ja Ganesha-mantraa, molemmat minulle tärkeitä ja rakkaita melodioita, rytmejä, ajatuksia ja sanoja. Olin opettanut ne miehelleni vähän ennen synnytystä. Itse olin kuunnellut niitä jo kauan Spotifysta. Ajattelin, että Buddha-mantra lääkitsi supistuksiani ja Ganesha-mantra avasi tietä vauvalle. Ennen kaikkea ne toivat huoneeseen mystisen rauhan ilmapiirin, johon vajosimme kaikki, kätilöitä myöten. He kommentoivat, miten ihanalta mantrojen laulaminen kuulosti, miten ihanalta huoneessa tuntui. Niin tuntuikin, tuntui, että olin rakkauden kuplassa.

Minua alkoi vähän ponnistuttaa, joten kätilöt tarkastivat tilanteen. He eivät antaneet lupaa ponnistaa kunnolla, koska vielä pieni lippa oli tiellä. Sanoivat, että se voi turvota, jos nyt ponnistan täysillä. Doula antoi puolestaan ohjeen, että päästäisin matalampaa ääntä. Myöhemmin hän kertoi, että pelkäsi minun pyörtyvän, koska olin haukkonut niin paljon henkeä. Tein työtä käskettyä ja aloin möristä oikein kunnolla. Puolisoni tuli mukaan mörinään ja muodostimme mörinäpilven rantaviivaan eli ammeen laidalle. Aiemmin en ollutkaan samalla tavalla mörissyt. Mikä voima tärisevässä matalassa äänessä onkaan! Hetkittäin tuntui, etten jaksaisi enää. Silloin katsoin doulaani silmiin ja ne tuntuivat polttavan minuun uskoa ja luottamusta. Tuntui, etten muuta nähnytkään, vain hänen silmänsä, jotka sanoivat, että kaikki on niin kuin pitää. Muistin lukeneeni, että sillä hetkellä, kun ei enää meinaa jaksaa, syntymä on tosi lähellä. Luotin siihen ja päätin jaksaa vielä vähän.

Sitten vaihtui kätilö. Hän tuntui aiempiin verrattuna viileältä ja etäiseltä, asialliselta. Pelästyin, että nytkö minut pakotetaan lääkkeisiin. Ärsytyksekseni hänkin halusi tutkia, miten paljon olen auki. Onnekseni hän kuitenkin antoi luvan ponnistaa kunnolla, lippa oli tiessään ja lapsella oli tie auki. Sitten ymmärsin, mitä oikea ponnistuttaminen tarkoittaa. En se ollut minä, joka ponnisti. Se oli jokin muu minussa, vauva. Ponnistus oli valtava pidättelemätön voima, joka kulki lävitseni ilman, että kykenin tekemään sille mitään. Yritin mennä sen mukaan, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Jälleen ikuisuudelta tuntuvan ajan mörisin ja hyppäsin ponnistuksen matkaan. Tunsin, miten vauva painui alemmas ja alemmas. Kätilö ja doula kannustivat ponnistamaan vahvemmin. Minä ajattelin, että joku muu joutuu kohta tekemään sen, kun minä en enää jaksa. Silti jälleen ärisimme ja mörisimme mieheni kanssa. Minä olin kadonneena maailmaan, joka on toinen.

Vauvan pää tuli näkyviin. Minua kehotettiin kokeilemaan sitä, että saisin lisävoimaa. Pieni kananmunan kokoinen tukkaläntti käteen tuntuikin. Mietin, miten ihmeessä koko kallo tulisi ulos ilman, että satuttaisin vauvaa. Kannustukset muuttuivat pian voimakkaammiksi. En kuitenkaan tohtinut ponnistaa kovaa, koska pelkäsin, että repeäisin. Sitten muistin maalauksen, jonka olin tehnyt juuri ennen synnytystä valmistautuakseni. Siinä synnyttäjä nojaa kiveen jalat levällään ja hänen jalkovälinsä on valtava. Muistin, että juuri se on se, mitä haluan. Minusta tulee valtava! Jätin kukka-ajatuksen ja siirryin suuntaamaan kohti sitä, että minusta tulee suorastaan jättimäinen. Aavistuksen jarruttelin silti, ja vauva heijasi edestakaisin. Pelkäsin, ettei tilanne edisty, koska tunsin vauvan liikkuvan takaisin, mutta kätilö ja doula edelleen kannustivat ja sanoivat, että se on normaalia. Alapäätäni kiristi ja kihelmöi.

Hetken kuluttua kätilö kuitenkin sanoi, että olisi laitettava scalp-anturi vauvan päähän, koska sydänäänet eivät kuuluneet kunnolla vauvan liikkumisen vuoksi. Kehotin siirtelemään vöitä mieluummin, mutta pian kätilö sanoi, että scalp on laitettava tai sitten on tultava ammeesta pois. Annoin vastentahtoisesti luvan. Vauvalla olisi todennäköisesti kaikki hyvin, mutta tässä kohtaa kätilö oli melko tiukka. Jokin hänen olemuksessaan sai minut vakuuttuneeksi, että häneen voi luottaa täysin. Luottamuksen syntymistä helpotti sekin, että doulani kyseli samalla kätilöltä, millainen työura hänellä oli ollut. Tämä kätilö oli hoitanut useita vesisynnytyksiä aiemminkin ja takana oli jo pitkä työura. Olin ammattilaisen käsissä, ja vauvani myös. Kun piikki laitettiin vauvani päähän, hän vetäytyi sisäänpäin ja liikehti niin, ettei minulle jäänyt epäselväksi toimenpiteen epämiellyttävyys. Kätilö ohjeisti minua kääntymään ympäri sen jälkeen kun pää olisi syntynyt. Vartalo syntyisi siten, että minä katsoisin taivaaseen. Hän sanoi, ettei olisi kiirettä nostaa vauvaa vedestä, vaan voisimme ihastella häntä rauhassa.

