Tarinat

Synnytys

Kun mikään ei mennyt kuin suunnitelmissa

Taustatarinaa, jotta paremmin ymmärtää syitä ja seurauksia: esikoinen syntyi 11/2015 sektiolla perätilan ja ison painoarvion vuoksi. Molemmissa raskauksissa ollut vahva hyperemeesi, ekassa diagnoosikin asiasta. Tässä raskaudessa ei tullut diagnoosia hyperemeesista, mutta oireet olivat pahemmat ja kestivät pidempään – käytännössä raskauden loppuun asti oireita. Tähän raskauteen valmistauduin nettivalmennuksilla ja doulan palkkaamisella – doula ei loppuunsa päässyt mukaan sairastapauksen vuoksi. Haluna oli alatiesynnytyksen yrittäminen mahdollisimman luomuna, mutta tilanteen mukaan luovien. Arvioitu paino oli jätkästä 4,5 kg ja käynnistys oli suunniteltu 9.4. tapahtuvaksi isokokoisuuden vuoksi.

Lapsivedet menivät sunnuntaiaamuna 8.4. Kotona odottelimme alkaako supistukset, olimme saaneet ohjeen mennä tarkistukseen illalla, jos supistukset eivät ala itsekseen. Käytin kotona jo TENSsiä välillä. Illalla menimme tarkastukseen ja jäin osastolle seurantaan lapsivesien takia. Yö meni pääosin nukkuessa ja jännittäessä, välillä supistellen epäsäännöllisesti.

Maanantaiaamuna lääkäri tuli opiskelijallääkärien kanssa kyselemään ajatuksia tilanteesta. Antoi vaihtoehtoja käynnistykselle, kertoi kuitenkin samalla riskeistä. Aiemman sektion takia tabletti (cytotec) olisi haastava, kun ei voida kontrolloida ja ballonki taas nostaisi infektioriskiä entisestään, kun lapsivedet olivat jo menneet. Jäljelle jäi siis oksitosiini.

Tilanne oksitosiinitippaa laittaessa oli se, että kohdunsuu sormelle auki ja paikat pehmeät ja kaulaakin oli enää muutama sentti jäljellä. Avautuminen oli hidasta ja kipeää itselleni, kun vertaa ns. normaaleihin supistuksiin, joita ehdin muutaman kokea. Joogaliinaa kokeiltiin ja TENS oli ahkerassa käytössä – mieheni myös auttoi todella paljon pitämällä jaloista kiinni. Kosketus auttoi omalla kohdalla paljon.

Ensimmäisenä kokeilin lääkkeellisistä menetelmistä ilokaasua ja kun sen voima loppui, laitettiin epiduraalista puudute, joka katkaisi pahimman kärjen supistuksista. Pitkä oli ajan kuluminen ja sentit tiukassa. Mies torkkui aina välillä lattialla, kunnes huusin apuun supistuksen läpikäyntiin. Lopulta kun päästiin pidemmälle synnytyksessä, sain epiduraaliin kipulääkkeen myös.

Lopulta olin kuuluisat kymmenen senttiä auki ja pääsimme kokeilemaan ponnistusvaihetta, jota kokeilimme vähän päälle tunnin (1,5h). Asentoja kokeilimme erilaisia: konttaus-puoli-istuva-kylkiasennot. Lopulta itse väsähdin ja lääkäri kokeili auttaa imukupilla useamman kerran siinä onnistumatta. Tästä päädyttiin sitten kiireelliseen sektioon.

Syy haastavalle synnytykselle selvisi siellä: 5115g, 54 cm ja py 39.2 cm täyttä jätkäenergiaa. Mieheni mittaama aika oli 22h salissa ja sektio päälle.

Osastolla tiemme jatkui haasteellisena sokereiden ja keltaisuuden seurannan takia. Sinivalossa käytiin useamman kerran, kotoa kuljimme ahkerasti kontrolleissa, vaikka välimatkaa oli enemmänkin. Bilirubiiniarvot lähtivät välillä uudestaan nousuun laskun jälkeen. Sydäntäkin tutkittiin pari kertaa, jotta voitiin varmistua, että kaikki on kunnossa.

Poika on ihana, halunnut olla pulloruokinnasta huolimatta myös rinnalla. Muutenkaan en voi kokemuksen perusteella sanoa, että jäisi synnytyksestä tai osastohoidosta traumoja tai negatiivisia mietteitä. Täydellistä alatiesynnytystä emme saaneet, synnytystoivelistasta varmaan ainoastaan yksi kohta toimi, joka oli minun kanssani kommunikointi. Minun kanssani keskusteltiin ja käytiin läpi asiat mitä aina pitikin. Huumoria ei unohdettu. Olimme ihmisiä toisillemme.

Emme saaneet täydellistä alatiesynnytystä, mutta sain yrittää ja pääsimme pitkälle. Lopulta tulos voitti. 💕
Olen superkiitollinen auttajilleni ja henkisen tuen antajille. Loppuunsa olen kokenut että kokemus on ollut voimaannuttava.
Tiemme menee mutkitellen, mutta se on meidän oma tiemme.

– Kati Pietilä, 32, Pyhäjoki

Kerro muillekin!
Synnytys

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.
Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.
”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.
”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
 Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
 Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
 03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

”Kiireellinen sektio
 Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
 ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

– Saara, 36, Helsinki

Kirjoitus on julkaistu myös Hurlumhei-blogissa.

Kerro muillekin!
Synnytys

Pylly edellä puuhun, eiku maailmaan – tarina pienen istuvan buddhan syntymästä

Muistan sen päivän. Itkin vessassa silmät päästäni saatuani tietää, ettei vauva ollutkaan kääntynyt raivotarjontaan, vaikka niin jo uskoin. Vaikean ja kivuliaan raskausajan päätteeksi tämä uutinen tuntui jotenkin erityisen raskaalta, varsinkin kun en tuntenut ketään, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Makasin kolme viimeistä raskauskuukautta vuodelepopotilaana ja kuntoni oli todella huono. Perätilassa olevan vauvan synnyttäminen alateitse pelotti, mutta vielä enemmän pelotti sektio. Käännösyritys oli kivulias eikä onnistunut. Sekin itketti. Yritin kaikenmoisia kotikonsteja vauvan kääntymiseksi, tuloksetta. Päässäni pyörivät kaikki erinäisistä lähteistä lukemani riskit niin perätilassa olevan vauvan synnyttämiseen alateitse kuin sektiollakin. Tuntui, että hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Kävin läpi erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia aina pelosta ja kauhusta pahimpiin mahdollisiin skenaarioihin, ja lopulta mieleni oli hyvin rauhallinen. Sain tukea sosiaalisesta mediasta löytämästäni vertaistukiryhmästä. Luin ihmisten hyvistä perätilasynnytyskokemuksista, niin alateitse kuin sektiollakin. Hyväksyin lopulta sen, että vauvani oli visusti perätilassa eikä halunnut kääntyä, varmastikin jostakin hyvästä syystä. Olihan hän viihtynyt istualtaan koko raskausajan. Lantion mittani olivat oikein hyvät, joten päädyin siihen, että haluan yrittää synnyttää lapsen alateitse. Hyväksyin sen, että kaikki ei ole minun käsissäni, vaikka minulla tärkeä rooli ja tehtävä synnytyksessä onkin. Aloin valmistautua omaan rooliini hyvin mielin.

Kävi kuitenkin niin, että vauvan painoarvio pompsahti yllättäen lähemmäs neljää kiloa ja minulle sanottiin, että sektioaika täytyy varata jo seuraavalle viikolle. Valitsemassamme synnytyssairaalassa ei käynnistetty perätilasynnytyksiä, joten kerroin haluavani ajan toisen synnytyssairaalan äitiyspolille ennen sektioaikaa, jotta voivat arvioida siellä käynnistämisen mahdollisuuden – kyseisessä sairaalassa siis perätilasynnytyksiäkin välillä käynnistettiin. Yritin kaikkeni, että vauva lähtisi syntymään luonnollisesti. Kaikki ässät, akupisteet sun muut poppaskonstit tuli testattua. Vauva istui visusti mahassa eikä ilmennyt merkkiäkään synnytyksen lähestymisestä.

Minä ja puolisoni lähdimme toiveikkaina sairaalakassien kanssa toisen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa vastassa oli ikävä ja kylmä kohtaaminen lääkärin kanssa. Hän ei selittänyt auki asioita ja meidän kysellessämme häneltä lisäkysymyksiä, hän kirjaimellisesti naurahteli meille ja tuntui pitävän meitä tyhminä. Olin tyrmistynyt. Lääkäri arvioi, että vauvan ollessa jo miltei nelikiloinen ja minun ollessani ensisynnyttäjä eivät hekään lähde käynnistämään synnytystä. Lääkäri teki tutkimusten yhteydessä yllättäen tietynlaisen kivuliaan pyöräytyksen kohdunsuulla ja kertoi, että toisinaan tämä voi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Vuodin verta enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kotona purskahdin itkuun ja tunsin oloni pahoinpidellyksi kohtaamisen oltua niin kylmä ja kivulias. Lisäksi seuraavan päivän sektio alkoi konkretisoitumaan, sekin itketti.

