Tarinat

Synnytys

Maaliskuuvauvan lempeä syntymä

Sunnuntai-iltana tuli muutamia kipeitä supistuksia epäsäännöllisesti. Otin panadolia ja painuin nukkumaan, olihan raskausviikkoja vasta 38+2 ja esikoinen syntyi 10pv yli lasketun ajan. Tämäkin vauva menisi siis yli, mielestäni olin pitkän kantoajan äitejä. Yöllä heräsin taas muutamaan epäsäännölliseen supistukseen ja valvoin noin tunnin. Uutta panadolia ja lisää unta, eihän nämä mitään tarkoita. Heräsin parin tunnin päästä taas supistuksiin, joita tuli jo hieman tiheämmin. Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja pakkasin sairaalakassin ja vauvan kotiutumisvaatteet valmiiksi, vaikka tuskin sitä lähtöä tulee vielä ainakaan pariin viikkoon. Keksin myös että turvakaukalon päälliset pitää laittaa pesukoneeseen. Komennan miehen töihin. Supistukset hieman harvenee vaikka ovatkin edelleen melko kipeitä.

Esikoinen vajaa 2v herää, aamutoimet ja klo 10 äitiysneuvolaan. Pitkin aamua supistaa epäsäännöllisesti mutta kipeästi, pitää hakea etukenoa asentoa ja hengitellä supistusten aikana. Terkka huomauttaa, että käynnin aikana (45min) tullut jo 4 supistusta, mutta edelleen olen sitä mieltä että kyllä nämä tästä vielä kerkeää loppua! Kotiin ja ulkoilua esikoisen kanssa, epäsäännöllisiä supistuksia. Sisälle syömään ja istuessa supistukset vähän laantuu. Kun nousen pöydän äärestä n. klo 13, alkaa kuitenkin supistaa kipeämmin ja hieman tiheämmin. Soitan miehen kotiin. Tultuaan hän laittaa heti mulle TENSin selkään ja esikoista päikkäreille. Supistusten tullessa nojaan kontillani jumppapalloon ja painan boostia, mies pitää alavatsalla kuumavesipulloa tai ”roikottaa” mua kantoliinassa. Klo 14 väkerretään vielä supistusten välissä turvakaukalon päällisiä paikoilleen. Klo 15 alkaa tuntua siltä, että voisi hipsiä sairaalaan päin, matkaa sinne n. 50km. Matkalla mietin, että seuraavan kyllä synnytän kotona…

Sairaalassa ollaan joskus klo 16 jälkeen, nopea sisätutkimus ja oon 8cm auki (mikä voittajafiilis!) Hetki seisten käyrillä. Pääsen pyynnöstä ammeeseen, jossa otan supistuksia vastaan 35min. Kätilö sanoo että käy jossain (en muista missä…) parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen mun pitäisi käydä salissa käyrillä. Haluan nousta ammeesta käymään suihkussa ja haluan miehen sinne mukaan. Suihkussa tulee muutama _todella_ kipeä supistus (tajuan että nämä on niitä viimeisiä ja odottelen että tulis pieni latenssivaihe ennen ponnistusta, olis tervetullut), mutta aivan yllättäen tunnen sen aivan käsittämättömän kokovartalo-oksennus-olon, hirveä paine alaspäin ja tuntuu että vauva vaan tippuu mun jalkojen välistä lattialle! Kiljun miehelle että ”tää tulee nyt”, ”soita kätilö” ja ”älä mee mihinkään”. Mies saa kuitenkin kätilön hälytettyä, ilmeisesti mun kiljuminen kuului käytävään koska heitä tuli heti huoneeseen useampi sängyn kanssa. Minä sängylle polvilleen, päälle pyyhkeitä ja kärrättiin saliin. Sängyltä alas ja seisten ponnistin 9min, klo 17.34 synty kaunis tummatukkainen tyttö. Keho teki työn omilla supistuksilla ja minä hieman avitin hengittelemällä. Hän syntyi siis rv 38+3 yllättäen kaikki.

Sain tästä toisesta synnytyksestäni korjaavan kokemuksen esikoisen synnytykseen, josta jäi useammastakin syystä kammo makaamista kohtaan. Nyt makasin vain kerran supistusten välin sairaalaan tullessa, kun tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Tällä kertaa koin, että minua kuunneltiin ja sain itse tehdä valintoja synnytykseeni liittyen, minun synnytysvoimaani luotettiin. Olin myös valmistautunut paremmin käymällä synnytysvalmennuksessa. Onneksi olin juuri vähän ennen synnytystä lukenut juttuja ponnistamisesta kehon omaan tahtiin kehoa kuunnellen – tyttö syntyi käsi poskella, mutta kätilön mukaan rauhallisella ponnistuksella säästyin isommilta repeämiltä.

Synnytys oli kokonaisuudessaan aivan mahtava kokemus, voisin tehdä sen koska vaan uudestaan! Tästä riittää voimavaroja pidemmäksikin aikaa.

– Marjukka, 26, Ylihärmä

Kerro muillekin!
Synnytys

Matkasynnytys vol. 2

Esikoinen syntyi tammikuisena pakkasyönä ambulanssiin. Mun pää ei oikein ollut mukana koko prosessissa, en jotenkin voinut hyväksyä sitä, että lapsi oikeasti jo syntyy. Miehellekin vikisin, ettei tässä mitään vielä tapahdu, vaikka kierin kivusta jo lattialla. Lopulta soittelin anteeksipyytävästi synnärille, että oltaisiin tulossa, kunhan vaan ei olisi väärä hälytys. Meillä meni aika paljon aikaa hukkaan, kun ensin miehen piti käydä hakemassa oma auto työpaikalta ja lopulta meidän piti ajaa takaisinpäin ambulanssia vastaan, kun en kyennyt enää istumaan autossa. Makasin koko matkan kyljelläni ja ponnistin lähes makuuasennossa, kun en ensikertalaisena osannut ja uskaltanut toimia vaistojen mukaan. Ponnistinkin ehkä turhan lujaa ja lopulta sain kolmannen asteen repeämät. Lapsi syntyi terveenä ja hyvävointisena noin 30 km ennen määränpäätä (matkaa yhteensä hieman alle 200 km).

Synnärille päästyämme tapahtui aika monta asiaa, joiden näin jälkikäteen ajateltuna olisin halunnut menevän toisin. Jouduin leikkaussaliin paikattavaksi heti kunhan isä oli päässyt paikalle. Sitä ennen kätilöt pesivät ja punnitsivat vauvan eikä mua esimerkiksi ohjattu ensi-imetykseen ennen kuin vasta leikkauksen jälkeen. Ensimaidot lapsi sai pullosta isän sylissä. Mulla oli sittemmin imetysvaikeuksia ja kaikki ohjastivat eri tavalla, lapsi oli tyytymätön ja olin omasta olosta johtuen todella stressaantunut. Mulla oli virtsaamisvaikeuksia, koska rakko ehti venyä liikaa ja lisäksi mua vaivasi ummetus, joka laukesi vasta kun uskalsin pyytää siihen apua. Huonetoveri ahdisti ja mulla oli kamala koti-ikävä. Kun oma olo alkoi helpottaa, oli sitten taas lapsella paino pudonnut liikaa. Onneksi päästiin kuitenkin kotiin, siellä maito nousi kunnolla ja kaikki se stressi katosi samantien.

Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen voinkin siirtyä toiseen, täysin erilaiseen kokemukseen. Mulle ei jäänyt traumoja edellisestä synnytyksestä, vaikka koin, että olisin kaivannut siihen enemmän tukea, jota ensihoitajalla ei ollut tarjota. Tällä kertaa valmistauduin henkisesti paremmin tulevaan ja olin valmiiksi jo varautunut matkasynnytykseen. Tunsin synnytyksen käynnistyvän noin puolen yön aikaan. Ehdin siinä tehdä viimeiset valmistelut, pakata laukun loppuun ja herätellä miehen. Aina supistuksen tullen, annoin vaistolle vallan ja etsin hyvän asennon, missä ottaa supistus vastaan. Yhden aikaan ilmoitin synnärille, että tulossa ollaan, jonka jälkeen soitin ambulanssin. Hätäkeskusvirkailija kehotti menemään kylkiasentoon ja odottelemaan… Naureskelin miehelle, etten varmasti tässä makoile odottamassa ja puolen tunnin päästä kävelin ambulanssiin omin jaloin.

Alkuun pötköttelin kylkiasennossa ihan vaan turvavöiden takia mutta koska se ei ollut mulle hyvä asento supistaessa, päädyin jonkun ajan päästä kääntymään pysyvästi kontilleen, koska se jatkuva ympäripyörähtely ja vöiden kiinnittäminen uudelleen oli vaivalloista. Supistukset tulivat koko ajan epäsäännöllisesti vaikkakin tihenevästi. Oli kuitenkin ihanan vapauttavaa, kun tunsin olevani tilanteen herra edelliseen kertaan verrattuna. Sain olla minulle paremmassa asennossa, vaikka siinä kontillaankin ollessa jouduin olemaan vöissä kiinni turvallisuuden vuoksi. Onneksi ei porot hyppineet tielle sen matkan aikana. Myös ensihoitaja oli huipputyyppi ja hänestä oli tällä kertaa paljon enemmän apua kuin viime kerralla, vaikka viimeksikin ensihoitaja teki tietenkin kaiken parhaansa. Jopa kivunlievitykseksi olisi ollut tarjolla aquarakkuloita, mutta jätin ne väliin.

Lopulta aloin tuntea ponnistamisen tarvetta ja tunsin kuinka lapsen pää on sieltä laskeutumassa. Kun kerroin, että nyt se tulee, olisi ensihoitaja halunnut minun kääntyvän ympäri. Ilmoitin, etten pysty ja sain myös synnyttää siinä kontillani ollessa. Loppujen lopuksi lapsi syntyi lähes samalle pysäkille kuin isoveljensä ja olin onneni huipulla, koska synnytys meni niin hyvin. Pärjäsin hengittämällä ja ihan vain sillä, että tällä kertaa olin henkisestikin menossa mukana. Annoin vaiston sanoa, kuinka minun tulee toimia, kuinka ottaa supistukset vastaan ja kuuntelin kehoani.

Minulla oli heti synnytyksen jälkeen sellainen olo, että voisihan sitä lähteä samaa kyytiä kotiinkin. Myös lapsen kanssa osasin toimia eri tavalla. Heti kun sain lapsen syliini, ohjasin hänet rinnalle. Siinä hän sai hapuilla ja sairaalaan päästyämme hän nappasi rinnasta kiinni ja imutteli mestarin lailla lähes kaksi tuntia! Siinä lapsen imiessä repeämät tikattiin ja odoteltiin muuta perhettä saapuvaksi paikalle. Myös isoveli herätettiin yöunilta isän matkaan, koska hänelle oli luvattu, että
pääsee matkaan ja se olikin lapselle tosi tärkeää. Siinä aamuyön tunteina saatiin yhdessä tutustua rauhassa uuteen tulokkaaseen, minnekkään ei ollut kiire. Kaikille tuotiin myös evästä ja juotavaa. Isoveli tuijotti onnesta soikeana imevää vauvaa ja päästiinpä heti kokeilemaan hommaa myös tandemina sen verran mitä isoveli ihailultaan malttoi. Pitkän matkan vuoksi perhe ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan, sillä pitkä ajomatka ja uneton yö verottivat voimia ja koska samoilla silmillä oli ajettava takaisin, niin oli parempi lähteä ajoissa tien päälle.

Itse jäin synnärille muutamaksi päiväksi. Vaikka oloni olikin mainio ja sen puolesta olisin voinut kyllä lähteä aiemminkin, niin oli silti ihan mukava olla pienen kanssa kahden ja tutustua toisiimme ihan rauhassa. Huonetoverikin lähti tällä kertaa jo seuraavana päivänä ja sain olla omassa rauhassa. Koska oloni oli hyvä, en tarvinnut edes särkylääkettä ja kun imetys sujui, ei hoitohenkilökuntaakaan pyörinyt meidän luona jatkuvasti kuten edellisellä kerralla. Ei stressiä, ei terveydellisiä ongelmia, vain me kaksi.

Todella voimaannuttava ja omalla tavallaan korjaavakin kokemus tämänkertainen synnytys. Vaikka olen aina hokenut, ettei eka kerta vaivaa mua, niin kyllä siinä oli monta elementtiä, jotka nousivat tämän raskauden aikana mieleen. Juurikin se etten ollut tarpeeksi valmistautunut, koska ”kyllä ne kätilöt sitten neuvovat” ja se etten halunnut hyväksyä synnytyksen jo alkaneen. Ensikertalaisena kaiketi vain pelotti liikaa. Supistuksetkin tuntuivat niin erilaisilta, kun ne otti vastaan eikä vain kärsinyt niiden takia. Ekalla kerralla oikeasti vannoin mielessäni, etten kyllä koskaan enää
ja nyt mietin ennemminkin, että milloin uudestaan. Tensin olisin vielä halunnut matkaan, mutta nyt sen vuokraaminen ei ollut mahdollista. Ehkä ensi kerralla,
mikäli sellainen vielä tulee…

– SB90

Kerro muillekin!
Synnytys

Rauhallinen ja onnentäyteinen kotisynnytys

Lauantaina olimme Tottijärvellä vierailulla ja ajatukseni olivat koko päivän jo muualla, en oikein pystynyt seuraamaan keskusteluja tai ottamaan niihin osaa. Illalla kotiin tultuamme pääni oli entistä ”pehmeämpi”, enkä tahtonut saada iltarutiineja tehtyä. Jäin tuijottamaan vaatekasaa, enkä oikein saanut mistään kiinni. Illalla Kimin nukuttaessa Kaapoa kuulin mustarastaan laulavan kovaa ja menin parvekkeelle vilttiin kääriytyneenä kuuntelemaan tuota lumoavaa ääntä. Ilta oli kaunis, aurinko oli laskemassa ja oloni oli äärettömän onnellinen ja seesteinen. Tulin sisälle ja sanoin Kimille, että minua itkettää, mutta ei surusta vaan jostain muusta syystä.