Kätilö alkoi painostaa lempeään sävyyn, että nyt pitää ponnistaa kunnolla. Jostain syystä ponnistaminen muuttuikin helpommaksi, ehkä siksi, että vyöt poistettiin, kun vauvalla oli nyt se pinni päässä. Tai ehkä ponnistamista helpotti se, että tunsin, miten kudokseni olivat ehtineet venyä, tai sitten luottamus kätilöön ja doulaan ja mieheeni. Pyysin kätilöä neuvomaan, minne suuntaan ponnistan. Koin, että nyt viimeistään on tosi kyseessä. Pistin kaikki voimani kehiin ja kadotin itseni täysin, annoin ponnistuksen tulla ja viedä minut mukanaan. Ponnistin vielä sittenkin, kun en enää jaksanut. Ja sitten tuntui plopsahdus. Pää oli tullut ulos.

Siirryin avun kanssa ammeen toiseen kulmaan ja nojasin yläselän mieheni käsivarsiin. Yhtäkkiä tunsin, että vauva kääntyi, kiertyi kuin korkkiruuvi. Se oli iso ja hätkähdyttävä, mahtava muljahdus. Kätilö sanoi, että seuraavan supistuksen aikana syntyy vartalo. Niin syntyikin. Toinen samanlainen, tai hieman helpompi järjetön antautuminen supistuksen ja ponnistuksen vietäväksi ja puristus vielä sen päätteeksi ja lapsi oli ulkona. Kätilö nappasi lapsen heti otteeseensa ja alkoi pyöritellä häntä vedessä. Napanuora oli tiukasti pari kertaa vauvan kaulan ympärillä. Minä olin ihan sekaisin. Tässä se nyt oli, vauva oli syntynyt noin kuusi tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Ihailin kätilön taitoa irrottaa napanuora, kunnes hän nosti parkaisevan vauvan vedestä syliini. Pieni, avuton olento oli yhtäkkiä rähmällään rintani päällä ja minä pelkäsin pudottavani hänet alas. Sininen väri alkoi heti vedestä tultua palautua punaiseksi. Jäntevä ihme piti heti elämää itsestään. Minä olin sekaisin. Oli vaikea tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kätilö ohjeisti minut nousemaan ylös ammeesta, vaikka en kyllä tajunnut, miten se olisi mahdollista. Tunsin itseni melkoisen uupuneeksi ja pelkäsin pudottavani vauvan. He kuitenkin auttoivat minut käsistä tukemalla kävelemään synnytyssalin sänkyyn napanuora jalkojen välissä roikkuen. Istukka ei saanut syntyä ammeeseen. Olin hemmetin ylpeä itsestäni. Tunsin itseni maailman vahvimmaksi, vaikka kroppa olikin jo ihan uupunut. Toistelin mielessäni, että olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja pidin sitä maailman ihmeellisimpänä asiana. Samalla tuijotin pientä vauvaamme ja kyllä, hän oli mielestäni hurjan kaunis, ehkä jopa maailman kaunein vauva. Hän on hurjan kaunis edelleen.

Vauva hamuili rinnallani ja yritimme kätilön avustuksella ensimmäistä imetystä. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, puolisoni katkaisi napanuoran. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi, annetaanko oksitosiinia verentulon lopettamiseksi ja istukan syntymisen helpottamiseksi. Minua vaivaannutti ja ihmetytti, miksi nyt olisi otettava jotain synteettistä, kun tähän asti oli selvitty ilman. Onneksi doulani komppasi minua ja ilmoitti, että jos sen voisi antaa vasta sitten, kun ei enää muuta voi. Vauvan vastaanottanut kätilö ymmärsi asian ja sanoi kokeilevansa josko istukka olisi jo irronnut. Istukka syntyikin kevyesti napanuorasta vetäisemällä ehjänä. Valtaisa pussi se olikin. Tuokinko vielä oli sisälläni? Vauva sai luvallani K-vitamiinipistoksen kantapäähän.

Kätilö ompeli paikallispuudutuksessa kaksi pientä tikkiä. Se ei tuntunut kivalta, mutta ei se kyllä järin sattunutkaan. Olin kuitenkin hurjan iloinen. Teki mieli pitää juhlat heti ihan vain sitäkin varten, että väliliha oli säilynyt täysin ehjänä. Juhlahan se olikin, vauva sylissä ja puoliso vierellä. Hetken päästä kätilö auttoi minut suihkuun. Kun minä jälleen nautiskelin veden palauttavasta virtauksesta, kätilö mittasi vauvan ja opasti puolisoani hoitamaan napatynkää ja pitelemään vauvaa. Sitten kätilö jätti meidät hetkeksi kolmestaan. Doula oli lähtenyt jo hieman aiemmin huomauttaen lähtiessään, että jos joskus saisin toisen lapsen, synnytys saattaisi olla todella nopea.

Pyyntömme perhehuoneesta oli kuultu ja siirryimme onnellisina simuloimaan kotia. Tunsin itseni kuningattareksi pidellessäni vauvaamme pyörätuolimatkalla sairaalan läpi. Jälkikipuihin minulle tarjottiin heti buranaa ja panadolia. Kysyin, miksi sitä pitäisi ottaa, kun ei minuun oikein sattunut. Mutta otin sitten kuitenkin myöhemmin pari kertaa nelisatasen buranan. Se olikin kovin lääke koko synnytyksen aikana.