Itkettyäni pahimmat itkut ulos soitin pelkäämäni puhelun valitsemaamme synnytyssairaalaan ja keskustelimme kätilön kanssa seuraavan aamun sektiosta. Kerroin olevani todella peloissani. Kätilö lohdutteli ja rauhoitteli minua kauniisti. Puhelun loppupuolella tunsin aivan uudenlaista kipua ja totesinkin kätilölle, että voisikohan tämä olla synnytyssupistus. Olin kuitenkin epäuskoinen asian suhteen, voisiko muka olla. Sovimme kätilön kanssa, että soittelen heille synnärille jos supistukset tulevat säännöllisinä. Leikkaussukat rullattiin kuitenkin jalkaan ja leikkausta edeltävä paastoaminen alkoi.

Supistukset totta tosiaan lähtivät käyntiin säännöllisinä ja olin kotona onneni kukkuloilla puolisoni kanssa. Otin kivun vastaan varsin tervetulleena ja toivottuna vieraana. Hymyilytti. Laitoin etukäteen laatimani synnytysmusiikkilistan soimaan ja pyörittelin lantiota jumppapallon päällä. Puolisoni hieroi minua, halailimme. Valaistus oli mukavan himmeä, tunnelma seesteinen. Emme olisi varmaan tajunneet lähteä sairaalaan vielä pitkään aikaan, elleivät lapsivedet olisi menneet. Lähdimme kiireesti sairaalaan siinä kohtaa, kuten meitä oli synnytyssairaalasta ohjeistettu lapsen ollessa perätilassa.

Sairaalassa meitä oli vastassa kätilö, joka kertoi harmissaan lukeneensa meidän paperit ja toiveemme alatiesynnytyksestä, ja että heillä on nyt paikalla sellainen lääkäri, joka ei suostu alatiesynnytykseen. Totesimme heti, että haluamme sitten lähteä muualle synnyttämään. Kätilö sanoi, että hän vielä juttelee lääkärin kanssa. ”Tuu nyt kattomaan noita, oikeesti. Kyllä se onnistuu.” Lääkäri tuli paikalle.

Minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että emme enää ehdi mihinkään. Olin 8 cm auki. Yhdessä kätilön kanssa saimme lopulta puhuttua lääkärin ympäri ja hän puolsi alatiesynnytystä. Totesimme kätilön kanssa toisillemme, että meillä on hyvä fiilis tästä. En muista, että olisin koskaan ollut niin rauhallinen ja seesteinen yhdenkään kipukokemuksen keskellä. Kipu tuntui luontevalta, kuin hyvältä ystävältä. Olin valmis.

Kaikki sujui hienosti. Olin rauhallisena omassa synnytystranssissani ja tein synnytystyötä hipihiljaa, syvään hengitellen. Olimme sairaalassa lähempänä puolta yötä ja klo. 04:03 esikoisemme oli jo syntynyt. En halunnut enkä tarvinnut lääkkeellistä kivunlievitystä, puolisoni hieroi selkääni suihkussa ja kannusti minua. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä. Ponnistusvaihe oli pitkähkö (tunnin mittainen), sillä minulla kesti hieman saada kiinni jujusta, mutta lapsen sykkeet pysyivät hyvinä ja tunnelma oli rauhallinen. Oli mieletöntä tuntea, kuinka vauva syntyi ruumiinosa kerrallaan. Ensin peppu, sitten jalat, lopulta kädet ja pää. Itkin onnesta saadessani vauvan rinnalle ja totesin heti kaikille, kuinka kiitollinen olen alatiesynnytyksestä. Kaikki saivat hyvän kokemuksen, niin me kuin synnytyssairaalan henkilökuntakin. Meidän pieni, istuva buddhamme oli syntynyt kaikessa rauhassa kaikkien vastoinkäymisten päätteeksi ja hän voi hyvin.

Me olimme hyvin onnekkaita, sillä kohdallemme osui upea kätilö ja sellainen lääkäri, joka lopulta luotti kätilön ja meidän sanaamme ja pystyi luopumaan omasta kannastaan. Kokemukseni raskausajasta ja lähestyvästä synnytyksestä erilaisine haasteineen ja kohtaamisineen sai minut kuitenkin miettimään, kuinka hurjalta tuntuu kasvattaa uutta elämää sisällään ja olla silti usein vain lukuja ja käyriä erinäisillä papereilla ja monitoreilla sekä lääkäreiden sanelukoneissa. Raskaus ja synnytys on niin paljon enemmän.

Jos jotakin voin teille muille raskaana oleville ja synnytysmatkalle lähteville sanoa rohkaisuksi, niin sanon sen, että luottakaa omaan tunteeseenne siitä, minkä koette olevan parasta vauvanne ja itsenne kannalta. Minulla oli lopulta täysi luotto kehooni ja vauvaamme alatiesynnytyksen suhteen. Jollakin toisella sektio voi olla se paras ratkaisu.

Voimaa ja rakkautta kaikille. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, joilta saatte imettyä itseenne positiivista energiaa. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, sukulainen, doula tai onnekkaasti nämä kaikki kerralla, olette sen ansainneet ainutkertaisella synnytysmatkallanne.

– Annika, 33, Kirkkonummi

Kerro muillekin!
Synnytys

Emilian synnytystarina

2.1.18 alkoi illalla päänsärky jonka muistin esikoisen raskausmyrkytyksestä ja aloin epäilemään, josko se on tämän toisenki kohdalla nousemassa. En huolehtinut sen tarkemmin, koska seuraavana aamuna oli neuvolakäynti jossa saa sitten stixata.

Seuraavana aamuna kuitenki mittasin verenpaineet aamulla ennen neuvolaan lähtöä ja alapaine oli 89-90 väliä muutaman mittauksen jälkeen. Neuvolassa paineet oli 130/99 ja proteiini plussalla. Sattumalta oli erikoislääkäri käymässä jota konsultoitiin. Hän passitti lähtemään välittömästi synnytysvastaanottoon. Oma olo oli rauhallinen, kuitenkin mielessä pyöri käynnistysmahdollisuus, olihan viikot jo 38+1, samat kuin esikoisesta käynnistäessä.

Saavuin synnytysvastaanottoon jossa odottelin tunnin ajan ennen kuin kätilö ehti ottaa käyrille. Tähän mennessä verenpaineet laskenu normaalitasolle ja proteiini hävinny pissasta. Otettiin vielä verikokeet josta kahottiin myrkytysspeksit. Nekin kaikki ok. Olo oli lievästi pettynyt, vielä jatkuu raskaus. Jäin vielä lääkärin vastaanottoa odottamaan.

Tunnin istuskelun jälkeen lääkäri kutsuu. Jutellaan niitä näitä ja naureskellaan. Ultrataan ja vauvalla kaikki hyvin. Pyysin vähän ronskimpaa sisätutkimusta joka sitten olikin vähän kovakourasempi mitä ajattelin. Tämän jälkeen pääsin kotiin.

Kotona tehtiin miehen kanssa läpsystä vaihto, hän lähti kauppaan ja miä jäin menkkajomoineni sohvalle lukemaan esikoisen kanssa kirjaa. Samalla huomasin et tytölle pitää antaa päivälline. Ruokaa lämmittäessä tuli pari lievää supistusta. Ruokailun jälkeen laitoin aamuisen Holby Cityn pyörimään Areenasta. Hetken päästä siitä tuliki napakka supistus, joten siirryin sohvalta jumppapallolle istuskelemaan ja pomppimaan. Sit tuli seuraava ja ohjelma piti pausettaa hetkeksi.

Mies tuli kotiin ja sanoin että vähän meinaa jotain tuntua. Kumpikaan ei siltikään ajatellu, että tämä tästä etenisi koska 2 vkoa aiemmin oli sama homma kontrollikäynnin jälkeen.

17.00 aikoja alkoi yhtäkkiä sataa pitkiä ja kipeitä supistuksia 3-6min välein. 17.40 muistan kahtoneeni kelloa ja sanoin miehelle että nyt nämä ei hiivu ja aloin pomppia, tanssia ja ”juosta” hiirijuoksua esikoisen kanssa ympäri kotia. Supistukset tihenee ja kovenee.

Klo 18 soitetaan anopille että alkaa varautua hakemaan esikoista, mutta soitetaan vielä myöhemmin uudestaan kun on pakko lähteä ajamaan sitä 45min matkaansa.

Klo 19.30 mies soittaa äidilleen että nyt on tultava, jotta me pääsemme lähtemään sairaalaan. 20.15 anoppi saapui ja siinä vaiheessa pitelin itkua joka ikisellä supistuksella. Pyörittelin lantiota ja kumartelin kivusta.

