Tarinat

Synnytys

Synnytyskertomus päivältä 15.3.2020, jolloin kolmas lapsemme saapui maailmaan

Jokainen synnytys on tietysti ainutkertainen ja omanlaisensa, mutta jollain tapaa ne ovat myös valmistaneet minua seuraavaan. Ensimmäinen lapsemme syntyi alateitse perätilassa nelikiloisena ja se toi mukanaan itsevarmuuden ja rohkeuden synnyttäjänä. Toinen lapsemme syntyi huomattavasti pienikokoisempana yllättäen syöksysynnytyksellä ja se toi mukanaan ajatuksen että synnytystä ei voi suunnitella etukäteen ja että vaikka mieli ei pysykään mukana niin keho silti tietää mitä tekee. Kolmanteen synnytykseen valmistauduin avoimin mielin kuitenkin ajatuksella että se on luultavasti nopea ja kivulias enkä voi synnyttää veteen niinkuin olin haaveillut jo toisen lapsen kohdalla. Sairaalaan olisi myös tärkeä ehtiä jos edellisen synnytyksen runsas verenvuoto toistuisi.

Raskausaika oli ollut helppo niinkuin edellistenkin raskauksien aikana. Kävin töissä, samalla muutettiin ja remontoitiin uutta kotia ja ainut raskausvaiva josta kärsin oli rannekanavaoireyhtymä josta haittaa oli enimmäkseen öisin. Haaveilin siitä että hektisen syksyn ja talven jälkeen isommat lapset olisi osan viikkoa päiväkodissa ja itse voisin vauvan kanssa pesiä rauhassa kotona. Kunnes ihan raskauden loppuhetkillä tulikin korona ja kaikki siihen liittyvät pelot ja arjen järjestelyt. Lapset takaisin kotihoitoon ja tuleva vauva mukaan karanteeniin. Pelko että joku sairastuu ja miten päivät saa sujumaan kolmen alle viisivuotiaan kanssa. Ei ihme että laskettu aika oli ja meni eikä vauvaa kuulunut sillä stressi vei omalta osaltaan sen tyyneyden mitä raskauden ja tulevan synnytyksen suhteen koin. Vaikka oma fiilis ja olo oli hyvä niin raskausviikolla 41 alkoi jo tulla tunne että nyt ei jaksa enää odottaa ja elää epävarmuudessa. Edellisen syöksysynnytyksen vuoksi piti olla koko ajan valmiustilassa sillä voisi olla että minä hetkenä hyvänsä synnytys alkaisi ja vauva olisi jo kahden tunnin päästä sylissäni. Sunnuntaina, yhdeksän päivää yli lasketun ajan, alkoi vihdoin tapahtua.

Päivällä oltiin koko perhe pihalla ulkoilemassa kun tunsin painetta alapäässä ja keskittymiskykykin oli kadoksissa. Lapset lähtivät hoitoon minun vanhemmilleni illemmalla, sillä remonttimies tulisi seuraavana aamuna seitsemältä paikkaamaan remontin aikana tulleita vesivahingosta aiheutuneita vaurioita ja minun piti olla avaamassa ovea hänelle sillä mies olisi jo aamulla kuuden jälkeen lähtenyt töihin. Jälkikäteen mietin että ehkäpä vauva kuulosteli hetkeä että sisarukset ovat poissa niin sairaalaan lähtö sujuisi nopeammin ja niin että isäkin pääsee mukaan synnytykseen. Joka tapauksessa synnytyksen käynnistymisen ajankohta vahvisti ajatustani siitä että kaikella on aina tarkoituksensa.

Heti lasten lähdettyä sunnuntai illalla klo 19 istuin sohvalla, tunsin kevyitä supistuksia ja samalla päättelin vauvalle kutomani sukan. Kävin suihkussa ja laitoin vielä päivävaatteet päälle yöpuvun sijasta ja sanoin miehelle että ehkä vauva syntyy tänään. Odottelin tunnin ja supistukset jatkuivat, edelleen kuitenkin heikkoina. Klo 20 soitin Naistenklinikalle josta neuvoksi tuli että saan tulla jos haluan edellisen syöksysynnytyksen vuoksi, vaikka en edelleenkään ollut varma onko supistukset sellaisia että synnytys on lähellä. Heti tämän jälkeen soitin isälleni joka lähti ajamaan meille, tällä kertaa en todella halunnut kokea sitä tunnetta että kiljun tuskissani taksissa ja tunnen kuinka lapsivedet valuu taksin takapenkin nahkaverhoiluun. En myöskään halunnut ambulanssia vaikka sen tilaamista oli minulle suositeltu äitiyspolin tapaamisella, sillä ajattelin että koronatilanteen vuoksi hätäkeskuksessa voi olla muutenkin ruuhkaa.

Klo 20.20 sain supistuksen laannuttua kammettua itseni isäni autoon ja tiesin että koronan vuoksi liikenneruuhkaa ei olisi, sairaalaan kestäisi noin 20 minuuttia. Mies istui auton takapenkillä sairaalakassin kanssa ja oli ihanasti kärryillä mitä on tapahtumassa toisin kuin viimeksi kun syöksysynnytys tuli molemmille täydellisenä yllätyksenä. Auton kellosta laskin supistuksia ja huomasin että niitä tulee jo joka toinen minuutti. Nyt tiesin että vauva syntyy varmasti tänään eikä olla turhaan matkalla sairaalaan. Huusin kipua ja hitaita liikennevaloja ja olin onnellinen että olin matkalla sairaalaan perheeni seurassa. Tiesin kuitenkin että vauva ei synny autoon vaan pääsemme ajoissa perille. Oli turvallinen olo.

Miehen avulla sain itseni sisälle päivystyksen puolelle noin 20.45 ja pian kätilö toi rullatuolin jolla pääsin synnytyssaliin asti. Supistuksissa oli tauko jonka aikana sain vaihdettua sairaalakaavun ylle jonka jälkeen kätilö tutki sormin missä vaiheessa synnytys on. Meinasin kuolla siihen kipuun ja roikuin pedin reunassa kiinni niin että kaikki luulivat että putoan lattialle. Klo 21 tuli lapsivedet ja seuraavaksi sain luvan ponnistaa ja aloitin urakan kontalleen niin että sängyn pää oli nostettu ja turvauduin ilokaasuun mikä olikin ihana apu ja helpottava pikkukooma sen kaiken lähtöön liittyvän skarppiuden keskelle. Vauvan pää syntyi mutta kätilö ja mies molemmat huusi että nyt pitää kääntyä sillä hartiat ei mahdu ulos ja vauvan nenään valuu verta ja muuta nestettä. Pelästyin ja jollain leijonaemon raivolla ja tahdolla käännyin ympäri puoli-istuvaan asentoon samalla kun kipu jyskytti koko kehossa ja ponnistin loput vauvasta maailmaan klo 21.08. Tärisin ja olin tuskissani ja järkyttynyt. Verta alkoi valua kuten edellisessä synnytyksessä ja siinä vauva rinnallani yritin vain kestää kanyylien ja lääkkeiden laiton ja verenvuodon estämisen samalla kun tärisin kuin jääkalikka enkä saanut edes kunnon katsekontaktia vauvaan vapinan ja kivun vuoksi. Istukan syntymisen jälkeen yritin toitottaa itselleni että nyt se on ohi mutta keho oli eri mieltä, se oli vielä ihan stressitilassa.

Kun verenvuoto oli lopulta loppunut ja tärinä helpottanut ymmärsin että vauva oli oikeasti nyt syntynyt. Ja hän olikin yllätykseksemme tyttö! Hän oli täällä! Ihana pallero poimuineen kaikkineen! 52cm ja 4368grammaa rakkautta jota olin kantanut kohdussani yli yhdeksän jännittävää kuukautta. Siinä me sitten tutustuimme toisiimme, minä, isi ja vauva, vielä kahden tunnin ajan mitä jouduimme viettämään synnytyssalissa runsaan verenvuodon vuoksi.

En saanut vesisynnytystä, en rauhallista synnytyskuplaa ja hitaita hengenvetoja synnytyssalissa, en mahdollisuutta muuhun kivunlievitykseen kuin ilokaasuun enkä ihanaa ensihetkeä tai saatikka ruusunpunaisia ensi viikkoja koronatilanteen vuoksi, en vierailijoita synnytysosastolle, mutta sain lapsen ja kaikki meni juuri niin täydellisesti niinkuin sen oli tarkoituskin. Se riittää ja minä riitän. Ja vauvan katse ja lämpö ja läheisyys.

Kun kotiuduimme muutaman päivän päästä synnyttäneiden osastolta odotin vauva turvakaukalossa isäni kyytiä Naistenklinikan aulassa. Samalla ovista astui sisään somalinainen, joka oli yksin mutta itsekin juuri samalla tuskan määrällä siitä ovesta kävelleenä tiesin mihin hän on menossa. Tarjosin apua ja talutin naisen käsikynkässä päivystyksen puolelle ja perään toivotin oikein kovasti rohkeutta ja rakkautta. Palasin vauvan turvakaukalon luokse ja jatkoin isäni odottamista kyynel silmäkulmassa synnyttämään tullut nainen mielessäni. Haikeana siitä että hänellä oli kaikki se upeus vielä edessä mutta myös kiitollisena siitä että oma synnytykseni oli hyvässä varmassa tallessa sydämessäni.

– Laura, 33, Helsinki

Kerro muillekin!
Synnytys

Upea kolmas voimaannuttava synnytykseni

Tasan vuosi sitten iltapäiväkahden aikoihin puutarhan vanhan vuorimännyn juuria repiessäni alkoi tuntua ensimmäisiä tuntemuksia synnytyksen alkamisesta. Se tuntui jännittävältä ja innostavalta – pian näen tuon ihanan ja rakkaan lapseni, jota en vielä tunne!