Viidentenä päivänä, perjantaina, lähdimme kotiin. Pikkuisella oli ollut aavistus keltaisuutta ja oli ollut siksi unelias. Imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin ja pikkuisen paino laski liikaa. Lisämaidolla se saatiin nousuun ja minä opettelin pumppaamaan maitoa häntä varten, kun minulta viimein nousi maito keskiviikkoiltana antauduttuani kuuntelemaan oksitosiinin virtausta kehossani.

Nuo viisi päivää olivat hyvin intensiiviset, raskaat ja stressaavat, kuin vuoristorata. Ensin kaikki oli hienosti ja lääkärintarkastuksessa vauva sai huikeat kehut. Mutta sitten imetys teki järkyttävän kipeää, emmekä osanneet pelata vauvan kanssa kunnolla yhteen. Onneksi puolisoni pinna on paljon pidempi kuin omani. Huoli vauvan painosta ja siitä, ettei hän kuivuisi olivat musertaa minut, samoin se, ettemme nukkuneet juuri lainkaan. Torstaina piipahdimme puolisoni kanssa ulkona puiden suhinassa. Sillä voimalla kaikki kääntyi paremmaksi ja perjantaina katselin jo puita koti-ikkunan takana. Olin miettinyt vuosia, miltä tuntuisi vauvan tuhina minun ja puolisoni välissä. Yhtäkkiä se oli totta ja tässä. Syntymä on ihme. Kaunis ihme, kuten oli synnytyskin.

Miksei kaunis jos kerran joskus kauheakin?

Kuusiviikkoinen lapsi sylissäni mietin, voinko olla toipunut synnytyksestä, jos haluaisin kokea synnytyksen uudelleen? En keksi mitään muuta tilannetta tai tapahtumaa, joka vastaisi synnytystä edes vähäisimmässä määrin. Tiedän, etten ole ainoa, joka on kokenut synnytyksensä niin. Joillekin synnytys on ollut jopa orgastinen kokemus. Itselleni se oli vahvin läpikäymäni kokemus kehon ja mielen yhteydestä.

Oli uskomatonta kokea, seurata ja todistaa, miten välitön ja voimallinen yhteys kehon ja mielen välillä onkaan. Se, minkä ajattelin päässäni, tapahtui kehossani samalla, kun olin tietoinen tapahtumasta. Aukesin kuin kukka. Kasvoin valtavaksi. Tunsin, miten oksitosiini virtasi. En kuitenkaan pysty sanoin kuvaamaan, millaiselta todella tuntui kokea olevansa niin moniulotteisesti läsnä. Aivan kuin muotoni olisi ollut toinen. Ulotuin paljon itseäni kauemmas ja paljon itseäni lähemmäs kuin koskaan ennen. Ytimeni oli kohtu, joka sykki ja johti elämää, ajattelua ja tunteitani. Pääni vain seurasi, mitä tapahtui, oli todistajana. Jos jokin synnytyksessä oli harmillista, niin se, ettei sellainen tietoisuuden tila jatkunut synnytyksen jälkeen.

Synnytykseni vastasi ennalta kysymääni kysymykseen synnytyksen kauneudesta. Jopa synnytysraportissamme lukee, että pikkuisemme synnytys oli kaunis ammesynnytys. Sen kirjasi ajatuksistani tietämätön kätilö. Jaan hänen kokemuksensa. Lapsemme synnytys oli myös omasta mielestäni kuten myös doulani mielestä kaunis. Ymmärsin myös, että saadessaan lapsen syliin kaikki muu herkästi kaikkoaa mielestä. Kivut unohtuvat. Erikoista kuitenkin on, että olen unohtanut myös sen, että synnytys ylipäänsä olisi tehnyt kipeää.

Minä en kerta kaikkiaan muista, että minuun olisi sattunut synnytyksessä, siis että olisin kärsinyt. Kysyin myöhemmin puolisoltani, vaikuttiko hänestä, että minuun sattui. Vastaus oli, että ehkä ihan loppuvaiheessa, jolloin sanoin ääneen, että minua kiristää. Tuon kiristyksen tunteen muistan itsekin. Muistan myös, että olin hetkittäin uupunut ja epätoivoinen. Mutta nuo hetket kestivät hyvin lyhyen aikaa, koska koin saavani paljon tukea ympäriltäni. Doulani katse kertoi, että kaikki etenee hyvin ja oikein. Puolisoni kädet sanoivat, että yhdessä jaksamme mitä vain. Kätilön ammattitaito kertoi, että kaikki on turvallista. Sisälläni oleva lapsi antoi ymmärtää liikkeillään, että hän on ja voi hyvin. Koin olevani isossa rakkauden kuplassa. Kärsimystä tuottava kipu ei siis välttämättä ole osa synnytystä.

Yksikään synnytys ei ole samanlainen, eikä mitään ideaalia synnytystä ole olemassakaan. Jokainen synnytys voi olla arvokas ja merkittävä. Kaikki synnytykset eivät kuitenkaan varmastikaan ole kauniita. Niin monta kauhutarinaa olen synnytyksistä kuullut, että tiedän synnytysten voivan olla myös hirveitä, katastrofaalisia, brutaaleja, rumia ja synkkiä. On ihanaa, että voin sanoa käsi sydämellä, että kauhun lisäksi, tai toivottavasti yhä useammin sen sijaan, synnytys voi olla kaunis, elämyksellinen ja voimaannuttava kokemus