Saliin meidät on kirjattu 21.15, päästiin sinne samantien ilman sisätutkimusta. Laitettiin ktg-käyrä ja istuskelin kiikkustuolissa, vielä pystyin kieltäytymään kivunlievityksestä.

Puolen tunnin päästä kysyin kätilöltä josko se antais kuitenkin sen ilokaasun. Tämän jälkeen otetaan käyrät irti ja tehdään sisätutkimus jossa 5cm venyttäen auki. Miehen kanssa puhuttiin että taitaa vauva syntyä 38+2 niin kuin siskonsakin.

Supistuksia tuli 4min välein todella tasasesti ja kipeesti. Otin joka supistuksen vastaan pyöritellen lantiota, ja vähän ääntelemällä.

Puoleen yhteen aati yöllä pärjäsin näin jonka jälkeen pyysin epin.

Puol kolme tehtiin sisätutkimus kun tunsin supistusten taas voimistuvan. Siellä huomattiin että vuodan runsaasti verta. Lääkäri tutkii ja toteaa kaiken olevan kuitenkin ok, todennäköisesti päivällä tehdyn sisätutkimuksen aiheuttamaa verenvuotoa. Samalla kertaa puhkastiin kalvot, olin edelleen 5cm auki.

4.15 alkoi supistukset tihenemään ja voimistumaan, taas ilokaasu käyttöön. Tutkimus paljasti että olin 7cm auennu. 4.25 huusin ilokaasumaskiin kätilöopiskelijalle, että vauva tulee nyt. Olin auennu täyteen kymppiin.

Pyysin opiskelijaa ja hänestä vastaavaa kätilöä pitämään sormensa minusta irti, sain ponnistella rauhassa vauvaa alaspäin. Supistuksen alussa vähäm hennommin, sit kovemmin ja supistusten lopussa taas rauhallisemmin.
Tämmöistä tunnin ajan kunnes alko tuntua siltä että nyt täytyy tehdä jotain jo ihan oikeastikki. Aktiivinen ponnistus aloitettiin ja kolmella supistuksella pää ulkona. Vauva yritti jo heti kertoa olemassa olostaan ja jotain ääntä saikin aikaan. Seuraavalla supistuksella syntyi hartia ja loppuvauva ilman ponnistusta, kello 5.48 aamulla.

Synnytys oli kaunis ja kätilökin tuli vuoronsa loputtua vielä erikseen kertomaan, kuinka harvoin näkee näin kaunista ja hyvin supistuksia vastaanottavaa synnyttäjää. Tämä synnytys oli tosiaan aivan mahtava ja ihana.

– Emilia Tistelgrén, 22, Kuopio

Kerro muillekin!
Synnytys

Voimaannuttava ammesynnytys

Haluan jakaa tämän upean synnytyskokemuksen, vaikka synnytyksestä onkin kulunut jo jonkin aikaa. Minulla oli toiveissa mahdollisimman luonnollinen ja lääkkeetön synnytys, koska esikoisen synnytyksestä ei jäänyt kovin hyvät fiilikset. Tällä kertaa olin valmistautunut paremmin ja hankkinut itselleni doulan. Lääkkeettömyys kuitenkin jännitti minua ja ajatus tuntui minusta lähes hullulta. Pelkäsin etten pystyisi siihen ja tuottaisin suuren pettymyksen doulalleni Katalle. Onneksi puhuin asiasta Katalle, koska hän sanoi että synnytys etenee täysin minun toiveideni mukaan enkä voisi mitenkään olla yhtään sen huonompi synnyttäjä, vaikken pärjäisikään ilman lääkkeitä. Asian ääneen sanominen sai minut luottamaan taas itseeni. Kata oli myös väläytellyt ajatusta ammesynnytyksestä, enkä halunnut sulkea sitä mahdollisuutta pois vaikka mitään selkeää synnytyssuunnitelmaa minulla ei ollut. Siispä tässä synnytyskertomus toisen poikani syntymästä.

Oli torstai 26.10.2017 ja raskausviikot 40+5. Aamusta saakka oli tuntunut melko napakoita harjoitussupistuksia. Touhusimme tavalliseen tapaan Onnin kanssa. Kävimme ulkona ihmettelemässä ensilunta. Minulla oli tunne, että vauva syntyy pian, joten kävelimme Onnin kanssa vielä ostarilta hakemassa sairaalakassiin evästä. Nostin samalla käteistä, koska olin varannut iltapäiväksi ajan vyöhyketerapiaan. Ajattelin käydä hakemassa supistuksiin vähän lisää voimaa, mikäli ne eivät vahvistuisi iltaan mennessä. Ulkoilun jälkeen menin hetkeksi lepäilemään samalla kun Onni oli päiväunilla. Lepäilyn jälkeen supistukset olivat heikentyneet, joten päätin mennä varaamalleni vyöhyketerapeutille. Vyöhyketerapiahoidon aikana supistukset palasivat, mutta eivät olleet vielä kovinkaan kipeitä. Hoidon pituus oli 1h20min. Tulin kotiin ja söimme iltapalaa ja teimme Onnille iltatoimia. Supistuksia tuli vähänväliä, mutta edelleen melko kivuttomasti.

Noin 20-21 aikoihin supistukset alkoivat kipeytymään, joten laitoin Katalle viestiä ja kerroin supistuksiin tulleen lisää voimaa. Istuin jumppapallon päällä, mutta supistuksen aikaan se ei tuntunut hyvältä. Lähdin käyttämään koiria iltalenkillä, vaikka lantiossa tuntui jo kovaa särkyä ja aina supistuksen tullessa kävely oli hankalaa. Lenkiltä tultuani menin käymään suihkussa saadakseni apua lantiossa ja alaselässä tuntuvaan kipuun. Lämmin vesi tuntui hyvältä vatsalla ja selässä. Otin myös tässä kohtaa särkylääkkeen, mutta siitä ei ollut apua. Kata laittoi viestiä, että hänen kätilöystävänsä on yövuorossa Naistenklinikalla. Kyseinen kätilö oli hoitanut paljon ammesynnytyksiä ja perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityskeinoihin.

Katselimme illalla vielä tv:stä ohjelmaa ja yritin aina supistuksen tullessa hakea hyvää asentoa. Klo 23 aikoihin menimme nukkumaan. Tai oikeastaan Eetu meni nukkumaan, minun nukkumisestani ei tullut mitään. Makoilin sängyssä ehkä n. puolentoistatunnin ajan ja otin supistuksia vastaan hengitellen. Laskin aina supistuksen tullessa hitaasti kymmeneen ja siinä ajassa supistus oli usein ohi. Laskeminen auttoi minua jaksamaan supistuksen yli, koska tiesin sen olevan pian ohi. Supistukset olivat jo kipeitä ja niitä tuli melko usein. En kuitenkaan missään vaiheessa kellottanut supistuksia, kuuntelin vain kehoani.

Kellon ollessa n. 0:30 herätin Eetun ja pyysin häntä asentamaan TENS-laitteen selkääni. Soitin Naistenklinikalle ja puhelun aikana otin pari supistusta vastaan hengitellen ja TENSsin buustinappia painaen. Supistusten väli oli tässä vaiheessa enää muutamia minuutteja. Eetu oli soittanut isälleen ja pyytänyt häntä tulemaan meille, ettei Onnia tarvinnut herättää. Pian Eetun isä saapuikin taksilla pihaamme ja me jatkoimme samalla taksilla kohti Katan osoitetta ja Naistenklinikkaa. Taksimatka tuntui tuskaiselta ja kiemurtelin penkissä. Eetu yritti hieroa alaselkääni, mutta supistuksen tulessa se ei tuntunut hyvältä. Pian Katakin oli kyydissä ja muistutteli minua hengittämään ja rentouttamaan leukani. Hän myös silitti päätäni ja sanoi että otan supistuksia hienosti vastaan. Kun pääsimme perille, pyysin Kataa lisäämään TENSsiin tehoa.

Kirjauduimme sisään klo 1:36 ja otin heti yhden supistuksen vastaan käytävällä olevaan sairaalasänkyyn nojaillen. Kätilö ohjasi meidät synnytyssaliin ja minulle tehtiin sisätutkimus, jossa selvisi että kohdunsuu oli jo 8-9cm auki. En voinut uskoa sitä todeksi. Onnin synnytyksessä olimme kiirehtineet synnytyssairaalalle aivan liian aikaisin, mutta nyt olin pärjännyt kivun kanssa paljon paremmin. Olin niin onnellinen, että puhkesin itkuun. Vauvalta otettiin vielä sydänkäyrää ja kärvistelin supistusten kanssa sen aikaa. Kätilö täytti ammeeseen veden ja ehdotti että voisin siirtyä sinne. Ammehuone oli hämärä, ainoastaan ammeen valot loistivat. Kätilö laittoi taustalle soimaan rauhallista musiikkia. Ennen ammeeseen siirtymistä TENS-laite oli otettava pois. Se jännitti minua hieman, koska TENS oli vienyt pahimman kivun pois.