Pari tuntia huhkin puutarhahommissa iloiten jokaisesta supistuksesta. Miehen tultua kotiin ja puutarhahommien tultua päätökseen menin suihkuun ja laitoin tensin. Pari tuntia kului ruokaa laittaessa, koitin syödäkin, ei oikein maistunut. Isovanhemmat haki isoveljet hoitoon ja minä hukuin synnytyskuplaani synnytyslaulun myötä.

Kävin saunassa ja savustin miehen äkkiä ulos, kuumat löylyt helpottivat supistuksia. Saunan jälkeen kaduin, että menin, niin paljon se väsytti. Huilasin hetken sohvalla ja kuuntelin Kumea soundin musiikkia. Doula tuli meille klo 21.00, enkä enää halunnut juurikaan puhua.

Mies ja doula painoivat vuorotellen lantion akupisteitä, minä kädessä olevaa itse. Doula ehdotti sairaalaan siirtymistä, en olisi halunnut mennä vielä, mutta perusteli sillä, että myöhemmin voisi olla ikävää olla autossa. Automatka olikin aika kurja, olin polvillani takapenkillä ja haistelin eteeristä öljyä. Onneksi matka kesti vain kymmenen minuuttia.

Sairaalan alaovella kello näytti 22.00. Mentiin suoraan saliin. Kieltäydyin sairaalavaatteista ja puin oman mekkoni. Kätilö olisi halunnut minut makaamaan, jotta voi ottaa käyrää. Kieltäydyin makaamasta ja ehdotin sen ottamista kontillaan, koska siihen asentoon kehoni minut ohjasi. Kätilö puhui tylysti, miten sitä ei voida ottaa kuin makuullaan. Kyseenalaistin tämän, koska me emme olleet edes kokeilleet vielä ja huomautin minä-viestillä, miten hänen tapansa puhua minulle ärsyttää minua, eikä minua saa ärsyttää, koska synnytän nyt ja se voi hidastaa synnytystä (”jokunen” Aksyn ilta takana, onneksi). Kätilö havahtui tähän, kun kommentoin hänen tavastaan puhua minulle tylysti ja olikin paljon lempeämpi jatkossa. Käyrät saatiin otettua kontillaan, doula piti anturia varmuuden vuoksi miehen painaessa lantiota supistusten aikana. Kohdun suun tilanteen annoin katsoa makuullaan, annoin hänelle yhden supistuksen välin aikaa. Olin 8cm auki ja pian menikin jo vedet. Muutaman supistuksen jäkeen aloinkin jo ponnistaa sängyn päätyyn nojaten ja 8 minuutin päästä syntyi meidän kolmas täydellinen poikamme kello 22.33.

Sain vauvan rinnalle ja ponnistin istukan pian sen jälkeen.

Kätilö vaati kovasti, että vielä pitää antaa oksitosiinipiikki, josta olin rutiinina kieltäytynyt. Vauvan ollessa rinnalla, en jaksanut vääntää enää kätilön kanssa ja annoin pistää oksitosiinin hänen mielikseen. Tätä kyllä jälkikäteen harmittelin, koska se laski verenpaineitani ihan turhaan.

Vauvan ollessa 14h ikäinen pääsimme kotiin.

Tänä heinäkuisena iltana tuo upea lapseni täyttää yhden vuoden, samalla niin ihanaa ja haikeaa.

(tarina kirjoitettu heinäkuussa 2018)

– Heidi, 32, Pori

Kerro muillekin!
Nautinto

Nautinto – halu haluta

Jos kerron ensin hieman itsestäni. Olen 34-vuotias ja luotsaan kolmen lapsen karavaania yksin. Meidän perheessämme vittu on voimasana ja klitoris on nimetty lapsen toimesta pimppikarkiksi. Lähestymistapani on usein melko pragmaattinen ja kirjoitan tähänkin pillu, jos minusta siltä tuntuu. Ymmärrän, jos joku sitä hätkähtää, mutten kuitenkaan pyydä anteeksi. Anteeksipyytelyn päivät ovat osaltani ohi.

Haaveilin lapsista vuosia ja toiveeni toteuduttua – moninkerroin – humpsahdin yhteen elämäni tärkeimmistä rooleista todenteolla. Älkää ymmärtäkö väärin; äitiys, vanhemmuushommat ja koko genre on ollut minulle todella tärkeitä ja nautin niistä suunnattomasti. Olen saanut paljon aikaan myös toisten perheiden hyväksi. Uuden roolin otteessa painoin kuitenkin alas jotain mitä olen; fyysinen, aistihakuinen, nautinnonjanoinen, itselleni sopivasti rietaskin. Jatkuvien hormonimuutosten, vaippapyykin, puistoreissujen, vertaisryhmien, makaronilaatikoiden ja ketsuppitahrojen sekä yhden lapsen erityistarpeiden keskellä unohdin yhden suuren, tärkeän osan minua. Unohdin haluta. Unohdin miltä tuntuu haluta. Ja sitten koitti päivä, jolloin halusin haluta. Halusin olla kaikkea sitä mitä olen. Ymmärsin, etten voi olla sitä, ellen saa hengittää. Ellen saa aikaa löytää kadonnutta minua. Samalla ymmärsin, että silloisessa parisuhteessa lasteni isän kanssa se ei ole minulle mahdollista. Ja sitten saapui se päivä, jolloin halusin. Sitä seurasi päivä, jolloin erosin.
Pääni sisällä kumisi kysymyspatteristo. Kuka olen? Mitä haluan? Mitä haluan olla? Mitä saan haluta?

Sain ensimmäisen orgasmini 11-vuotiaana ja se onkin ollut minulle aina mutkatonta. Kuitenkin kaiken pohdinnan ja ahdistuksen keskellä oli kuukausien jakso, jolloin en kyennyt saamaan. Yhtäkkiä paras unilääkkeeni, pahantuulenpoistajani oli saavuttamattomissa ja menin solmuun. Mitä jos en saa enää ikinä? Minun on PAKKO saada! Apu tuli yllättävältä taholta. Tapasin 20 vuoden jälkeen lapsuuden ystävä, ensimmäinen poikaystäväni, jonka kanssa vaihdoimme haparoivat ensisuudelmat eräällä talvileirillä. Kuulumisien vaihdon lomassa sain uuden perspektiivin ja kun näin itseäni ulkopuolisen silmin, katsoin itseäni uudella tavalla. Joskus ulkopuolelta tuleva kehu saa päänsisäisen kelan takaisin kohdalleen ja minun kohdallani se toi orgasmit takaisin. Hiljalleen otin askelia kohti vastauksia. Kuuntelin enemmän halujani ja etsin nautintoa yksinkertaisista asioista – miten haluan pukeutua, mitä haluan itselläni ilmentää. Olen aina halunnut käyttää näyttävää punaista huulipunaa, mutten ollut rohjennut. Ajattelin, etten voi vetää sellaista huomiota puoleeni, koska olen liian tavallinen, en ole riittävän rohkea ja riittävän kaunis. Astuin epämukavuusalueelleni ja kokeilin. Ja miten hyvältä se näyttikään! Miten hyvältä se tuntui! Kukaan ei kommentoinutkaan pahasti! Ja huomasin, että oikeastaan huuleni ovat erittäin kauniin muotoiset ja minähän olen kyllä ihan nätti. Tämä sisäinen hyväksyntä näkyi ulos ja ulkoinen hyväksyntä vahvisti sisäistä hyväksyntää. Hiljalleen aloin kuuntelemaan sisäistä ääntä, joka kertoi unohdettua tarinaa seksuaalisuudestani.

Seksuaalisuuteni ei ole koskaan mahtunut valmiiseen lokeroon ja aiempien rikkovien kokemusten vuoksi olin painanut sitä sammuksiin. Täysin uusi pohdinta siitä millainen nainen olen, tuotti tulosta. Sinkkuäitinä heittäytymisen hetket ja mahdollisuudet ovat hieman rajallisempia kuin ne olivat alle parikymppisenä. Mutta niitäkin tuli. Yksityiskohtiin paneutuminen ja arjen nautintojen syleily kasvatti varmuutta ja seksi tuntui taas omalta, joltain mikä on minua. Ja se oli hyvää. Lopulta kohtaaminen ihmisen kanssa, joka jakoi kanssani hämmästyttävän samanlaiset halut, joka oli täysin läsnä ja jolle saatoin olla täysin avoin ja läsnä, avasi viimeisetkin portit. Vihdoin minun seksuaalisuuteni oli paitsi hyväksyttyä, se oli jopa toivottua. Arvostettua. Olin tullut kotiin ja minut nähtiin kokonaisena. Ei roolista toiseen hyppääminen silti helppoa ollut – eikä ole edelleenkään. Ristiriidat kuitenkin kuuluvat elämään ja niiden tuomasta jännityksestäkin voi löytää nautintoa.

Orgasmittoman kauden jälkeen löysinkin itseni tilanteesta, jossa oikeassa tunnelmassa ja oikeassa seurassa saatoin laueta ilman kosketusta – jotain, jolla olin viihdyttänyt itseäni 16-vuotiaana koulumatkoilla. Karistin estoja ja siihen vastattiin hyväksynnällä. Päädyin uskomattomien tapahtumien keskelle ja kysyin itseltäni useamman kerran, että kenen elämää oikein elän. Minun! 33-vuotiaana uskalsin syleillä itseäni juuri sellaisena kuin olen. Löysin itsestäni ihmissuhdeanarkistin ja päätin, ettei elämän tarvitse mahtua lokeroon, vaan siitä voi tehdä juuri omanlaista.