Noora-Helena Korpelainen, 34, Espoo

Synnytys

Vain yksi supistus kerrallaan

Tunsin esikoistani odottaessani, että minulle synnytys ei olisi vain se ikävä, kivulias ja pakollinen paha, jolla vauva saadaan mahasta maailmaan, vaan sillä olisi minulle suurempi, läpi elämän kantava merkitys. Synnytys ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla. Toivoin silloinkin, 2,5 vuotta aikaisemmin, luonnollista ja mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä, mutta sen hetken hieman vielä puutteellisten tietojeni varassa ja uuden jännittävän asian edessä asiat meni lopulta toisin. Yksi asia johti toiseen ja kolmanteen, enkä enää viimein kokemattomana ja kovissa kivuissani osannut soveltaa opiskelemiani asioita. Päädyin makaamaan sänkyyn epiduraalilla puudutettuna ja lopulta vauvallakin oli pinni päässä jatkuvien sykkeenlaskujen vuoksi. Vauvalle tuli ahdinko ja sykkeet laskivat joka supistuksella liikaa ja liian pitkäksi ajaksi. Ponnistin väkisin ilman luonnollista ponnistamisen tarvetta, vauva ei edennyt kanavassa ja lopulta oli jo kova kiire saada vauva syntymään ja episiotomiakin tehtiin tästä syystä. Imukuppikin oli jo valmiina, mutta se vältettiin juuri viime hetkellä kun vatsani päältä työnnettiin vauvaa ulospäin. Vauva syntyi säikähtäneenä, ei itkenyt, haukkoi vain vaivalloisesti henkeä ja hän oli veltto. Vauva vietiin suoraan virvoitteluun, enkä saanut häntä rinnalleni. Synnytys oli siis lopulta hyvin lääkkeellinen ja toimenpiteellinen. Koin epäonnistuneeni synnyttäjänä sekä minulle jäi tästä vauvan hädästä ja syntymähetken tilasta lievä synnytyspelko.

Toisen lapseni synnytys oli puolestaan ihana, voimaannuttava, lääkkeetön ja luonnollinen, mutta hyvin voimakas synnytys. Raskausaikana tiesin, että nyt tarvitsen aivan toisenlaisen, paremman ja luonnollisemman synnytyskokemuksen, kuin millainen esikoisen synnytys oli. Facebookista löysin Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluryhmän, josta ammensin valtavasti lisää tietoa aktiivisesta ja luonnollisesta synnytyksestä, sekä sieltä löysin myös Turussa pidettävät doulien vetämät keskusteluillat, joissa kävin. Ystäväni suosituksesta päädyimme mieheni kanssa lopulta ottamaan myös oman doulan, mikä olikin yksi elämäni parhaista päätöksistä. Halusin olla valmistautunut tulevaan synnytykseeni niin hyvin kuin se vain etukäteen voisi olla mahdollista.

Synnytys oli kaikkien yllätykseksi nopea ja kesti vain kolme tuntia. Nopeus yllätti todenteolla myös minut itseni. Esikoisen synnytys kun kesti noin 10 tuntia. Siitäkin huolimatta, että synnytys eteni hurjaa vauhtia, kaikki sujui juuri niin kuin olin toivonut. Doulan kanssa kesän aikana yhdessä tehty huolellinen valmistautuminen synnytykseen, sekä hänen korvaamaton tuki sairaalassa mahdollisti sen, että en hätääntynyt synnytyksen edetessä niin hurjaa vauhtia ja pysyin henkisesti mukana kokoajan. Luotin alusta loppuun saakka oman kehoni kykyyn synnyttää ja tiesin selviäväni, vaikka kipu olikin lopulta todella kovaa.

En osannut aikaisemmin edes kuvitella ennen tätä kokemaani voimaannuttavaa ja niin eheyttävää synnytystä, miten suuri merkitys onnistuneella synnytyskokemuksella on kun takana oli jo ikävä synnytyskokemus synnytyspelkoineen. Kannan tätä synnytystä kiitollisena mukana sydämessäni joka ikinen päivä.

On syyskuun 28. päivä, tiistai on vaihtunut keskiviikoksi ja raskausviikkoja on nyt 40+4. Kello on 1:30 kun olen hereillä ja havahdun vatsasta kuuluneeseen kovaääniseen napsahdukseen, jonka voimasta koko maha nytkähtää ja heilahtaa voimakkaasti. Mieheni on hetki sitten palauttanut kesken uniensa heränneen esikoisen takaisin omaan sänkyynsä ja on vielä hereillä ja hänkin kuulee tämän napsahduksen. Minä ihan pelästyn, että mikä ihme se oli. Ajattelen nopeasti, että kalvot varmasti puhkesivat ja kohta menee lapsivedet, mutta mitään ei tapahdu. Sitten tulee yksi lyhyt kipeä supistus. Tämän tuntuista supistusta ei raskauden aikana ole ollut ja heti muistui mieleeni esikoisen synnytyssupistukset. Nousen levottomana ylös sängystä jaloittelemaan ja ihmettelemään tilannetta. Mitään ei tapahdu. Aikani ravaan olohuoneessa edes takaisin ja turhaudun ja mietin jopa, että pitääköhän tässä nyt huolestua siitä vatsan poksahduksesta. Sitten yllättäen tulee toinen kipeä supistus. Ihmettelen ja odotan malttamattomana tilanteen etenemistä kun lyhyitä kipeitä supistuksia alkaa tulla harvakseltaan. Mietin ja toivon, että jospa nyt vihdoin päästäisiin synnyttämään.