Asettauduin ammeeseen polvilleni reunaan nojaillen. Eetu istui ammeen toisella puolella ja roikuin hänen kaulassaan lujasti puristaen. Supistukset kipeytyivät ja tihenivät nopeasti. En enää kyennyt rentoutumaan supistusten aikana, vaan hengittely muuttui huutamiseksi. Eetu sai minut hengittämään hänen kanssaan samaan rytmiin näyttämällä mallia. Se oli kuitenkin vaikeaa. Eetu kehui jatkuvasti kuinka hyvin minulla sujuu. Aina supistuksen tullessa kiemurtelin altaassa ja yritin löytää hyvää asentoa, välillä olin polvillaan, välillä kyykyssä. Eetu ja Kata tarjosivat juotavaa, painelivat alaselkää ja muistuttivat minua rentoutumaan. Ponnistelin aina supistuksen tullessa, mutten ollut täysin varma ponnistanko oikeaan suuntaan. Kuiskin Eetulle, että kaipaisin jotakin kivunlievitystä, mutta kätilöni sanoi että vauva on nyt ainoa kivunlievitykseni. Ponnistaessani tunsin sellaisen ”poks”, lapsivesi oli mennyt.

Kätilö kokeili vauvanpään korkeutta ja silloin myös tunsin minne päin ponnistan. Pian vauvan pää syntyi ja ajattelin että repesin varmasti pahasti. Hartiat eivät jostain syystä syntyneet heti seuraavan supistuksen aikana, joten kätilö avusti hieman vauvaa syntymään. Sen jälkeen kätilö pyysi sitten minua kääntymään ja katsomaan veteen. Nostin vauvan vedestä syliini. Eetulta valuivat kyyneleet, mutta itse en saanut edes itkettyä. Olin aivan hämmästynyt ja helpottunut että se oli ohi. Pitelin vauvaa sylissäni ja katselin häntä. Täydellinen poikavauva syntyi 27.10. klo 2:59 ammeeseen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, aivan kuten olin toivonut. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä mihin kroppani oli pystynyt. Ja vaikka synnytys olikin kivulias, olisin valmis tekemään saman uudestaan. Kata sanoi että olin tehnyt suuren työn. Eetukin oli ollut niin huikea, hän osasi tukea ja ohjata minua juuri oikealla tavalla. Sillä hetkellä huone tuntui olevan täynnä onnea ja rakkautta.

Kätilö ohjasi meidät viereiseen huoneeseen, jossa odotettiin istukan syntymää ja vauva sai tulla rinnalleni ihokontaktiin kokeilemaan imemistä. Vauva lähti heti imemään rintaa hyvin. Istukan synnyttyä Eetu sai leikata napanuoran ja otimme vauvasta kuvia. Kätilö paineli vielä kohdun ja sanoi etten ollut revennyt lainkaan, ei edes ainuttakkaan nirhaumaa. Sain mennä suihkuun ja sillävälin vauvaa pestiin ja mittailtiin. Vauva oli 4070g, 51cm ja päänympärys 35cm. Ihana pullukka poika.

Kuuden tunnin iässä tehtiin vauvalle lääkärintarkastus. Minulla ja vauvalla oli kaikki kunnossa ja imetys sujui, joten saimme luvan lähteä vauvan kanssa kotiin. Eetun isä tuli Onnin kanssa hakemaan meidät. Onni istui autossa ja näytti kasvaneen yönaikana isoksi pojaksi. Ajoimme kotiin ja Eetun isä haki meille ruokaa. Tuntui niin omituiselta olla kotona, vastahan me olimme lähteneet synnyttämään. Onni otti vauvan ihanasti vastaan ja halusi heti pussailla ja halailla. Meidän perhe tuntui niin täydelliseltä juuri nyt.

– Sara Karhusola, 25, Helsinki

Kerro muillekin!
Synnytys

Elämältä kaiken sain

Vuorokausi on juuri vaihtunut. 4. marraskuuta, lauantai ja pyhä, rv 41+0. Nousen supistusten ajamana sängystä, mies nukkuu jo sikeästi. Kello lyö yksi yöllä, kun alan kellottamaan supistuksia. 5 minuutin välein, 30-60 sekuntia. Kellotan tunnin, katson Greyn Anatomiaa ja toivon sormet ristissä, että supistukset jatkuvat. Klo 03:00 tajuan, että olen vastaanottanut reilun minuutin kestäviä supistuksia 4-5 min välein kaksi tuntia. Soitan sairaalaan, että nyt on synnytys käynnissä ja että yksi vesisynnyttäjä olisi tulossa kohta sinne. Koska vedet eivät olleet menneet, sain luvan sinnitellä kotona niin kauan kuin pystyn. Viiden jälkeen soitan äidilleni, kerron että nyt vihdoin tapahtuu ja pohdin, voinko olla vielä kotona. Tulee supistus, pistän puhelimen pöydälle, roikun ovenkarmissa ja synnytyslaulan. Tai no, pidän ääntä. Olen ensisynnyttäjä ja fakta on, että en todellakaan tiedä, mitä teen. Tai olen tekemässä. Äitini kehoittaa herättämään miehen heti ja lähtemään sairaalaan. Mies herää hiljalleen, pakkaamme sairaalakassia supistusten lomassa. Sänky jää petaamatta, kotikaan ei ole vastasiivottu. En ole trendikkäissä vaatteissa, turvonneiden jalkojen tunkeminen kenkiin kestää vartin. Synnytysfiilis on silti korkealla. Supistukset sattuvat, mutta päällimmäinen tunne on, että bring it on!

Saavumme Lohjan sairaalaan ennen seitsemää. Pakollinen valokuva salin ovien edessä, vielä pystyy hymyilemään supistusten välissä. Käyrillä olo on tuskaa, pitäisi maata. Jäimme kahdestaan vastaanottohuoneeseen 45 minuutiksi. Tätäkö tämä synnyttäminen on, kidun henkselit mahan ympärillä ilman apua ja joku tulee katsomaan sitten, kun huoneessa on jo yksi ihminen enemmän? Tehdään sisätutkimus. Kohdunkaula takana, ei auennut. Vaihtoehtoina on jäädä osastolle lepäämään kipupiikin turvin tai palata kotiin odottamaan. Valitsimme jälkimmäisen. Kotona sauna päälle, ei me vissiin synnytetäkään. Supistuksia tulee jatkuvasti alle 5 minuutin. Menen suihkuun, saunaan en koskaan ehtinyt. Klo 11 totesin, että pakko päästä sairaalaan, hetken päästä en selviä autossa puolta tuntia. Nyt kotiin jäi jo kengätkin, ei mahdu enää jalkaan, aamutossuilla mennään. Synnärillä takaisin puolen päivän aikaan, enää ei valokuvata vaan rynnätään sisään.

Käyrillä, saan liikkua. Sisätutkimus, kohdunkaula lyhentynyt, sormelle auki. Epätoivo, kuinka kauan kestän vielä tätä tahtia? Pääsimme omaan huoneeseen, jossa tein oloni mukavaksi. Supistuksia alle 5 min välein reilun minuutin kestoilla oli tullut nyt 12 tuntia. Ei ammeeseen vielä. Otan reiteen kipupiikin, jotta voisin rentoutua ja edistää synnytystä. Kivut eivät helpota, mutta pompin jumppapallon päällä rennommalla kropalla. Kiinnitämme vuokratun tens-laitteen. Tuntuu, että jaksan ja kestän. Tankkaan vettä ja suolakeksejä. Mies käy Subwayssä hakemassa leivät, keksejä ja kokista sekä karkkia. Tsemppaan liikkeellä, pallolla ja äänellä klo 23 saakka, jolloin mieheni lähtee sairaalan vaatimuksesta kotiin. Kätilö tutkii vielä, toteaa avotarjonnan. Sunnuntai 5. marraskuuta vaihtuu. Käyn tulikuumassa suihkussa jumppapallon kanssa. Ajatukset vilistävät äärimmäisestä epätoivosta hurjaan tahtotilaan saada vauva ulos. Supistukset kovenevat. Teemme kätilön kanssa spinning babies -harjoituksia yön hiljaisuudessa. Tunnen, kuinka vauva kääntyilee kohdussa. Olen kipeä ja tuskainen, mutta osaava kätilö tuo turvaa ja voimaa. Haluaisin mieheni paikalle. Klo 03:00 tarvitsen lisäapua. En pysy enää hereillä, en jaksa vastaanottaa supistuksia. Säännöllisiä, kivuliaita supistuksia on tullut nyt 26 tuntia, hetkeäkään hellittämättä. Saan uuden kipupiikin lihakseen, siirrymme synnytyssaliin. Pelkkä tilan vaihtaminen toi uutta uskoa synnytyksen etenemiseen. Tämän vuorokauden aikana tämä on tavalla tai toisella ohi. Soitan miehelleni, että voi rauhaksiin lähteä ajelemaan takaisin. Hän tulee kiireellä, tietämättä että vielä kestää. Ja kestää…