Aistihakuisena nautintoani voimistaa ne pienimmätkin yksityiskohdat. Miltä asiat näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat. Miltä eri pinnat ja materiaalit tuntuvat ihoa vasten, miten eri tuntemukset muuttuvat ja kuinka intensiteetin muutos vaikuttaa minuun. Nautintoani lisää tunnistaa, miten orgasmin lähestyessä kosketuksen yksityiskohdat katoavat ja on vain täysin valtaansa ottava euforinen hyvänolontunne. Miten kuuloni sumenee, hajuaistini terävöityy, maailma ympärillä hämärtyy, orgasmi kiipeää varpaista ylöspäin kevyesti pistellen, räjähtää lantiossani ja ympärilläni on vain tyhjää, pimeää ja painotonta. Miten orgasmi ympäröi minut, ottaa koko vartaloni haltuunsa ja tuo primitiivisen tarpeen tarttua johonkin, etten putoaisi. Nautintoani lisää myös tieto siitä, että kuulemma nauran tullessani ja silmissäni on lempeä katse. Miltä tuntuu palata orgasmin jälkeen takaisin painovoiman pariin – tai lähteä uudelle matkalle.

Oman kehon, mielen ja halujen hyväksyminen on vahvasti feministinen teko. Viimeisin oivallukseni on ollut se, miten tämä tekee minusta voimakkaan ja vahvan. Ilman ulkopuolista painetta, vain sisältä kumpuavaa voimakasta energiaa, josta voi ammentaa muillekin elämän osa-alueille. Ja se on parasta mitä nautinto voi tuoda – vaatteet päällä.

– Helmi

Kerro muillekin!
Synnytys

Armin aamu

Oli perjantai, 2.11.2018 klo 02.00, kun heräsin, nousin ylös ja tunsin miten vedet menivät.

Edellisenä iltana olin ollut saunomassa siskoni luona ja tunsin oloni erilaiseksi. Supistuksia tuli harvakseltaan, mutta kuitenkin niin että sain kivasti harjoitella hengittämistä niiden läpi. Oloni oli rauhallinen ja levollinen. Silittelin vatsaani ja kerroin vauvalle, että hän voi syntyä. Täällä olisi kaikki valmista häntä varten. Kotiin päästyäni supistukset jatkuivat ja huomasin niiden tulevan n. 8 min välein. Laitoin vielä viestiä kätilölleni, että mikä tilanne oli, ennen kuin menin nukkumaan kuuma kaurapussi alaselällä.

Olin valmistautunut kotisynnytykseen hypnosynnytysharjoituksilla, tekemällä soittolistaa, rakentamalla synnytyspesää olohuoneen nurkkaan ja mielikuvaharjoituksilla siitä, miten synnytys tulisi menemään. Synnytyslauluun olin myös perehtynyt. Doulana tietotaitoni on toki melko laaja, mutta oli ihanaa käyttää kaikkea oppimaani nyt omassa raskaudessa ja huomata miten tietyt asiat valikoituivat itselle tärkeiksi.

Vesien mentyä herätin mieheni ja kerroin, että synnytys on varmaankin alkamassa. Halusin kuitenkin omaa aikaa ja annoin hänen jatkaa uniaan. Alkutärinöiden ja jännityksen jälkeen muistan, miten kehoni läpi tulvi onnellisuus ja rakkaus. Onnellisuus siitä, että saan olla kotona. Tunnetta on vaikea selittää sanoiksi, mutta itkin onnesta, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Olin onnellinen, että saan olla oman kodin tuoksuissa, tuttujen ihmisten ympäröimänä, eikä minun tarvitsisi selittää kenellekään mitään. Siivoilin vielä hiukan (minulle oli erittäin tärkeää, että koti on siisti, kun synnytän), sytyttelin paljon kynttilöitä ja laitoin synnytystä varten laatimani soittolistan soimaan. Olin tehnyt neljä eri listaa, eri fiiliksien mukaan. 😀 Lopulta kuuntelimme vain yhtä. Kun Enyan laulu Humming alkoi soimaan, huokaisin ja aloin etsiä hyvää asentoa. Ilmoitin myös kätilölleni, että supistukset voimistuvat pikkuhiljaa ja hän voisi lähteä tulemaan, koska matka hänellä oli pitkä. Yksi pelkoni olikin, että mitä jos synnytys meneekin niin nopeasti, ettei kukaan ehdi paikalle. Tämä osoittautui kuitenkin turhaksi.
Soitin myös doulalleni, joka hakisi ystäväni matkan varrelta kyytiin, sekä synnytyskuvaajalle ja siskolleni, että aika on koittanut.

Herätin mieheni ja kerroin, että synnytys on hyvässä vauhdissa ja toivoin, että hän laittaisi TENS-laitteen selkääni ja tulisi tuekseni. Ja siis TENS! Mikä ihana keksintö. Supistukset eivät tuntuneet lainkaan kipeiltä laitteen laiton jälkeen ja se tuntui vain hyvältä.

Tunsin oloni koko ajan rauhalliseksi ja hyväksi. Otin supistuksen vastaan yksi kerrallaan enimmäkseen pöytään nojaten ja lantiota keinutellen. Olin onnellinen ja minua ei pelottanut. Odotin vauvan syntymää ja oloni oli luottavainen ja ihana. Olin onnellinen, että aika oli koittanut, koska viikkoja oli jo 41+3 ja olin todella valmis synnyttämään. Kaikki huoleni siitä, että miten kestäsin supistukset ilman lääkkeitä tai pelkoni kontrollinmenetyksestä osoittautuivat turhiksi. En kertaakaan tuntenut tarvetta siirtyä sairaalaan ja lääkkeet eivät käyneet mielessäkään. Uppouduin täysin synnytykseen ja virran vietäväksi.

Jossain vaiheessa koko synnytystiimini oli paikalla ja tunsin, että nyt on hyvä. Kaikki ovat täällä minua varten, tukemassa minua ja antamassa voimaa jokainen omalla tavallaan. Nainen naiselle. Mieheni lähimpänä minua.

Jälkeenpäin olen ajatellut, miten jokaisen synnyttävän pitäisi kokea se sama. Se, kun olo on täysin tuettu ja turvallinen. Kunnioitettu ja rakastettu. Olen ikuisesti kiitollinen tiimilleni siitä. <3

Aikaisin aamulla myös isommat sisarukset heräsivät yöuniltaan ja tulivat alakertaan ihmettelemään pikkusisaruksen syntymää. Meille oli tärkeää, että isommat lapset ovat myös mukana synnytyksessä, jos he itse niin haluavat ja jos tilanne näyttää siltä, että lasten on turvallista olla läsnä. Olimme valmistautuneet yhdessä monta kertaa siihen, miltä synnytys tulee näyttämään ja miltä äiti saattaa näyttää ja kuulostaa. Olinkin hyvin rauhallinen ja synnytyslauloin läpi koko synnytyksen.

Pari tuntia ennen vauvan syntymää siirryin ammeeseen, johon toivoin synnyttäväni. Harmikseni TENS-laite piti ottaa pois selästä, mutta vesi antoi myös hyvää kivunlievitystä ja ammeessa oli helppo löytää hyvä asento. Vaihdoin asentoa tuntemuksien mukaan ja heittäydyin. Supistukset alkoivat olla jo melko intensiivisiä ja niitä tuli ihan parin minuutin välein. Nojailin välillä kätilöni käsiin, jotka supistusten välissä silittivät minua, jotta rentoudun. Välillä hain voimaa mieheni käsistä ja välillä tunsin pienen käden silittävän otsaani. Tajusin sen olevan jompi kumpi isommista lapsista ja kyynel vierähti poskelleni. Oli niin hyvä. Pidin silmät kiinni ja otin supistuksen vastaan yksi kerrallaan. Doula siveli vettä selkääni, painoi akupisteitä ja synnytyslauloi kanssani. Kuvaaja kuvasi joka hetken. Siskoni ja ystäväni pitivät huolta isommista sisaruksista ja lähettivät minulle hyvää energiaa.

Synnytys junnasi hieman paikallaan jossain kohtaa. Selkääni sattui kovasti myös supistusten välissä ja supistukset laantuivat hieman. Vauva oli luultavasti tulossa virhetarjonnassa. Jälkikäteen muistan, miten liikuin aika paljon tässä vaiheessa ja vaihdoin aktiivisesti asentoja. Tein tietämättäni muutamia Spinning Babies liikkeitä itsekseni vedessä, jotta vauva pääsisi laskeutumaan paremmin lantiossani ja sain tuoksuteltavaksi aromaterapeuttisia öljyjä, joita myös siveltiin selkääni. Sen jälkeen synnytys ottikin uudestaan voimaa ja supistusten luonne muuttui. Olin siihen asti laulanut pelkästään A tai O vokaalia, mutta yhtäkkiä se ei enää toiminutkaan ja vaistomaisesti vaihdoin vokaalit pörinään. Sanoin, etten taida jaksaa enää montaa supistusta, mutta koko tiimini valoi minulle voimaa ja sain uutta uskoa. Tiesin myös sisimmässäni, että nyt ollaan lähellä, koska iski epätoivo. Pörinä rentoutti niin hyvin, kuin synnytyksen loppumetreillä voi rentouttaa ja yhtäkkiä tunsin, miten kehoni alkoi työntää vauvaa alaspäin. Olin polvillani ammeessa, toinen jalka koukussa ja pidin mieheni käsistä kiinni. Tunsin miten vauva laskeutui ja kääntyi löytääkseen enemmän tilaa syntymiseen. Kehoni ponnisti puolestani ja minä kirjaimellisesti karjuin kuin leijonaemo vauvan maailmaan. Muutamalla karjaisulla Armi oli syntynyt. Kätilö otti Armin vastaan ja ojensi hänet minulle jalkojen välistä. Nostin hänet rinnalleni ja tunsin jotain sanoinkuvaamatonta. Olin tehnyt sen. Synnytin oman kodin suojassa, takkatulen lämmössä, kynttilänvalossa. Itkin onnesta, katsoin vuoroin vauvaani ja synnytystiimiäni ja olo oli häkeltynyt ja onnellinen. Siinä hän nyt oli, pieni tyttövauva. Emme halunneet raskausaikana tietää sukupuolta ja sen selvittyä, isosisko hyppi ilosta, kun hän sai pikkusiskon. Syntymäajaksi merkittiin 9.23.