Puolen tunnin kuluttua vatsasta kuuluneesta napsahduksesta, joka oletettavasti oli kalvojen puhkeaminen, supistukset iskevät päälle säännöllisinä ja voimakkaina 3-4 min välein. Luulen, että lapsivettä myös vähän tihkuu. Menen nyt sanomaan miehelle makuuhuoneeseen ”Nyt me synnytetään, mutta nuku sä vaan vielä, mä menen omaan rauhaan alakertaan kylpyhuoneeseen.”. Otan olohuoneesta jumppapallon mukaani. Alan kellottaa puhelimen supistuslaskurilla yhä kipeytyvämpiä supistuksia ja yllätyn kun niiden väli on jo alle neljä minuuttia ja kesto minuutin. Olen iloinen, onnellinen ja innoissani. Vihdoinkin vauva syntyy! Otan aluksi supistuksia vastaan kylpyhuoneessa seisten ja nojaten käsillä allaspöytään. Ei tunnu hyvältä. Sitten kokeilen jumppapallon päällä istumista käsillä allaspöytään nojaten. Tämä tuntuu hyvältä! Puolisen tuntia istun kylpyhuoneessa pallon päällä lantiota pyöritellen, välillä jaloittelen ja otan pallon päällä istuen vastaan kipeitä supistuksia ja mietin, että pitäisiköhän jo soittaa doulalle. Supistusten väli on enää kolme minuuttia ja kesto minuutin. Mietin kaikkia asioita, joita olemme doulan kanssa käyneet läpi juuri tätä hetkeä varten ja antaudun täysillä jokaiselle supistukselle, nautin ja rentoudun.

Soitan doulalle kun ensimmäisestä supistuksesta on kulunut aikaa 1,5 tuntia. Kerron hänelle tilanteen. Doula ehdottaa TENSin laittamista selkään kun en itse vielä ollut sitä muistanut, ja sovimme, että voisimme pikkuhiljaa lähteä sairaalaan. Itse ajattelin vielä ennen puhelua olevani hetken kotona, koska pärjään vielä hyvin supistusten kanssa, minulla ei ole mitään hätää ja enhän ole vielä suihkuunkaan ehtinyt lievittämään kipuja. Nautin kovasti yksin kylpyhuoneessa siitä hetkestä ja tunnelmasta, olen onnellinen ja uppoutunut täysin omaan synnytyskuplaani. Ajatus liian aikaisesta sairaalaan saapumisesta ja siellä tunti tolkulla kärvistelystä ei houkuttele. Kahdeksan minuuttia kestäneen puhelun aikana tuli kolme supistusta. Puhelun jälkeen huomaankin yllättäen, miten nopeasti supistusten kesto on pidentynyt ja väli lyhentynyt ja menen sanomaan miehelle, että nyt pitää lähteä. Hän laittaa minulle TENSin kiinni selkään, herättää esikoisen ja pukee hänelle vaatteet päälle. Sairaalakassi ja esikoisen hoitokassi ovat olleet jo muutamien päivien ajan valmiina eteisessä odottamassa lähtöä.

Supistukset ovat jo niin voimakkaita, että nyt otan äänen käyttöön. Olen etukäteen vähän harjoitellut synnytyslaulua doulan kanssa ja yritän sitä nyt tehdä, mutta minun synnytyslaulu on vain kovaäänistä ”Aaaaaaaaa…” kun en kivuiltani pystynyt tekemään sitä niin kuin se oikeaoppisesti olisi kuulunut. Huomaan kuitenkin heti äänenkäytön auttavan, rentouttavan kroppaa ja mieltä. Huomaan keskittyväni omaan ääneeni ja huomio siirtyy pois pahimmasta kivusta. Supistuksen edetessä synnytyslaulan sitä lujempaa, mitä enemmän supistus sattuu saavuttaessaan huipun. Eteisessä lähtöä tehdessä mietin myös tietoisesti ja välillä hoen ääneenkin doulalta kuulemani ja hyvin mieleeni jääneen voimalauseen: ”Mun täytyy kestää vain yksi supistus kerrallaan, ja sitten tulee lepo. Vain yksi supistus kerrallaan!” Mieheni auttaa minua pukemaan housut jalkaan, koska itse en pysty enää kumartumaan. Esikoinen naureskelee eteisessä minua, koska hänestä on niin hirvittävän hauskaa kun äiti tuolla lailla nojailee seiniin ja huutaa. Mieheni sanoo esikoiselle ”Äiti laulaa vauvalle ja nyt me mennään hakemaan vauva kotiin.”

Ensimmäisestä supistuksesta on nyt kulunut noin kaksi tuntia. Astumme ulos pihalle pimeään syksyiseen yöhön kellon ollessa 3:40. Tuntuu aivan ihanalta hengittää raikasta ja viileää ulkoilmaa keuhkojen täydeltä. Otan pihalla vastaan voimakkaan supistuksen ja nojaudun käsillä omiin reisiini, yritän muistaa hengittää syvään supistuksen aikana, säädän TENSiä ja jatkan synnytyslauluani koko supistuksen ajan. Tuntuu kuin koko kroppa olisi jonkinlaisessa krampissa ja sattuu vaikka supistuskin on ohi. Olen kuitenkin kokoajan niin rentoutunut kuin vain pystyn, luotan täysin omaan kehooni synnyttää, hallitsin supistukset alusta loppuun ja hengitän syvään supistusten välissä. Antaudun täysillä supistusaaltojen vietäväksi, nautin, keskityn ja mietin, että kohta vauva on täällä. Tätä hetkeä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tunnen itseni valtavan onnelliseksi.

Paikallaan olo on tuskallista ja olo on levoton silloin kun ei supista. Kroppa käskee pysyä liikkeessä. Puuskutan miehelle, joka vie parhaillaan esikoista ja tavaroita autoon ”Mun pitää nyt kävellä kun en pysty olemaan paikallani, ota mut kyytiin matkan varrelta.” No enhän minä pääse pihaltamme edes kadulle asti kun taas tulee voimakas supistus. Nojaudun pimeässä yössä vain katulampun ja pihavalojemme kajastuksessa portin pielessä seisovaan roskapönttöömme ja synnytyslaulan nyt varmasti niin lujaa, että on ihme jos naapurit eivät maaseudun hiljaisuudessa kuule, että nyt me synnytetään.