Menimme nukkumaan noin 22.30 ja nukahdin syvään uneen. Heräsin 00.10 kovaan tarpeeseen päästä vessaan. Matkalla vessaan tunsin jotain lorahtaneen housuuni ja tajusin sen olevan lapsivettä. Tutkin asiaa vessassa ja olin oikeassa. Riemu valtasi mieleni ja pyysin Kimiä hakemaan pyyhkeen, jonka päälle istahdin. Laitoin synnytystiimilleni viestiä, mutta ajattelin vielä nukkuvani, eihän minua ollut vielä edes supistanut! Menin vierashuoneen sänkyyn ja ajattelin, että nyt on vielä hyvä saada unta. Hain tyynyn makuuhuoneesta ja sain supistuksen. Menin sänkyyn ja yritin nukkua, mutta hetken kuluttua napakka supistus kuitenkin sai minut ylös ja laitoin äidille uudelleen viestiä. Hän sanoi, että lähtevät tulemaan tännepäin.

Nousin ylös, puin ylleni synnytysmekon ja tulin alakertaan sytyttämään synnytyskynttilät. Soitin Suville 1.07 ja sovittiin, että katson vielä hetken aikaa, miten tilanne kehittyy. Istuin synnytyspallon päällä lantiota pyöritellen ja otin kaksi supistusta vastaan rauhallisesti hengitellen kahdenkymmenen minuutin aikana. Soitin Suville uudestaan 1.27 ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan, kunhan heräilee ja pakkailee tavaransa rauhassa. Sovimme, että hän ilmoittaa myös Roosalle ja Matiakselle; ylen toimittajalle ja kuvaajalle. Menin herättämään Kimin ja pyysin häntä tuomaan altaan alakertaan ja miettivänsä, miten hän täyttää altaan.

Päätin antaa Minnan vielä nukkua, hänhän asui lähimpänä ja olisi paikalla nopeasti. Lopulta soitin Minnalle 1.49 ja kehotin tulemaan paikalle. Äiti ja Aino saapuivat ensimmäisinä, pian heidän jälkeensä saapui Suvi, sitten Minna, Matias ja Roosa. Supistukset rauhoittuivat, kun talo oli täynnä väkeä. Otin hetkeksi emännän roolia ja juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että miten voisin ikinä synnyttää kameroiden edessä ja näin monen ihmisen läsnä ollessa. Silloin sanoin lähteväni katsomaan kaunista tähtitaivasta ja pyysin Kimin mukaani. Halasimme ja suukotimme ennen ulos lähtöä ja tunsin Kimin olevan läsnä minua varten. Ulkona oli kylmä, mutta tähdet loistivat todella kirkkaasti. Saimme olla hetken ihan kaksin, ja kerroin Kimille huoleni siitä, että synnytys pysähtyi ja tunsin että kaikki vain odottivat minun synnyttävän äkkiä. Kim rauhoitteli minua ja sanoi, että se kestää mitä se kestää, ei ole mitään kiirettä tai suorituspaineita. Tunsin rauhoittuvani ja pystyväni taas keskittymään omaan synnytykseeni, jonka tiesin olevan jo käynnissä. Minun täytyi vain antaa itselleni lupa heittäytyä siihen uudelleen.

Tulimme takaisin sisälle 3.50 ja halusin mennä sohvalle makaamaan. Aino nukkui sohvalla ja pyysin häntä menemään ylös nukkumaan. Kim tuli viereeni hetken kuluttua ja Kisu makasi mahani päällä. Suljin silmäni ja halusin unohtaa kaiken ympärillä olevan. Muutama supistus tuli ennen voimakasta supistusta, jonka jälkeen minun oli noustava ylös 4.30. Halusin suihkuun. Pyysin Kimin mukaani. Kim pesi tukkani ja otti kanssani supistuksia vastaan. Käsisuihku alavatsalla ja lantion keinuttelu auttoivat minua ottamaan supistuksia vastaan. Hengittelin rauhassa ja otin supistuksia vastaan yksi hetki kerrallaan.

Suihkun jälkeen pyysin Kimiä täyttämään ammeen ja siihen kuluikin tovi, koska ammetta täytettiin ämpäreillä. Supistuksia tuli mukavasti, eikä minulla ollut kiirettä ammeeseen. Äiti harjasi hiuksiani sohvalla ja otimme yhden supistuksen vastaan yhdessä. Minna tuli halaamaan minua ja itkin vähän. En, koska olisin ollut surullinen, vaan koska minulla oli hyvä ja luottavainen olo.

Lopulta pääsin ammeeseen ja vietin siellä hetken. Vesi tuntui mukavalta, mutta tovin päästä tunsin helpotusta, kun pääsin taas ylös omille jaloilleni. Tunsin, että supistukset olivat voimistuneet ja nyt minun täytyisi hakeutua toisenlaiseen asentoon. Tunsin tarvetta myös alkaa käyttää ääntäni. Nojauduin jumppapalloon ja Suvi tuli kuin tilauksesta painamaan lantiotani voimakkaan supistuksen aikana. Se auttoi ja kosketus tuntui hyvältä. Suvi lauloi mukanani synnytyslaulussa ja se toi uutta voimaa. Otin supistuksia pallon päällä vastaan ja yhden pitkän ja voimakkaan supistuksen jälkeen minulle tuli huono olo. Minna toi nopeasti pussia, johon sain syljettyä. Minna tuli silittelemään minua ja Suvi jatkoi lantion painamista supistuksen aikana. Vielä toisen kerran tarvitsin pussia, mutta en silloinkaan oksentanut. Supistuksen voima sai minut voimaan pahoin.

Halusin palata suihkuun, tällä kertaa en tarvinnut Kimiä mukaani. Pyysin häntä olemaan oven takana, jotta voisin tarpeen vaatiessa pyytää hänet paikalle. Supistuksen tullessa en kuitenkaan saanut ääntä ulos, joten otin supistuksen yksin vastaan nojaten suihkutankoon, valuttaen lämmintä vettä alavatsaani käsisuihkulla ja keinuttaen lantiotani. Sanoin Kimille, että olisi valmis palaamaan kohta altaaseen. Suihkussa virtaava vesi kuitenkin tuntui niin mukavalta, etten pitänyt kiirettä. Kim sanoi, ettei ole väliä missä otan supistuksia vastaan. Niinhän se oli.

Aamu oli jo kirkastunut ja Kaapo oli herännyt. Mummu katsoi Kaapon perään ja he leikkivät autoilla eteisessä. Söin suklaata ja appelsiinin, minulla oli hyvä olo. Reipas ja energinen. Otin yhden supistuksen vastaan suu täynnä suklaata, eikä se tuntunut yhtään vaikealta. Palasin ammeeseen, juttelin Kaapolle ja oloni oli virkeä. Kaapo halusi roiskuttaa ammeen vettä. Kim tuli ammeen reunalle ja taas minua alkoi itkettää, mutta sanoin sen johtuvan onnen tunteesta. Supistuksia tuli, Minna oli ammeen reunalla. Yhtäkkiä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Se tuli kuin tyhjästä, enkä ollut ajatellut synnytyksen olevan jo niin pitkällä. Olin polvillani nojaten altaan reunaan. Yhtäkkiä Kim tuli altaan reunalle ja taas supistus, joka käski minua ponnistamaan. Minun täytyi ottaa kaikki voimani käyttöön supistuksen aikana ja rentouttaa itseni täysin veltoksi supistusten välissä. Lepotauot todella tulivat tarpeeseen. Tunsin, kuinka vauvan pää liikkui alaspäin ja taas supistuksen jälkeen vetäytyi takaisin. Lopulta voimakas tarve ohjasi minua ponnistamaan voimakkaammin ja tunsin, että jotain täytyisi tulla ulos. Suvi sanoi: pää syntyi! Helpotus ja suuri polte olivat tunteita, joita tunsin pään syntymisen hetkellä. Olen jo niin lähellä! Odotin rauhassa uutta supistusta ja vauva oli kärsimätön pääsemään ulos. Hän potki ja kääntelehti levottomasti. Lopulta odottamani supistus tuli, samoin tuli primitiivinen huuto ja lopulta koko poika oli vedessä. Suvi piti huolen, ettei mikään osa vauvasta kosketa ilmaa ennen kuin saan poikani syliin. Suvi ohjasi vauvan jalkojeni välistä syliini ja hän tuli luokseni silmät auki. Kova parkaisu tuli pojan keuhkoista, kun nostin hänet rinnalleni. Mummu itki, minä itkin ja olin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Viimeinkin tapaan oman lapseni! Kello oli 8.31.