Salissa kätilö tarjoaa ilokaasua. Kokeilen ja toivon siitä apua. Ei auta, haluan käyttää ääntä supistuksen aikana. Kuljen Eva-telineen turvin ympäri huonetta. Jalat painavat tonnin väsymyksestä, haluan vain nukkumaan. Suunnittelemme ammeen täyttöä, kun repivä kipu valtaa koko kehon ja alan vuotamaan verta. Iskee kipupaniikki. Supistuskipu loppuu, kipu tulee tasaisena ja terävänä. Tunnen, että kaikki ei ole normaalisti. Sisätutkimus, 5 cm auki. Kätilö ehdottaa kiireellisenä epiduraalia, jotta avotarjonnassa oleva vauva saataisiin laskeutumaan täysin rennossa kropassa paremmin. Suostun ja huudan kipua pois. Hitot ammeesta, nyt täytyy vain selviytyä. Minuutit tuntuvat vuosilta. Yritän selviytyä pois paniikista, en keksi muuta selviytymiskeinoa kuin äänenkäyttö. Hallinnantunne katoaa, kunnes puudute alkaa vaikuttaa. Kivut helpottavat, vaikka supistukset tuntuvat vielä. Päätän nukkua hetken ennen kuin on pakko nousta pystyyn tukemaan synnytyksen edistymistä. Nukahdan, herään vesien menoon. Tarkastan veden värin, mies kutsuu kätilön. Taas uudet ihmiset, neljä työvuoroa jo vaihtunut. Synnytys etenee. Kävelen, keinutan lantiota, pompin pallolla. Haluaisin edelleen vain nukkua. Lähes kivuton olo tuntuu taivaanlahjalta. Ponnistusvaihe pelottaa, voimat ovat täysin loppu, nukahtelen tahattomasti pallon päällä. Kivut palaavat yllättäen voimakkaina. Saan lisäannoksen puudutetta ja kipulääkettä, koska synnytys alkoi etenemään niin hyvin. Lepään makuulla ja liikun pystyssä vuorotellen. Odotan jo ponnistamista enemmän kuin pelkään. Olen herännyt torstaiaamuna klo 6, nyt mennään nukkumatta sunnuntaiaamussa klo 10. Pelkkä väsymys on jo turruttanut mielen ja kropan.

Tunnen tarvetta ponnistaa. Tarve kovenee minuutti minuutilta. Oksennan vauhdilla koko mahalaukun tyhjäksi. Kätilö passittaa vessaan. Pinnistelen ponnistamista vastaan minkä pystyn. Olen 9 cm auki, en saa ponnistaa vielä. Tuskaisena huudan, etten pysty olemaan ponnistamatta. Saan puudutteen ilman kipulääkettä, jotta pystyn odottamaan täyttä aukeamista. Menee hetki, klo 11:10 saan ponnistaa seuraavalla supistuksella. Nojaan pystyssä Eva-telineeseen. Ponnistan, mutta supistukset ovat melko heikkoja. En löydä suuntaa pystyssä. Siirryn sänkyyn konttausasentoon, nojaan tyynyihin, mieheni tukee edestä kainaloista. En tunne kipua, vain kiristystä. Tällä tunteella on tarkoitus ja voin tehdä jotain itse helpottaakseni sitä. Pusken ja pusken, mutta en saa tarpeeksi voimaa. Supistukset ovat liian heikkoja, keho liian väsynyt. Laitetaan vauhdilla oksitosiini. Kätilö pyytää kyljelleen ponnistamaan. Löydän paremmin suunnan ja vauva laskeutuu. Vauva on tulossa viistosti poski edellä. Täytyy siirtyä puoli-istuvaan asentoon. Juuri siihen, mistä ehdottomasti halusin kieltäytyä. Nyt taisteltiin kelloa vastaan, vauvan sykkeet alkavat laskea. Saan kätilöiltä aikaa kaksi ponnistusta, sitten täytyy saada lapsi ulos tavalla tai toisella. Toisella ponnistuksella klo 11:45, 35 minuutin jälkeen ensimmäisestä ponnistuksesta, syntyy pää ja hartiat samalla. Tyttö 3150 g ja 50 cm huutaa äänettömästi. Kätilöt hierovat pientä ja siroa vauvaa. Pyydän heitä antamaan hänelle happea. Tyttö lähtee saamaan ylipainehappihoitoa 8 minuutiksi. Raukka oli säikähtänyt ja ollut hieman ahdingossa, oli niellyt lapsivettä. Jäin pöydälle paikattavaksi, laskimo oli revennyt, ei muita vaurioita. Istukka tuli ulos melkein heti perään, ehdimme ihmetellä sitä miehen ja kätilön kanssa ennen kuin tyttö tuotiin takaisin. Sain vauvan rinnalle ja pääsin imettämään. Mieheni itki onnesta, minä hämmästelin vauvaa ja olin aivan turta. Minua paikattiin tunnin verran vuodon vaikean sijainnin vuoksi. Odottelin sitä hormoniryöppyä, josta kaikki äidit puhuvat. Sitä, kuinka vauvan saaminen syliin kuittaa kaikki synnytyksen kivut ja kuinka se on paras tunne maailmassa. Ihan suloinen tuo tyttö oli, mutta mietin lähinnä, kehtaisiko synnärille tilata pizzaa. Eikä se kolmelle vuorokaudelle jakautunut synnytys tosiaan unohtunut.

Saimme perhehuoneen. Tuijotin vauvaa kapaloituna kärryssä ja kysyin mieheltäni, että mitäs nyt tehdään. Oli epätodellinen olo, en tiennyt miten tuon pienen olennon kanssa eletään. Pelkäsin koskea häneen. Olin kuolemanväsynyt, mutta en osannut nukkua. Vietimme sairaalassa kolme päivää. Tytön sokeriarvoja seurattiin 24 h. Opin hoitamaan vauvaa enkä enää pelännyt koskea. Vasta kotona koin sen maailman parhaan tunteen, joka kuittaa kaikki kivut ja epätoivon hetket, ei vain synnytyksessä vaan koko elämän ajalta. Sen tunteen, jolloin voi todeta katsoen lastani ja miestäni, että elämältä kaiken sain.

– Essi Talvasto, 24, Vihti

Kerro muillekin!
Synnytys

Kotisynnytystarina – kuinka löysin oman voimani

Heräsin aamuyöstä siihen, että kohtua jomotti hetkittäin ja alaselkää poltteli taukoamatta. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta maatessa olo tuntui inhottavalta. Nousin sängystä ylös, kun mies ja esikoinen jatkoivat uniaan suloisesti vierekkäin, esikoinen oli jossain vaiheessa yötä kömpinyt meidän sänkyyn. Otin jumppapallon ja -maton esikoisen huoneeseen, ja söin aamupalaa pallon päällä lantiota pyöritellen. Kävin lämmittämässä kaurapussit alavatsalle ja selälle. Vain minä ja vauva tiesimme lähestyvästä synnytyksestä. Nautin tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Tasaisin väliajoin tulevat menkkajomotukset muuttuivat ja minulle tuli muutama selkeä supistus. Kuitenkaan ne eivät olleet vielä säännöllisiä. Laitoin anopille viestiä supistuksista, jotta hän osaisi varautua hakemaan esikoisen hetkeksi kylään.

Esikoinen ja mies heräilivät aamulla ja laitoimme yhdessä aamupalaa ja teimme ruokaa. Vielä supistusten aikana pystyin tekemään muita juttuja ja puhumaan, eikä se vaatinut suurta keskittymistä. Laitoin kätilöille ja doulalle viestiä lähenevästä synnytyksestä. Yhdeksältä aamulla supistukset selkeästi voimistuivat ja minun tuli keskittyä hengittämään ja heiluttamaan lantiota, sekä hakeuduin hieman etäälle miehestä ja esikoisesta, mutta supistusten välillä jatkoin normaalia oloa. Eteisen korkeaan kenkähyllyyn oli hyvä nojata ja se oli juuri oikealla korkeudella. Halailemme ja suutelimme puolisoni kanssa.

Minulla tuli muutama supistus kymmenen minuutin sisään ja puoliso käski minua soittaa kätilö paikalle. Mies oli sitä mieltä, että hän soittaa heti, jos itse en suostu. Soitin kätilölle ja sovimme, että hän syö rauhassa aamupalan ja tulee sitten. Kätilö kehotti myös täyttämään synnytysaltaan. Mies soitti äidilleen, että kannattaa lähteä töistä meille hakemaan esikoista.