Mies ajaa autolla minun viereeni ja vaivoin saan kammettua itseni etupenkille. Istuminen tuntuu hirveältä tuskalta ja kroppani käskee kokoajan nousemaan minua pystyyn. Yritän vääntäytyä turvavyön ja ison vatsani sallimissa rajoissa parhaaseen mahdolliseen asentoon ja lasken selkänojaakin vähän alas, mutta ei sekään tunnu hyvältä. Mies soittaa äidilleen ja ilmoittaa, että nyt lähdettiin synnyttämään ja tuodaan esikoinen sinun luo, kuten olemme sopineet. Seuraavaksi mies soittaa doulalle, että olemme nyt matkalla ja kertoo supistusten olevan tiheitä, pitkiä ja voimakkaita. Doula neuvoo miestäni seuraamaan minun hengitystä ja muistuttamaan minua hengittämään supistuksen ajan rauhallisesti sisään ja ääntä käyttäen ulos. Mies tekee työtä käskettyä ja hyvä niin, koska oma otteeni on alkanut herpaantua, sillä autossa matkustaminen häiritsee todenteolla supistuksiin keskittymistä ja synnytyskuplani on puhkeamaisillaan. Doula lähti nyt myös itse sairaalaan meitä odottamaan. Mutta emme ehtineet ajaa montaa kilometriä kun minua alkaa aivan yllättäen ponnistuttaa ja edelleen kiemurtelen kivun kannalta pahimmassa mahdollisessa asennossa turvavöissä istuen. Mies soittaa uudelleen doulalle, että nyt minua ponnistuttaa ja sopivat, että mummille koukkauksen sijaan ajammekin suoraan sairaalaan. Itse ajattelin vielä sisällä lähtöä tehdessämme, että ehdimme hyvin heittää esikoisen mummin luo, koska siihen koukkaukseen menisi ylimääräistä aikaa vain noin 20 minuuttia. Mies soittaa uudelleen äidilleen, että tulikin suunnitelmiin muutos ja niin mummi lähtee heti myös ajamaan sairaalaan meitä vastaan autossaan valmiiksi kiinnitettynä esikoisen turvaistuin juuri tällaisen tilanteen varalta.

25 kilometrin automatka sairaalaan on hirveää tuskaa ja on synnytyksen pahin vaihe. Muistui sillä hetkellä hyvin elävästi kirkkaana mieleen muistot kun esikoisen synnytyksen käynnistyttyä istuin autossa tämän saman matkan, samaan aikaan aamuyöllä, kipeiden supistusten kourissa. Supistuksia tulee nyt jo noin kahden minuutin välein. Jokainen aivan pienen pienikin töyssy tiessä sattuu aivan jumalattoman paljon ja supistusten aikana alan yhä enemmän ja enemmän tahtomattani ponnistaa. Huudan miehelle ”Ei helvetti, nyt mä oikeesti ponnistan, mä ponnistan!” ja samalla huudan mun synnytyslaulua ja yritän parhaani mukaan keskittyä pitkiin, voimakkaisiin ja tiheinä tuleviin supistuksiin. TENSin kaukosäädin pyörii jossain lattialla minun jalkojeni seassa ja sen asetuksetkin ovat jo ihan mitä sattuu. En pysty itse enää automatkalla säätämään sitä, mutta päällä se on kokoajan onneksi.

Olemme päässeet jo maantieltä pois kaupunkialueelle ja minä en enää yksinkertaisesti pysty olemaan istuma-asennossa. Muistan miettineeni, että kohta varmasti syöksyn liikennevaloihin pysähtyneestä autosta ulos kadulle, koska en vaan yksinkertaisesti voi enää istua tässä, olla niin ahtaasti ja paikallani. Kunnes taas supistuksen tullen ponnistan tahtomattani voimakkaasti. Seuraavaksi mitään ajattelematta täysin vaistojeni varassa avaan turvavyön ja käännyn penkillä ympäri selkä menosuuntaan, nousen polviseisontaan ja kiedon kädet lujasti penkin selkänojan ympäri. Tässä asennossa supistusten vastaanottaminen helpottui heti huomattavasti, pahin kipu hävisi ja pystyin taas todenteolla keskittymään. Mutta esikoisella on takapenkillä nyt hirvittävän hauskaa ja hän nauraa ja räkättää minua kun minä synnytyslaulan, tai siis huudan, ja minun väärinpäin kääntymiseen hän komentaa innoissaan hihkuen ”Äiti ei noin, ei noin!!!”.

Matkaa sairaalaan on vielä jäljellä viitisen minuuttia. Huudan synnytyslauluani yhä vaan kovempaa ja ponnistan yhä vaan voimakkaammin ja nyt tunnen kuinka vauvan pää alkaa painaa. Taas minä puuskutan miehelle ”Tää syntyy ihan kohta!”. Miehellä alkaa olla ratin takana naama totisena ja hän vilkuilee minua hermostuneena. Melkein hätäännyn jo itsekin, koska esikoisen synnytyksessä epiduraalin puuduttamana en tuntenut luonnollista ponnistamisen tarvetta. Nyt tiesin heti mistä on kyse, mutta minut yllättää ponnistuksen valtava voima mikä kehostani lähtee, ja mihin en pysty mitenkään vaikuttamaan. Mutta kuitenkin olen samaan aikaan äärettömän tyytyväinen siitä, että saan nyt vihdoin tuntea miltä synnyttäminen oikeasti tuntuu ja miten luonto on asian tarkoittanut tapahtuvaksi. Luotan täysin itseeni ja kehooni, eikä minun tarvitse muuta kuin olla mukana ja antautua supistuksille ja vauvani syntymälle.  On äärettömän upeaa tuntea miten vauva on kokoajan lähempänä syntymää. Kaiken sen kivun keskellä tunsin kokoajan myös olevani hyvin onnellinen.