Hetken häntä ihmeteltyämme, siirryin ammeesta patjalle lattialle odottamaan istukkaa. Jostain syystä istukka irtosi vain osittain ja aloin vuotamaan verta melko paljon. Siinä kohtaa oli parempi soittaa ambulanssi, jolla minut vietiin TYKSiin. Siellä lääkäri irroitti istukan ja jäimme yön yli veritankkaukseen, sekä tutustumaan vauvan kanssa paremmin toisiimme. Seuraavana iltana pääsimmekin takaisin kotiin aloittamaan uuden elämän viisihenkisenä perheenä.

Olen kiitollinen, että löysin ihanimman ja ammattitaitoisen kätilön rinnalleni, jota voin nykyään kutsua myös ystäväksi. Erinomaisen doulan ja lämpimän, sekä taitavan kuvaajan. Siskon, joka saunotti ja tuki jokaisessa hetkessä, sekä tärkeimmän ystäväni. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä mieheni, joka oli korvaamaton kaikissa käänteissä; tietysti synnytyksessä, mutta varsinkin sen jälkeen, kun toivuin massiivivuodosta ja opettelin elämää uuden tulokkan kanssa. Kiitos! <3

Äitinä, ehdottomasti elämäni huikein matka. Naisen keho on uskomaton ja voimakas. Vauvan lisäksi tästä matkasta syntyi täysin uusi äiti ja doula.

– Saija Virtanen, 29, Vehmaa

Kuvat: Elina Palosaari

Kerro muillekin!
Synnytys

Rakkauden täyttämä vesisynnytys

Odotin neljättä lastani ja suurin toiveeni oli synnyttää kotona. Taloudellinen tilanne ei kuitenkaan sitä suonut, joten valitsin sairaalasynnytyksen. Halusin myös mahdollisimman kodinomaisen synnytyksen sairaalassa eli vesisynnytyksen, edelliset lapset ensimmäistä syntymää lukuunottamatta olivat syntyneet niin nopeasti, ettei ammeeseen oltu keretty. Odotin innolla tulevaa neljättä synnytystäni.

Maanantaina 30.10. aamuyöllä viiden jälkeen tunsin kuukautismaisia jomotuksia selässä ja alavatsalla. Olin varannut ajan kymmeneksi vyöhyketerapiaan, jotta saisin lisärentoutta ja vauva ehkä innostuisi syntymään. Laskettu aika oli ollut edellisenä keskiviikkona. Kymmeneltä menin vyöhyketerapiaan, siellä ollessani tunsin muutamia supistuksia ja vyöhyketerapeutti totesikin, että nyt on paljon tapahtumassa kehossani. Kehoni oli täysin valmis ja avoinna hoidolle. Olin aivan onnessani ja suorastaan täppinöissäni. Oli hienoa tuntea, miten kehoni työskenteli ja rakkaan vauvan tapaaminen lähestyi.

Pitkin päivää tunsin epäsäännöllisiä supistusaaltoja. Hain pienemmät metsäkerhosta ja vanhin saapui koulusta. Pelailimme lautapelejä, söimme ruokaa ja puhuimme synnytyksestä. Innostuinpa pesemään myös vessoja siinä päivän aikana. Olin aivan haltioissani siitä, että sain tuntea pikkuhiljaa voimistuvia supistuksia ja tiesin, että nyt vauva tahtoi syntyä. Otin supistuksia vastaan syvähengitellen ja jumppapallon päällä lantiota keinuttaen. Ajattelin jokaisen supistuksen olevan upea aalto, jonka mukaan hyppäsin ja työskentelin yhdessä sen upean aallon kanssa, jokainen aalto oli lähempänä vauvani syliin saamista. Kuuntelin rentouttavaa musiikkia ja touhuilin lasteni kanssa. Lapsia jännitti hurjasti, kun pikkuveljen syntymä oli vihdoin koittanut. Isosiskolla pääsi jännityksen kyyneleet, kun keskustelimme synnytyksestä. Miten ihanasti jokainen olikaan mukana tässä syntymässä.

Seitsemän aikaan illalla alkoivat säännölliset supistusaallot ja tunsin, miten synnytys lähti kunnolla käyntiin. Koin silloin hyväksi soittaa sairaalaan, jotta varaisivat meille ammeen. Sanoin tulevani illan aikana. Olin helpottunut, kun amme oli vapaana ja saisin synnyttää pikkuisen rakkaamme veteen toivomallani tavalla.

Mieheni oli tullut töistä. Minä menin suihkuun ja lilluin lastemme kylpyammeessa (kyllä, luit oikein!) ottaen syvähengittäen vastaan vielä niin lempeitä, mutta varmoja supistusaaltoja. Tunsin niin syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta kehostani ja vauvastani sekä siitä, miten upeasti työskentelimme yhdessä. Tunsin oloni täysin rentoutuneeksi ja onnelliseksi. Hyvästelin rakkaat 6-, 5- ja 3-vuotiaat lapseni. He menivät naapuriin tuttuun ja turvalliseen kotiin hoitoon.

Me lähdimme mieheni kanssa ajelemaan kohti sairaalaa. Olin lämmittänyt kaurapussit matkalle ja supistuksia tuli noin 10 minuutin välein. Nauroimme mieheni kanssa supistusaaltojen välissä, miten menemme testaamaan Oulaisten uuden uimahallin ja muuta läppää lennättelimme.

Meillä oli kyllä hauskaa ja mahtava fiilis. Minulla oli niin turvallinen, rakastettu ja hyvä olla, sillä tiesin, että me olimme mieheni kanssa loistava tiimi. Oltiin oltu jokaisessa synnytyksessämme. Upeita ja kauniita kaikki ja taas saisimme kokea jotain todella upeaa, pyhää ja ainutlaatuista. Kohta me taas menisimme ”elefanttimarssia” sairaalan käytävällä, niin oli ollut jokaisessa synnytyksessä. Supistusaallon tullen minä syvähengittelin supistusaallon kanssa ja mieheni painoi kauratyynyä selkääni meidän hitaasti kävellen eteenpäin.

Saavuimme tuttuun sairaalaan puoli yhdeksältä. Annoin kätilölle luvan tehdä sisätutkimuksen, mutta sanoin myös, etten halua enempää sisätutkimuksia, kehoni kyllä osaa kertoa, milloin on aika hengitellä pieni ulos. Olin yllätyksekseni 7cm auki. Sanoinkin miehelleni käyrällä seisten ollessani, että miten uskomattoman hienosti olin auennut ja tilaa tehnyt vauvalle, vaikka minusta tuntui että synnytys oli vasta alussa. Syvähengitellen, kauratyynyjen avulla sekä lantiota keinutellen oli helppoa ja rentoa ottaa supistuksia vastaan. Tuntemukset olivat todella maltillisia ja niitä tuli edelleen 10 minuutin välein. Olin halunnut tulla ajoissa sairaalaan, jotta kerkeäisin olla vedessä rauhassa ennen vauvan syntymää.

Kätilö meni heti täyttämään ammetta ja pääsinkin yhdeksältä ammeeseen. Olin toivonut, että saisimme olla mieheni kanssa kahdestaan salissa. Jos haluaisimme kätilön huoneeseen soittaisimme kelloa. Kätilöt kunnioittivat toivettani. Menin ensin lillummaan veteen itsekseni. Vesi tuntui ihanalta, lempeältä ja rentouttavalta. Siellä oli ihanaa liikuskella juuri sillä tavalla, miten kehoni halusi. Supistusten tullessa roikuin narusta ja keinuttelin lantiota syvähengitellen, kuvittelin lantioni olevan kuin kaunis ruusu, joka avautuu ja tekee tilaa vauvalle. Mies laittoi kuumalla vedellä täytetyn minigrippussin selkääni joka supistuksella. Se helpotti selän kuumotusta. Kännykästä kuului valitsemaani rauhallista musiikkia, huoneessa oli hämärää ja hiljaista.

Ammeeseen mentyäni aloin kuin itsestään laulaa syvähengityksen lomassa synnytyslaulua eli matalaa aaaa supistusten tullessa. Se tuntui syventävän entisestään synnytyskuplaani ja vaivuin supistusten tullessa omaan ja vauvani yhteiseen maailmaan. Puolentoista tunnin päästä mieheni tuli kanssani ammeeseen. Oli ihanaa, kun hän tuli lähelleni, sain roikkua hänen sylissään halattavana ja olla lähellä. Supistukset alkoivat voimistua pikkuhiljaa entisestään ja syvähengitys ja synnytyslaulun avulla pärjäsimme hienosti. Mies painoi selkääni. Vesi tuntui ihanalta ja lempeältä ympärillämme. Välillä mieheni tarjosi minulle vettä.

Syntymä oli rauhallinen, lempeä ja kaunis. Eteni selvästi hitaasti. Vauvalla ei tuntunut olevan kiirettä. Naureskelimme, ehtisikö vauva syntyä tämän päivän puolella vai menisikö kuun viimeiselle päivälle. Nousin muutaman kerran ammeesta käymään vessassa ja ottamaan käyrää. Käyrää otettiin toiveistani seisten. Oli ihanaa palata veden syleilyyn takaisin.