Tovin olimme ammeessa, jossa ihastelin lastani ja sen jälkeen siirryin sohvalle. Minnan muistiinpanojen mukaan kaksi joutsenta teki näyttävän ylilennon talon ja navetan välistä. Ne toivottivat vauvan tervetulleeksi! Napanuora sai sykkiä loppuun ja mummu pääsi katkaisemaan napanuoran. Vauveli alkoi imeä hetkisen kuluttua ja kaikki oli täydellistä. Istukka syntyi vessanpönttöön ja pissat tulivat sen päälle. Oli helpottavaa, kun sain pissattua. Se asia oli jännittänyt minua ja sydämen sykkeeni nousikin heti kun pääsin vessanpytylle. Suvi tuli hoitamaan minua kinesiologian avulla ja hoito rentoutti minut.

Mummu teki ruokaa koko porukalle ja söimme lounaan, jonka jälkeen jäimme oman perheen kesken. Menin yläkertaan päiväunille vauvan kanssa ja koko kokemus tuntui huimalta ja upealta. Jokainen soluni sykki onnea ja kiitollisuutta, miten upeasti olin saanut synnyttää ja miten ihanasti ihmiset ympärilläni olivat myötäeläneet jokaisen supistuksen kanssani, tukien ja rakastaen minua. Minulla oli siunattu olo, en olisi voinut toivoa parempaa synnytystä ja parempaa alkua vastasyntyneelle lapselleni.

– Kaisa Karjalainen, 31, Vesilahti

Kerro muillekin!
Kuolema

Surun muoto

Suru muuttaa muotoaan, sanotaan.

Minun surullani on sinun muotosi,
se on hyvin pienen vauvan muoto
joka on kuollut
ja jonka pieni käsi
nojaa leukaan.

Välillä suru kulkee rinnallani tyttönä
jonka kättä pitelen kädessäni.

Viime yönä suru olin minä itse
sen lapsen hahmossa joka joskus olin.

Joskus suru on sen tietyn rakennuksen seinä,
joka vilahtaa bussin ikkunasta.

Tänään suru oli ulkoa tulviva auringon valo
jota sinä et näe.

Eilen se oli kissa
jonka kanssa näin sinun leikkivän
kun sydämesi vielä löi.

– Valerie

Kerro muillekin!
Synnytys

Kun mikään ei mennyt kuin suunnitelmissa

Taustatarinaa, jotta paremmin ymmärtää syitä ja seurauksia: esikoinen syntyi 11/2015 sektiolla perätilan ja ison painoarvion vuoksi. Molemmissa raskauksissa ollut vahva hyperemeesi, ekassa diagnoosikin asiasta. Tässä raskaudessa ei tullut diagnoosia hyperemeesista, mutta oireet olivat pahemmat ja kestivät pidempään – käytännössä raskauden loppuun asti oireita. Tähän raskauteen valmistauduin nettivalmennuksilla ja doulan palkkaamisella – doula ei loppuunsa päässyt mukaan sairastapauksen vuoksi. Haluna oli alatiesynnytyksen yrittäminen mahdollisimman luomuna, mutta tilanteen mukaan luovien. Arvioitu paino oli jätkästä 4,5 kg ja käynnistys oli suunniteltu 9.4. tapahtuvaksi isokokoisuuden vuoksi.

Lapsivedet menivät sunnuntaiaamuna 8.4. Kotona odottelimme alkaako supistukset, olimme saaneet ohjeen mennä tarkistukseen illalla, jos supistukset eivät ala itsekseen. Käytin kotona jo TENSsiä välillä. Illalla menimme tarkastukseen ja jäin osastolle seurantaan lapsivesien takia. Yö meni pääosin nukkuessa ja jännittäessä, välillä supistellen epäsäännöllisesti.

Maanantaiaamuna lääkäri tuli opiskelijallääkärien kanssa kyselemään ajatuksia tilanteesta. Antoi vaihtoehtoja käynnistykselle, kertoi kuitenkin samalla riskeistä. Aiemman sektion takia tabletti (cytotec) olisi haastava, kun ei voida kontrolloida ja ballonki taas nostaisi infektioriskiä entisestään, kun lapsivedet olivat jo menneet. Jäljelle jäi siis oksitosiini.

Tilanne oksitosiinitippaa laittaessa oli se, että kohdunsuu sormelle auki ja paikat pehmeät ja kaulaakin oli enää muutama sentti jäljellä. Avautuminen oli hidasta ja kipeää itselleni, kun vertaa ns. normaaleihin supistuksiin, joita ehdin muutaman kokea. Joogaliinaa kokeiltiin ja TENS oli ahkerassa käytössä – mieheni myös auttoi todella paljon pitämällä jaloista kiinni. Kosketus auttoi omalla kohdalla paljon.

Ensimmäisenä kokeilin lääkkeellisistä menetelmistä ilokaasua ja kun sen voima loppui, laitettiin epiduraalista puudute, joka katkaisi pahimman kärjen supistuksista. Pitkä oli ajan kuluminen ja sentit tiukassa. Mies torkkui aina välillä lattialla, kunnes huusin apuun supistuksen läpikäyntiin. Lopulta kun päästiin pidemmälle synnytyksessä, sain epiduraaliin kipulääkkeen myös.

Lopulta olin kuuluisat kymmenen senttiä auki ja pääsimme kokeilemaan ponnistusvaihetta, jota kokeilimme vähän päälle tunnin (1,5h). Asentoja kokeilimme erilaisia: konttaus-puoli-istuva-kylkiasennot. Lopulta itse väsähdin ja lääkäri kokeili auttaa imukupilla useamman kerran siinä onnistumatta. Tästä päädyttiin sitten kiireelliseen sektioon.

Syy haastavalle synnytykselle selvisi siellä: 5115g, 54 cm ja py 39.2 cm täyttä jätkäenergiaa. Mieheni mittaama aika oli 22h salissa ja sektio päälle.

Osastolla tiemme jatkui haasteellisena sokereiden ja keltaisuuden seurannan takia. Sinivalossa käytiin useamman kerran, kotoa kuljimme ahkerasti kontrolleissa, vaikka välimatkaa oli enemmänkin. Bilirubiiniarvot lähtivät välillä uudestaan nousuun laskun jälkeen. Sydäntäkin tutkittiin pari kertaa, jotta voitiin varmistua, että kaikki on kunnossa.