Kello on neljä aamuyöllä ja mahan napsahduksesta ja ensimmäisestä supistuksesta on kulunut 2,5 tuntia. Ajomatka sairaalaan kesti vain 20 minuuttia ylinopeuden takia ja saavutaan synnytysosaston oven eteen aivan samaan aikaan mummin kanssa. Mies yrittää ottaa minut autosta ulos, mutta en pysty heti nousemaan, koska supistuksia tulee jo niin tiheään ja lisäksi taukojen aikana kroppa tuntuu olevan yhä enemmän ja enemmän krampissa ja joka paikkaa sattuu. Kun vihdoin pääsen ylös autosta, voi mikä helpotus se onkaan päästä jaloilleen seisomaan! Kunnes taas tulee supistus ja minä ponnistan keskellä sairaalan pihaa. Nyt näen sivusilmällä kun mummi seisoo muutaman metrin päässä autonsa vieressä ihan hiljaa liikkumatta ja katsoo meitä. Kysyin häneltä jälkeenpäin, että mitä hän tuumi siinä pihalla kun näki minut. Sanoi olevansa vähän kauhuissaan ja ajatteli, että onpa synnytys jo todella pitkällä. Sitten näen doulamme tulevan ovesta pihalle minua vastaan. Voi miten hyvältä tuntui nähdä hänet! Sain heti valtavasti uutta voimaa ja puhtia, mitkä tuskallinen automatka oli ehtinyt verottaa minusta, mutta nyt tiesin taas, että minä selviän tästä kyllä! Hän ottaa minut määrätietoisesti ja tiukasti käsikynkkään, taluttaa minua hitaasti minun omalla tahdilla sisälle. Mies menee takaisin autolle siirtämään esikoisen ja tavarat mummin autoon.

Doula on kertonut jo etukäteen synnytysostastolla, että sieltä tulee uudelleensynnyttäjä, joka jo ponnistaa autossa ja kätilöt ovatkin jo heti minua vastassa. Supistuksia tulee jo niin tiheään, että kätilö ohjaa meidät aulasta suoraan synnytyssaliin, jossa on amme. Doula oli myös maininnut toiveestani päästä ammeeseen ja olen iloinen kun ammehuone on vapaana, sillä ammeeseen pääseminen avautumisvaiheessa oli kaikista suurin toiveeni. Muutamien metrien matka synnytyssaliin kestää ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska minun on vaikea enää liikkua, kroppa on ihan jäykkä ja voimakkaita supistuksia tulee tiheään, enää alle 2 minuutin välein ja kestävätkin jo yli minuutin. Salissa on aluksi doulan lisäksi kaksi kätilöä ja kandi. Mies ei ole vielä ehtinyt paikalle. Doula säätää TENSin täysille ja huolehtii nyt siitä. Ponnistan tahtomattani jo todella voimakkaasti jokaisella supistuksella. Minä seison ja nojaan käsilläni sänkyyn. Asento tuntuu hyvältä, näin on hyvä olla.

Otamme doulan kanssa yhdessä supistuksia vastaan, hän pitää minua kädestä kiinni ja minä puristan rystyset valkoisina lujaa hänen kättä, olemme kiinni toisissamme, katsomme toisiamme silmiin ja synnytyslauletaan yhdessä yhteen ääneen. Taikka se minun synnytyslaulu on yhä enemmän vaan huutamista, mutta hallittua, ja edelleen hallitsen supistukset ja äänenkäyttö helpottaa paljon. Tuntuu äärettömän hyvältä ottaa voimakkaita supistuksia vastaan yhdessä näin jonkun kanssa, joka ymmärtää ja jakaa tämän hetken koko sydämellään minun kanssa ja on täällä vain minua varten. Tätä hetkeä me ollaan odotettu. Minun ei tarvitse olla yksin tai peloissani, koska mies ei ole vieläkään ehtinyt paikalle. Tunnen olevani turvassa. Minun on hyvä olla tässä just nyt näin. Minä hallitsen tämän tilanteen ja luotan täysin kehooni. Minä tiedän selviäväni tästä. Sinä autat minua ja me tehdään tämä yhdessä. Nyt me synnytetään!

Kätilö kehottaa minua siirtymään sängylle, jotta nähdään kohdunsuun tilanne. Minä en pysty kumartumaan ja taittamaan itseäni makuulle vaan minun on pakko olla seisaallani ja nojaan edelleen käsilläni sängyn reunaan. Hetken päästä minua kehotetaan taas menemään sängylle makaamaan. Nyt doula auttaa riisumaan minulta kaikki housut ja ottaa kengät pois. Makaaminen tuntuu nyt vihoviimeiseltä asialta, jonka haluan tehdä. Supistusten väliset tauot ovat jo todella lyhyet. Välillä tulee kaksikin supistusta ilman taukoa. Doula painelee minun alaselästä akupisteitä, mutta ei siitä tainnut olla enää tuossa vaiheessa mainittavaa hyötyä.