Supistusten voimistuessa vaivuin yhä enemmän omaan maailmaan ja tunsin miten vauvamme matkasi jokaisella supistuksella yhä lähemmäa minua ja miestäni. Tuntemukset olivat upeita ja olin ihmeissäni jälleen niiden siitä voimasta mitä itsestäni löytyi. Kuvittelin ja tunsin miten omat kehoni endorfiinit ja oksitosiinit virtasivat.

Synnytyssalissa oli täysin hiljaista, vain minun matala aaaaa 7-5 minuutin välein kaikuin huoneessa. Olimme kuin kotona mieheni kanssa, koska kukaan ei häirinnyt meitä, olimme vain me ja vauvamme.

Viimeinen tunti kun alkoi ennen vauvan syntymää tuntui polte todella voimakkaasti ja tunsin heti, että nyt haluaisin paeta. Sanoin miehelleni, että nyt on se hetki, jolloin tuntuu epätoivoiselta, se täysin luonnollinen hetki, mutta jo lähellä syntymää. Mieheni tsemppasi, halasi, silitti selkää, sanoi, miten upeasti ja vahvasti työskentelin voimakkaiden tuntemusten ja supistusten kanssa. Se auttoi ja muistin jälleen, että jokainen supistusaalto on lähempänä pienen rakkaani syntymää. Puristin mieheni kaulaa yhä kovemmin ja muistaen kuitenkin pitää lantion keinunnassa ja avoimena, jotta pikkuisemme edelleen saisi laskeutua ja pian syntyä. Kehoni alkoikin kuin itsestään työntää vauvaa ulos, jolloin pyysin miestäni soittamaan kätilön paikalle. Olin kertonut haluavani ottaa vauvan itse vastaan. Tuntui hurjalta, että pikkuinen olisi kohta sylissämme. Jokainen supistusaalto tunsin kuinka vauva liikkui ja kääntyi synnytyskanavassa ja olin onnellinen kun vihdoin kohtaisimme.

Kaksi ihanaa kätilöä tuli paikalle. He istuivat taskulampun kanssa altaan vierellä hiljaa. Välillä kuuntelivat sydänääniä, tosin sitä en edes itse huomannut, sillä olin hyvin vahvasti omassa euforisessa tilassani.
Hengitellen ja synnytyslaulua laulaen kehoni työnsi kuin itsestään vauvaa alaspäin, minun ei tarvinnut ponnistaa kuten ei kahdessa aikaisemmassakaan synnytyksessä. Puhuin vauvalle, josko sinä haluaisit jo tulla sieltä. Sillä tunsin, että vauvalla oli selkeästi isompi pää kuin sisaruksillaan. Oli hieman yllätys ja myös ihanaa, ettei hän syntynyt syöksyllä. Lopulta klo 00.59 , 19 minuutin hengittelyn ja synnytyslaulun säestämänä syntyi ihana rakas poikamme, ja käännyin nostaen hänet itse ensimmäisenä syliini. Miten kaunis ja upea vauva ja synnytys. Vauva vain katseli ympärilleen minun ollessa mieheni syleilyssä ja vauva meidän molempien sylissä. Vauva ei itkenyt, hän katseli ja ihmetteli, hän oli saanut tulla lempeästi maailmaan minun syliini. Olimme niin onnellisia siinä, me kaikki kolme. Kätilöt siinä katsoen meidän ensimmäisiä hetkiämme. He olivat kunnioittaneet toivettani, olin ihan itse saanut käydä matkan vauvan ja mieheni kanssa, ilman mitään häiriöitä.

Synnytykseni oli täynnä rakkautta, rauhaa ja lempeyttä. Niiin kaunis ja voimaannuttava ja juuri niin täydellinen synnytys kuin olin etukäteen toivonut ja valmistautunut. Synnytykseni kesti 6 tuntia, joista 4 tuntia sain olla ammeessa. Aivan mieletön kokemus.

Kaikki neljä lastani on saanut syntyä Oulaskankaalla ja en voisi olla onnellisempi siitä paikasta. Siellä jos jossain onnistui tällainen todella kodinomainen synnytys.

– Rakkaudesta synnytyksiin, 28, Pohjois-Pohjanmaa

Kerro muillekin!
Synnytys

Viides kerta

Kertomus ihanasta ja voimaannuttavasta synnytyksestäni. Perheemme kuopus, viides lapsemme, syntyi 26.8.2018.

Synnytys oli täysin erilainen kuin neljä aiempaa. Aiemmat raskauteni menivät toinen toistaan pidemmälle, kaikki yli lasketun ja synnytykset käynnistyivät supistuksilla. Tällä kertaa pääsin yllättymään ja synnytys käynnistyikin 39+0, kun havahduin lapsivesien menoon kesken päiväunieni 🙂

Vedet menivät siis 25.8. klo 13. Hetken seurasin varmistuakseni lapsivedestä ja soittelin sitten sairaalaan. Sairaalaan menin puolisentoista tuntia myöhemmin ilman merkkiäkään supistuksista. Juttelin kätilön kanssa synnytystoiveistani ja hän laittoi akuneulat käyrillä makoillessani, jotta saataisiin supistukset käyntiin. Kohdunsuu oli 3cm auki. GBS osottautui positiiviseksi, mikä sai pienen epätoivon valtaamaan mielen… Se ajatus luonnonmukaisesta vesisynnytyksestä alkoi tuntua askeleen kaukaisemmalta, mutta kätilö sai valettua uskoa takaisin. Pääsin hetkeksi kotiin ja illaksi takaisin sairaalaan…

Illalla ei edelleenkään supistuksista ollut merkkiäkään ja etukäteen jo puhuttiin, että aamulla mietitään synnytyksen jouduttamista, jos tilanne jatkuu ennallaan. Yön vietin tanssien Antti Tuiskun tahdissa supistuksia toivoen. Vähitellen niitä alkoikin tulemaan ja ensimmäiset kipeähköt supistukset alkoi klo 3. Klo 6 aamulla pyysin tensin ja soittelin miehen paikalle. Supistuksia tuli 5-20min välein ja olivat aika ”helppoja” enkä kokenut olevani kipeä. Supistusten ansiosta oksitosiini saisi vielä odottaa ja katsottiin miten tilanne siitä etenee. Supistukset olivat epäsäännöllisiä koko aamupäivän, kävin välillä ammeessakin torkkumassa, kuljin rappusia, roikuin joogaliinoissa ja istuskelin pallon päällä, mutta säännöllisyys puuttui ja supistuksia tuli harvakseltaan. Lisäksi koin, että supistukset olivat helposti kestettävissä ja aikaisempiin synnytyksiin verraten ajattelin, että ollaan vielä hyvinkin alkutekijöissä.

Iltapäivällä 13.30 aikoihin olin 8cm auki, mutta vauvan pää oli karannut korkealle. Olin saanut jo useaan kertaan antibiootit ja supistukset pysyivät edelleen samanlaisina kuin aiemmin. Päädyttiin laittamaan oksitosiinia tippumaan, koska vesienmenosta oli yli vuorokausi aikaa. Tässä kohtaa pyysin ilokaasun varmuudeksi lähettyville. Ensimmäiset kaksi supistusta tulivatkin hyvin pian oksitosiinin aloituksen jälkeen ja olivat kuten aiemmatkin, pieniä. Tässä vaiheessa jäimme miehen kanssa kahdestaan juttelemaan niitä näitä ja seisoskelin sängyn vierellä. Yhtäkkiä iski voimakas supistus ja turvauduin ilokaasuun. Supistus kesti pitkään (tai siltä ainakin tuntui) ja tunsin kuinka vauva voimalla painoi alaspäin. Supistuksen hellittäessä tunsin vauvan pään kiristävän alhaalla ja mies kehotti siirtymään sängylle. Seuraava supistus tuli samalla voimalla ja soitettiin kelloa. Nojasin sängynpäätyyn polvillani ja kolmannen supistuksen tullessa tunsin kuinka vauva syntyy vauhdilla ja kätilön saapuessa opiskelijan kanssa salin ovesta sisälle, syntyi meidän pieni tyttövauvamme kokonaisuudessaan raketin lailla suoraan pöksyihin. Oksitosiinin aloituksesta ehti kulua ehkä vartti, kun vauva oli maailmassa. Säännöllisiä supistukset eivät missään vaiheessa olleet. Loppu oli vauhdikas, mutta kokemus aivan mieletön. En saanut vesisynnytystä, jota alunperin toivoin, mutta sain ennen kaikkea aktiivisen synnytyksen, jossa koin mieletöntä mielenrauhaa läpi koko synnytyksen. Alusta loppuun asti oli vakaa usko ja luottamus omaan kehoon ja pystyvyyteen. Tunnen syvää kiitollisuutta tästä kokemuksesta.

– Suvi, 30, Hyvinkää



Kerro muillekin!
Synnytys

Lempeä vesisynnytys matkan päässä

Me matkustettiin synnyttämään aika kauas. Lähisairaalamme ei tarjoa mahdollisuutta vesisynnytykseen, mutta sellainen kiinnosti, joten teimme valmisteluja, jotta voimme matkustaa Oulaskankaalle asti synnyttämään.

Lasketun ajan tienoilla matkustimme Oulaisiin ja asuimme opiskelijasoluasunnossa odottaen synnytystä. Ei mikään paras tilanne rauhoittumisen kannalta kun pakkailut, matkustaminen ja uusi paikka stressasivat, mutta muutamassa päivässä saatiin lomatunnelma päälle ja tutustuttiin paikkoihin. Viikonloppuna Oulaisiin saapui myös äitini, joka olisi esikoisen kanssa synnytyksen ajan. Olen kovin kiitollinen hänelle, että hän halusi järjestää elämäänsä ja hypätä mukaan tähän seikkailuun.