Poika on ihana, halunnut olla pulloruokinnasta huolimatta myös rinnalla. Muutenkaan en voi kokemuksen perusteella sanoa, että jäisi synnytyksestä tai osastohoidosta traumoja tai negatiivisia mietteitä. Täydellistä alatiesynnytystä emme saaneet, synnytystoivelistasta varmaan ainoastaan yksi kohta toimi, joka oli minun kanssani kommunikointi. Minun kanssani keskusteltiin ja käytiin läpi asiat mitä aina pitikin. Huumoria ei unohdettu. Olimme ihmisiä toisillemme.

Emme saaneet täydellistä alatiesynnytystä, mutta sain yrittää ja pääsimme pitkälle. Lopulta tulos voitti. 💕
Olen superkiitollinen auttajilleni ja henkisen tuen antajille. Loppuunsa olen kokenut että kokemus on ollut voimaannuttava.
Tiemme menee mutkitellen, mutta se on meidän oma tiemme.

– Kati Pietilä, 32, Pyhäjoki

Kerro muillekin!
Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.

Kerro muillekin!
Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Kerro muillekin!
Synnytys

Emilian synnytystarina

2.1.18 alkoi illalla päänsärky jonka muistin esikoisen raskausmyrkytyksestä ja aloin epäilemään, josko se on tämän toisenki kohdalla nousemassa. En huolehtinut sen tarkemmin, koska seuraavana aamuna oli neuvolakäynti jossa saa sitten stixata.

Seuraavana aamuna kuitenki mittasin verenpaineet aamulla ennen neuvolaan lähtöä ja alapaine oli 89-90 väliä muutaman mittauksen jälkeen. Neuvolassa paineet oli 130/99 ja proteiini plussalla. Sattumalta oli erikoislääkäri käymässä jota konsultoitiin. Hän passitti lähtemään välittömästi synnytysvastaanottoon. Oma olo oli rauhallinen, kuitenkin mielessä pyöri käynnistysmahdollisuus, olihan viikot jo 38+1, samat kuin esikoisesta käynnistäessä.

Saavuin synnytysvastaanottoon jossa odottelin tunnin ajan ennen kuin kätilö ehti ottaa käyrille. Tähän mennessä verenpaineet laskenu normaalitasolle ja proteiini hävinny pissasta. Otettiin vielä verikokeet josta kahottiin myrkytysspeksit. Nekin kaikki ok. Olo oli lievästi pettynyt, vielä jatkuu raskaus. Jäin vielä lääkärin vastaanottoa odottamaan.

Tunnin istuskelun jälkeen lääkäri kutsuu. Jutellaan niitä näitä ja naureskellaan. Ultrataan ja vauvalla kaikki hyvin. Pyysin vähän ronskimpaa sisätutkimusta joka sitten olikin vähän kovakourasempi mitä ajattelin. Tämän jälkeen pääsin kotiin.

Kotona tehtiin miehen kanssa läpsystä vaihto, hän lähti kauppaan ja miä jäin menkkajomoineni sohvalle lukemaan esikoisen kanssa kirjaa. Samalla huomasin et tytölle pitää antaa päivälline. Ruokaa lämmittäessä tuli pari lievää supistusta. Ruokailun jälkeen laitoin aamuisen Holby Cityn pyörimään Areenasta. Hetken päästä siitä tuliki napakka supistus, joten siirryin sohvalta jumppapallolle istuskelemaan ja pomppimaan. Sit tuli seuraava ja ohjelma piti pausettaa hetkeksi.

Mies tuli kotiin ja sanoin että vähän meinaa jotain tuntua. Kumpikaan ei siltikään ajatellu, että tämä tästä etenisi koska 2 vkoa aiemmin oli sama homma kontrollikäynnin jälkeen.

17.00 aikoja alkoi yhtäkkiä sataa pitkiä ja kipeitä supistuksia 3-6min välein. 17.40 muistan kahtoneeni kelloa ja sanoin miehelle että nyt nämä ei hiivu ja aloin pomppia, tanssia ja ”juosta” hiirijuoksua esikoisen kanssa ympäri kotia. Supistukset tihenee ja kovenee.

Klo 18 soitetaan anopille että alkaa varautua hakemaan esikoista, mutta soitetaan vielä myöhemmin uudestaan kun on pakko lähteä ajamaan sitä 45min matkaansa.

Klo 19.30 mies soittaa äidilleen että nyt on tultava, jotta me pääsemme lähtemään sairaalaan. 20.15 anoppi saapui ja siinä vaiheessa pitelin itkua joka ikisellä supistuksella. Pyörittelin lantiota ja kumartelin kivusta.

Saliin meidät on kirjattu 21.15, päästiin sinne samantien ilman sisätutkimusta. Laitettiin ktg-käyrä ja istuskelin kiikkustuolissa, vielä pystyin kieltäytymään kivunlievityksestä.

Puolen tunnin päästä kysyin kätilöltä josko se antais kuitenkin sen ilokaasun. Tämän jälkeen otetaan käyrät irti ja tehdään sisätutkimus jossa 5cm venyttäen auki. Miehen kanssa puhuttiin että taitaa vauva syntyä 38+2 niin kuin siskonsakin.

Supistuksia tuli 4min välein todella tasasesti ja kipeesti. Otin joka supistuksen vastaan pyöritellen lantiota, ja vähän ääntelemällä.

Puoleen yhteen aati yöllä pärjäsin näin jonka jälkeen pyysin epin.

Puol kolme tehtiin sisätutkimus kun tunsin supistusten taas voimistuvan. Siellä huomattiin että vuodan runsaasti verta. Lääkäri tutkii ja toteaa kaiken olevan kuitenkin ok, todennäköisesti päivällä tehdyn sisätutkimuksen aiheuttamaa verenvuotoa. Samalla kertaa puhkastiin kalvot, olin edelleen 5cm auki.

4.15 alkoi supistukset tihenemään ja voimistumaan, taas ilokaasu käyttöön. Tutkimus paljasti että olin 7cm auennu. 4.25 huusin ilokaasumaskiin kätilöopiskelijalle, että vauva tulee nyt. Olin auennu täyteen kymppiin.

Pyysin opiskelijaa ja hänestä vastaavaa kätilöä pitämään sormensa minusta irti, sain ponnistella rauhassa vauvaa alaspäin. Supistuksen alussa vähäm hennommin, sit kovemmin ja supistusten lopussa taas rauhallisemmin.
Tämmöistä tunnin ajan kunnes alko tuntua siltä että nyt täytyy tehdä jotain jo ihan oikeastikki. Aktiivinen ponnistus aloitettiin ja kolmella supistuksella pää ulkona. Vauva yritti jo heti kertoa olemassa olostaan ja jotain ääntä saikin aikaan. Seuraavalla supistuksella syntyi hartia ja loppuvauva ilman ponnistusta, kello 5.48 aamulla.

Synnytys oli kaunis ja kätilökin tuli vuoronsa loputtua vielä erikseen kertomaan, kuinka harvoin näkee näin kaunista ja hyvin supistuksia vastaanottavaa synnyttäjää. Tämä synnytys oli tosiaan aivan mahtava ja ihana.