Täytimme altaan yhdessä esikoisen ja mieheni kanssa. Ja mies laittoi musiikkia soimaan. Se oli ihanan rauhallinen ja onnellinen hetki, toisaalta surullinen, koska tiesin, että se tulee olemaan viimeisiä hetkiä kolmihenkisenä perheenä. Esikoinen oli innoissaan ammeen täyttämisestä. Supistukset voimistuivat ja menin eteiseen hengittämään ja heiluttamaan lantiota. Kehoni vaati keskittymistä jokaiseen uuteen supistuksen aaltoon. Puhe supistuksen aikana herpaannutti minua, joten pyysin miestä olemaan puhumatta minulle. Kerroin myös esikoiselle, että minulla on supistuksia ja, että minun täytyy keskittyä hengittämään. Molemmat antoivat minulle tilaa jokaisen uuden aallon keskellä. Halailemme ja suutelimme.

Kätilö saapui kymmeneltä paikalle ja halasimme pitkään. Olimme molemmat iloisia, että pitkään odotettu hetki oli vihdoin koittanut. Anoppi tuli hakemaan esikoista ja hänen ollessa paikalla supistuksia oli, mutta todella mietoina. Sovimme esikoisen kanssa, että soitamme heti kun vauva on syntynyt. Anopin ja esikoisen poistuttua soitin doulalle ja pyysin häntä paikalle. Supistukset voimistuivat taas ja pyysin, että kätilö painaisi akupisteitä ristiselässä. Välillä tuli supistus heti toisensa perään. Välillä mies painoi akupisteitä ja välillä kätilö. Juttelimme niitä näitä supistusten välillä.

Doula saapui paikalle puoli 12. Halasimme pitkään ja hartaasti. Molemmilta valuivat kyyneleet. Doula sanoi, että näytän ihanalta, oikein synnytysjumalattarelta. Otin supistuksia vastaan nojaten eteisen hyllyyn ja mies painoi ristiselkää ja doula siveli sormenpäillä yläselkää ja kuiskasi, että osaan ottaa hienosti supistuksia vastaan. Voi, kuinka se tuntuikaan ihanalta! Toinen kätilö saapui paikalle ja halasimme pitkään ja hartaasti.

Olin omassa synnytyskuplassani ja se syveni jatkuvasti. Kokeilin suihkussa oloa, mutta se ei tuntunut hyvältä, koska olin siellä yksin. Sillä aikaa doula oli laittanut kynttilöitä ja ruusun terälehtiä tasoille ja ruusuja ammeeseen. Kaikki oli niin kaunista!

Kokeilin ammeessa oloa, mutta vesi oli liian kylmää, joten nousin ylös sieltä. Halusin suihkuun lämmittelemään, ja doula tuli mukaani. Suihkussa supistukset voimistuvat ja doula muistutti olemaan rentona ja kannusti käyttämään matalaa ääntä supistuksen yhteydessä. Huomasin jossain kohtaa supistusten muuttuvan ja halusin siirtyä takaisin ammeeseen. Ammeeseen laitettiin minulle sopivan lämpöistä vettä. Mieheni hieroi hartioitani supistusten välillä, jolloin lepäisin ja rentouduin ja doula tai kätilö painoi ristiselän akupisteitä supistuksen ja ponnistamisen aikana.

Ponnistaminen muuttui intensiivisemmäksi ja mölisin matalaa ääntä. Supistusten ja ponnistamisen välissä puhuin kehollisista tuntemuksista. Mieheni otti omaa tilaa. Alkuun menin kontalleen, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Vaihdoin asentoa ja lopulta olin kyykyssä ammeessa. Tunsin, kuinka kehoni avautui ja antoi tilaa vauvalle.

Mieleni valtasi epäilys, en uskonut vauvan syntyvän pitkään aikaan! Kätilö kannusti minua ja sanoi että voisin itse kokeilla tilannetta, jos se epäilytti. Tunsin pullottavat sikiökalvot, mutta epäilin tätäkin ja kätilö kysyi, haluanko sisätutkimuksen ja vastasin kyllä. Olin täysin auki ja vauva oli tulossa.

Supistus tuli ja ponnistin voimasanan saattelemana. Sikiökalvot rikkoutuivat, kun vauvan pää liukui ulos. Samassa hetkessä tunsin vauvan kääntyvän ja tulevan ulos, ilman supistusta. Otin hänet itse vastaan ja nostin hänet vedestä rinnalleni. Hän oli täydellinen, kaunis, niin pieni, mutta niin suuri. Hän parkaisi. Mieheni oli vierelläni ja kyyneleet valuivat, minä itkin onnesta ja helpotuksesta, että ponnistus oli ohi. Noin vartin myöhemmin esikoinen tuli kotiin ja olimme edelleen ammeessa, kun isoveli tuli katsomaan pikkusiskoaan. Synnytys oli ihana, hurja, voimakas ja voimaannuttava kokemus. Minä tein sen, synnytin hänet ihan itse ja vastaanotin tähän maailmaan!

– Kata Lindroos, 26, Helsinki

Kerro muillekin!
Synnytys

Tervetuloa kotiin, Voitto

Odotin sinua seitsemän pitkää vuotta. Jotkut niistä olivat pidempiä kuin toiset. Erityisen pitkä ja pimeä oli se syksy, jolloin sain kuulla, ettet sinä ikinä saapuisi. Tarvittiin paljon suuria ihmeitä, jotta viimein oltiin siinä pisteessä, että musta pimeys ja epätoivo vähitellen muuttui kaikissa taivaan väreissä hehkuvaksi toivoksi: ensin pieneksi ja heräileväksi, sitten yhdessä kesän kanssa täydessä kukassa kukkivaksi.

En tiennyt ketään koko maailmassa, joka olisi läpikäynyt saman kuin me, mutta ihmeellisellä tavalla heidät kuitenkin ympärilleni sain, kantamaan vaikeimpien vaiheiden läpi. Me kymmenet, täysin toisillemme tuntemattomat anonyymit sisaret ympäri maailmaa löysimme toisemme ja puhuimme samaa sydämen kaipauksen kieltä, kannattelimme toisiamme, surimme ja iloitsimme toistemme kanssa. Kuin hyvyyden voiman ihmeellinen taikapiiri, niin ympäröi tämä tuntemattomien kohtalotoveri-siskojen joukko minua joka hetki.

Ensimmäiset onnitteluni raskaudesta sain toiselta puolelta maailmaa näiltä ystäviltä, joita en ollut koskaan tavannut ja jotka eivät tienneet minusta mitään muuta kuin sen, mikä minut yhdisti heihin. Sinä päivänä, kun sain varmaksi viestin sinusta oli syntymäpäiväni. Olin tiennyt jo jonkin aikaa, että niin asia olisi. Sinä olisit tulossa. Kaikki oli niin varmaa, niin todellista. Tiesin, ettei mikään voisi enää mennä vikaan ja kaikella, mitä tulisi tapahtumaan, olisi tarkoituksensa kuten tähänkin asti.

Raskausaika oli ihaninta aikaa elämässäni, kuten aina. Odotimme sinua koko perheen voimin niin kovasti. Tiesin heti ja olin tiennyt jo ikuisuuden, että sinä syntyisit kotona. Se oli aina tuntunut niin hyvältä ja oikealta, eikä tämä ihana ja ihmeellinen tarina vain voisi päättyä millään toisella tavalla. Vähitellen asiat alkoivatkin loksahdella kohdalleen myös sen suhteen.

Syksy vaihtui talveksi, talvi kevääksi. Mitä enemmän jäät sulivat ja ilma lämpeni, sitä lähempänä meidän tapaamisemme jo olisi. Joka päivä panin mielestäni pois kaikki surut, murheet ja huolet, jotka olisivat voineet tulla tielle ja tehdä loppumatkan raskaaksi kulkea. Kävelin pitkiä lenkkejä, odotin puihin hiirenkorvia ja viikkasin laatikoihin pieniä vaatteita. Kaikki oli niin täydellistä, valmista sinua varten.

Aika kului, laskettu aikasi oli ja meni. Kului viikko ja toinenkin, kuten minulla aina ennenkin. Silti alkoi tuntua siltä, että sinä olisit se maailmankaikkeuden ensimmäinen lapsi, joka todellakin jäisi vatsaan eikä tulisi ikinä pois.

Tuli lapsettomien lauantai, päivä jolloin meillä oli jo monenlaista ohjelmaa suunnitteilla. Aamulla huomasin kuitenkin paperissa jonkinlaista verta vessassa käydessäni ja pohdin, voisiko kyse olla limatulpasta. Pientä nipistelyäkin tuntui vatsassa. Viesteilin kotilolle ja valokuvaajalle, että ehkä, ehkä tänään saattaa jotain tapahtua. Valokuvaaja kehotti käymään keräämässä valkovuokkoja, ne näyttäisivät kauniilta kuvissa. Kotilon kanssa sovittiin, että ilmoittelen päivän mittaan tilanteen etenemisestä.