Monta pitkältä tuntuvaa päivää saatiin katsella paikkoja ja odotella. Keskiviikkona keskellä päivää minulle tuli hirveä salamaväsy. Silmät eivät pysyneet enää millään auki ja unillehan sitä oli mentävä. Torkkuessani aloin käydä läpi tilannetta. Synnytyskassi on pakattu, musiikkilista on valmiina, synnytyskirje on neuvolakortin välissä, mies osaa hoitaa oman tonttinsa ja luotan häneen, esikoinen viihtyy mummonsa kanssa, minun tarvitsee vain antaa mennä. Kaikki on valmista, tervetuloa pikkuinen.

Torkkujen jälkeen lähdimme kävelylle. Lumen alta paljastunut kuiva asfaltti keväisin saa minut joka vuosi hyvälle tuulelle. Kävelyllä alkoi tulla supistuksia. Säännöllisesti n. 5 minuutin välein. Olin iloinen, mutta ajattelin että vielä menee aikaa. Ajan kuluksi ja huvikseen kellottelimme niitä supistussovelluksella. Iltaa kohden supistukset jatkuivat. Katsottiin porukalla elokuvaa. Luin esikoiselle iltasatua, kunnes piti alkaa keskittyä supistuksen aikana jo niin paljon, etten voinut puhua. Esikoinen lähti nukkumaan mummonsa kanssa ja minä ja mies jäätiin kahdestaan painelemaan selän akupisteitä ja hengittelemään suolalampun rauhoittavassa valossa.

Supistukset alkoivat olla jo voimakkaampia, niin että mies sai alkaa laittaa ajatustenlukutaitoaan käyttöön hieroessa ja painellessaan selkääni. En vielä ajatellut, että oltaisiin silti kovin lähellä maalia, ehkä aamulla voisi mennä sairaalaan katsomaan tilannetta. Alkoi väsyttää ja kokeilin olla hetken kylkimakuulla, jotta olisin voinut ehkä nukkua supistusten välissä. Sainkin ehkä lepäiltyä, mutta mieleen hiipi aavistus, että aamulla sairaalaan olisi jo myöhäistä mennä. Sanoin tästä miehelle, soitimme sairaalaan, josta meidät toivotettiin tervetulleiksi ja aloimme tehdä lähtöä. Sairaalan pihalla halusin kävellä raittiissa ilmassa, joten pysäköimme auton hieman kauemmas. Matkalla jouduimme kuitenkin pysähtymään jo useita kertoja ottamaan supistuksia vastaan, eikä niiden välillä varmasti ollut enää kuin minuutteja. Oli ihanaa nojata mieheeni, haistella hänen tuoksuaan ja tuntea hänen lämpönsä kylmässä yössä. Olimme tässä seikkailussa yhdessä.

Kun lopulta pääsimme sisälle, kaikkeen meni jo paljon aikaa, koska supistuksia tuli lähes jatkuvana nauhana. Tunnelma oli kuitenkin rauhallinen ja sain aina pysähtyä ottamaan supistuksen vastaan ja siirryimme saliin. Ammehuone oli vapaana. Viimein varmistui, että vesisynnytys on varmasti mahdollinen. Olooni alkoi puskea pieniä epätoivon sävyjä ja väsytti. Silti supistukset jatkuivat tiheään ja voimakkaina. Aloin ottaa ääntä käyttöön ja se helpotti.

Kun amme oli täynnä ja olisin sinne saanut hypätä, minuun iski epävarmuus. Olo oli niin kamala että voisiko tämä tuolla helpottaa. Mies ja kätilö saivat minut lopulta ammeeseen. Ja se tunne kun istahdin siihen veteen, on varmaan sellaista mitä ei voi unohtaa: Supistuksilta katosi terä välittömästi, vesi lämmitti ja kannatteli. Samalla helpotuksen aalto valtasi minut, en tehnyt pitkää matkaa valmisteluineen ja muiden ihmettelyistä huolimatta turhaa, tämä kannatti vaikka matkaa ja vaivaa olisi ollut tuplasti. Olo oli mahtava.

Ammeessa jatkoin synnytyslaulua ja supistukset alkoivat olla ärsyttäviä. Olinhan ajatellut sairaalaan lähtiessäni, että paikanvaihdos hidastaa hetkeksi synnytystä, jotta saan levätä, mutta niin ei käynytkään. Kätilö sanoi, että synnytys oli jo niin hyvässä vauhdissa ettei paikanvaihdos kai enää toiminut niin. Tuntui epäreilulta, mutta jotenkin myös hyväksyin kohtaloni. Supistukset voimistuivat ja tyydyin enää ihmettelemään supistuksen voimaa ja keskittymään hengitykseen ja äänen matalana pitämiseen.

Supistukset muuttuivat taas siten että alkoi tuntua että supistus menee alas, mutta minun pitäisi mennä ylös. Riuhdoin itseäni ylöspäin ja samalla tunsin lämmintä painetta. En uskonut lapsen vielä syntyvän, mutten vastustanut kehoni mielestäni ”liian aikaista” ponnistusta. Kyllä se tietää, mitä se tekee. En sekaannu itseäni isompien leikkeihin.

Parin tällaisen supistuksen jälkeen tunsin pienen pallon puhkeavan jalkojeni välissä suurella voimalla. Lapsivedet taisivat mennä. Sitten tunsin kuinka seuraavalla supistuksella jokin lämmin ja sileä liikkui määrätietoisesti alaspäin. Seuraavalla kahdella supistuksella syntyi pää ja heti perään tunsin kuinka vauvan hartiat vuorollaan kääntyivät ja lapsi syntyi pehmeästi itsekseeen veteen. En edes heti itse tajunnut, että lapsi jo syntyi. Takanani ollut mieheni otti vauvan kiinni ja kätilö ja opiskelija ohjasivat hänet antamaan vauvan minulle jalkojeni välistä ennen kuin hänet nostettaisiin pintaan. Nostin vauvan rinnalleni, hän ähkäisi ja alkoi hengittää. Availi silmiään ja katseli meitä. Ihmeteltiin kaikki pieni hetki toisiamme, mutta pian oli noustava ammeesta, sillä vesi oli värjääntynyt. Istukka syntyi sängyllä heti kun maltoin synnyttää sen vauvan ihmettelyn lomassa. Vauva ryömi rinnalle ja viihtyi siinä tovin, välillä vain pyytäen puolen vaihtoa. Nauroin ja tärisin, minulla oli hyvä olla. Sairaalaan saapumisestamme oli kulunut alle tunti, kun meillä oli jo lapsi sylissä.

Niin ikävää kuin se mielestäni onkin, oman valmistautumiseni päämoottorina oli tominut pelko. Pahin pelkoni oli, että synnytyksestä jäisi trauma ja hitaasti paranevia vaurioita ja ajattelin, että huolellinen valmistautuminen kaikkeen minimoisi ainakin trauman riskin. Siksi olin pohtinut tarkkaan, mikä olisi tahtoni missäkin tilanteessa, mitä eteeni voisi tulla ja valmistautunut pitämään puoliani tapahtui mitä tahansa. Olin raskausaikana kovin yksinäinen, jopa masentunut. Otin selvää kaikesta, luin ja katselin muiden kokemuksia, tein itsetutkiskelua ja kysyin itseltäni kipeitäkin kysymyksiä. Kaikkeen muuhun olin valmistautunut paitsi siihen, että synnytys sujuisi näin sujuvasti omalla painollaan. Synnytyksessä ihmetellessäni isoa supistuksen voimaa kehossani, ymmärsin että en enää pelännyt. Se mitä olin hokenut itselleni koko raskausajan piti todella paikkaansa: synnyttäminen olisi näin helppoa, eikä minun tarvitsisi muuta kuin olla kehossani ja antaa sen hoitaa se, minkä se osaa.

Hienoa oli myös se kuinka hyvin mieheni pystyi osallistumaan, helpottamaan oloani ja tukemaan ja kannustamaan. Hän sanoi itsekin, että esikoisen synnytykseen verrattuna hänellä oli paljon mukavampi olla mukana, kun tunsi, että voi todella auttaa minua ja osallistua lapsemme syntymään. Vauvan vastaanottaminen oli vielä kaunis kirsikka kakun päälle.

Keskiviikkona olimme päivällä käyneet kaupassa, jossa olin pysähtynyt katselemaan Muurlan Tommy Tabermann – juomalaseja. Yhdessä lasissa oli oheinen runo, jonka äärelle pysähdyin. Viisaita sanoja ja kuvaavat synnytystäni ehkä jopa paremmin kuin mitä itse osaisin kertoa.

Sitä että edes
häivähtävän hetken
uskaltaa olla suurempi
kuin onkaan, jättää
ohjakset hyvyydelle ja kauneudelle
sitä kutsutaan täydellä syyllä
mahdollisuudeksi
tulla ihmiseksi.

– Tommy Tabermann

-Anonyymi, 25, Pohjois-Suomi

Kerro muillekin!
Synnytys

Omasta voimasta

Valmistauduimme synnytykseen Rento synnytys -kurssilla hyvissä ajoin ennen synnytystä. Kurssin jälkeen teimme puolisoni kanssa rentoutusharjoituksia säännöllisesti. Kehoni ja minä olimme voineet hyvin läpi raskauden ja poimin vielä raskausviikolla 38 metsässä mustikoita useana päivänä peräkkäin. Tämän jälkeen alkoikin vauhti selkeästi hidastua. Ainoa raskauden aikainen vaivani oli väsymys ja ainoa, mitä synnytyksessä jännitin oli se, että jaksanko, siis riittävätkö voimani. No, sitähän sitten tietysti testattiin, sillä synnytys kesti pitkään.