Miestä ei näy vieläkään missään. Hän meni parkkeeraamaan auton, mutta sen jälkeen ei tiennyt mistä salista meidät löytää, eikä nähnyt henkilökuntaa missään. Minulta kysellään neuvolakorttia ja miten pitkällä raskaus on. Saan soperrettua, että kortti on kassissa. Kassia ei näy missään. Se on autossa! Saan seuraavaksi sanottua, että 40+4. Sitten kyselevät sotua. Saan puuskutettua sen epäselvästi ja doula tulkkaa sen kätilölle, joka näpyttää tietokonetta ja kaivaa esitietolomakkeeni sieltä esiin. Sitten minä sisuunnun ja päätän, että minun on nyt pakko mennä tuohon sängylle makaamaan, jotta todella nähdään missä vaiheessa synnytys on. Minä vääntäydyin väkisin kyljelleni sängylle ja kätilö katsoo nopeasti supistusten välissä tilanteen ja toteaa, että pieni reuna enää edessä ja sitten päästään ponnistamaan. Kohdunsuuni on auki jo yhdeksän senttiä! Tämän iloisen, mutta niin epäuskoisen uutisen kuullessani olen samaan aikaan sekä kauhuissani, että tyytyväinen, koska synnytys on todella näin pitkällä ja vauva on ihan oikeasti kohta täällä! Lisäksi koen suurta helpotusta kun tajuan, että en joudu tässä synnytyksessä siihen tilanteeseen, jossa joutuisin arvioimaan pärjäänkö enää ja jaksanko ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Toiveeni luonnollisesta ja lääkkeettömästä synnytyksestä oli siis kovaa vauhtia toteutumassa!

Makaan kyljelläni sängyllä ja kätilö kuuntelee vauvan sykettä, joka on hyvä. Doula pyytää, että tuovat minun toiveesta synnytysjakkaran huoneeseen. Olin etukäteen ajatellut haluavani ponnistaa jakkaralla ja ajatus tuntui edelleen hyvältä, koska pystyssä oli hyvä olla. Mieskin on nyt löytänyt jossain välissä meidän luokse. Minun sisäänhengitys supistusten aikana on nyt vaikeaa, enkä saa kunnolla vedettyä henkeä sisään vaan haukoin vaivalloisesti lyhyitä pätkiä. Minulle annetaan lisähappea maskin kautta. Raikas happi tuntuu hyvältä ja se rentouttaa vähän jännittyneitä lihaksia ja kehoa. Mies ja doula pitävät maskia vuorotellen kasvoillani ja itse keskityn vain supistustykitykseen. Edelleen lauletaan doulan kanssa yhdessä synnytyslaulua ja hän tsemppaa minua. Pyydän nousta ylös sängyltä ja pääsen taas seisomaan sängynreunaan nojaten, joka tuntui edelleen parhaalta asennolta. Jalat tutisevat jo aika lailla ja itseni kannatteleminen seisaallaan alkaa olla työlästä. Paitakin riisutaan vielä pois ennen jakkaralle siirtymistä ja olen nyt ihan ilkosillani hämärästi valaistussa huoneessa. Kätilö menee vielä polvilleen lattialle ja pikaisesti kuuntelee vauvan sykettä samalla kun synnytyslaulamme supistusten tahdissa kehoni ponnistaessa yhä lujemmin ja voimakkaammin. Nyt tunnen kuinka vauva liikkuu alemmas ja paine kasvaa entisestään alapäässä ja nyt tiedän, että olemme jo ihan lähellä!

Vihdoin siirryn sängyn viereen asetetulle jakkaralle, jonka takana mieheni istuu tuolilla ja minä asettaudun istumaan hänen eteen ja nojaan hänen jalkojensa väliin. Minun on hyvä istua tässä kun ei enää tarvitse kannatella itseäni vaan nyt voin keskittyä pelkästään ponnistamiseen. Tunnen myös oloni siinä jakkaralla mieheni sylissä hyväksi ja turvalliseksi. Minulla on varma ja luottavainen olo tästä. Supistusten tullen ponnistan nyt aktiivisesti. Toisen supistuksen kohdalla tunnen vauvan pään alkavan kiristää. Sitten supistus loppuu kesken kun vauvan pää on jo puoliksi tulossa. Nyt vähän hätäännyn, koska kiristys on valtava ja uuden supistuksen odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Kaikki tsemppaavat minua. Kun vauvan pää vihdoin syntyy minut valtaa sillä sekunnilla sanoinkuvaamattoman voimakas onnen tunne. Kätilö kysyy, että haluanko kokeilla syntynyttä vauvan päätä ja minä kokeilen. Liikutun hetkeksi kyyneliin kun tunnen kättäni vasten syntymässä olevan vauvani lämpimän pään. Vauva syntyy seuraavalla supistuksella, 25 minuuttia sairaalaan saapumisen jälkeen, neljä minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen päätteeksi. Kätilö ottaa vauvan vastaan. Vauva itkee heti ja kätilö nostaa hänet rintaani vasten. Esikoisen syntyessä tämä korvaamaton ensitapaaminen oman vauvani kanssa jäi kokematta, koska vauva vietiin heti pois. Nyt tunnen itseni yhtäkkiä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi, ja jostain vyöryy sekunnissa päälleni aivan valtava rakkaudentunne sitä pientä, avutonta, lämmintä vastasyntynyttä myttyä kohtaan, joka niin tarmokkaasti itkee painautuneena rintaani vasten.

Jakkaralta siirryn tärisevin jaloin, rakkaudesta pakahtuen, vauvaani tiukasti rintaani vasten puristaen sänkyyn makaamaan. Napanuora on vielä kiinni ja sen annetaan rauhassa sykkiä loppuun kunnes mies leikkaa sen. Vauva on virkeä, punnertaa kovasti, kannattelee heti hyvin päätään ja ryömii päälläni hamuillen rintaa suuhunsa. Vain kolme tuntia aikaisemmin olin vielä kotona omassa sängyssä, juuri heränneenä unesta, vauvan ollessa vielä turvassa vatsassa, enkä tiennyt mikä ikimuistoinen koitos meitä odottaisi. Jälkeiset syntyvät luonnollisesti itsestään 11 minuutin kuluttua. Oloni on mitä mahtavin, tunnen olevani heti täydessä terässä, ajatus virtaa ja olen kuin elämäni parhaimmassa kunnossa, vaikka juuri synnytin.

– Maarit, 34