Aamiaisen jälkeen lähdin ulos lähimetsään, vaeltelin siellä päämäärättä, kuuntelin puron solinaa ja keräsin valkovuokkokimpun. Valtava levollisuus täytti mielen, tiesin että tänään minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Ei tarvitsisi kuin odottaa, ja kaikki tapahtuisi luonnostaan, omalla painollaan. Menisin kotiin, jossain vaiheessa kotilot ja kuvaaja tulisivat, illalla ehkä olisit jo sylissäni. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Iltapäivällä teimme isompien sisarustesi kanssa popcorneja ja puhalsimme ilmapalloja. Kiinnitin seinään viirinauhan “Happy birthday”. Nipistelyt alkoivat tuntua isommin. Aloin aavistella, että sitä tämä on. Kävimme asiaa läpi lasten kanssa, kun aloin huokailla ja keskittyä omiin maailmoihini. Kerroimme, että olet nyt tulossa ja ehkä aamulla olisit jo luonamme.

Jossakin vaiheessa vetäydyin omaan makuuhuoneeseen jumppapallo ja pehmeä lampaantalja seuranani. Äänet alkoivat tuntua kovilta ja aallot hurjemmilta. Ilta hämärtyi, kello kävi, lapset menivät huoneisiinsa ja nukkumaan. Viesteilimme kotilon kanssa, kuten olimme pitkin päivää tehneet. Jossakin vaiheessa sovimme, että kotilot lähtevät tulemaan. Olin edelleen makuuhuoneessa heidän saapuessaan, sydänäänet kuunneltiin ja kaikki hyvin. Sinä olisit täällä, ehkä jo tänä iltana.

Ammetta täytettiin olohuoneessa ja jossakin vaiheessa kävin sinne. Juttelin kovasti kotiloille ja huolehdin, ovatko he saaneet keittiöstä syötävää ym. Muistelen heidän sanoneen, ettei heistä tarvitse huolehtia vaan että minun tulisi päästää irti. Se oli uutta, aiemmin muistan synnytyksessä olleeni koko ajan tilanteen tasalla ja jutelleeni mukavia aina tilaisuuden tullen. Nyt asiat vain jotenkin sujuivat omalla painollaan. Lämmin vesi rauhoitti mukavasti, se tuntui hyvältä. Olin suunnitellut nousevani pois, mutta en sitä missään vaiheessa tehnytkään. En ajatellut enää rationaalisesti. Valtavien, kauniiden aaltojen välillä painoin pääni La Bassinen mukavaa, pehmeää reunaa vasten ja nukahdin siihen – sekunneiksi vai minuuteiksi, sitä en vielä tänä päivänäkään tiedä. Minulle ei kertaakaan koko synnytyksen aikana tehty sisätutkimusta. En tiennyt missä mennään eikä minua edes kiinnostanut. Aallot tulivat, minä otin ne vastaan ja sitten taas vaivuin uneen tai horrokseen hetkeksi ennen seuraavan tuloa. Se oli ihanaa, se oli taivas. Minä lepäsin. Kuin kaukaisuudesta havahduin aina unestani siihen miten ensin pieni aalto saapuu kaukaa mereltä ja kohtaa minut pian. Pian minua viedään niillä laineilla hetken ja sitten saan taas vaipua uneen.

En tiedä kauanko tätä kesti, mutta jossakin vaiheessa kotilo sanoi minun kuulostavan siltä, että olen 10 cm auki. En ollut uskoa korviani, sillä niin helpolta kaikki vielä tuntui. Sinä olit kuitenkin tulossa nyt. Vuorokausi oli vaihtunut lapsettomien lauantaista äitienpäiväksi, mutta minä en sitä vielä tiennyt. Tunsin käsissäni jotakin pehmeää, jota luulin ensin pääksi, mutta se olikin kalvopussi. Sinä syntyisit kenties kalvopussissa, onnenhuntu päässäsi. “Voi ei, tämä ei vielä ollutkaan pää, pahin on vasta edessä”, ajattelin. Ja sitten, ennen kuin ehdin tajuta mitään, jo seuraavalla kerralla pää oli ulkona ja sitten sinä. Pulahdit vedestä veteen, lempeästi.

En ollut uskoa silmiäni. En ollut uskoa silmiäni. Sitä minun oli pakko hokea kerta toisensa jälkeen. Oli mahdotonta uskoa silmiään, seitsemän pitkää vuotta ja sinä olit siinä. En ollut muistanut miltä vastasyntynyt näyttää, miltä kaikki tuntuu ja silti tavallaan muistin. Pidin sinua käsivarsillani ja jutustelin. Olit isokokoinen, komea, neljän ja puolen kilon poika. Pian syntyi istukka ja sitten siirryimmekin makuuhuoneeseen ensi-imetykseen. Sinä olit siinä, vuoroin minun rinnallani ja vuoroin isäsi. Olin häkeltynyt onnesta ja kaiken kauneudesta. Sillä aikaa kun me tutustuimme toisiimme, kotilot tyhjensivät ammeen ja siivosivat asunnon. Sinut mitattiin, punnittiin, lopulta toivotettiin hyvät yöt. Sain oksitosiinipiikin ja rautaa tavallista runsaamman verenvuodon vuoksi.

Kotiloiden lähdettyä menin vielä keittiöön syömään yöpalaa. Tuntui ihmeelliseltä olla siinä, omassa tutussa keittiössä, syödä ja käydä sitten levollisin mielin omaan sänkyyn nukkumaan, sinä pieni Voittoni vierellä ja kainalossa. Asuntokin näytti siltä, kuin siellä ei koskaan olisi kukaan synnyttänytkään.

Aamulla sisaruksesi olivat ihmeissään kuullessaan vauvan itkua. Juhlimme syntymäpäivää herkuilla ja ihailimme sinua kilpaa vuorotellen sylissämme pitäen. Kännykät räpsyivät ja silmät loistivat, kun näimme kaikki sinut ensi kertaa kirkkaassa päivänvalossa. Ulkona koivut puhkesivat tuhansiin hiirenkorviin ja lämmin tuulahdus kävi läpi koko maan. Kaukaisilta mailta saapuneet linnut lauloivat puissa ja valkovuokot täyttivät niityt. Yhtäkkiä muistin sen: tietysti, sillä onhan äitienpäivä.

Olin saanut sinut lahjakseni.


– Onnellinen äiti

Kerro muillekin!
Synnytys

Älä jää sänkyyn makaamaan

Tammikuussa 2011 istui Kätilöopiston sairaalan päivystysosastolla pettynyt synnyttäjä puolisoineen. Olin tullut tunnustaneeksi, että lapsivettä oli tainnut tihkua jo kohta pari vuorokautta – kun sen itsekin jälkikäteen vasta sinä aamuna supistusten käynnistyttyä olin hoksannut.

Ymmärrän ja yleensä arvostan sovittuja hoitokäytäntöjä, täytyyhän niitä olla, mutta kun se sattuu omalle kohdalle, harmittaa. Pitkä lapsivedenmeno torppasi tieni Haikaranpesään, missä esikoinen oli syntynyt. Ja nyt varmaan alkaisi painostus synnytyksen vauhdittamiseen. Itse tiesin, että synnytys on kyllä käynnissä, mutta hoitohenkilökunta puhui peräti käynnistämisestä. Sisätutkimuksessa kätilö ei edes ylettänyt kohdunsuulle. Supistukset olivat laantuneet. Cytotecia tarjottiin.

En vastusta tarpeellisia toimenpiteitä, mutta halusin olla ihan itse päättämässä tästä yksittäisestä – minun! – tapauksestani. Kysyimme siis lääkäriltä edes jonkinlaista lukua kuinka yleisiä vastasyntyneiden vakavat infektiot tai muut komplikaatiot pitkän lapsivedenmenon yhteydessä ovat.
”Ei teidän sitä tarvitse tietää, ette te tutkimustiedon perusteella voi tehdä päätöstä”, oli lääkäri mieltä. Kismitti kovasti. Sehän on se AINOA asia, jonka varassa päätöksen voi tehdä! Vaikka ymmärtääkin, ettei siitä voi johtaa mitään suoraa lupausta yksittäistapaukseen.

Sairaalassa oli töissä vanha tuttu, jolle tekstasin, että olen nyt täällä päivystyksessä. Hän pitkän linjan aktiivisynnytyskätilö ehti hallintohommiltaan piipahtamaan. Saimme kuulijan, ymmärtäjän ja ennen kaikkea kullanarvoisen neuvon: ”älä jää tänne sänkyyn makaamaan, lähtekää ulos, pois sairaalasta, ottakaa tilanne takaisin” (voi olla, että sanat olivat toiset mutta näin tämän kuulin ja muistan).