– Emilia Tistelgrén, 22, Kuopio

Kerro muillekin!
Synnytys

Voimaannuttava ammesynnytys

Haluan jakaa tämän upean synnytyskokemuksen, vaikka synnytyksestä onkin kulunut jo jonkin aikaa. Minulla oli toiveissa mahdollisimman luonnollinen ja lääkkeetön synnytys, koska esikoisen synnytyksestä ei jäänyt kovin hyvät fiilikset. Tällä kertaa olin valmistautunut paremmin ja hankkinut itselleni doulan. Lääkkeettömyys kuitenkin jännitti minua ja ajatus tuntui minusta lähes hullulta. Pelkäsin etten pystyisi siihen ja tuottaisin suuren pettymyksen doulalleni Katalle. Onneksi puhuin asiasta Katalle, koska hän sanoi että synnytys etenee täysin minun toiveideni mukaan enkä voisi mitenkään olla yhtään sen huonompi synnyttäjä, vaikken pärjäisikään ilman lääkkeitä. Asian ääneen sanominen sai minut luottamaan taas itseeni. Kata oli myös väläytellyt ajatusta ammesynnytyksestä, enkä halunnut sulkea sitä mahdollisuutta pois vaikka mitään selkeää synnytyssuunnitelmaa minulla ei ollut. Siispä tässä synnytyskertomus toisen poikani syntymästä.

Oli torstai 26.10.2017 ja raskausviikot 40+5. Aamusta saakka oli tuntunut melko napakoita harjoitussupistuksia. Touhusimme tavalliseen tapaan Onnin kanssa. Kävimme ulkona ihmettelemässä ensilunta. Minulla oli tunne, että vauva syntyy pian, joten kävelimme Onnin kanssa vielä ostarilta hakemassa sairaalakassiin evästä. Nostin samalla käteistä, koska olin varannut iltapäiväksi ajan vyöhyketerapiaan. Ajattelin käydä hakemassa supistuksiin vähän lisää voimaa, mikäli ne eivät vahvistuisi iltaan mennessä. Ulkoilun jälkeen menin hetkeksi lepäilemään samalla kun Onni oli päiväunilla. Lepäilyn jälkeen supistukset olivat heikentyneet, joten päätin mennä varaamalleni vyöhyketerapeutille. Vyöhyketerapiahoidon aikana supistukset palasivat, mutta eivät olleet vielä kovinkaan kipeitä. Hoidon pituus oli 1h20min. Tulin kotiin ja söimme iltapalaa ja teimme Onnille iltatoimia. Supistuksia tuli vähänväliä, mutta edelleen melko kivuttomasti.

Noin 20-21 aikoihin supistukset alkoivat kipeytymään, joten laitoin Katalle viestiä ja kerroin supistuksiin tulleen lisää voimaa. Istuin jumppapallon päällä, mutta supistuksen aikaan se ei tuntunut hyvältä. Lähdin käyttämään koiria iltalenkillä, vaikka lantiossa tuntui jo kovaa särkyä ja aina supistuksen tullessa kävely oli hankalaa. Lenkiltä tultuani menin käymään suihkussa saadakseni apua lantiossa ja alaselässä tuntuvaan kipuun. Lämmin vesi tuntui hyvältä vatsalla ja selässä. Otin myös tässä kohtaa särkylääkkeen, mutta siitä ei ollut apua. Kata laittoi viestiä, että hänen kätilöystävänsä on yövuorossa Naistenklinikalla. Kyseinen kätilö oli hoitanut paljon ammesynnytyksiä ja perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityskeinoihin.

Katselimme illalla vielä tv:stä ohjelmaa ja yritin aina supistuksen tullessa hakea hyvää asentoa. Klo 23 aikoihin menimme nukkumaan. Tai oikeastaan Eetu meni nukkumaan, minun nukkumisestani ei tullut mitään. Makoilin sängyssä ehkä n. puolentoistatunnin ajan ja otin supistuksia vastaan hengitellen. Laskin aina supistuksen tullessa hitaasti kymmeneen ja siinä ajassa supistus oli usein ohi. Laskeminen auttoi minua jaksamaan supistuksen yli, koska tiesin sen olevan pian ohi. Supistukset olivat jo kipeitä ja niitä tuli melko usein. En kuitenkaan missään vaiheessa kellottanut supistuksia, kuuntelin vain kehoani.

Kellon ollessa n. 0:30 herätin Eetun ja pyysin häntä asentamaan TENS-laitteen selkääni. Soitin Naistenklinikalle ja puhelun aikana otin pari supistusta vastaan hengitellen ja TENSsin buustinappia painaen. Supistusten väli oli tässä vaiheessa enää muutamia minuutteja. Eetu oli soittanut isälleen ja pyytänyt häntä tulemaan meille, ettei Onnia tarvinnut herättää. Pian Eetun isä saapuikin taksilla pihaamme ja me jatkoimme samalla taksilla kohti Katan osoitetta ja Naistenklinikkaa. Taksimatka tuntui tuskaiselta ja kiemurtelin penkissä. Eetu yritti hieroa alaselkääni, mutta supistuksen tulessa se ei tuntunut hyvältä. Pian Katakin oli kyydissä ja muistutteli minua hengittämään ja rentouttamaan leukani. Hän myös silitti päätäni ja sanoi että otan supistuksia hienosti vastaan. Kun pääsimme perille, pyysin Kataa lisäämään TENSsiin tehoa.

Kirjauduimme sisään klo 1:36 ja otin heti yhden supistuksen vastaan käytävällä olevaan sairaalasänkyyn nojaillen. Kätilö ohjasi meidät synnytyssaliin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa selvisi että kohdunsuu oli jo 8-9cm auki. En voinut uskoa sitä todeksi. Onnin synnytyksessä olimme kiirehtineet synnytyssairaalalle aivan liian aikaisin, mutta nyt olin pärjännyt kivun kanssa paljon paremmin. Olin niin onnellinen, että puhkesin itkuun. Vauvalta otettiin vielä sydänkäyrää ja kärvistelin supistusten kanssa sen aikaa. Kätilö täytti ammeeseen veden ja ehdotti että voisin siirtyä sinne. Ammehuone oli hämärä, ainoastaan ammeen valot loistivat. Kätilö laittoi taustalle soimaan rauhallista musiikkia. Ennen ammeeseen siirtymistä TENS-laite oli otettava pois. Se jännitti minua hieman, koska TENS oli vienyt pahimman kivun pois.

Asettauduin ammeeseen polvilleni reunaan nojaillen. Eetu istui ammeen toisella puolella ja roikuin hänen kaulassaan lujasti puristaen. Supistukset kipeytyivät ja tihenivät nopeasti. En enää kyennyt rentoutumaan supistusten aikana, vaan hengittely muuttui huutamiseksi. Eetu sai minut hengittämään hänen kanssaan samaan rytmiin näyttämällä mallia. Se oli kuitenkin vaikeaa. Eetu kehui jatkuvasti kuinka hyvin minulla sujuu. Aina supistuksen tullessa kiemurtelin altaassa ja yritin löytää hyvää asentoa, välillä olin polvillaan, välillä kyykyssä. Eetu ja Kata tarjosivat juotavaa, painelivat alaselkää ja muistuttivat minua rentoutumaan. Ponnistelin aina supistuksen tullessa, mutten ollut täysin varma ponnistanko oikeaan suuntaan. Kuiskin Eetulle, että kaipaisin jotakin kivunlievitystä, mutta kätilöni sanoi että vauva on nyt ainoa kivunlievitykseni. Ponnistaessani tunsin sellaisen ”poks”, lapsivesi oli mennyt.