Supistukset alkoivat lasketun päivän iltana 25.8. Oli perjantai. Supistuksia tuli jatkuvasti, varmaankin 5-30 minuutin välein koko illan ja yön. Laitettiin TENS. En saanut juurikaan nukuttua. Vietin paljon aikaa jumppapallon päällä etsiskellen hyvää paikkaa, missä voin istua pallolla ja nojata eteen samanaikaisesti. Kuuntelin sateenkaarirentoutusta joitakin kertoja, etenkin silloin kun yritin olla sängyssä, sillä rentoutusnauha auttoi ja oli auttanut minua nukkumaan jo kuukausien ajan. Toiveena oli tietysti saada nukuttua edes pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa (ehkä klo 2 yöllä?) yritin soittaa synnärille, mutta linja oli varattu, mikä oli selkeä merkki minulle siitä, että ole rauhassa kotona. Aamulla kuudelta lähdimme käymään sairaalassa. Asuimme kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Sairaalassa todettiin, että avautuminen oli hyvin vähäistä. Olisimme saaneet jäädä sinne ja olisin saanut mennä ammeeseen, mutta lopulta päätimme lähteä takaisin kotiin, sillä epäilimme että nukkuminen ja lepääminen onnistuisi paremmin kotioloissa. Tämä piti paikkaansa. Palasimme kotiin ja lepäsimme ehkä aamukymmeneen saakka. Supistuksia tuli jatkuvasti, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. En kellottanut supistuksia, sillä se vain hermostutti ja loi odotuksia. Päivällä supistusten tulo luultavasti hieman helpotti, sillä aloin jo ajatella että synnytys ei ehkä vielä tapahdukaan. Istuin pallon päällä, virkkasin ja otin supistuksia vastaan. Aloin myös maalata synnytysvärilläni, vihreällä ja sen aikana ja jälkeen huomasin supistusten voimistuvan jälleen ja myös limatulppaa alkoi irrota. Mieleeni pälkähti yksi Radioheadin kappale ja laitoin levyn mistä kappale löytyy soimaan. Tajusin sitten, että levyn nimi on In Rainbows. Kyllä tämä etenee, ajattelin. Sain voimaa. Puolisoni halusi käydä vielä kaupassa ennen kuin lähdemme uudelleen sairaalaan, joten kysyin hyvältä ystävältäni haluaisiko hän tulla hetkeksi doulaamaan (kuten asian ilmaisin). Hän saapui pienen lahjan kanssa ja puolisoni pääsi kauppaan. Aika oli tässä vaiheessa lauantaina jotain kello 16-17 välillä. Ystäväni halasi vatsan ympäriltä joka kerta kun supisti. Nauroimme yhdessä ja supistukset voimistuivat ja tihenivät hänen läsnäolonsa aikana niin, että lähdimme heti sairaalaan kun puolisoni tuli takaisin. Yhden supistuksen aikana ystäväni näki, kuinka vauvaani lähdettiin tuomaan. Hän kertoi minulle myös aiemmin, että oli lukenut juuri jumalatar Bastista (Bastest), joka on synnyttävien naisten suojelija. Minulla oli seinällä tauluun itse maalaamani kissasoturi, minkä yhdistän Bastiin. Kyllä tämä etenee. Sain voimaa. Saavuimme sairaalaan klo 18 lauantai-iltana.

Sairaalaan halusimme jäädä, sillä kotiinkaan emme halunneet enää mennä. Pääsimme huoneeseen pesiytymään. Ensimmäinen kätilö oli nuori nainen, jonka kanssa aaltopituudet eivät kohdanneet, mutta hänen vuoronsa päättyikin nopeasti. Hän toi pyynnöstäni meille jumppapallon ja saimme kuumia geelipusseja sekä lattialle patjan. Supistuksia tuli koko ajan, toki ne varmasti vähän rauhoittuivat sairaalaan tullessa. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli huoneeseen kesken supistuksen. Kun avasin silmäni näin edessäni ihanan rauhallisen henkilön ja pystyin luottamaan häneen heti. Yöllä voimani alkoivat hiipua ja itse koin ensimmäiset heikot hetket. Otin supistukset vastaan seisaaltani sänkyyn nojaten ja nukahtelin supistusten väleissä heräten aina siihen, kun jalat notkahtivat altani. Halusin (vai halusiko kätilö?) tietää onko kohdunsuu auennut ja silloin la-su yöllä se oli 4 cm auki. Tämä tieto sai minut tolaltaan ja itkin, siis ulvoin sairaalasängyllä. Puudutteita ei suositeltu. Kokeilimme laittaa aquarakkuloita, mutta heikko hetkeni oli edelleen päällä enkä pystynyt käsittelemään niiden laittamisesta aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut lyhytaikaista. Pakettini oli aivan levällään. Kätilö ehdotti ammetta ja lähdimme sinne. Amme oli se wc:n yhteydessä oleva pikkuamme. Puolisoni kävi siinä vaiheessa lattialle nukkumaan ja minä hain hyvää asentoa ammeesta. Amme ja minä emme sopineet hyvin yhteen. Nukahtelin ammeessa supistusten väleissä, mutta en löytänyt asentoa, missä olisin voinut rentoutua kokonaan. Lisäksi joka kerta, kun supistus lähti tulemaan minun piti laittaa hana päälle ja suihkuttaa itseäni vedenpinnan yläpuolelta sekä jossain vaiheessa aina päästää vettä pois, sillä ylivuotoviemäriä ei ammeessa ollut. Se sisälsi siis liian monta epämukavuustekijää, vaikka vesi muuten elementtinä onkin minun juttuni. Olin ammeessa, kunnes minut pyydettiin käyrille. En palannut ammeeseen.

Kätilön kanssa keskusteltuamme sain kipulääkettä suun kautta ja lepäsimme kaksi tuntia. Kätilö tuki valintaani, vaikka tiesi toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä. Sain vielä toisenkin annoksen samaa lääkettä suun kautta, mutta se ei enää vienyt kipua niin, että olisin voinut levätä. Kätilöiden vuoro vaihtui.

Seuraavakin kätilö oli ihana. Hän kannusti minua liikkumaan, kävelemään. Kävelin tuettuna käytävää edes takaisin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Itkin tosi monta kertaa synnytyksen aikana ja se myös auttoi minua rentoutumaan. Sain lepoa varten ensimmäisen puudutteen (epiduraali) aikaisin sunnuntaiaamuna (?) ja toisen sunnuntaina illalla. Kolmannen kätilön aikana muistini pätkii tosi paljon, muistan hänestä oikeastaan vain tuon kävelemään kannustamisen ja myös rauhallisen, lempeän, mutta kuitenkin kevyen olemuksen. Neljäs kätilö oli kaikkein ihanin, sillä hän ymmärsi, että tarvitsen fyysistä kosketusta ja läsnäoloa (vaikka itse en osannut sitä pyytää). Hän myös opetti puolisolleni akupainantatekniikan ja koko loppusynnytyksen ajan puolisoni sai yhtä lailla kokea synnytyksen fyysisyyden kuin minäkin. Tämä kätilö kannusti ja oli läsnä. Hän kehui hengitystekniikkaani, minkä tässä vaiheessa osasin ottaa hyvin käyttööni. Synnytyksen luonne muuttui ja aloin kuiskailla. Sisätutkimuksessa kalvot puhkesivat ja synnytys vauhdittui. Jälkimmäisen epiduraalin jälkeen olin selvästi levoton ja nukuinkin enää vain puolet puudutusajasta. Kehoni tärisi ja rentoutti itseään. Neljännen kätilön vuoron päättyessä halusin halata häntä, mutta en tehnyt sitä. Se harmittaa. Ajattelen häntä tosi useasti liikuttuen. Sydämeni muistaa hänet aina.

Viidennen ja viimeisen kätilön tullessa huoneeseen huoneen täytti voimakas makean hajusteen tuoksu. Se oli vastenmielinen haju. Toisella kerralla sanoin siitä hänelle ja hän selitti asian (hän oli juuri pessyt hiuksensa). Tässä oli se kohta, jolloin olisin vaihtanut kätilön, jos olisin niin tehnyt. Meillä ei muutenkaan synkannut, joten olisi ehkä kannattanut. Hän ei ollut ilkeä tai muutenkaan epäkohtelias. Emme vain olleet samalla sivulla. Ehkä siksi en kokenut voivani häntä vaihtaa. Synnytys tietysti eteni tässä koko ajan ja myös voimani hiipuivat jälleen. Pyysin kätilöä lopulta pysymään huoneessa sanoin ja siihen hän jäikin. Tyttäremme syntyi maanantaiyönä klo 1:42. Loppusynnytys meni perinteisesti ponnistellen, kyljellään, seisaallaan, kontillaan ja lopulta puoli-istuvasti. Voimat, ne VOIMAT. Toivon usein, että olisin jaksanut edes vielä vähän olla jalkeilla tai edes tajunnut kääntää kylkeä. Ja ne synnytysjakkaratkin oli tuotu huoneeseen, enkä jaksanut niitäkään enää kokeilla. Samalla päästän kuitenkin irti ajatuksesta ja hyväksyn. Kaikki meni kuten piti mennä. Sain synnytyksessä kokea välähdyksiä siitä unelmasynnytyksestä, minkä olin mieleeni piirtänyt. Kun vauvan pää syntyi, tai oli syntymässä, hoin sanaa uskomatonta monta kertaa. Se myös tuntui uskomattomalta, hetkellisesti todella, todella hyvältä.

Jälkeisvaiheessa istukan syntymistä odoteltiin rauhassa ja se irtosi hyvin. Tässäkin toiveeni oli luettu hyvin eikä oksitosiinipiikkiä ehdotettu tai siitä edes puhuttu. Se, mistä olen tosi onnellinen synnytyksessäni on, että vaikka avautuminen kesti kauan, ei yksikään meille missään vaiheessa ehdottanut synnytyksen vauhdittamista lääkkein. Omat oksitosiinit hyrräsivät kaiken keskellä vähintäänkin riittävästi.