Lähdimme siis kävelylle. Cytotecit tuotiin pöydälleni, mutten ottanut, lupasin harkita asiaa uudelleen illemmalla.

Ja niin kävi, että siinä kävellessä supistukset taas voimistuivat. Piti jo välillä pysähtyä niitä vastaanottamaan. Kello lähenteli viittä, osastolla oli ruoka-aika. Puoliso lähti kotiin syömään, ja minä osastolle.

Ruoka rentouttaa lisää! Syötyäni olin jo niin supistuksissa, etten saanut tarjotinta nostettua kärryyn takaisin. Toinen äiti auttoi, ja kutsui hoitajan. Sain siirtyä synnytyspuolelle. Soitin puolisolle, että syö äkkiä ja lähde takaisin.

Toivoin saada olla synnytyshuoneessa yksin puolison tuloon asti, kai siinä oli vähän ”jos en saa Haikaranpesän kätilöitä en halua ketään” -tunnelmaa. Luottamus ei ollut korkealla, mutta en kokenut kätilöä häiriöksikään. Sanoi tulevansa seitsemältä ottamaan käyrää.

Puoliso tuli seitsemältä. Kätilö ehkä kaksikymmentä yli. Vauva 19:40. Cytotecit jäivät sinne päivystysosaston pöydälle.

– Kalla

Kerro muillekin!
Synnytys

Pakkasen pojan syntymä

Kirjoitan tätä nyt tasan vuosi siitä kuin kolmas synnytykseni oli käynnistymässä.

Kaipasimme mieheni kanssa pitkään kolmatta lasta, ja kuten yhdeksän vuotta sitten, niin myös tällä kertaa päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt vanhempana, ja jo äitinä, osasin kuitenkin olla kärsivällinen ja tiesin, että kolmas lapsemme saapuu meille vasta kun hän ja me perheenä olemme siihen valmiita. Olimme hyvin lähellä koeputkihedelmöitystä jo marraskuussa, mutta silloin minulla oli vielä tunne, ettei vielä ole oikea aika. Vitsailin myös usein sillä, että lapsi ei kuitenkaan saa alkuaan ennen kuin siihen saadaan taas yhteys syntymäpäiväni kanssa, aivan kuten oli tapahtunut kummankin aiemman lapsen kanssa. Ja näin tulikin käymään, syntymäpäiväni koittaessa kävimme koeputkihedelmöityksessä, missä vihdoin sai alkunsa meidän kolmas ihmeemme.

Jo ennen raskautta olin päättänyt että kolmas lapsemme tulee syntymään kotona, olin pyytänyt jo ystäväänikin kotiloksi. Ja lähestulkoon heti kun raskaus vahvistui meille, aloin katsoa enemmän kotisynnysvideoita ja vähitellen puhuin asiasta mieheni kanssa. Tiesin että hänelle on tärkeää saada miettiä asiaa hetken, ja lopulta tuli se ilta jolloin hän tokaisi saunan lauteilla ”niin vauva syntyy sitten meillä kotona vai?”.

Myös isommille lapsille kerroimme asiasta avoimesti, vastailimme kysymyksiin ja annoimme heille myös aikaa pohtia haluavatko he olla mukana pikkusisaruksen synnytyksessä vai eivät. Suunnitelmistamme synnyttää kotona tiesivät vain lähimmät ystävämme ja sukulaiset, etenkin minulle oli erittäin tärkeä saada olla omassa kuplassani suunnaten positiivisia ajatuksia kohti synnytystä.

Rakas ystäväni ja kotiloni oli ottanut lomaa lasketun ajan kummankin puolen, ja näin ollen ”päätimme” että vauva syntyy noiden päivien sisään. Ja kuinka ollakaan seuraavana yönä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöstä vessaan ja rappusia alas kävelessä tunsin kun pieni määrä lapsivettä lorahti housuihin! Vessaan päästessään tunsin ensimmäiset supistukset, mitkä välittömästi myös kovenivat. Kävin herättämässä mieheni ja aloin tutkia supistusten väliä. Kipu yltyi nopeaan ja supistukset tulivat tiheään. Pyysin miestäni soittamaan kotilolle sillä pelkäsin kaiken menevän todella nopeaan, aiemmissa synnyksissä kun lapsi on syntynyt jo pian vesienmenon jälkeen.

Siirryin olohuoneeseen, missä minua odotti synnytysallas, jota mieheni alkoi vähitellen täyttämään. Samaan aikaan hän sytytti takkaa, ja itse sytytin kynttilöitä joihin oli kiinnitetty Mothers blessing -juhlassani vahvoja sanoja rakkailta ympärilläni olevilta naisilta.

Laitoin soittolistan soimaan ja annoin tunnelman viedä. Kotiloni saapui ja alkoi heti hoivata minua. Ilmassa oli jännitystä ja intoa, mutta tunnelma oli niin kaunis ja pyhä. Supistukset vahvistuivat ja minä roikuin voimisteluerenkaissa, tanssin, lauloin, nojailin takkaa ja sain gua sha raaputusta selkääni.

Tuleva isoveli heräsi yöuniltaan ja säikähti alkuun tilannetta, mutta tuli lopulta auttamaan ammeen täytössä ja jutustelemaan mukavia. Huomasin että en päästänyt itseäni täysin supistusten vietäväksi kuusivuotiaan edessä vaan huolehdin, että hänellä on isä turvana. Aloin myös miettiä esikoista jolle oli kovin tärkeä olla mukana synnytyksessä ja nyt hän vain nukkui. Mieheni kävi herättämässä hänet ja vaihdoimme pitkät halaukset tyttäreni kanssa. Hän itki vuolaasti onnesta, tätä päivää hän oli niin odottanut!

Huomasin että supistukset alkoivat olla voimakkaampia mutta itse hiukan pidättelin kehoani. Lopulta pyysin miestäni soittamaan äitiäni hakemaan isompia lapsia pois, mutta hän kertoi tehneensä sen jo jokin aika sitten. Äitini saapuikin jo hetken päästä ja juttelimme hetken ja sovimme käytännön asioita lasten vielä pukiessa päälle. Lopulta mietin mielessäni kuinka ihmeen kauan he aikovat eteisessä oleilla, ja välittömästi kun ulko-ovi meni kiinni, tunsin valtavan supistusvyöryn kehossani. Tuosta hetkestä vaivuin oman itseni syvyyksiin enkä juurikaan enää kommunikoinut sanoin. Olin hetken aikaa vielä kuivalla maalla, mutta lopulta menin altaaseen ja tunsin veden valloittavan rentouttavan voiman! Sain ihanan hengähdystauon ja nautin olostani niin että itkin onnen kyyneleitä. Olin niin onnellinen juuri siitä hetkestä, mieheni ja rakkaan ystäväni kanssa, omassa olohuoneessani takkatulen ääressä, vastaanottamassa uutta elämää. Tunsin myös surua niiden monien naisten puolesta jotka eivät ole saaneet yhtä voimauttavia synnytyskokemuksia kuin minä, mikä tekee minusta näin etuoikeutetun?

Vähitellen supistusten voimistuttua aloin tuntea epätoivoa ja epäuskoa, onnen kyyneleet muuttuivat kuin pienen lapsen nyyhkytyksekseksi. Mietin mielessäni, että tämä on se hetki mistä olen puhunut synnytystiimilleni, voi kunpa he nyt reagoisivat! Ja kuinka ollakaan nenäni eteen laskettiin homeopaattisia ja sain samalla myös aromaterapiaa. Hetkessä mielialan muuttui ja tunsin kuinka kehoni alkoi tehdä työntöliikettä. Tunsin että vauva on pian tulossa! Annoin kehoni tehdä työtä omaan tahtiinsa, murisin ja karjuin välillä kuin leijonaemo, ja tunsin kuinka vauvan pää lähestyi. Vedessä oli suunnattoman ihana ja helppo olla. Lopulta tunsin pienen päälaen kädelläni! Kehoni työnsi vielä hiukan, jolloin puhkesivat kalvot lopullisesti, kolme ja puoli tuntia ensimmäisistä supistuksista, ja tämän jälkeen pääsinkin jo näkemään kolmannen lapseni viisaat silmät veden alla! Ihastelin häntä pienen hetken siinä, katsoimme toisiamme silmiin, ja nostin hänet lopulta syliini. Tuolla hetkellä minusta kuoriutui jotain niin suurta ja alkukantaista naiseutta mitä en ollut koskaan uskonut kokevani. Me teimme sen; uskoimme, luotimme ja synnytimme!

Sinä kauniina lokakuun aamuna, pieni pakkasen poikamme Oula toi mukanaan ensilumen, aivan kuten oli kummitätinsä unessa kertonut jo kauan sitten.

– Mira, kolmen lokakuun lapsen äiti, kätilö ja kotisynnyttäjä, 33, Vaasa

Kerro muillekin!