Kätilö kokeili vauvanpään korkeutta ja silloin myös tunsin minne päin ponnistan. Pian vauvan pää syntyi ja ajattelin että repesin varmasti pahasti. Hartiat eivät jostain syystä syntyneet heti seuraavan supistuksen aikana, joten kätilö avusti hieman vauvaa syntymään. Sen jälkeen kätilö pyysi sitten minua kääntymään ja katsomaan veteen. Nostin vauvan vedestä syliini. Eetulta valuivat kyyneleet, mutta itse en saanut edes itkettyä. Olin aivan hämmästynyt ja helpottunut että se oli ohi. Pitelin vauvaa sylissäni ja katselin häntä. Täydellinen poikavauva syntyi 27.10. klo 2:59 ammeeseen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, aivan kuten olin toivonut. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä mihin kroppani oli pystynyt. Ja vaikka synnytys olikin kivulias, olisin valmis tekemään saman uudestaan. Kata sanoi että olin tehnyt suuren työn. Eetukin oli ollut niin huikea, hän osasi tukea ja ohjata minua juuri oikealla tavalla. Sillä hetkellä huone tuntui olevan täynnä onnea ja rakkautta.

Kätilö ohjasi meidät viereiseen huoneeseen, jossa odotettiin istukan syntymää ja vauva sai tulla rinnalleni ihokontaktiin kokeilemaan imemistä. Vauva lähti heti imemään rintaa hyvin. Istukan synnyttyä Eetu sai leikata napanuoran ja otimme vauvasta kuvia. Kätilö paineli vielä kohdun ja sanoi etten ollut revennyt lainkaan, ei edes ainuttakkaan nirhaumaa. Sain mennä suihkuun ja sillävälin vauvaa pestiin ja mittailtiin. Vauva oli 4070g, 51cm ja päänympärys 35cm. Ihana pullukka poika.

Kuuden tunnin iässä tehtiin vauvalle lääkärintarkastus. Minulla ja vauvalla oli kaikki kunnossa ja imetys sujui, joten saimme luvan lähteä vauvan kanssa kotiin. Eetun isä tuli Onnin kanssa hakemaan meidät. Onni istui autossa ja näytti kasvaneen yönaikana isoksi pojaksi. Ajoimme kotiin ja Eetun isä haki meille ruokaa. Tuntui niin omituiselta olla kotona, vastahan me olimme lähteneet synnyttämään. Onni otti vauvan ihanasti vastaan ja halusi heti pussailla ja halailla. Meidän perhe tuntui niin täydelliseltä juuri nyt.

– Sara Karhusola, 25, Helsinki

Kerro muillekin!
Synnytys

Elämältä kaiken sain

Vuorokausi on juuri vaihtunut. 4. marraskuuta, lauantai ja pyhä, rv 41+0. Nousen supistusten ajamana sängystä, mies nukkuu jo sikeästi. Kello lyö yksi yöllä, kun alan kellottamaan supistuksia. 5 minuutin välein, 30-60 sekuntia. Kellotan tunnin, katson Greyn Anatomiaa ja toivon sormet ristissä, että supistukset jatkuvat. Klo 03:00 tajuan, että olen vastaanottanut reilun minuutin kestäviä supistuksia 4-5 min välein kaksi tuntia. Soitan sairaalaan, että nyt on synnytys käynnissä ja että yksi vesisynnyttäjä olisi tulossa kohta sinne. Koska vedet eivät olleet menneet, sain luvan sinnitellä kotona niin kauan kuin pystyn. Viiden jälkeen soitan äidilleni, kerron että nyt vihdoin tapahtuu ja pohdin, voinko olla vielä kotona. Tulee supistus, pistän puhelimen pöydälle, roikun ovenkarmissa ja synnytyslaulan. Tai no, pidän ääntä. Olen ensisynnyttäjä ja fakta on, että en todellakaan tiedä, mitä teen. Tai olen tekemässä. Äitini kehoittaa herättämään miehen heti ja lähtemään sairaalaan. Mies herää hiljalleen, pakkaamme sairaalakassia supistusten lomassa. Sänky jää petaamatta, kotikaan ei ole vastasiivottu. En ole trendikkäissä vaatteissa, turvonneiden jalkojen tunkeminen kenkiin kestää vartin. Synnytysfiilis on silti korkealla. Supistukset sattuvat, mutta päällimmäinen tunne on, että bring it on!

Saavumme Lohjan sairaalaan ennen seitsemää. Pakollinen valokuva salin ovien edessä, vielä pystyy hymyilemään supistusten välissä. Käyrillä olo on tuskaa, pitäisi maata. Jäimme kahdestaan vastaanottohuoneeseen 45 minuutiksi. Tätäkö tämä synnyttäminen on, kidun henkselit mahan ympärillä ilman apua ja joku tulee katsomaan sitten, kun huoneessa on jo yksi ihminen enemmän? Tehdään sisätutkimus. Kohdunkaula takana, ei auennut. Vaihtoehtoina on jäädä osastolle lepäämään kipupiikin turvin tai palata kotiin odottamaan. Valitsimme jälkimmäisen. Kotona sauna päälle, ei me vissiin synnytetäkään. Supistuksia tulee jatkuvasti alle 5 minuutin. Menen suihkuun, saunaan en koskaan ehtinyt. Klo 11 totesin, että pakko päästä sairaalaan, hetken päästä en selviä autossa puolta tuntia. Nyt kotiin jäi jo kengätkin, ei mahdu enää jalkaan, aamutossuilla mennään. Synnärillä takaisin puolen päivän aikaan, enää ei valokuvata vaan rynnätään sisään.

Käyrillä, saan liikkua. Sisätutkimus, kohdunkaula lyhentynyt, sormelle auki. Epätoivo, kuinka kauan kestän vielä tätä tahtia? Pääsimme omaan huoneeseen, jossa tein oloni mukavaksi. Supistuksia alle 5 min välein reilun minuutin kestoilla oli tullut nyt 12 tuntia. Ei ammeeseen vielä. Otan reiteen kipupiikin, jotta voisin rentoutua ja edistää synnytystä. Kivut eivät helpota, mutta pompin jumppapallon päällä rennommalla kropalla. Kiinnitämme vuokratun tens-laitteen. Tuntuu, että jaksan ja kestän. Tankkaan vettä ja suolakeksejä. Mies käy Subwayssä hakemassa leivät, keksejä ja kokista sekä karkkia. Tsemppaan liikkeellä, pallolla ja äänellä klo 23 saakka, jolloin mieheni lähtee sairaalan vaatimuksesta kotiin. Kätilö tutkii vielä, toteaa avotarjonnan. Sunnuntai 5. marraskuuta vaihtuu. Käyn tulikuumassa suihkussa jumppapallon kanssa. Ajatukset vilistävät äärimmäisestä epätoivosta hurjaan tahtotilaan saada vauva ulos. Supistukset kovenevat. Teemme kätilön kanssa spinning babies -harjoituksia yön hiljaisuudessa. Tunnen, kuinka vauva kääntyilee kohdussa. Olen kipeä ja tuskainen, mutta osaava kätilö tuo turvaa ja voimaa. Haluaisin mieheni paikalle. Klo 03:00 tarvitsen lisäapua. En pysy enää hereillä, en jaksa vastaanottaa supistuksia. Säännöllisiä, kivuliaita supistuksia on tullut nyt 26 tuntia, hetkeäkään hellittämättä. Saan uuden kipupiikin lihakseen, siirrymme synnytyssaliin. Pelkkä tilan vaihtaminen toi uutta uskoa synnytyksen etenemiseen. Tämän vuorokauden aikana tämä on tavalla tai toisella ohi. Soitan miehelleni, että voi rauhaksiin lähteä ajelemaan takaisin. Hän tulee kiireellä, tietämättä että vielä kestää. Ja kestää…