Synnytys oli mieletön kokemus ja sain kokea sitä suurella kauhalla. Sain levätä puudutteilla ja sitä kautta sain kokea enemmän. Rentoutusvalmennuksen avulla osasin ihan oikeasti suhtautua koko synnytykseen rennosti ja hyväksyen. En pelännyt laittaa synnytystoivelistaani sitä, mitä ihan oikeasti sydämestäni toivoin, mutta pystyin mukautumaan tilanteen tasalla siihen, mikä oli tarpeen. Jos jotain tekisin toisin (niin synnytykseen valmistautuessa kuin itse synnytyksessäkin), niin ajattelisin ja ihastelisin enemmän ja voimallisemmin omia voimavaroja ja valaisin itseeni uskoa siihen, että ne riittävät. Lisäisin ehdottomasti affirmaatioihini jotain omaa voimaa käsitteleviä voimalauseita.

Kirjoittaessani tätä, kuten synnytykseen valmistautuessanikin haluan keskittyä syntymän kauneuteen. Päätin, että millainen tahansa lapseni syntymä on, se on syntymänä kaunis, se on elämän alku, se on ihme. Kuuntelen edelleen mielelläni synnytykseen laatimaani soittolistaa, jota kuuntelimme paljon ennen synnytystä sekä synnytyksen aikana. Kiitos, syntymä. Kiitos, elämä.

 

– Anniina, 34, Turku

Kerro muillekin!
Synnytys

Kolmas ja normaali synnytys viimein

Esikoinen syntyi hätäsektiolla 36+3 istukan irtoamisen takia, toinen syntyi käynnistyksellä sydänvian takia (ballonki+kalvojen puhkaisu).

Kolmas synnytys lähti käyntiin supistuksilla klo 13 ja heti tuli säännöllisinä ja napakoina noin viiden minuutin välein. Mentiin sairaalaan klo 16 ja pikkuhiljaa supistukset piteni ja koveni. Kauratyynyn pyysin noin klo 19 ja noin klo 21 siirryttiin synnytyssaliin, kun alkoi tuntumaan, että tarvitsee jotain muutakin. Ilokaasun hyödynsin heti salissa ja olinkin auki jo 7-8 cm. Kysyttiin epiduraalista/spinaalista, mutta kieltäydyin kun keskimmäisessä olin ottanut epiduraalin ja ponnistusvaiheessa se vei koko tunnon ja tuntui tyhmältä koko ponnistusvaihe, vaikka vei myös kivut ja sai levättyä. Olo tuntui vielä ihan siedettävältä kuitenkin ja päätin kestää ilman.

Tens otettiin avuksi ja se auttoikin hyvin. Kipu oli kovaa ja tuntui tosi polttavalta ja repivältä nimenomaan pakaroiden, selän ja emättimen alueella. Sain pudendaalipuudutteen, mutta se ei tuonut mitään helpotusta tai auttanut yhtään. Tuntuu, ettei lapsi laskeutunut ollenkaan ja kipujen kovetessa ja tilanteen tuntuessa olevan vaan sama, sanoi kätilö kolme vaihtoehtoa – jatkaa näin tekemättä mitään, puhkaista kalvot tai kokeilla liikkumista. Valitsin liikkumisvaihtoehdon ja menin portatiiville, jossa lapsivedet poksahtikin 00:15. Ponnistusvaihe alkoi 00:20 ja lapsi syntyi 00:36. Ponnistusvaihe oli tällä kertaa kiva (vaikkakin äärettömän kivulias), kun ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ponnistaa supistuksen tullessa (mitä en epiduraalin kanssa tuntenut yhtään).

Näin jälkeenpäin oikein kiva kokemus tuntea omassa kropassa miltä synnytys tuntuu vaikka tuntu, että kestää ja kestää. Se lantion/pakaroiden/emättimen polttaminen oli kyllä ihan järjettömän tuntuista, mutta selvisin! Ilokaasusta ja tensistä oli kyllä tosi iso apu. Ekaa kertaa saatiin kokea normaalisynnytys ja sen käynnistyminen, ensimmäistä kertaa saatiin lapsi rinnalle syntymän jälkeen, saatiin aloittaa myös imetys heti ja oli kyllä oikein korjaava kokemus edellisten jälkeen! Aikaisemmat mennyt siis tehojen kautta ja imetys aloitettu pumppaamalla. Loppujen lopuksi voi siis sanoa, että oli oikein voimaannuttava kokemus ja ekaa kertaa olin myös tosi hyvässä kunnossa heti synnytyksen jälkeen!

Natalia, 26, Helsinki

Kerro muillekin!
Synnytys

Maaliskuuvauvan lempeä syntymä

Sunnuntai-iltana tuli muutamia kipeitä supistuksia epäsäännöllisesti. Otin panadolia ja painuin nukkumaan, olihan raskausviikkoja vasta 38+2 ja esikoinen syntyi 10pv yli lasketun ajan. Tämäkin vauva menisi siis yli, mielestäni olin pitkän kantoajan äitejä. Yöllä heräsin taas muutamaan epäsäännölliseen supistukseen ja valvoin noin tunnin. Uutta panadolia ja lisää unta, eihän nämä mitään tarkoita. Heräsin parin tunnin päästä taas supistuksiin, joita tuli jo hieman tiheämmin. Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja pakkasin sairaalakassin ja vauvan kotiutumisvaatteet valmiiksi, vaikka tuskin sitä lähtöä tulee vielä ainakaan pariin viikkoon. Keksin myös että turvakaukalon päälliset pitää laittaa pesukoneeseen. Komennan miehen töihin. Supistukset hieman harvenee vaikka ovatkin edelleen melko kipeitä.

Esikoinen vajaa 2v herää, aamutoimet ja klo 10 äitiysneuvolaan. Pitkin aamua supistaa epäsäännöllisesti mutta kipeästi, pitää hakea etukenoa asentoa ja hengitellä supistusten aikana. Terkka huomauttaa, että käynnin aikana (45min) tullut jo 4 supistusta, mutta edelleen olen sitä mieltä että kyllä nämä tästä vielä kerkeää loppua! Kotiin ja ulkoilua esikoisen kanssa, epäsäännöllisiä supistuksia. Sisälle syömään ja istuessa supistukset vähän laantuu. Kun nousen pöydän äärestä n. klo 13, alkaa kuitenkin supistaa kipeämmin ja hieman tiheämmin. Soitan miehen kotiin. Tultuaan hän laittaa heti mulle TENSin selkään ja esikoista päikkäreille. Supistusten tullessa nojaan kontillani jumppapalloon ja painan boostia, mies pitää alavatsalla kuumavesipulloa tai ”roikottaa” mua kantoliinassa. Klo 14 väkerretään vielä supistusten välissä turvakaukalon päällisiä paikoilleen. Klo 15 alkaa tuntua siltä, että voisi hipsiä sairaalaan päin, matkaa sinne n. 50km. Matkalla mietin, että seuraavan kyllä synnytän kotona…

Sairaalassa ollaan joskus klo 16 jälkeen, nopea sisätutkimus ja oon 8cm auki (mikä voittajafiilis!) Hetki seisten käyrillä. Pääsen pyynnöstä ammeeseen, jossa otan supistuksia vastaan 35min. Kätilö sanoo että käy jossain (en muista missä…) parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen mun pitäisi käydä salissa käyrillä. Haluan nousta ammeesta käymään suihkussa ja haluan miehen sinne mukaan. Suihkussa tulee muutama _todella_ kipeä supistus (tajuan että nämä on niitä viimeisiä ja odottelen että tulis pieni latenssivaihe ennen ponnistusta, olis tervetullut), mutta aivan yllättäen tunnen sen aivan käsittämättömän kokovartalo-oksennus-olon, hirveä paine alaspäin ja tuntuu että vauva vaan tippuu mun jalkojen välistä lattialle! Kiljun miehelle että ”tää tulee nyt”, ”soita kätilö” ja ”älä mee mihinkään”. Mies saa kuitenkin kätilön hälytettyä, ilmeisesti mun kiljuminen kuului käytävään koska heitä tuli heti huoneeseen useampi sängyn kanssa. Minä sängylle polvilleen, päälle pyyhkeitä ja kärrättiin saliin. Sängyltä alas ja seisten ponnistin 9min, klo 17.34 synty kaunis tummatukkainen tyttö. Keho teki työn omilla supistuksilla ja minä hieman avitin hengittelemällä. Hän syntyi siis rv 38+3 yllättäen kaikki.

Sain tästä toisesta synnytyksestäni korjaavan kokemuksen esikoisen synnytykseen, josta jäi useammastakin syystä kammo makaamista kohtaan. Nyt makasin vain kerran supistusten välin sairaalaan tullessa, kun tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Tällä kertaa koin, että minua kuunneltiin ja sain itse tehdä valintoja synnytykseeni liittyen, minun synnytysvoimaani luotettiin. Olin myös valmistautunut paremmin käymällä synnytysvalmennuksessa. Onneksi olin juuri vähän ennen synnytystä lukenut juttuja ponnistamisesta kehon omaan tahtiin kehoa kuunnellen – tyttö syntyi käsi poskella, mutta kätilön mukaan rauhallisella ponnistuksella säästyin isommilta repeämiltä.

Synnytys oli kokonaisuudessaan aivan mahtava kokemus, voisin tehdä sen koska vaan uudestaan! Tästä riittää voimavaroja pidemmäksikin aikaa.

– Marjukka, 26, Ylihärmä

Kerro muillekin!