Salissa kätilö tarjoaa ilokaasua. Kokeilen ja toivon siitä apua. Ei auta, haluan käyttää ääntä supistuksen aikana. Kuljen Eva-telineen turvin ympäri huonetta. Jalat painavat tonnin väsymyksestä, haluan vain nukkumaan. Suunnittelemme ammeen täyttöä, kun repivä kipu valtaa koko kehon ja alan vuotamaan verta. Iskee kipupaniikki. Supistuskipu loppuu, kipu tulee tasaisena ja terävänä. Tunnen, että kaikki ei ole normaalisti. Sisätutkimus, 5 cm auki. Kätilö ehdottaa kiireellisenä epiduraalia, jotta avotarjonnassa oleva vauva saataisiin laskeutumaan täysin rennossa kropassa paremmin. Suostun ja huudan kipua pois. Hitot ammeesta, nyt täytyy vain selviytyä. Minuutit tuntuvat vuosilta. Yritän selviytyä pois paniikista, en keksi muuta selviytymiskeinoa kuin äänenkäyttö. Hallinnantunne katoaa, kunnes puudute alkaa vaikuttaa. Kivut helpottavat, vaikka supistukset tuntuvat vielä. Päätän nukkua hetken ennen kuin on pakko nousta pystyyn tukemaan synnytyksen edistymistä. Nukahdan, herään vesien menoon. Tarkastan veden värin, mies kutsuu kätilön. Taas uudet ihmiset, neljä työvuoroa jo vaihtunut. Synnytys etenee. Kävelen, keinutan lantiota, pompin pallolla. Haluaisin edelleen vain nukkua. Lähes kivuton olo tuntuu taivaanlahjalta. Ponnistusvaihe pelottaa, voimat ovat täysin loppu, nukahtelen tahattomasti pallon päällä. Kivut palaavat yllättäen voimakkaina. Saan lisäannoksen puudutetta ja kipulääkettä, koska synnytys alkoi etenemään niin hyvin. Lepään makuulla ja liikun pystyssä vuorotellen. Odotan jo ponnistamista enemmän kuin pelkään. Olen herännyt torstaiaamuna klo 6, nyt mennään nukkumatta sunnuntaiaamussa klo 10. Pelkkä väsymys on jo turruttanut mielen ja kropan.

Tunnen tarvetta ponnistaa. Tarve kovenee minuutti minuutilta. Oksennan vauhdilla koko mahalaukun tyhjäksi. Kätilö passittaa vessaan. Pinnistelen ponnistamista vastaan minkä pystyn. Olen 9 cm auki, en saa ponnistaa vielä. Tuskaisena huudan, etten pysty olemaan ponnistamatta. Saan puudutteen ilman kipulääkettä, jotta pystyn odottamaan täyttä aukeamista. Menee hetki, klo 11:10 saan ponnistaa seuraavalla supistuksella. Nojaan pystyssä Eva-telineeseen. Ponnistan, mutta supistukset ovat melko heikkoja. En löydä suuntaa pystyssä. Siirryn sänkyyn konttausasentoon, nojaan tyynyihin, mieheni tukee edestä kainaloista. En tunne kipua, vain kiristystä. Tällä tunteella on tarkoitus ja voin tehdä jotain itse helpottaakseni sitä. Pusken ja pusken, mutta en saa tarpeeksi voimaa. Supistukset ovat liian heikkoja, keho liian väsynyt. Laitetaan vauhdilla oksitosiini. Kätilö pyytää kyljelleen ponnistamaan. Löydän paremmin suunnan ja vauva laskeutuu. Vauva on tulossa viistosti poski edellä. Täytyy siirtyä puoli-istuvaan asentoon. Juuri siihen, mistä ehdottomasti halusin kieltäytyä. Nyt taisteltiin kelloa vastaan, vauvan sykkeet alkavat laskea. Saan kätilöiltä aikaa kaksi ponnistusta, sitten täytyy saada lapsi ulos tavalla tai toisella. Toisella ponnistuksella klo 11:45, 35 minuutin jälkeen ensimmäisestä ponnistuksesta, syntyy pää ja hartiat samalla. Tyttö 3150 g ja 50 cm huutaa äänettömästi. Kätilöt hierovat pientä ja siroa vauvaa. Pyydän heitä antamaan hänelle happea. Tyttö lähtee saamaan ylipainehappihoitoa 8 minuutiksi. Raukka oli säikähtänyt ja ollut hieman ahdingossa, oli niellyt lapsivettä. Jäin pöydälle paikattavaksi, laskimo oli revennyt, ei muita vaurioita. Istukka tuli ulos melkein heti perään, ehdimme ihmetellä sitä miehen ja kätilön kanssa ennen kuin tyttö tuotiin takaisin. Sain vauvan rinnalle ja pääsin imettämään. Mieheni itki onnesta, minä hämmästelin vauvaa ja olin aivan turta. Minua paikattiin tunnin verran vuodon vaikean sijainnin vuoksi. Odottelin sitä hormoniryöppyä, josta kaikki äidit puhuvat. Sitä, kuinka vauvan saaminen syliin kuittaa kaikki synnytyksen kivut ja kuinka se on paras tunne maailmassa. Ihan suloinen tuo tyttö oli, mutta mietin lähinnä, kehtaisiko synnärille tilata pizzaa. Eikä se kolmelle vuorokaudelle jakautunut synnytys tosiaan unohtunut.

Saimme perhehuoneen. Tuijotin vauvaa kapaloituna kärryssä ja kysyin mieheltäni, että mitäs nyt tehdään. Oli epätodellinen olo, en tiennyt miten tuon pienen olennon kanssa eletään. Pelkäsin koskea häneen. Olin kuolemanväsynyt, mutta en osannut nukkua. Vietimme sairaalassa kolme päivää. Tytön sokeriarvoja seurattiin 24 h. Opin hoitamaan vauvaa enkä enää pelännyt koskea. Vasta kotona koin sen maailman parhaan tunteen, joka kuittaa kaikki kivut ja epätoivon hetket, ei vain synnytyksessä vaan koko elämän ajalta. Sen tunteen, jolloin voi todeta katsoen lastani ja miestäni, että elämältä kaiken sain.

– Essi Talvasto, 24, Vihti

Kerro muillekin!